Dracula (1979)

Tuuliajolla oleva laiva ja sen kuollut miehistö saapuvat haaksirikkoutuen Englantiin, jossa viranomaiset hieman ihmettelevät mikä aiheutti merimiehille kaulaarepiviä vaurioita, mutta mitäpä tuosta, sillä ainakin tuore kiinteistöomistaja kreivi Dracula (Frank Langella) voi ihan mainiosti. Ja mikä seuramies Dracula onkaan, sillä reippahasti askeltava hymypoika on kaikkien kaveri ja jokaisen naisen unelmien poikaystävä. No, asianajaja Jonathan Harker (Trevor Eve) ei oikein fanita Draculaa, kun tämä tuntuu olevan vähän turhankin kiinnostunut miehen tyttöystävästä Lucysta (Kate Nelligan). Pian alkavatkin ihmisten kaulat kokemaan reikäisyyttä ja verenhukkaa, joten ehkä se on syytäkin olla huolissaan.

Usein on kuultu maininta siitä, että Christopher Lee toi Draculaan mukanaan halun, himon ja seksikkyyden (mikä on minunkin mielestäni totta), mutta kun Leen Draculan näkemys viettelemistä on puukolla hakkaaminen, niin hän ei kenties ole se kaikkein miellyttävin vaihtoehto kun etsitään viettelevää vampyyria. Tällöin vaihtoehdoksi esiin astuu Frank Langella Draculana joka edelleenkin haluaa imeä veresi, mutta joka myöhemmän Gary Oldmanin tavoin vaikutti enemmänkin romanttiselta päiväunien valkearatsuiselta ritarilta, joka kaappaa uhkeapovisen neitokaisen vahvoille käsivarsilleen ja kantaa Jezebelin Valhallan läpi aurinkorannikolle syömään hummeria.
Langella onkin aivan loistava ystävällismielisenä hurmurina, joka uskoo hymyn olevan kulmahampaita tehokkaampi keino vietellä naisia, ollen siten samalla petollisuudessa paljon julmemman oloinen kuin suurin osa muista saman roolin esittäjistä. Vastaavasti suhtautuminen Draculaan kauhistuttavana hahmona on osittain pienoisella koetuksella juuri sen reippailun ja toverillisuuden vuoksi, sillä sitä on kuitenkin aika tottunut sihiseviin torahammasjulmureihin. Varsinkin kun John Williamsin elokuvaan säveltämä musiikki on parhaimmillaan mörkömäisen kauhumusiikin aatelistoa ja elokuvan väreistä pesty visuaalisuus tuo verivanat esille vahvana kuin aurinkoon katsomisen, jolloin kun muu elokuva tuntuu suurelta osin korostavan jotain goottilaissynkeää kylmyyttä, niin tuolloin ystävällinen hymy tuntuu välillä aika kaukaiselta. Abraham van Helsingista (Laurence Olivier) huokuva jackassmäisyys ei ainakaan korjaa tunnelmien ristariitaisuutta.

Elokuvan kuviin on  selvästi panostettu ajatuksia, sillä vähän väliä tuntuu siltä kuin tässä olisi pyritty saamaan jokainen ruutu näyttämään erilliseltä taideteokselta, joksikin joka olisi tarkoitettu äänilevyn kanneksi, tms. Joten harmaalla tavalla pirun kauniista elokuvasta on kyse, joka sitten kaikkien sumujen, kuolleiden puiden, rappeutuneiden talojen, pylväiden ja portaiden, seittien ja keittiön seassa saa melkeinpä unohtamaan ne muut elokuvan näyttelijät Langellaa lukuunottamatta. Eikä se ehkä liene ihmekään, sillä aika rutiinisuorituksia tuntuu elokuva olevan täynnänsä, joka johtunee osittain siitä ettei muiden hahmojen kohdalla ole tehty mitään oikeita muutoksia, vaan ne saavat olla mikroon suunnattavia einesaterioita. Tai muutokset eivät ainakaan ole hahmojen merkitystä kasvattavia, sillä enimmät erot aiemmin koettuihin ovat siinä, että osa hahmoista on yhdistetty keskenään ja siten yksinkertaistettu nähtävää. Näin ollen nopeasti kuvasta poistettu Minakin on nyt Van Helsingin tytär.
Toki pöpilän johtajaa esittävä Donald Pleasence suorittaa muistettavan hetken, kun ruokapöydässä kauhistellaan kaikkien ystävän Minan outoa kuolemaa ja Pleasence on vaan että whateva, mä syön nyt. Oli se Pleasencen asenne joko tarkoituksellinen taikka tahaton, niin pirun huvittava se ainakin on.

Tarina on siis varsinaisesti sitä vanhaa tuttua Draculaa, mitä nyt ollaan hieman hahmoja sekoiteltu ja ilmeisesti juuri tarinan tunnettavuuden vuoksi kuljettu aikamoisia oikopolkua, josta suurimpana osoituksena koko kertomuksen alkupuolen pois jättäminen ja hyppääminen siihen vaiheeseen jossa Dracula on jo oikeastaan tehnyt itsensä tunnetuksi briteille. Jäljelle jätetyt osat ovat kuitenkin samoja kuin ennenkin. Tämä tarinahyppy, hahmojen fuusioituminen ja monenlaiset yksinkertaistamiset tekevät lopputuloksesta eräänlaisen Draculan tiivistemehuversion joka saattaisi kaivata vettä lisäkseen ollakseen täysissä voimissaan, mutta koska tosiaan tarina on niin moneen kertaan koettu, ei se pelkistäminen nyt ainakaan täysin pahasta ole.

Palatakseni tuohon elokuvan värien vähyyteen, niin koska aiemmin näkemäni versio oli yhtälailla harmahtava vhs, niin en tiennytkään että elokuvaa oli ilmeisesti ohjaajansa John Badhamin tahdosta värikorjattu minimalistisemmaksi dvd-julkaisua varten (oletus jota tukee mukana oleva aika kirkasvärinen [joskin tosi huonolaatuinen] traileri). Tämä on näemmä aiheuttanut jonkin verran kritiikkiä katsojien keskuudessa, mutta vaikka mieluusti näkisinkin sen värikkäämmän version, on minun todettava uskoni olevan sen puolella, että tämä kalpeampi on se parempi vaihtoehto. Tämä kommentti sen perusteella, että nyt vähäisemmillä väreillä Dracula ainakin näyttää hiton hienolta.

Tähdet: ***
Dracula