Hellraiser: Bloodline (1996)

Vuosi on 2127. Paikkana tähtien seassa lilluva avaruusasema. Täällä tohtori Paul Merchant (Bruce Ramsay), ns. Lament Configuration-kuution luojan jälkeläinen koettaa robottiavustajansa kanssa selvittää boksin salaisuudet ja estää sen pahuuden jatkuvuuden. Tottakai kuten aina ennenkin, niin kaikki menee käsille kun ketjut ja kulkuset kilkkaavat. Avaruuspoliisit saapuvat pidättämään Merchantia hänen varastettuaan avaruusaseman ja kuulusteluissa halutaan tietää miksi. Kuten H.P. Lovecraftin tarinoissa joissa sivutolkulla jankataan, että uhkaava paha on sanoinkuvaamaton ja jossain vaiheessa se kyvyttömyys kertoa mitä tapahtuu ja nähdään alkaa rasittamaan, niin samoin Merchant aloittaa kertomuksensa selittämällä ympäripyöreästi, että hus hus menkää pois, te ette kuitenkaan ymmärrä ja mitä pelkäätte on jotain mitä ei voi oikein selittää, joten perkeleen Merchant! Siispä hyppäämme ajassa 1700-luvun aristokraattisen ajan Ranskaan jossa leluntekijä Philippe Lemarchand (Bruce Ramsay) haluaa luoda taikurikreivi, tms. de L'Islelle (Mickey Cottrell) parhaimman lelun koskaan. Lopputuloksena on tunnettu kuutio, jota huuliherpeksinen de L'Isle käyttää sitten lihanhimoisissa sadistisissa noituusleikeissään ja avaa helvetin portit, kutsuen sieltä demonin valtaamaan maalaistyttö Angeliquen (Valentina Vargas) mielen ja ruumiin. Angelique ei kuitenkaan suostu minkäänlaiseksi lakeijaksi ja niinpä hän hedonistisissa bakkanaaleissa pistää porukkaa palasiksi ja voimmekin hypätä nykyaikaan näkemään kuinka Lemarchandin arkkitehtijälkeläinen John Merchant (jep, Bruce Ramsay) suunnittelee taloja tutulla kuutiokuvioinnilla, kuitenkaan oikeasti tietämättä mistä ideansa kumpuavat. Angelique seuraa perässä kaivaten laatikkoa ja tällä tavoin loikitaan sitten takaisin sinne tulevaisuuteen kokemaan viimeinen taisto featuring Pinhead (Doug Bradley) ja Borg-kuutio.

