Scream (1996)

Woodsboron pikkukaupungin rauha järkkyy toistamiseen, kun aikoinaan äitinsä murhalle menettänyt Sidney (Neve Campbell) saa huomata koulutovereidensa päätyvän yksi kerrallaan kuoleman huomaan ja hän näyttäisi olevan yksi tulevista uhreista. Pian kaikki poikaystävästästä Billysta (Skeet Ulrich) rehtori Himbryyn (Henry Winkler) vaikuttavat potentiaalisilta tappajilta. Saattapa se olla koulun raitapaitatalkkarikin.

Screamin ilmestymisen aikoihin tiettävästi moni kauhuelokuvan ystävä oli aika kyllästynyt slashereihin, enkä minä ollut poikkeus tässä asiassa. En ollut ehkä niinkään kyllästynyt itse lajityyppiin, sillä edelleenkin katsoin (kuten vielä tänäpäivänäkin) mielelläni paria ensimmäistä Halloweenia, osaa Elm Streeteista ja Halloweeneista, kuten tietenkin myös joitakin niitä vähemmälle huomiolle jääneitä elokuvia, mutta varsinkin juuri nuo tunnetuimmat ja moniosaisiksi kasvaneet elokuvasarjat olivat ruvenneet viimeisimmillä osillaan puuduttamaan. Toki Freddyt sun muut rupesivat useamman itseään toistavan (nyk. remake) osan jälkeen kokeilemaan kepillä jäätä ja yrittivät tavallaan uudistaa itseään, mikä sinänsä on kunnioitettavaa, mutta lopputuloksena oli kerta toisensa jälkeen Marilyn Mansonin Mechanical Animals-levytyksiä ja monet yrityksistä olivat vain valheellisia keinoja peitellä alleen vanhaa ruosteenraiskaamaa homepintaa. Halloweeniin tungettiin insesti-illuminatia, Jason olikin mato joka siirtyi ihmisestä toiseen ja Freddy,,, no Freddy pelasi Nintendoa. Joukossa oli rohkeitakin ajatuksia ja joitakin ylimaallisen idioottimaisia sellaisia, mutta idean laadukkuudella ei ollut mitään merkitystä kun kukaan ei sitten tuntunut vaivautuvan tekemään kokonaista elokuvaa niiden ympärille, vaan kyseessä oli koirankakkaa nonparelleilla ja vaikka se tietystä kulmasta katsottuna saattaisikin näyttää houkuttelevan erilaiselta, niin sisältä ja maultaan se on edelleen ulostetta. Joten jos sieltä vielä tulisi yksi vähänkin ns. isompi slasher ulos, niin sen ei kannattaisi yrittää kurotella liian korkealle jos ei kerran uskalla seistä tikkailla ilman, että joku avustaja pitää kankuista kiinni. Jos aikoo epäonnistua, niin sitten kannattaa epäonnistua yrittäessään jotain suurta, jolloin mahdollinen pettymys voi tuntua aluksi ylitsepääsemättömältä, mutta taatusti alkaa jossain vaiheessa keräämään kunnioitusta rohkeudesta. Jason Goes to Hell ansaitsee peukut nimenomaan siitä, että se työnsi Jasonin suurelta osin pihalle, mutta samalla sitä tulee potkia kasseille sen vuoksi ettei se oikeasti ollutkaan rohkea veto kun koko pituutensa ajan jaksoi jankata Voorheesin suvusta, vilautteli peilikuvien kautta että onhan se Jason siellä ja lopussa kuin paniikkiratkaisuna toi sankarin takaisin kuvioihin. Niin ja onhan se todella surkeasti tehty elokuva muutoinkin. Vastaavana esimerkkinä todella monta osaa jo ennen Timothy Daltonia eloonsa saanut Bond-sarja sai Daltonin kahden elokuvan aikana kovastikin negatiivista kritiikkiä osakseen muun muassa väkivallasta ja bondmaisten perinteiden puutteesta, mutta ensialkuun pelolla odotettu Daniel Craigin Casino Royale sai enimmäkseen kehuja juuri raadollisuudestaan (ts. realismista) ja juuri niiden bondmaisuuksien karsimisesta. Toki vanhoilliset fanit vastustavat Craigin versioita jo periaatteesta ja tekevät niin katkeraan loppuunsa saakka ja tietenkin aika oli muuttunut Casino Royalen ilmestyessa, mutta uskoisin Daltonin elokuvien saaneen samanlaisen menestyksen kohdalleen jos ne olisivat oikeasti kunnolla ravistaneet bondmaisuudet niskoiltaan. Pidän kyllä noista Daltonin Bondeista, mutta kun niitä katsoo niin niiden agressiivisempi, eli muka katu-uskottavampi ote muuttuu löysätassuksi heti kun mukaan otetaan taas jokin Q:n keksimä härveli jossa taskunauriista löytyy magneettiharppuuna jolla sekoittaa sukellusveneen navigaattori ja näin pois päin. Joten samoin kuin nuo slasherit, myöskään Bondit eivät Daltonin kohdalla uskaltaneet kunnolla erkaantua turvaverkostaan, jääden siksi jonkinlaisiksi muotopuoliksi. Slasherit olivat 90-luvulle tultaessa enimmäkseen joko itseensä kyllästyneitä matalimman aidan kulkijoita, taikka edellä mainittujen esimerkkien kaltaisia valheellisesti uudistusmielisiä matalimman aidan rakentajia. Wes Cravenin vuoden 1994 paluu Freddyn pariin New Nightmarella oli merkki paremmasta, huomattavasti paremmasta. Sen itsetietoisen ironinen pseudorealismi oli erittäin virkistävää ja kyseistä sarjaa ajatellen erittäin innovatiivista, sillä sen sijaan että taas tuodaan joku uusi sukulainen, tms. kuvioihin, niin sekoitetaan mielummin toden ja fiktion rajat esittämällä Freddy popkulttuurin rakastamana roolina, Robert Englund Freddyn esittäjänä ja mahdollisuus että jokin huru-ukkodemoni haluaa olla todellinen Freddy. Näyttelijät esittämässä itseään ja tunnetuinta elokuvarooliaan, elokuvantekoa ja sen muuntumista todeksi, roolileikkejä ja niiden vaihtumista fantasiasta kylmäksi teräkseksi leikkaamaan lihaa. Elokuva on totta.
New Nightmare oli ensimmäinen isompi merkki siitä mitä olisi tulossa ja kun Scream sitten ilmestyi, niin se oli juuri se muutos jota kaivattiin. Tietenkin jos olisi tiennyt millaisen sontatulvan Scream sai aikaiseksi, niin ehkä se ns. post moderni itsetietoinen kauhu olisi kannattanut jättää New Nightmareen.

