"Mikä on teidän mielestänne Herra Cainen paras elokuva?"
Tietääkseni Michael Caine ja Lou Diamond Phillips eivät ole tehneet yhteistä elokuvaa, joten miten ilman Lou Diamond Phillipsiä voi mikään elokuva olla kenenkään paras.
Jos he olisivat tehneet yhteisen elokuvan, niin se paras voisi olla vaikkapa tämä:
Tappovirus vie mukanaan viisi miljardia ihmistä ennen kuin sitä vastustava lääke ehditään kehittää ja tietenkin edelleen on liikaa kysyntää ja liian vähän tarjontaa, jolloin uhka on edelleen hyvinkin todellinen. Lääkettä nimeltä absolon on otettava säännöllisesti jotta kuolettava epidemia pysyy kurissa.
Olemme siis kaukaisessa tulevaisuudessa, aina vuodessa 2008 saakka ja poliisi Norman Scotilla (Christopher Lambert) on missiona selvittää kuka murhasi tunnetun tohtori Reynan (Neil Foster) joka oli ratkaisemassa sen ongelman, miten tappoviruksesta päästäisiin tyystin eroon pelkän hoidon sijaan. Muiden tavoin myös Scot on riippuvainen absolonista ja koska tulevaisuudessa olemme, niin vaikka maailma näyttää samalta kuin nytkin tuodaan sitä futuroa esille satunnaisilla teknisillä harppauksilla, kuten eräänlaisella holokannella ja monetaarisella muutoksella jossa valuutta on fyysisen rahan sijaan aineetonta aikaa. Vau, kuin olisin siirtynyt vuosisatoja eteenpäin.
Ei liene vaikea arvata, että koska lääketeollisuus on suuri bisnes, on sillä omat intressinsä pitää sairaus olemassa kuin poistaa se kokonaan. Vanha tuttu juttu siitä kuinka hoito on parannusta kannattavampaa ja kun Scotille selviää, että tapettu tohtori oli kuin olikin jo kehittänyt sen parannuskeinon ei syyllisten etsiminen enää tunnu vaikealta. Mikä taas puolestaan tuntuu sellaiselta on elossa pysyminen kun tieto lisää tuskaa ja Scot tietää aivan liikaa, jolloin maaillmanpoliisin (ei siis USA, vaan sellainen virallinen järjestö) edustaja agentti Walters (Lou Diamond Phillips) on valmis hiljentämään uteliaan poliisin.
Scot kaiken lisäksi tietää enemmän kuin tietää, sillä hän on tietämättään nauttinut tiedostavaa teetä jossa oli Reynan kehittelemä lääke ja täten tietävä tiedoton sankarimme kantaa tietämättään sisällään tietoa kansakunnan pelastuksesta. Tieto.
Siispä Scot lavastetaan suureksi pahikseksi, jotta hän ei varmasti saisi apua ja jos siinä ei olisi vielä tarpeeksi, niin tottakai se kehoon päätynyt lääke ei vielä sellaisenaan pidä sairastunutta hengissä, vaan vaatii oikeasti toimiakseen toisen osan ottaminen täsmälliseen aikaan. Onneksi Scotilla on apunaan yhtälailla pakomatkalle joutunut Reaynan apulainen Claire (Kelly Brook), jonka suurin merkitys elokuvassa lienee se, että hän on riisumassa yhdessä vaiheessa vaatteitaan, mutta ei sitten teekään niin.
Ihan kelvolinen dystopialeffa jossa perinteiseen tapaan isoveli valvoo, kaupungit ovat rappeutuneita, ihmiset ovat rappeutuneita, rosvoparonit ovat vallassa ja kaiken teollisuusromun, ruosteen ja tiilipölyn seasta pilkottaa viherkasvi josta tehtävä luomutee pelastaa kaiken. Tietenkin B-leffalla on pieni budjetti ja näin ollen futuristisuuden esittely pysyttelee minimissään jolloin esimerkiksi vanhempien italoscifistelyiden (tämä ei ole italoleffa, mutta tuo ainakin lajityypin mieleen ja lisäksi myös jostain syystä Albert Pyunin) tyylin sijaan aikaa ei korosteta liian suurella määrällä muoviputkia ja -letkuja, vaan tämänkaltaiset "tulevaisuusjipot" ovat harvakseltaan ripoteltuja yksityiskohtia, kuten juliste siellä, hassu kampaus täällä, mielenkiintoiset aurinkolasit tuolla. Tämä minimalistisuus on mielestäni varsin viehättävää, mutta kyllä tässä vähän väliä tulee mieleen, että on ollut oikeasti halu tehdä jotain Bruce Willis/Will Smith-rahan elokuvaa jossa jättimäisillä tietokonevisioilla saataisin korostettua sitä rikkaiden ja köyhien välistä eroa, jossa ei tarvitsisi tyytyä vain johonkin veikeään lamppuun nurkassa, vaan lasipalatseja olisi joka