Love Object (2003)

Hiljainen käyttöohjeiden kirjoittaja Kenneth (Desmond Harrington) pysyttelee mieluusti erillään muista, oli se sitten kyse työpaikalla olosta taikka kotona. Naapurin elostelijaisännöitsijä Radley (Udo Kier) kiehtoo salaa Kennethia, sillä aina välillä sitä tekisi mieli olla yhtä julkean härski kuin tuo seinän takana asuva panomies. Mutta ei, Kennethin arkuus pitää hänet erillään muista ja kun töissä pomo (Rip Torn) määrää Kennethin avuksi oikolukija Lisan (Melissa Sagemiller), niin vaikka bosshog tarkoittaakin hyvää ajatellen työn sujuvuutta, alkaa aiemmin säntillinen ja jopa usein edellä aikataulusta oleva Kenneth osoittamaan myöhästelyn elkeitä, eikä obsessoituminen netissä myytäviin luonnollisen kokoisiin ja tuntuisiin seksinukkeihin ainakaan edistä töihin keskittymistä. Kenneth meneekin ja tilaa itselleen räätälöidyn nuken, jonka aiheuttama velkaantuminen ei pelota laisinkaan kun kotiin kerran saadaan seurustelukumppani joka on omiaan ihmiselle joka ei uskalla lähestyä lihallisia kanssakumppaneitaan. Tottakai Kenneth teetti nukkensa näyttämään aivan Lisalta ja elo uuden ystävän kanssa tekeekin Kennethille hyvää, parantaen hänen työtahtiaan, asemaansa ja jopa aiheuttaen ystävystymistä oikean Lisan kanssa. Pidempi yhdessäolo oikean Lisan ja nukkeversion kanssa alkaa kuitenkin verottamaan Kennethin mielenterveyttä, eikä hän ajoittain pysty erottamaan nuken elottomuutta elollisuudesta, alkaen jopa epäilemään nukkensa olevan mustasukkainen ystävyydestä oikean Lisan kanssa. Pian alkaakin käymään niin, että Kenneth pelkää oikean Lisan hengen puolesta, mutta se toinenhan on vain eloton muovikimpale? Ja kenties se oikea ihminen kuitenkin on huonompi valinta.

Love Object on varsin onnistuneen creepy elokuva sosiaalisen kanssakäymisen peloista ja mielenterveydellisestä luhistumisesta, joka kaikessa hiljaisuudessaan ja verkkaisessa askelluksessaan muistuttaa tyylillisesti kovastikin vuotta aiemmin ilmestynyttä elokuvaa May, vaikka nukkeideansa perusteella sen ehkä yhdistääkin ensimmäisenä vuoden 2007 elokuvaan Lars ja se ainoa oikea.

Harhat, kolkkous, alistaminen, alistuminen, toivo ja epätoivo tekevät elokuvasta kuitenkin ehdottomasti enemmänkin Mayn kaltaisen kylmiä väreitä aiheuttavan pienen helmen. Aivan samanlaista vaikutusta ei Love Object tee, mikä ehkä osoittain johtunee siitä, että se kuitenkin tuo mieleen toisen elokuvan ja siitä ettei tässä ole aivan Mayn nimihenkilöä esittäneen Angela Bettisin kaltaista persoonallisuutta. Kier on kyllä oma tuttu mainio itsensä, Sagemiller on ihan hyvä naapurin tyttö ja Harrington sopivan hissukka heppu josta ei koskaan uskoisi sellaista, mutta se jokin hyvästä suurempi ponnistus tuntuu puuttuvan. Mikä ei kyllä ole mikään laisinkaan ilkeämielinen kritiikki ja tämä on niin lähellä neljättä tähteä, että uskallan ainakin väittää että jos en olisi sitä Mayta nähnyt, niin tämä veisi sen paikan suosikkilistallani. Yrittämisen puutteesta ei Love Objectia voi ainakaan kritisoida.

Pidän suuresti kohtaussarjasta jossa klassisen musiikin (Johan Strauss) tahdittamana epätoivoinen Kenneth paloittelee nukkensa huutaen samalla uhkauksia ja Udo Kierin esittämä hahmo luulee ymmärrettävästi seinän läpi kuunnellen naapurinsa olevan oikeissa tappopuuhissa, sillä se on kaikessa vinkasahtaneisuudessaan erinomaista mustan huumorin väärinkäsitysjännitystä.
Lisäksi Nicholas Piken romanttinen, hetkittäin Michael Nymanin mieleen tuova musiikki tukee erinomaisesti elokuvan vääristynyttä tunnelmaa.

Tähdet: ***
Love Object