Kolmesti kuollut: minä ja Ministry (Ministry: The Lost Gospels According to Al Jourgensen, 2013)

Kuubasta lähtöisin olevan Al Jourgensenin (synt. Alejandro Ramirez Casas) yli 30 vuoden ajan luotsaama industrialpumppu Ministry on kuulunut suosikkiyhtyeihini jo iät ja ajat. Kuten myös Jourgensenin sivuprojektit kuten 1000 Homo DJ's ja Revolting Cocks (huomautettakoon, että tuossa kuvassa olevat kopioidut levyt olen saanut ystävältäni, joten huonosta käsialasta tulee syyttää häntä).

Edelleenkin Jourgensenin levyt tulee ostettua aina sellaisen tullessa vastaan, vaikka myönnänkin suurimman innostukseni Ministryyn hiljentyneen jo hyvä tovi sitten ja alan olla siinä uskossa, että Jourgensenin olisi kannattanut totella lupauksiaan ja lopettaa bändi jo muutama levy takaperin. Kuitenkin yhtyeen tuotanto siitä ensimmäisestä ja Jourgensenin itsensä inhoamasta synapoplevystä With Sympathysta (1983) aina nihilistiseen Filth Pigiin (1996) saakka on mielestäni lahjakkaan muusikon parhaimpien puolien esittelyä ja kunhan mies sai ravistettua niskoiltaan sen levy-yhtiön painostuksen alla tehdyn kasaripopimagon aloittaen seikkailunsa teollisuusmetallin sokkeloissa, ehti hän kerta toisensa jälkeen osoittamaan olevansa mielikuvituksekas edelläkävijä, jonka musiikki ja imago olivat omiaan muille omaksuttaviksi.Ministryn musiikillista vaikutusta voi kuulla etenkin Static-X:n ja Fear Factoryn soundeissa ja visuaalisesti vaikkapa tässä:

Edellinen ei siis mitenkään negatiivisessa mielessä tehty kommentti, vaikka Rob Zombien kanssa Jourgensenilla olikin kärhämää "lainailusta".

Twitchin (1986) lähes ebm-tyylinen kevyempi pauke, The Land of Rape and Honeyn (1988) kieroutunut samplepohjainen kidutus (levy kuulostaa siltä miltä Saw-elokuvien ansat näyttävät), The Mind is a Terrible Thing to Tasten (1989) goottisynkistely, Psalm 69:n (1992) rasavillimäinen musta poliittinen huumori ja edellä mainittu Filth Pig kaikessa masennuksessaan ovat kukin oman paikkansa klassikkoalbumisarjassa lunastavia ja jokainen on selkeä muutos edelliseen, luoden korvien eteen kiehtovan musiikillisen kehitysmatkan.

Muistan Filth Pigin saaneen ilmestyessään aika nuivan vastaanoton, sillä siinä mentiin raskaasti ja syvältä, mitä oli toki tehty jo aiemminkin, mutta nyt Ministryn musiikista puuttui tyystin huumori sekä reipas meininki, eikä levyllä todellakaan ollut Jesus Build My Hotrodin kaltaista hittibiisiä. Mutta minä pidin ja pidän siitä edelleenkin.
Filth Pig ei siis ollut samanlainen kuin Psalm 69, mutta se oli linjassa osoittamassa Ministryn pyrkivän muuhun kuin itsensätoistoon, enkä siis ollut laisinkaan pettynyt kyseiseen levyyn. Sitä muutamaa vuotta myöhemmin seurannut Dark Side of the Spoon (1999) olikin ensimmäinen levy joka ei saanut minua repeämään riemuun, sillä vaikka se oli mielestäni ihan hyvä levy ja siinä kokeiltiin positiivisesti useampaa eri tyyliä edellisen levyn suoran minimalistisen jyrinän sijaan, niin se tuntui jonkinlaiselta kompromissilta miellyttää Filth Pigiin pettyneitä faneja. Dark Side of the Spoon oli kuitenkin ahkerassa soitossa ja se on edelleenkin aika vaivatonta laittaa soimaan. Se olikin tätä seuraava levy, Animositisomina (2003) joka ensimmäisen kerran sai minut oikeasti pettymään Ministryyn. Mitä nämä tavanomaiset hevirenkutukset ovat olevinaan? Eihän näissä ole mielikuvituksen häivääkään. Niinpä siltä levyltä parhaiten mieleeni jäi vain Magazine-cover The Light Pours Out of Me, joka sekin osoitti yrityksen puutetta kuulostamalla lähes samalta kuin alkuperäinen versio (vrt. Marilyn Manson - Personal Jesus). Tässä vaiheessa aloin jo tuumimaan, että ehkä se olisi Jourgensenille parasta jatkaa Revolting Cocksin parissa ja muutamaa vuotta myöhemmin se ajatus kasvoi entisestään.