puolella tunkemassa päälle. Nyt juuri jokin satunnainen fututeknologinen ihme pistää hieman liikaa silmään kaiken muun tämänpäiväisen normaaliuden seassa ja rajoittuneisuus näissä seikoissa tekee välillä elokuvan miljööstä jotenkin ahtaan oloisen. Ehkei elokuvassa olisi siis kannattanutkaan ottaa mitään tulevaa mukaan, vaan sitoa se täysin tekohetkeensä, varsinkin kun elokuva sijoittuu jo nytkin liiankin läheiseen lähitulevaisuuteen. Mutta vastaavasti suuremmat rahat olisivat sitten saattaneet aiheuttaa sen minkä ne tekevät valittavan usein näissä Bruce Willis/Will Smith-tason elokuvissa, joissa ne ehkä näyttävät nätiltä, mutta aika varmasti myös peittävät pääasian alleen. Niinpä nyt ainakin kaikkinainen valtion petollisuus ja lääketehtaiden julmuus pääsee tarinana kunnolla esiin. Se tietenkin, että käsitelläänkö sitä mitenkään kiinnostavasti voi olla kyseenalaista, sillä ei tämä nyt teknojumputuksen seassa mitenkään poikkeuksellisen nokkelana esiinny, mutta onpa sentään ihan onnistunut B-raina, joka ei ainakaan sorru suurempiin puupäisyyksiin. Tarinallisesti pidän etenkin siitä absolonin todellisesta merkityksestä sairauden hoidossa ja se saa pisteyksen kallistumaan vahvasti korkeammalle kuin mihin ehkä muutoin päätyisin
Tähdet: ***
Absolon
Tuhma mies Fred (Steven Williams) päätti todistaa isoa pahaa rikollispomoaan vastaan, saaden siitä hyvästä omat syntinsä anteeksi, mutta tottakai todistamisen sijaan mies jänisti ja pakeni. FBI:n (vaiko sittenkin NSA) hyypiöt Jack (Lou Diamond Phillips), Steph (Lori Petty) sekä muutama muu lähtevät sitten noutamaan miestä väkipakolla takaisin ja maantien varrella, keskellä ei-mitään taistellaan sitten palkkatappajia ja zombeja vastaan. Ei kun ihan oikeasti, sillä tietenkin kun Jack kumppaneineen siirtyy syrjätien syrjäisemmälle tielle, niin sinne on haudattu joukko mystisesti (eli kyttien tappamia) kahlejengimurhaajia ja he sitten nousevat jatkamaan katutöitä. Onneksi yhdellä sankareista, eli tietenkin Jackilla oli aikoinaan myös mystisesti kuollut rikollisisä, joka myöskin on noussut kuolleista ja antaa peliin auttavan katuporansa.
Tiedättehän kuinka ns. zombiesääntönä on se, että heidän heikkoutensa on osuma päähän. Tässä zomppareiden Akilleen kantapää on hiekka, sillä he pystyvät kävelemään vain asfaltilla.
Route 666 on kieli poskessa tehtyä kömpelöä B-kauhutoimintaa jossa huono läppä lentää kuin kana, ei siis pitkälle mutta ainakin yrittää. Junnaava rockmusiikki puuduttaa ja jostain syystä zombien kohdalla käytetään toistuvasti hidastusta joka tehokeinona käy tylsäksi erittäin nopeasti. Itse asiassa tuo hidastus näyttää jo ensimmäisellä käyttökerralla niin kehnolta, että senkin olisi voinut suosiolla jättää pois. Erikoisena ratkaisuna viimeinen välienselvittely puolestaan saa kokea rasittavaa shakycamia siihen malliin, että esimerkiksi Cloverfield näyttää Aki Kaurismäen elokuvalta.
Alkupuolen hahmojen keskinäinen pottuilu on kyllä hetkittäin hauskaa seurattavaa.
Olemme Jumalan selän takana keskellä ei-mitään, aivan yksin ja Lori Pettyn hahmo sanookin "nobody knows i'm here", mutta silti taustalla näkyy auto kulkemassa kuvauspaikan ohitse ajassa 58:03.
Tähdet: **
Route 666
Tuhma CIA tarvitsee palkkasoturien apua Etelä-Afrikan levottomuuksissa ja kun hommat menevät käsille pesevät he omansa koko asiasta, jättäen supermahtisotilas John Seegerin (Steven Seagal) miehineen teurastettaviksi. Ei huolta, he pääsevät pakoon ja Seeger janoaa kostoa CIA:n petolliselle Dreshamille (Luke Goss), mutta se saa odottaa kun pitäisi käydä vapauttamassa erään rikollispomon poika vankilasta. Tietenkään Seeger ei halua auttaa mitään pahista, mutta niin vain uhkailulla ja kiristyksellä on sanansa sanottavana ja siten mies lähtee epäpätevien palkkasoturien avuksi missioon. Ei kannattaisi pottuilla Seegerille, se kun johtaa kaikkien ilkimysten kuolemaan.
