Painajainen Atlantassa (Blast, 1997)

Atlanta, olympialaiset ja sitten terroristi Omodo (Andrew Divoff) ottaa apulaisineen stadionin (tai siis uimahallin) haltuunsa ja uimajoukkueen vangikseen. Onneksi samaisessa paikassa on myös siivoojana työskentelevä entinen urheilijalupaus Jack (Linden Ashby), joka ei tälläistä puppua niele ja kun uimajoukkueen valmentajana menestyvä ex-vaimo Diane (Kimberly Warren) on yksi panttivangeista, niin hetkinen eikös tämä ole Die Hard?
Suuri rakennus täynnä kaikenlaisia käytäviä seikkailtavaksi, ihan tavallinen muita kyvykkäämpi sankari, ulkomaalainen terroristipahis, riitaisa suhde (ex-)vaimon kanssa, ulkona palloilevat neuvottomat kytät. Enää puuttuvat jalkavaivaisuus joka hidastaa liikehdintää ja osoittaa sankarin haavoittuvuuden, sekä myöhemmistä Die Hardeista tuttu päähenkilön mieltymys alkoholiin. Oho, enpä olisi uskonut.
Niin ja onhan siellä se omaa etua ajava heppu joka koettaa tehdä diilin pahiksen kanssa, myyden sen vuoksi muidenkin sielut ja päätyy silti/siksi itse luodin vastaanottajaksi.
Musiikissa tosin on tainnut esikuvana toimia Speed, joka sekin oli Die Hard bussissa. Kaikki on Die Hard. Siksi Julius Caesar sanoi "sinäkin Die Hardini?"

Kannessa näkyvästi esillä oleva Rutger Hauer on sivuosassa jonkinlaisena antiterrorismikonsulttina ja vaikuttaisi siltä, että hänet on kuvattu täysin erillään muista ja kenties sillä ajatuksella että samoja kohtauksia voisi sitten käyttää myöhemmin muissakin elokuvissa, kunhan vain dubbaa uuden dialogin mukaan.
Onpa Hauerin virkamiesintiaanilookki vieläpä sellainen joka ei sovi mihinkään ja siten kaikkialle.
Mutta varo vaan Rutger, kannattaa pitää huoli että tietää minne kuvatut kohtaukset päätyvät, sillä kohta käy vielä niin kuin Malcolm McDowellille joka katsoo kotkaa, väliin orgiat ja sitten paluu kotkaan.

Okei, koska kaikki tietävät jo ensisekunneista alkaen miten Painajainen Atlantassa kulkee ja että pahikset tulevat kuolemaan, joten miksi elokuvan introna on tekstiosuus jossa kerrotaan kuinka monta terroristiuhkaa oikeasti kohdistui olympialaisiin ja että vain yksi niistä osoittautui oikeaksi, ja kuinka ilmeisesti sekin estettiin, mutta tämä nimenomainen elokuva kertoisi siitä mitä tapahtuisi jos terroristit olisivat toteuttaneet suunnitelmansa. Miksi näin, kun kerran oikeiden Atlantan olympialaisten aikaan tapahtui oikeakin terroriteko, jota ei siis ehditty estämään ja miksi näin, kun tässä elokuvassa terroristit eivät onnistu suunnitelmissaan. Alun tekstiosuus puhuu siis pötyä väittäessään elokuvan kertovan siitä, että mitä jos terroristit onnistuivat kun ne eivät juuri elokuvassa onnistu, mutta sellainen onnistui oikeassa elämässä. Enpä olisi tälläistä Albert Pyunista uskonut.

Jo Die Hard-sarjan itsensä kuoliaaksi toistama diehardismi on tässä elokuvassa vahvana läsnä ja sellaiseksi toimintapätkäksi tämä on ihan kelvollista puuskutusta. Toiminta on tyypillistä B-tasoa ja esiintyjät samaten, eikä tästä oikein mitään sen ihmeellisempää kehuttavaa taikka haukuttavaa keksi. Se on vain nähty jo niin monta kertaa aiemminkin parempana, mutta myös huonompanakin.

Vaikka en nyt verenhimoinen olekaan, niin se kyllä ihmetytti kuinka elokuvassa jossa korostetaan pääpahiksen armotonta tunteettomuutta toistuvilla panttivankien teloituksilla, niin kamera silti siirtyy sivuun lähes joka kerta kun joku ammutaan, eikä veriefektejä näy edes lattialle valuneina lammikoina. Aivan kuin joku olisi unohtanut ostaa tekoverta ja kondomeja, jolloin ampumisen seurauksia ei voidakaan esittää. Näin ollen Divoffin säälimätön pahis onkin ihan kivis.

Tähdet: **
Painajainen Atlantassa