Screamin teho ei ehkä nykyään ole ainakaan sen ensimmäistä kertaa näkevälle niin merkityksellinen, sillä sen esittelemiä elementtejä on käytetty sittemmin kuoliaaksi saakka ja jo ilmestymisaikana sen pienenä taakkana oli Wes Cravenin aiempi tyylikokeilu New Nightmaren muodossa. Kuitenkin sen ilmestyessä slasher oli lajityyppinä aikamoisissa pohjamudissa ja enimmät yrityksen rippeetkin olivat vain Jason Goes to Hellin kaltaisia aivopieruja, joten tämä tausta huomioon ottaen Scream tuntui oikeasti raikkaalta puhtaalta vedeltä koko päivän hiilikaivoksessa työskentelyn jälkeen.
Enimmäkseen tuntemattomat näyttelijät eivät aiheuttaneet ennakko-odotuksia esiintymisen ja roolien merkityksen suhteen, mistä hyvänä esimerkkinä oli ihmisten suuttumus kun tarkoituksellisena vedätyksenä tehty hyvinkin tunnetun Drew Barrymoren vierailu oli pelkkänä osoituksena siitä, ettei voisi tietää kuka selviää hengissä. Matthew Lillard, Rose McGowan, Neve Campbell ja monet muut Screamin esiintyjät saattoivat olla tuttuja jollakin tavoin, mutta eivät oikeasti vielä tunnettuja ja huomionarvoisinta tuntuikin olevan Skeet Ulrichin Johnny Deppiä muistuttava ulkonäkö, joka ei onneksi kertonut mitään hahmosta itsestään (itse elokuvassa hänellä ei muuten ole deppmäistä kasvokarvoitusta, mutta promokuvissa on).
Ja näyttelijät tekevät kauttaaltaan hyvää työtä, jokaisen täyttäessä oman paikkansa erinomaisesti. Eikä se ole ihmekään, sillä harvemmin ns. teinikauhuelokuvien hahmoille kirjoitetaan näin elävää tekstiä esitettäväksi ja siinä onkin yksi Screamin parhaimmista puolista. Nyttemmin sen puheripuli vaikuttaa samalla tavalla kuluneelta kuin mitä tapahtui osittain sille tarantinomaisellle dialogille kun miljoonat Reservoir Dogs/Pulp Fiction-kopiot rynnivät markkinoile, mutta vuonna 1996 kauhuleffa jossa teinit puhuvat näin paljon, näin virkistävän harkitusti ja aiheesta, tai ainakin oikealla tavalla aiheen vierestä oli aikamoinen harvinaisuus. Varsinkin Screamin (kauhu)elokuvakeskustelut ovat saaneet runsaasti huomiota osakseen ja juuri nämä tosielämän popkulttuuriin liittyvät puheet päätyivät lähes suorina kopioina Screamia seurannaisiin vastaavanlaisiin elokuviin, joita onkin sitten aivan hemmetisti. Screamin ilmestyessä se oli vielä pirun hauskaa katsella ja kuunnella kun kauhuelokuvan hahmot keskustelevat kauhuelokuvista, mitä niissä aina tehdään ja mitä pitäisi tehdä, kun niin sitä tekee itsekin.
Nokkelan ja samaistettavan dialogin ohella elokuvan murhamysteeri on onnistuneen haasteellinen siten, että sitä mielellään pohtii murhaajan henkilöllisyyttä, mutta se ei vaikuta missään vaiheessa miltään pakolliselta koulutehtävältä. Sitä oli hauska pohtia onko kyseessä Henry Winkler yhden tai kahden luonteenvastaisen tekonsa ansiosta, sheriffi jolla tutun näköiset kengät, tai joku muu (pistän kommenttiosioon kenen itse alunperin päättelin olevan syyllinen). Joten Scream onnistuu olemaan hahmoiltaan ja käänteiltään kiinnostava loppuun saakka. PIdän erityisesti siitä, että samalla tavalla kuin me kaikki aina puhumme mitä jossakin tilanteessa olisi pitänyt tehdä, mutta emme voi mitenkään olla varmoja tekisimmekö niin tosipaikan koettaessa, niin samoin Screamin hahmot naureskelevat kauhuelokuvakliseille ja kertovat etteivät itse ainakaan tekisi niin, joten he tekevät sen sijaan jotain aivan yhtä vastaavan hölmöä. Jos joku ryhtyy puukkohippaisille kanssasi, ei ehkä ole fiksuinta haastaa häntä menemällä tarkoituksella sinne missä hän sanoo olevansa, vain koska ei usko puhujaa. Koiranluukku ei ole kenties se paras kohde kun pitäisi suorittaa pako, mutta vastaavasti vaikka ymmärrätkin ettei yläkertaan kannattaisikaan mennä, niin kun ainoa aukko on se koiranluukku ja vieressä on puukkojunkkari, niin isot tissit tai ei, luukku se on.