Palkkasoturi on osittain Bulgarissa kuvattu toimintahalpis joka ei oikeastaan eroa niistä kymmenestä muista samalla viikolla ilmestyneistä Seagalin B-leffoista joissa hän esittää ylivoimaista mitä-lie-erikoissupersotilasta, tms. ja kunhan vähän ammuskellaan ja turvonnut päähahmo heiluttaa käsiään on se kaikkein pahin actionnälkä tyynnytetty ainakin muutamaksi tunniksi (eli seuraavan elokuvan ilmestymiseen saakka), mutta jälleen sitä miettii kuinka ennen oli muka paremmin. Tosin se on myönnettävä, että tarkasti katseltuna tämä on kyllä niiden itsensäkopioiden paremmalta puolelta ja esimerkiksi nautin tämän katselusta enemmän kuin tuosta Patriootista, mutta ilman sen syvällisempää ajattelua kyseessä on samaa kuin aina muulloinkin Joten sitä pitkälti katsoo tämänkin koska Seagal teki kaappauksia merellä ja raiteilla, ei koska hän teki yhdeksän muuta palkkasoturia edellisen kuuden päivän aikana, mutta silti on valitettavan tietoinen siitä ettei saa nähtäväkseen muuta kuin sen seuraavan palkkasoturin. Jos kuitenkin tyytyy näihin Seagalin post sanotaan vaikkapa Exit Wounds ja pitää vertailukohtina vain nykyseagalia niin siinä suhteessa tämä ei ole mikään pettymys, vaan kenties jopa päivän piristys. Ammuskelua on, räjähdyksiä on, rauhoittavalla musiikilla helliviä hidastuksia kesken toiminnan on, vahvalla aksentilla puhuvia ihmisiä on, luotisuora tavanomainen typerryttävän dialogin kuljettama juoni on ja Seagal pitää käsiään näin:
Joten pelkästään jo siksi kunhan seuraava Seagal-leffa tulee vastaani, katson taatusti myös senkin. Sillä vaikka tämä taikka muutkaan Seagalin leffat eivät enää yllätä, vakuuta, hymyilytä, niin Seagal on edelleen sama oma itsensä ja toimintaa on tarpeeksi, ja niiden vuoksihan näitä leffoja katsoo. Niitä uusia elokuvia ei vain enää odota ja jos jokin jää väliin, niin se ei tunnu menetykseltä. Ja ehdottomasti ennemmin Palkkasoturi kuin Against the Dark tai Flight of Fury.
Tähdet: **
Palkkasoturi
Tässä blogissa on tullut jo pariinkiin otteeseen kirjoitettua siitä kuinka yhdessä vaiheessa suurimpiin ja suosituimpiin kuulunut toimintatähti Steven Seagal antoi suosion mennä hattuunsa, rupesi ottamaan liikaakin määräysvaltaa elokuvissaan, putosi kovaa ja korkealta, mutta ei oikein vieläkään suostu niin tapahtuneen. Tämä tietenkin johti siihen, että ennen päätyönään ns. isoja toimintaelokuvia tehnyt Seagal tekee nykyään lähestulkoon vain jotain keskieurooppahalpiksia koska saa olla niissä edelleenkin iso kala pienessä lammikossa ja pitää määräysvallan jota ei saisi isoissa Hollywoodleffoissa.
Elokuvat jotka aikoinaan romahduttivat Seagalin suosion olivat ne joissa hän ryhtyi saarnamieheksi puhumaan milloin mistäkin viherpiperryksestä, suojeli luontoa samalla pistäen kaiken tuhannen päreiksi ja vaikuttaen siten bullshittarilta joka kyllä mäkättää muille, mutta ei itse tottele sanomaansa. Seagalhan on kaiken egoilunsa ohessa jutustellut kovastikin henkisyydestä, luonnonmukaisuudesta ja muusta hyvästä, että vaikka miehen julkinen kuva on mitä on, niin kyllä minä uskon hänen itsensä jotenkin uskovan asiaansa, vaikka ei materialistisessa maailmassa ja omassa nautinnontavoittelussaan ole ainakaan elokuvissaan läheskään vilpitön. Ne Seagalin ekologishenkiset saarnaelokuvat jotka silloin suosion sorruttivat ovat Vaarallisella alueella, Tappava salaisuus ja tämä Patriootti, joista viimeinen sitten taisikin ehkä antaa Seagalille jonkinlaisen opetuksen, kun eipä mies enää ole kuitenkaan niissä eurotrashleffoissaan tyrkyttänyt uskomuksiaan vaan tyytyy vetämään turpaan. Ehkä siis se pudotus oli hyvästäkin, sillä vaikka elokuviensa taso onkin nykyään järjestelmällisesti heikonlainen, niin ainakaan niissä ei ole kömpelöä syyllistämisen yritystä.
Pikkukaupungin tohtori Wesley McLaren (Steven Seagal) saa kutsun tulla estämään äärioikeistolaisten militanttien levittämän tappoviruksen toiminta ja onneksi McLaren onkin maailman johtava immunologi, kuten ilmeisesti myös saman tason lähitaistelija sekä yksihuoltaja, joten kohta pöpöt ja militantit saavat pataan niin etteivät istu ainakaan viikkoon.
Wagneriaanisella ja Sousamaisella marssisinfonialla ryyditetty toimintaelokuva pyrkii ilmeisesti olemaan Seagalin näkemys Wolfgang Petersenin Tuntematon uhka-ebolaleffasta, eli tappelutoiminnan sijaan enemmänkin tarina- ja draamapainotteisempaa jännitystä, mutta koska siltikin on ollut tarpeen potkia, lyödä ja rikkoa paikkoja, niin eipä siitä oikein mitään tullut. Tai tottakai tuli, elokuvan ylinuijien punaniskaoikeistolaisten ansiosta Patriootti on Tuntemattoman uhan sijaan kuin Pink Cadillac featuring tappovirus.
Kyllähän tässä on joitakin toimivia lähikamppailukohtauksia jotka osoittavat Seagalin käsiketteryyden tehot, mutta se toiminta ei oikein istu siihen opettavaiseen/syyllistävään luontoteemaan, vaan jälkimmäinen jää mätkinnän jalkoihin ja tuntuu vain päälleliimatulta pakolliselta pahalta. Silläkin uhalla, että Seagal olisi täydellisesti, lopullisesti tuhonnut uransa olisin siltikin toivonut miehen halun tehdä näitä viherpiperrytarinoita johtaneen siihen, että kaikkinainen hakkaaminen olisi pistetty tyystin syrjään ja hän olisi tehnyt täysin sellaisesta vapaan draamajännärin. Ei niinkään osoittaakseen olevansa ns. oikea näyttelijä koska en usko sellaiseen, vaan osoittaakseen olleensa tosissaan uskomustensa kanssa ja uskaltavansa käsitellä niitä asioita ilman turvautumista turvatyynyynsä. Ja jos ollaan saarnamiehenä, niin tulta ja tulikiveä pitäisi syöstä suusta sellaisella tarmolla, että halleluja, minä uskon! Praise Satan!