Kun Ministry pukkasi ulos Animositisominan seuraajan Houses of the Molén (2004), eivät odotukseni olleet kovinkaan korkealla edellisen kahden levyn ansiosta. Jourgensenin pitkäaikaisen bändikaverin (ja ainoa toinen varsinaisesti Ministryyn kuulunut muusikko) Paul Barkerin Animositisominan jälkeen tapahtunut ero sai myöskin epäilemään uutukaisen onnistuneisuutta, sillä vaikka Jourgensen onkin sittemmin hyvinkin katkeraan sävyyn kommentoinut jo The Rape and Honeylla mukaan tulleen Barkerin vähäistä merkitystä Ministrylle, niin yhtyeen kaikki parhaimmat näytöt on kuitenkin merkitty Jourgensenin ja Barkerin nimiin sekä biisintekijöinä että tuottajina. Lisäksi valtaosa Ministryn tuotannosta post Barker on aika puuduttavaa jyystöä, kun taas Barkerin sooloprojektina tekemä Fix This!!! (2012) on levy josta kannattaa olla ylpeä (uskokaa pois). Ehkä Barker oli Ministrylle muutakin kuin vain pelkkä basisti kuten Jourgensen antaa pontevasti ymmärtää. Kuitenkin Houses of the Molé palautti uskon Ministryyn hetkiseksi, sillä vaikka tuolla levyllä esitelty järkyttävän-kova-vauhtimetalli ei ollut aivan mieleeni, niin se esitteli jälleen kerran sen mielikuvitusrikkauden ja kokeilunhalun jota Ministry oli osoittanut levyillään aina Filth Pigiin saakka. Houses of the Molé kulkee niin kiireellä, että äkkiseltään mieleen tulee Atari Teenage Riotin lanseeraama digital hardcore, mutta siihen yhdistettävän teknosoundin sijaan Ministry oli nyt trashmetallin linjoilla ja se äänimaailma ei ole juuri koskaan ollut mieleeni. Samapa tuo vaikka Houses of the Molé ei päätynytkään itselläni ahkeraan soitantaan, se kuitenkin kertoi minulle Ministryssa olevan vielä voimaa ja vaikka Barkerin poistuminen kuvioista saattoikin merkitä näkemyksen yksipuolistumista, niin seuraavaa levyä odotin jo innolla. Ei olisi kannattanut, sillä vaikka seuraavat kaksi levyä, Rio Grande Blood (2006) ja uran päätökseksi suunniteltu The Last Sucker (2007) molemmat sisälsivätkin vähintään yhden tarkan osuman (itse asiassa Rio Grande Bloodin Khyber Pass lukeutuu mielestäni Ministryn parhaimpien kappaleiden joukkoon), niin nyt Ministry tuntui jumiutuneen siihen Molé-soundiin ja alkoi itsensätoiston myötä aika pahasti kyllästyttämään. Onneksi tässä vaiheessa Jourgensen oli kaivanut Revolting Cocksin ulos naftaliinista ja Cocked and Loaded (2006) oli edellisten Revco-levyjen kuten Big Sexy Landin (1986) tavoin jälleen riemastuttavaa bileteollisuusmetallia, täynnä dekadenssia ja hikistä kiihkoa, sekä kaikkea uteliaasti kokeilevaa trippailua. Tästä eteenpäin vaikuttikin siltä, että nimenomaan Revcoon Jourgensen pisti parhaimmat ideansa ja Ministrysta oli tullut vain se pakollinen paha jota oli pidettävä hengissä vain koska suuri yleisö vaati niin, ei koska se olisi ollut oikeasti hauskaa ja mielenkiintoista. Ainakaan paluulevyksi tarkoitettu Relapse (2012) ja taas uran päätöslevyksi suunniteltu From Beer to Eternity (2013) eivät kakkahumoristisen pöhöttyneessä välinpitämättömyydessään kertoneet bändin tilasta muuta sen ettei kivaa ole, mutta töitä on tehtävä ja raha tulee täältä eikä sieltä hauskemmalta puolelta. Tosin tottakai kohta esiteltävässä kirjassa Jourgensen kertoo From Beer to Eternityn olevan paras levy koskaan, mikä oli arvattavissa sen kuitenkin ollessa sillä hetkellä se tuorein teos, mutta vastaavasti Jourgensen toteaa Ministryn olevan nykyään jonkinasteinen riippakivi ja muiden projektien olevan fantsumpaa kivaa.