En minä Screamia täydellisenä elokuvana pidä ja jotkut sen ratkaisuista kärsivät liiallisesta nokkeluuden tavoittelusta.
Kun väärä vastaus Friday the 13th-kysymykseen on hauskaa itsetietoisuutta ja lajityyppiparodiaa, niin jotkut tälläiset oman pesän temput ovat aivan liian silmiinpistäviä, kuten esimerkiksi se talonmies Freddy. Kyseessä olisi voinut olla hyvä taustalta bongattava vitsi, mutta Where's Waldo-tyylisen löytämisen sijaan se tungetaan silmille. Samoin Halloweenista lainattu idea tappajan maskista jonka pitäisi olla arkisuudessaan sellainen ettei sitä voitaisi jäljittää, eikä se keräisi muiden kopioiden seurassa huomiota kärsii ilman myöhempiä parodioitakin siitä, että Huuto-naamio jos mikä on silmiinpistävä ja tuntuu näkymättömyysajatuksen sijaan liiaksi keinolta saada aikaiseksi jatko-osia.
Tähän arkisuuden tavoitteluun liittyy myös se, että murhaaja ei ole toiminnaltaan mikään voittamaton tappokone, vaan jos häntä lyödään niin häntä sattuu. Kiva idea, mutta voi tsiisus kuinka elokuva muuttuu ajoittain silkaksi slapstickiksi kun murhaaja kompuroi kuin olisi päihtynyt yksijalkainen apina diskossa.