Vaikka loppu onkin aika siirappinen, niin pidän siltikin siitä visiosta jossa sotilaat keräävät kukkia.
Tähdet: **
Patriootti
Jonkinlainen sisustajapariskunta Maggie (Katharine Ross) ja Pete (Sam Elliott) kutsutaan työkeikalle jenkeistä Englantiin ja siirappisen musiikin ryydittämä halaileva moottoripyöräajelu rauhoittavalla syysmetsätiellä päättyy vastaantulevan auton aiheuttaman jännityksen vuoksi vahingoittumattomaan kaatumiseen lehtien joukkoon. Tämä johtaa tietenkin siihen, että auton omistaja mikä-lie-kartanoherra Jason Mountolive (John Standing) kutsuu pariskunnan luokseen teekupposelle. Kohta Mountoliven luokse saapuvat kutsuttuna myös herraskansan edustajat sekä Roger Daltrey ja ilmenee, että sattumanvaraiselta vaikuttanut Maggien ja Peten vierailu on kaikkea muuta kuin sattumaa, sillä etenkin Maggie on ollut hyvinkin odotettu henkilö näihin kekkereihin. Samantien Mountolive riutuu kuolettavan sairauden kourissa, pysytellen piilossa ja kertoo kutsuneensa vieraat luokseen koska he kuuluvat yhteen ja kun Mountolive kuolee, jakaa hän yliluonnollisvoimaisen perinnön vierailleen. Symbolina vieraiden yhteenkuuluvuudesta on aika ruma sormus jota ei pysty riisumaan sen sormeen asetettuaan. Eli hieman, että kun annat pikkusormen, menee koko käsi.
Siispä paikalta ei voi poistua ja Maggie on jokin muinoin hengiltä poltetun noidan jälkeläinen tai jotain ja tämä noita oli tietenkin Mountoliven mamma. Joten Maggien olisi otettava paikkansa suvun ja talon emäntänä. Vauhtia nyt, tappakaa huonoissa efekteissä ne muut vieraat jotta päästään äkkiä sinne loppuun.
Idealtaan ihan kelpo sukukirouselokuva, mutta eltonjohnmainen musiikki ja siihen sopiva lovestoryvisuaalisuus eivät kyllä ainakaan tässä tapauksessa sovi kauhuelokuvaan yhtään sen paremmin kuin kulmikas tappi pyöreään aukkoon (siis jos se kulmikas tappi ei ole niin pieni, että mahtuisi sinne). Hyvänä esimerkkinä tästä on kohtaus jossa onnistuneen romanttisen tunnelmallisesti nainen sukeltelee uima-altaassa ja vaikka kohtauksen pituus onkin reippaasti ylivedetty vain näyttämään nättiä naista mahdollisimman pitkään, niin se on kuitenkin mukavan seesteisen harmoninen ja sitten se vaihtuu varsin onnistuneen ahdistavaan tilanteeseen jossa jokin mikä lie näkymätön voimakenttä sulkee naisen veden alle ja hän ymmärrettävästi hukkuu sen seurauksena. Molemmat osat tuosta tilanteesta ovat siis ihan onnistuneesti toteutettuja, mutta ne ovat hyviä vain erillään, eivät käsi kädessä kuljemme taloon autioon. Yhteen ne eivät siis todellakaan sovi ja tuntuukin siltä kuin olisi vahingossa vaihtanut kanavaa.
Se kohtausten toistuva ylipituus vaivaa koko elokuvaa ja moni jännittäväksi tarkoitettu tilanne laukeaa väsymykseen kun ne eivät jaksa kantaa itseään.
Asiaa eivät ainakaan auta todella tylsistyneen oloinen Sam Elliott ja ilmeisesti Roger Daltreyta esittämään palkattu Roger Daltrey, joka vaikuttaa vähän väliä muistelevan roolisanojaan ja vilkuilevan missä on hänen paikkansa olla kuvassa.
Vaikka tylsyys näytteleekin suurta osaa, niin suurin synti lienee kuitenkin se aivan vääränlainen musiikki joka toistuvasti pilaa tunnelman.
Kiehtovaa on se kuinka tuossa kannessa lukee alhaalla tekijätiedoissa tuottaja Kopelsonin muita nimekkäitä tuotantoja, kun yleensä tuollainen mainitaan kannessa hieman näkyvämmin.
Tähdet: *
The Legacy - Perintö
Lawnmower Man 2: Beyond Cyberspace kuulostaa ihan joltain Sven Väthin levyltä.