Hellraiser nelosen takaa ei löydy ehkä yhtä kiehtovan ongelmallista tekoprosessia kuin vaikkapa Highlander kakkosesta, Alien kolmosesta taikka Halloween kutosesta, mutta tarpeeksi pulmia löytyi jotta maskeeraajavelho Kevin Yagher lähti ovet paukkuen pois esikoispitkänsä ohjaajanpallilta, palatakseen ilmeisesti pysyvästi leipälajinsa pariin ja niinpä Bloodlinesta tuli tunnetusti directed by Alan Smithee. Ilman Fangoria-lehden (joita lainaankin piakkoin) laajamittaisia kirjoituksiakin Bloodlinen ylä- ja alamäistä ja Smithee-nimen käyttöä olisi muutoinkin helppo huomata elokuvan valmistumisessa olleen ongelmia, sillä sekavuus ja keskeneräisyys ovat jätetty hieman turhankin selvästi filmille. Yagher kuulemma halusi palata ensimmäisen elokuvan tunnelmiin ja rauhallisempaan toteutustapaan, tuottajana toiminut Clive Barker halusi jotain aivan muuta ("for God's sake, this is number four. So it was important to find something that hadn't been done before.") ja vaikka Barker ei kenties nyt tuolla tarkoittanutkaan sitä, etteikö elokuva voisi olla erilainen ja silti pysytellä vanhassa, niin ehkei hänellä ollut myöskään mielessä oman ohjauksensa imitointi. Ehkä kommentti oli suunnattu enemmänkin tarinalliseen sisältöön kuin rytmiin ja rumbaan, mutta jotenkin epäilen ettei edes Barker, koko jutun luoja ollut järin tyytyväinen käsikirjoittaja Peter Atkinsin ensimmäisiin tekstiluonnoksiin joissa selvästikin päähahmoksi ja suurimmaksi koukuksi noussut Pinhead oli jätetty lähes kokonaan pois, saaden ylipapin aseman sijaan korkeintaan sivutilaa jonkin suuremman alaisena (mitä hän olikin ensimmäisessä elokuvassa). En siis väitä etteikö Barker välittäisi hahmoistaan ja haluaisi niitä käsiteltävän kunnioituksella, mutta kyseessä kuitenkin on kuten hän itse totesi neljäs osa ja koska hän oli itse samaan aikaan tekemässä Lord of Illusionsia niin ehkä ja enemmänkin kuin vain ehkä Bloodline oli hänelle tärkeämpi vain tuottajan ominaisuudessa, mahdollisena rahalähteenä. Pinheadia näyttelevä Doug Bradley on kyllä todennut sen olleen nimenomaan Barker, joka oli vaatinut naulapäätä enemmän esille ja niinpä tuotantoportaan nähdessä ensileikkauksen se kenki sekä Yagherin että Atkinsin pois ja tilalle tulivat ohjaajaksi Joe Chappelle (joka tunnetusti kärsi omista vastaavista ongelmista Halloween kutosen kohdalla) ja uudelleenkirjoittajaksi Rand Ravich, joiden tehtävänä oli sitten nostaa tempoa ja etenkin saada se suurimpana ongelmana pidetty Pinhead, joka "was absent from too much of the film" jotenkin ympättyä enemmän kuviin (luojan kiitos kyseessä ei ole kuitenkaan Deaderin kaltainen pälleliimaus). Aiempia osia enemmän erikoistehosteisiin tukeutuva elokuva ylitti nopeasti budjettinsa eikä pysynyt lähelläkään aikatauluaan, jolloin voiton varmistamiseksi tarvittaisiin juuri sellaista vetovoimaa jota Pinheadissa on. Yagher tosin kieltää saaneensa potkuja, vaan luovuttaneensa suosiolla ohjakset toisaalle koska ei ehtinyt toteuttamaan vaadittuja muutoksia elokuvaan. Tämä aikatauluongelma johtui kuulemma seuraavasta ohjaustyöstä joka olisi ollut mutta ei sitten ollutkaan Tim Burtonille päätynyt Sleepy Hollow, mutta rohkenen hänen omia sanojaan ajatellen tuon vapaaehtoisen luopumisen olleen kaikkea muuta, sillä niin ylevästi hän oli puhunut siitä mitä tavoitteli Bloodlinelta, että se mitä elokuvaan lopulta päätyi olisi aiempia puheita ajatellen osoittaneen takinkäännön ja itsensä myymisen olleen tuolloin sitä luokkaa, ettei siinä voisi kukaan enää elää itsensä kanssa. Joten lieköhän niin, että Yagher joko ei vain enää tahtonut puida problemaattista alakuloa aiheuttanutta tuotantoa, taikka oli saanut setelinipun mielen rauhoittamiseksi. Samapa tuo, Yagher ulos Chappelle sisään, uusintakuvauksia, uusi leikkaus, lisää nauloja, kolmen yhdistyvän mutta erillisenä kulkevan tarinan antologia muuttui yhteen puserretuksi palloksi ja tosiaankin Pinhead kenobiitteineen pääsivät etusivulle jonkin koristeellisen laatikon sijaan. Täten aiempi budjetin ylitys kasvoi entisestään jotta hävikin mahdollisuus olisi mahdollisimman suuri ja IMDb:n ilmoittama neljän millin arvioitu rahamärä on arvioitu alakanttiin, kun puheissa on Yagherin ollut lopulta lähemmäs 12. Floppihan siitä sitten tuli, mutta kuten tunnettua niin loppu ei kuitenkaan koittanut, mikä olisi seuraavia elokuvia ajatellen ollut ehkä tarpeen. Piti aiemmista osista tai ei, niin kyllähän Bloodline osoitti, että maahan oli pudottu ja kovaa, eikä sieltä ole enää helppoa nousta korkeuksiin. Hellraiser-sarja on muuttunut elokuviksi joissa taustalla saa olla ihan mitä tahansa, kunhan eteen työnnetään Pinhead edes hetkiseksi, niin siinä on ilmeisesti tarpeeksi jotta saadaan taalallinen sydänkäyrä näyttämään muutakin kuin pelkkää viivaa seuraavaa jaksoa odotellessa.