Pääosin Scream on kuitenkin kiinnostavalla tekstillä varustettu, hyvin öljytty kauhuelokuva joka ilmestyessään oli syystäkin menestys ja ansaitsee kaiken arvostuksensa. Nyt kun sitä katsoo joutuu ehkä hieman siirtämään ajatuksiaan menneeseen, sillä vaikka Scream itse olikin ja on edelleenkin mielestäni tälläisen itsetietoisen elokuvan merkkiteoksia, etenkin niin sanotun modernin kauhun tärkeimpiä ilmentymiä (innostuksen sokaisemana olen aikoinaan todennut sen olevan kauhuelokuvalle yhtä tärkeä askel kuin Night of the Living Dead), niin se synnytti sellaisen lauman heikompia suoria tai vähintäänkin epäsuoria kopioita, että melkein olisi saattanut olla perempi jos Screamia ei olisi koskaan tullutkaan. Dialogi, rakenne, roolitus ja jopa kansikuvamalli on nyt jo niin nähty ja nähtiin puhki jo parin vuoden aikana Screamin ilmestyttyä. Ikävintä sen ohella, että Scream itse siirtyi jatko-osillaan tuon imitaatiojoukon jatkeeksi on se, että kaikki ne kopioelokuvat pyrkivät samaan ilman samanlaista rohkeutta, jolloin vaikka kansikuvien perusteella elokuvat näyttävätkin samoilta, niin ideat ovat lainattuja ja roolituksessa haettiin vain pinnallisesti samaa ratkaisua, mutta otettiin vähän tunnetumpia kasvoja mukaan varmistamaan yllätyksettömyys.

Jostain syystä etenkin Screamin kansikuva teki vaikutuksen julistesuunnittelijoihin.

Eivät ne kaikki jollakin tavoin Screamia muistuttavat elokuvat huonoja ole, mutta suurimman osan olisi voinut suosiolla jättää tekemättä.

Screamin soundtrack oli aikoinaan myös ahkerassa kuuntelussa. Hyvää shittiä.

Jos siis mieli tekee elokuvaa joka vaikuttaa siltä kuin Robert Altman olisi palkattu tekemään My So-called Life-sarjaa, mutta saanut vahingossa slasherleffan käsikirjoituksen, niin Scream on teos juuri siihen tilaan.

Tähdet: ****
Scream