Dakota (1988)

Jokunen vuosi sitten katsoin Lou Diamond Phillipsin elokuvan Harley, joka tuntui niin kovin tutulta, että olisin voinut vannoa nähneeni sen aiemminkin. No se syy siihen tuttuuteen löytyi tästä Dakotasta, sillä niin Harleyssa kuin tässäkin Phillips esittää sellaista kovia kokenutta kaupunkilaista (okei, Dakotassa ei nyt aivan keskustasta kuitenkaan) joka siirtää maallisen temppelinsä maaseudulle, jossa sitten ns. isähahmo näkee pojassa potentiaalia kunnon kansalaiseksi ja angstailun, sopeutumattomuuden sekä muun sellaisen jälkeen autuas anteeksiannon valo valaisee maat ja mannut.

John Dakota (Lou Diamond Phillips) on nuori prätkäkundi jonka puseron valtaa suru ja sentimentaaliset saksofoniballadit kun hän pakenee menneisyyttään ja menehtynyttä pikkuveljeään ajelemalla sinne tänne halki murican. Heti kun Dakota pysähtyy jonnekin tuppukylään ostamaan pirtelöä, niin paikalliset nuoret puunaamat alkavat kiusaamaan ja tappeluhan siitä syntyy, josta tietenkin syytetään sankariamme jolloin pelastavana enkelinä paikalle saapuu hevostilan omistaja, isällinen Walt (Eli Cummins) joka ottaa vastentahtoisen Dakotan tilalleen töihin korvaamaan vahinkoja. Tietenkään Helsinki city boyna Dakota ei meinaa aluksi tottua maaseudun rauhaan ja hevoshulluuteen, mutta onneksi Waltilla on jalkapuolinen poika Casey (Jordan Burton) jolle Dakota voi toimia isoveljenä ja muutenkin tässä on nyt se uusioperhe joka saa kivisydämen vapauttamaan kyyneleitä, avautumaan tunteistaan ja sen sellaista mukavaa. Samalla Dakota tietenkin ihastuu Waltin tyttäreen Mollyyn (DeeDee Norton) ja toisinpäin, mutta tietenkin asiaan kuuluu suhteen alkaminen riitaisasti ja peräkylän paukapäät eivät tykkää Dakotasta koska he eivät tykkää hänestä. Kaikki hyvin.

Ei lähellekään niin (uskonnollisesti) saarnaava kuin Harley, mutta vähintäänkin yhtä siirappinen elokuva. Se kristillisen hurskastelun poissaolo on kyllä aika tärkeä ero, sillä vaikka Dakota on hahmoja, tilanteita, musiikkia ja ylipäätään kokonaisuutta ajatellen Harleyn kanssa hyvin samanlaista helppoa sentimentaalista kevytdraamaa, niin se on myös hetken aikaa ihan siedettävää todellisuuspakoa romantiikan syliin, mutta ilman sormenheristelyä.
Puolitoista tuntia tätä on kyllä ehdottomasti aivan liikaa.

Harleyn kannessa minua kiusasi jonkin verran se, että Phillipsillä on haulikko kourassaan kun itse elokuvassa ei tietenkään mitään ammuskelua ole ja viittaus sellaiseen on ikävän valheellista markkinointia. Dakotan kannessa tehdään sama harhaanjohtamisen temppu ja vaikka se ei nyt aivan yhtä silmille hyppääkään on jostain syystä ollut tarpeen pistää Phillipsin vyötäisille ase, joka sitten johtaa väärään suuntaan, sillä sellaista ei tietenkään elokuvassa ole, eikä se ole tarpeellistakaan.

Tähdet: *
Dakota