Kuten tiedetään niin kaikki elokuvat joissa ohjaajalta viedään työ alta eivät kuitenkaan päädy kehnouden esimerkeiksi ja joskus se vain on niin, että ollaan liian lähellä jotta näkisi mitä pitää korjata ja näin uskon käyneen aikoinaan esimerkiksi Marlon Brandon Vihan riivaaman kanssa, joka ohjaajalta riistettynäkin osoittaa erinomaisen toimivuutensa. Kill your darlings joku sanoisi ja tällöin ulkopuolinen näkökulma on tarpeen. Tietenkin kun se ulkopuolinen silmäys tulee valitettavan usein tuottajilta joiden näkökenttää sumentaa taiteen sijaan dollarit, niin tästä syystä se on kuitenkin harvinaisempaa, että elokuvan muokkaaminen vastoin ohjaajan tahtoa johtaa parempaan ja vaikka se todennäköisesti on ollut Bloodlinenkin kohtalona, niin näkemättä Yagherin tahraantumatonta visiota se jää osittain vain arvaamisen puolelle. Siltikin vaikka joku muu meni leikkaamaan elokuvan uuteen uskoon ja kuvaamaan mukaan uutta materiaalia, voi lopullisesta elokuvassa nähdä aivan liian halvalla ja hosumalla tehtyjä tietokone-efektejä, kliseistä dialogia ja etenkin kehnoa näyttelemistä, ja vaikka tosiaan osa voidaankin pistää muidenkin kuin vain Yagherin niskoille, niin jos koko elokuvaa ei oltu kuvattu uudestaan ei etenkään näyttelijöiden ohjausta voi kokonaan jättää Yagherin osalta huomioimatta. Esimerkiksi Ramsayn alusta loppuun saakka hölmöilmeinen puumaisuus on väsyttävää ja Cottrellin räkäinen ylivedetty liekehtivä gayversio pallotukkaisesta Bram Stokerin Draculasta on nolostuttava ja hätäisen tiivistävän leikkauksen vuoksi siitä jää pois se oletettu dekadentti desademaisuus. Siispä oli kuka tahansa vastuussa viimeisestä pisteestä, niin sinne mennään nähden liian useita kaatumisia ja osa näistä kompuroinneista on taatusti Yagherin käsialaa.

MUTTA!

Tottakai kenobiitit ovat edelleen aika fetisistisen makeita nahkaluomuksia, mukana on satunnaisia tehokkaita sadomasokistisia ilmentymiä ja Bradley pystyy unissaankin tekemään typerimmistä ja kliseisimmistä lauseista maata järisyttävän vakuuttavia. Vaikka Bloodline ei sitten pystynytkään oikeasti tarjomaan mitään kovinkaan uutta, edes menemällä avaruuteen, vaan on taas yksi tyypillinen päähahmolla rahastava elokuva, niin kyllä sieltä pystyy huomaamaan ainakin jonkun ajatelleen tekevänsä tarinasta aiempaa haastavamman. Kuution synty menneisyydessä ja matka viimeiseen perilliseen tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta koska kärsivällisyys ei riitä niinpä se oikeasti kiehtovin osa, eli syntyminen jää vain pikaiseen aivastukseen jossa Lemarchand hinkkaa hetken puuta, kuutio on valmis ja sitten helvetti onkin jo valloillaan. Ei siis oikeasti jakseta kertoa mitä luoja halusi, mitä de L'Isle toivoi saavuttavansa ja koska sieltä hypätään kesken kaiken nykyaikaan, niin mihin hittoon jäi totuuden oppineen Lemarchandin taistelu pahuutta vastaan ja faabelin kulkeminen sukupolvelta toiselle? No olihan se keskityttävä nykyhetkeen koska sinne voitiin ottaa mukaan Pinhead (jota ei siis ollut vielä olemassa 1700-luvulla) ja tätähän se sitten on, huomioidaan liikaa sitä mainoslausetta ja hienoa fonttia, jolloin yrityksetkin kertoa jotain muuta jäävät koristelun alle ja siten kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun. En nyt tiedä olisiko se alkuperäinen idea kolmeasta erillisestä tarinasta tehnyt lopputuloksesta oikeasti parempaa, kun eihän se olisi vaikuttanut pökkelöesiintymisiin et cetera, mutta silloin tasapaino olisi oletettavasti ollut paremmin kohdillaan ja perustelut myöhemmille tapahtumille vakuuttavammat. Totean siis, että ajatus hyvä, tekijät perseestä.

Jos kerran pidän siitä kuinka aiemmat kolme Hellraiseria erosivat sopivasti tunnelmiltaan/tyyleiltään toisistaan, ensimmäisen ollessa seesteistä rauhaa, toisen väkivaltaista goreilua ja kolmannen silkkaa toimintaa, niin lajityyppi joka on jäänyt Bloodlinesta päällimmäiseksi mieleeni on joku muu mikä. Se haluaisi olla keskittynyt, mutta adhdeeltaan pysty siihen.
Olen myös syvästi pettynyt siihen, ettei se helvetinkoira saanut kuin välähdyksen verran sijaa, sillä niin innokkaasti tekijät noissa Fangorian artikkeleissakin selittivät sen olevan elokuvan tärkein kenobiittiluomus ja kuinka sen avulla osoitetaan ettei niiden kaikkien tarvitse olla ihmishahmoja joiden kanssa voi jotenkin neuvotella ja jotka itse olisivat menneiden tunteidensa haavoittamia. Vaistonsa varassa toimiva eläin kun ei joutuisi kamppailemaan oman vanhan "ihmisminänsä" kanssa.

Kuka myöntää olevansa vastuussa tuosta kannen kirjoitusasusta, jonka numeraalista fuusiota en muista ennen tätä dvd-julkaisua nähneeeni.
H3LLR41S3R: BL00DL1N3. Yeah madafakas!

Tähdet: **
Hellraiser: Bloodline