Jokainen tämän elokuvan edellisen osan, eli Brett Leonardin ohjaaman Ruohonleikkaajan nähnyt ja sen pohjana toimineen Stephen Kingin samannimisen novellin lukenut tietää niillä olevan hyvin, hyvin vähäisesti yhteistä keskenään. Siltikin vaikka King on sittemmin oikeusteitse saanut nimensä pois ainakin Ruohonleikkaajasta siten, ettei se ainakaan enää ole Stephen Kingin Ruohonleikkaaja niin se on aina Stephen Kingin Ruohonleikkaaja ja vaikka elokuvalla ei ole juurikaan tekemistä alkuperäistarinan kanssa, niin kyllähän Kingin nimi löytyy monesta huomattavasti huonommastakin elokuvista ja yksi niistä on kaiken lisäksi hänen itsensä ohjaama. Mutta ajatteli Ruohonleikkaajaa King-leffana tai ei, niin ainakin se on kompuroinnistaan huolimatta varsin mainio jännityselokuva ja jos ei muuta, niin sen tuolloin niin kovasti pinnalla olleet virtuaalitodellisefektit ovat sangen huvittavaa ajankuvaa. Sen verran suositttu elokuva oli, että tokihan sille piti tehdä jatkoa jossa Kingin nimeä ei sitten taidettu ottaakaan enää ainakaan virallisesti esiin, joskin miehen nimi esiintyi edelleen ainakin mainosteksteissä.
Pysytään sivuraiteilla vielä sen verran, että minusta on huvittavaa kuinka moni muistaa muun muassa Uinu uinu lemmikkini kakkosen ja ne jotain 38 Maissilapset-jatko-osaa ja nimenomaan muistaa ne yhdistäen Stephen Kingiin. Kuten myös moni muistaa Ruohonleikkaajan samalla tavalla, niin aika harva kuitenkaan vaikuttaa ylipäätään kuulleensakaan tästä jatko-osasta ja kuinka vähäinen osa heistä puhuu tästä juurikin Stephen Kingin Ruohonleikkaajamiehen paluuna, kun kuitenkin käyttää sellaista ajattelutapaa esimerkiksi niiden Kingiin yhtä väljästi liittyvien Maissilapsien kohdalla. Luulisi kaikkien, heidänkin jotka eivät ole Ruohonleikkaajamiehen paluuta nähneet muistavan sen, sillä se on niin riemastuttavan kömpelöä kakkia, että sen luulisi otettavan esille aina kun puhutaan huonoista elokuvista.
Tapahtui viime jaksossa:
Lapsen tasolle jäänyt aikuinen mies Jobe (Jeff Fahey), joka auttoi muun muassa nurmikonleikkuussa tapaa tiedemiestohtorin (Pierce Brosnan) ja jälkimmäinen päättää kehittää edellistä istuttamalla hänet virtuaalitodellisuushäkkyrään. Jobesta tulee puolijumala, joka haluaa olla kokojumala.
Tämän päivän jaksossa:
Jobe (Matt Frewer) ei kuollut kun virta katkaistiin (mikä tosin ilmeni jo edellisen elokuvan lopussa) ja hänen todellisen maailman lihallinen ruumiinsa löydetään samanlaisessa kunnossa kuin mihin Alex Murphy päätyi kohdattuaan Clarence Boddickerin. Siispä Murphyn tavoin Jobe tungetaan täyteen mitä lie kybernetiikkaa ja koska miehen kasvot pitää vammautumisen seurauksena uudelleenmuokata plastiikkakirugisesti, ei hän tietenkään enää voikaan muistuttaa Jeff Faheyta. No daa!
Ilmeisesti kosmeettinen muokkaus ulottuu muistiin saakka, koska flashbackissa Faheyn äänikin on muuttunut Freweriksi, vaikka kohtaus on suoraan vanhan filmimateriaalin kierrätystä.
No kuitenkin, ilkeä teknologiabisnespohatta Walker (Kevin Conway) tulee sanomaan, että ladatkaa Jobe hyperkybertodellisuuteen, jota varmaan nyttemmin kutsuttaisiin internetiksi ja niinpä mies on taas ghost in the machine tai jotain.
Hyppy tulevaisuuden kybertodellisuuteen, (eli kaduilla ja kasvoilla on kakkaa) ja nuoret huligaanit harrastavat minidisceilyä technologicque parkissa. Toisin sanoen kirjaimellisesti surffaavat tietoverkossa.
Tietenkin virtuaalitodellisuus on tavallinen metsä, mutta ei se mitään, sillä nuoret jäävät sinne jumiin ja vain heidän oikeassa maailmassa oleva uskollinen koiransa voi auttaa käyttämällä tietokonetta. Much wow!
Yksi nuorista on edellisestä tarinasta tuttu Peter (Austin O'Brien), jota kyberavaruuteen vangittu, kuolemaisillaan oleva Jobe pyytää avukseen ettei olisi kyberavaruuteen vangittu ja kuolemaisillaan.
Anteeksi, mutta minun on pakko nauraa tässä välissä: HAHAHAHAHAHA! Voi jeesus.
Okei, Jobe osoittaa pikaisesti Peterille kuka on ja tekee sen näyttämällä ruohonleikkurin, ja niin voi todellinen seikkailu alkaa.
Samaan aikaan Walker ehdottaa valtiolle tai jollekin, että mitä jos liitettäisiin koko maailma yhteen ja samaan tietoverkkoon. Niin että kaikki voisivat halutessaan mennä vapaasti internetiin etsimään informaa... hyvä on, pornoa.
Se ei voi olla kovinkaan hyvä juttu. Etenkin kun se tarkoittaa vanhan systeemin sulkemista ja täten Joben kuolemaa. Siispä Peter etsii yhteisen verkon yhdistävän Chyron-sirun tekijän, pukutiedemiehestä luonnonmukaiseksi intiaaniksi muuttuneen tohtori Tracen (Patrick Bergin) ja yhdessä he voivat estää pahan Walkerin aikeet. Walker kun tietenkin on vain vallanhimoinen rosvoparoni, eikä oikeastaan mitään muutta. Mutta entäpä Jobe, kenties hänkin haluaa olla edelleen se sama virtuaalijumala jota halusi olla ennenkin ja vain puhunut palturia ahdingostaan. Jep. Bitcoin.