Edellisenkään kirjoitusosan perusteella en väitä olevani mikään Ministry-asiantuntija, kunhan vain pidän kovasti yhtyeestä ja osasta levyistä erittäin paljon. Näin ollen minun ei tarvinnut miettiä edes ensimmäistä ajatusta loppuun saakka kun bongasin otsikossakin mainitun Jourgensenin toimittaja Jon Wiederhornin kanssa koostaman kirjan Kolmesti kuollut: Minä ja Ministry.

Tämä on nimensä mukaisesti kirja Jourgensenista, mutta ei ehkä niinkään Ministrysta. Tai ainakaan niin laajamittaisesti Ministrysta kuin toivoisi. Toki ymmärsin, että kun tiedossa olivat Jourgensenin päihdeongelmat, niin niistä olisi useampikin maininta päälle 400 sivuisessa kirjassa, mutta enpä olisi arvannut kirjan olevan lähes pelkästään sitä kuinka Jourgensen kertoo vetäneensä kokkelia ja hepoa, kaatuneensa niiden ansiosta ja taas kerran halkaisseensa kallonsa. Siis tottakai minä nauroin usemmankin kerran Jourgensenin omille sanoille ja puupäämäisyydelle kun itsekin mies tiesi, että ei kannata tehdä tehdä sitä ja tätä ja taas oli kallo halki, mutta 400 sivua enimmäkseen kamanvetoa rupesi kyllä hetkittäin puuduttamaan. Kyllä Jourgensen varoittelee ettei kannata huumeidenkäyttöä ja eikä kenenkään kannata haikailla muuntumista hänen kaltaisekseen nistiksi, mutta sitten taas parin rivin jälkeen kerrotaan kuinka huisin kivaa oli kavereiden kanssa piikittää ja nähdä hassuja. Viihdyttävä kirja on kyseessä ja Jourgensen kertoo tarinaansa kuin paraskin silmänkääntäjä, mutta välillä tunnutaan olevan niin pahasti laput silmillä, että mietityttää onko mies todellakin niin yksinkertainen kuin välillä antaa ymmärtää olevansa. Jourgensen uskoo olevansa älykäs ja asioista perillä olevan ihminen, mies joka tiedostaa ympäristönsä ja varmasti onkin kaikkea tätä, mutta sitten samalla syyttää toistuvasti kaikkia levy-yhtiötyypeistä entiseen bändikavereihinsa petollisuudesta, kavalluksista ja kertoo ettei koskaan pitänytkään heistä, mutta ei olisi arvannut heidät puukottavan niin pahast selkään, vaikka samalla tiesi kaiken heti ensisilmäyksellä ja arvanneensa kavereiden olevan kakkapökäleitä. Kaikki parhaat Ministryn ideatkin olivat hänen ja kun joku Barker keksi jotain soinnunpätkiä niin Jourgensen totesi niiden olevan huonoja, ja poisti ne armotta sillä Barker oli vain basisti, eikä edes hyvä siinä. Kunhan sai olla mukana säälistä.
Mitenkään todellista totuutta tietämättä on välillä hieman vaikea uskoa Jourgensenin todellakin inhonneensa aina Barkeria, rumpali William Rieflinia ja laulaja Chris Connellya, sillä niin monta vuotta ja monissa eri projekteissa he kaikki tuntuivat olevan se ydinryhmä. Jos Barker ja kumppanit olivat niin kurjia tyyppejä, niin miksi Jourgensen sitten vietti niin pitkän ajan heidän kanssaan, eikä pelkkä kamapäisyys oikein kelpaa selitykseksi, sillä Jourgensen itse sanoo olleensa aina aivoituksiltaan kondiksessa oli kehossa myllertämässä sitten mikä tabu tahansa. Myöhemmin Jourgensen on muun muassa haastanut Barkeria oikeuteen väitteinä basistin kavaltaneen hänelle kuulumattomia rahoja, mutta oikeus ei ole ottanut asioita näytön puutteessa käsiteltäviksi, mikä saa epäilemään että kuinkahan paljon Jourgensen antaa katkeruuden, yksinkertainen kiukun ja muiden nykyään elämässään olevien ihmisten johtaa hänen kulkuaan. Ai niin, mutta nämä nykyiset bändikaverithan ja muu lähipiiri ovat tosi reiluja ja hyviä tyyppejä, eivätkä he koskaan pettäisi häntä. Aivan kuten Barker ja kumppanit silloin päälle 20 vuotta sitten. Toki uskon, että Jourgensen on elämänsä aikana saanut kokea vääryyttä, mutta kirjaa lukiessa mieleen tulee osan suuttumuksesta juontuvan kyllä samanlaisesta tarpeettomasta kostomentaliteetista jota koetaan kun mikä tahansa pitkäaikainen pari eroaa. Sen toisen täytyy olla syypää tähän. Välillä tuntuukin, että tämä kirja on tehty vain väärään aikaan ja muutamaa vuotta myöhemmin asioita osattaisiin käsitellä rakentavamminkin, eikä vain haukkumalla toista jolle ei sitten ole annettu mahdollisuutta puolustautua.
Tietenkin välillä ihmiset riitaantuvat ja silloin saatetaan sanoa toisesta pahojakin asioita, mutta kun tehdään kirja jossa esitetään vain toinen puoli asiasta, niin lukijalla on lupa olla skeptinen sanotun suhteen. Tässä kirjassa nimittäin ei ole sanan sanaa niin Barkerilta, Rieflinilta kuin Connellyltakaan ja vaikka on mahdollista, että Jourgensenin sana on absoluuttinen totuus, niin tässä muodossa sillä ei ole tarvittavaa painoarvoa, etenkään kun ainoat muut äänessä olevat henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ylistämässä Jourgensenia.