Voi. Hyvä. Luoja!
Minun on vaikea päättää mistä oikein aloittaisin, mutta mainitaan nyt tähän hätään vaikkapa se, että pidän siitä miten elokuvan suomenkielisessä nimessä osoitetaan Joben olevan mies, eikä esimerkiksi ruohonleikkaajanainen.
Jos ensimmäisen Ruohonleikkaajan tietokone-efektit ovat hupsusti vanhentuneita, niin ne ovat ainakin nykysilmin katseltuna sympaattisia, kun tässä tapauksessa käytetyt visuaaliset efektit ovat jopa tekoajalleen kömpelöitä, mutta siltikään jokin kompuutterihahmon nilkuttava liikehdintä ei ole laisinkaan paha asia verrattuna siihen, että tässä koetetaan huijata esittämällä värikkäästi puetun hahmon olevan tietokone-efekti, kun hän selvästi on vain värikkäästi puettu hahmo. Lisäksi ihmettelen, että kuka koukkukätinen silmäpuoli on vastannut elokuvan vaatetuksesta, lavasteista ja designista ylipäätään, sillä tämä on niin rumaa kamaa, että vain Lady Gaga voisi olla siitä iloinen.
Lisäksi kaikessa on sellaista villagepeoplemaisuutta, joka tekee mahdottomaksi elokuvan dystopian otttamisen vakavasti.
Erinomaista on vieläpä se, että elokuvan Nettisakkikakaroiden ansiosta synkähkö jumaluuden tavoittelu muuttuu koomiseksi Power Rangers-seikkailuksi ja IMDb:n valistama tieto siitä kuinka tuottajat estivät ohjaaja Farhad Mannin pääsyn leikkaamoon, jotta saattoivat muokata elokuvaa teiniystävällisemmäksi on selvästi havaittavissa. Joten jos joku erehtyy lukemaan takakannen tekstejä kuten: "Meidän maailmassamme hän on vain vihannes. Hänen kasvonsa on silvottu. Hänellä ei ole jalkoja" ja "...tiede teki hänestä jumalan. Nyt hän janoaa kostoa!" olettaen niiden perusteella tämän scifi-trillerin olevan jännittävä, niin pettymys voi olla suurensuuri. Enemmän tätä katsoessa nauraa kuin yhdenkään American Pien kohdalla, joten komediana Ruohonleikkaajamiehen paluu kannattaa ottaa.
Sitä paitsi ei Jobe ole mikään vihannes, vaan rampa.
Onneksi näytteleminen on suolesta ja suurin osa esiintyjistä ei ole selvästikään kuvauksissa tajunnut kuin tahattoman koomista elokuvaa ovat tekemässä, esiintyen siis aivan liian ryppyotsaisesti. Paitsi tietenkin Matt Frewer, joka lienee ymmärtänyt kyseessä olevan komedia samalla tavalla kuin Max Headroom ja enimmäkseen tuntuukin siltä kuin Frewer toistaisi tuota kenties tunnetuinta rooliaan. Ei se nyt tietenkään auta muutoin kuin tekemällä elokuvasta vieläkin epätasaisemmen, mutta sopii hyvin sen tyrkkäämiseen sinne soveliaan huonon puolelle. Sillä Ruohonleikkaajamiehen paluu voi olla ruma ja ruma tyhmä, mutta se on myös aivan riemastittavan huono, onnistuen ulottamaan lonkeronsa nirvanaan.
Tässä elokuvassa käytetään kommunikaatiolaitetta nimeltä Eyephone. Sattumaako?
Ja lopuksi vielä jotain hauskaa liittyen kansikuvaan. Vasemmalla on tämän elokuvan, keskellä edellisen osan ja oikealla taas jälleen tämän elokuvan kansi (kaksi ensimmäistä ovat ne minun versioni).
Eikö olekin hienoa kuinka ensimmäisen elokuvan kannesta on lainattu palanen esitteillä oleviin kakkososan kansiin. Kierrätys on edelleenkin päivän sana.
Tähdet: ~ tai *****
RuohonleikkaajaMIEHEN paluu
"Voiko elokuva siis olla liian pitkä?"
Pidän pitkistä elokuvista jos ne jaksavat kantaa oman painonsa, mutta aivan liian usein vastaan tulee elokuvia jotka tuntuvat oikeasti päättyvän kauan ennen lopputekstejä, eivätkä täten perustele pituuttaan muutoin kuin kyvyttömyydellä tiivistää sanottavaansa. Mielummin sitä kuitenkin jäisi janoamaan lisää, kuin kyllästyttäisi itsensä toteamuksella yhdenkin kerran olevan jo liikaa.
Sen sijaan, että luettelisin (Peter Jacksonin) elokuvia jotka jäävät liiaksi jaarittelemaan, korvaamaan laatua määrällä, esitän vain kuvan King Kong-blurayn takakannesta.
No ainakin se tuntui noin pitkältä.
Kun mieli tekee kokea poliisikomiikkaa, mutta pettyi aiemmin siihen kuinka Poliisiopistot tuntuivat liian älyllisesti haastavilta, lienee vaihtoehdoista huonoin tämä Kyttäkoulun kahelit. Sillä jos tekijöiltä ei ole vaadittu aivotoimintaa, niin ei kyllä katsojaltakaan.
Poliisikoulun (tai siis karabinieerien) sotahullu eversti on huolissaan kun huhujen mukaan paikalle on saapumassa kaksi valehenkilöllisyyden turvin matkaavaa valtion tarkastajaa ja heihin vaikutuksen tekemisen ohella pitäisi vielä majoittaa neljä naispuolista avaruusmatkaajaa (2 x astronautti, 2 x kosmonautti), jotka saattavatkin olla oikeasti vakoojia. Sattumalta paikalle saapuvatkin kaksi vankimielisairaalaan syyttöminä joutunutta ja sieltä sittemmin paennutta miestä, joiden tietenkin erehdyksessä luullaan olevan ne edellä mainitut tarkastajat.
Mitä hittoa, missä kaikki hauskuus on?
Tämä siis on olevinaan komedia, mutta ihan oikeasti vaikka mukana on Rambo-obsessoitunut sotilas, tirkistelykohtauksia suihkussa ja kalsareilla juoksemista, niin varsinainen oikea huumori puuttuu kokonaan. Enkä tarkoita ettäkö ne vitst olisivat vain niin huonoja etteivät ne naurata, vaan aivan kuin joku olisi kirjoittanut komedialle lähtökohdan ja se onkin tyypillinen poliisiopistomainen idea, mutta unohtanut kirjoittaa mukaan siihen tarvittavan komiikan, jolloin näyttelijät vain ovat kameran edessä tietämättä mitä tehdä taikka sanoa. Asiaa on sitten korjattu maiskutus-ääniefekteillä ja italodiskolla, mutta edelleen se oikea huumori loistaa poissaolollaan. Hauskinta elokuvassa onkin sen kannen ihmettely, sillä elokuvassa ei ole kovinkaan montaa erilaista hahmoa, vaan valtaosa on äänettömiä toistensa kopioita, statisteja vailla muuta merkitystä kuin olla täyttämässä kuvaa ja siksi ilmeisesti kolme elokuvan hahmoa on pitänyt piirtää kahdesti:
Punaisella ympyröidyt ovat samat kaksi tyyppiä piirrettynä tuplasti. Oikealla he ovat selvästi tunnistettavissa samoiksi tyypeiksi kuin leffassa ja jos he eivät ole aivan yhtä helposti tunnistettavissa tuolta vasemmalta (varsinkin kun toinen jää suurelta osin kuvan ulkopuolelle), niin heidät tunnistaa siitä, että nuo aurinkolasit heillä liittyvät yhteen elokuvan huumorin puutteesta kärsivään kohtaukseen. Takakannessa sama kuva on hieman eri kohdasta ja siinä ne vasemmalla olevat heputkin näkyvät kokonaan. Miksi en siis ottanut sitä kuvaversiota tähän?
Sinisellä ympyröity on oikealla niin sanottuna omana itsenään ja siten helposti tunnistettavissa, kun taas vasemmalla hän on siinä fantasiarambo-roolissaan, mutta on edelleenkin yksi ja sama tyyppi. SIis ei mitään kaksoisrooleja Van Dammen tapaan.
Niin ja elokuvassa ei ole mukana vauvoja, saati sitten tuota oikealla olevaa heppua.
Ihan hieno kansipiirros kuitenkin.
Tähdet: ~
Kyttäkoulun kahelit
Aah, se on kesä ja kukkaset. Tsunami jättää joukon tyhmiä ihmisiä saarroksiin veden keskelle.
Also starring hailauma.
Mitä ihmettä? B-luokan haikauhua uimarannalla ja vain yksi takaa kuvattu kohtaus jossa bikinien yläosa lähtee pois päältä!
En käsitä miten tämä voi olla mahdollista.
Tähdet: *
Malibu Shark Attack
Korruptoitunut opportunistisheriffi Watson (Robert Davi) harrastaa supereksoottisten eläinten salakauppaa ja tankkiauto tuokin miehelle todella erikoisen syvänmeren panssarihain, joka tietenkin karkaa uiskentelemaan suoalueen soihin.
Ravintolaa ja alligaattorifarmia pitävä Rachel (Kristy Swanson) kiusaantuu Watsonin lähentelyistä, mutta pahempaa on luvassa kun karannut hai syö paikan alligaattorit ja aikoo seuraavaksi popsia ihmisetkin vatsahappojensa sulateltaviksi. Vaikka Watson tietää paremmin niin hän teeskentelee ettei usko tuon oudon hain olemassaoloon ja niinpä Rachel kokoaa ystävistään metsästysseurueen haijahtiin. Mukaan liittyy myös erikoiseläinagentti Breysler (D.B. Sweeney), joka on paikalla tutkimassa Watsonin laittomuuksia.
On bilettäviä nuoria, puujalkavitsejä ja puupäitä, sillä edessä ovat suuret kyläjuhlat joita ei voi tietenkään peruuttaa vaaran uhatessa.
Hiekassa uivat hait, tornadon mukana sinkoilevat hait, jättihai hyppää syömään lentokoneen, nielee vesiskootterin, mustekalahai, dinohai, hai, hai, hai.