Minä ja Ministry on enemmänkin se minä kuin Ministry. Kyllä siellä käydään kaikki Ministryn levyt läpi ja osasta kerrotaan varsin mainioitakin taustatarinoita. Revolting Cocks, Lard ja muutamat tuottamisprojektit saavat enemmän kuin sanan ja kaksi osakseen, että kyllä tässä kirjassa niiden huumekompurointien ohella kerrotaan kelvollisen kattavasti Jourgensenin musiikillisesta urasta ja siitä miten hän päätyi muusikoksi. Tarinat Limp Bizkitin tuottamisesta ja Madonnan tapaamisesta, päätyminen kiertueelle brittiläisten synapopbändien kanssa kun mieli teki esittää metallia ja muut tälläiset ovat kiinnostavaa luettavaa ja Jourgensenin koominen kerrontatyyli tekee useammista niistä hauskoja kokemuksia. Silti miehen jatkuva siirtyminen heroiiniin, känniörveltämiseen ja paskoihin ex-kavereihin tekee kirjasta sellaisen, että sitä olisi kannattanut joko tiivistää runsaasti poistaakseen itseään toistavia kokemuksia, taikka lisätä reippaasti sivuja ja antaa kritiikillekin osansa (jota olisi kenties kannattanut suunnata myös joihinkin kirjan nimi- ja asiavirheisiin, kuten Supernautin muuttamiseen Supernaughtiksi). Kuitenkin varsinkin pätkinä luettuna kyseessä on erittäin onnistunutta viihdettä, vaikkakin sitä hieman yksisilmäisesti ja kaikki päihdetoikkarointi saa Jourgensenin vaikuttamaan jonkin verran Osbourne-perheen elämää kuvaavan televisio-ohjelman jackassilta ja se ei ole kovinkaan hyvä asia, eikä anna mielestäni oikeaa kuvaa Jourgensenin pään toiminnasta musiikin laadun suhteen.
"Halusin vain kertoa, mitä kaikkea jännittävää tapahtui lähtösi jälkeen. Kaaduin uudestaan ja rikoin polveni, kyynärpääni ja leukani. Minulta irtosi myös hammas. Ja kun palasin tajuihini, kasvoissani oli tatuointeja."