Niin hauskoilta kuin SYFYlle tehtyjen haielokuvien jipot kuulostavatkin, niin pakkohan se on myöntää niiden välillä käyvän hieman tylsäksi. Varsinkin kun yhden hauskan mitä hittoa-idean jälkeen käy helposti niin, että se seuraava mitä hittoa-idea ei ehkä enää kuulostakaan kovin erikoiselta. Suohai kuulostaa huvittavalta, kansi on veikeä ja elokuva tuttua roskahuttua kehnoine efekteineen, typerine hahmoineen ja olemalla kokonaisuutena selvää niin huono että hyvä-tavaraa, että jos lajityypistä pitää niin kyllä tämäkin ihan viihdyttävää kakkia on. Joten siinä suhteessa kaikki on (epä)kunnossa, mutta kun on jo katsonut jonkin elokuvan jossa hait uivat siellä hiekassa, niin suomutanttihai ei nyt enää ainakaan ylitä edellistä ideaa, vaan saa janoamaan vähintäänkin jotain suohaita jolla on mekaaniset jalat joilla juoksee maratonin voittoon, käyttääkseen siitä saamaansa kansansuosiota poliittisella uralla ja syö sitten gorillaksi muuttuneen Albanian presidentin. Jos näin ei ole ja niin ei ole, eikä Swamp Shark enää kovin kummoinen ajatus ole, vaan kulunutta samaa tuttua kamaa jota SYFYn nimelle tuotetaan liukuhihnalta. Kyse ei siis ole niinkään oikeasti sitä etteikö Swamp Sharkin idea olisi yhtään kavereitaan huonompi, vaan vain siitä että niitä yhtä hölmön hauskoja ideoita on tehty liian lyhyessä ajassa jo niin monta, että samoin kuten viime vuosien zombieleffojen kanssa, sen tulisi olla enemmän muualla kuin lukumäärässään. Sen pitäisi olla villimpää ideoiltaan, vetää kunnolla yli. Tälläisenään Swamp Shark toimii siis parhaiten jos ei ole suuremmin tämän lajityypin elokuvia katsellut, taikka on puoliuninen jolloin kaikki tuntuu pirun hauskalta aina Scary Moviesta Dancer in the Darkiin saakka.
Joten on näitä kyllä kyllä suuremmallakin huumoripitoisuudella tehty, vaikka suomentaja tekikin parhaansa muuntaessaan kysymyksen "is that a Taser?" muotoon "onko tuo aasialainen?"
Näistä SYFYlle tehdyistä elokuvista näyttäisi tulleen jokin menneiden aikojen puolitähtien turvapaikka, sillä tässäkin elokuvassa ovat sellaisista mukana Kristy Swanson, Robert Davi ja D.B. Sweeney, ja muutenkin nämä elokuvat ovat aina täynnä kaikenmaailman Dean Caineja, Ian Zieringeja, Corin Nemeceja, Edward Furlongeja ja näin pois päin. No, ehkä se voittaa osallistumisen alkoholismiin tai johonkin julkkisten epätositelevisio-ohjelmaan ja myöskin päätymiseen pornouralle. Jonkinlaisissa Matti Nykäsen jalanjäljissä kulki muun muassa Joanie "Chyna" Laurer, kun niiden askelien olisi pitänyt kulkea suoraan Ponterosaan ja Heartmixiin.
Tähdet: *
Swamp Shark
Isällinen eversti Hannibal Smith (Liam Neeson) ja alaisensa kovanaama B.A. Baracus (Quinton Jackson), lipevä Templeton Peck (Bradley Cooper) ja hupsu Murdock (Sharlto Copley) muodostavat A-teamin. He ovat armeijan ryhmä joka kutsutaan paikalle kun kyseessä on tehtävä joka vaikuttaa mahdottomalta ja sellainen on vuorossa nytkin, kun pitäisi varastaa Saddamin seuraajilta heidän väärentämänsä miljoonat dollarit, sekä niiden tekemiseen käytetyt painolaatat. Tottakai kyseessä on petos ja Hannibal miehineen päätyvät vankilaan. Koska oikeus ei auta on syytä paeta ja puhdistaa maine omin luvin, mikä tietenkin pistää viranomaiset vankikarkureiden perään ja saalistusta johtaa kapteeni Sosa (Jessica Biel), jolla tietenkin on ollut suhde Peckin kanssa.
Arvatkaapa mitä. CIA on petollinen. Vau!
The A-team on hyvin viihdyttävää ja tyhjäpäistä (ei niinkään tyhmää) toimintaa, jota katsellessa mieli on korkealla, hymy huulilla ja sitä toteaa tämän olevan parasta koskaan. Sitten elokuva loppuu ja unohtaa tyystin mitä siinä tapahtui.
Siispä hyvillä näyttelijöillä sekä saman tason ohjaajalla, isolla rahalla ja taidolla on saatu tavanomaisesta tarinasta elokuvaa joka todellakin on hauskaa, näyttävää katseltavaa, mutta sen vaikutus on myös tiukasti rajattu alku- ja lopputekstien väliin. Mikä ei oikeastaan haittaa sillä sinnehän se tärkein merkitys kuuluukin, vaikka toki sitä toivoisi käteen jäävän enemmänkin kuin vain noin kaksi tuntia kivaa. Tuntuu siltikin turhalta valittaa, että The A-team on vain kevyen ilmavaa viihdettä eikä sen enempää, kun niinhän se alkuperäinen tv-sarjakin oli. Se tai tämä ei ole The Wire, eikä ole varmasti tarkoituskaan. Elokuva siis ajaa asiansa hetkellisenä pakona todellisuudesta.
Hei, tässä elokuvassa esiintyy Patrick Wilson joka oli Watchmenissa, jonka sarjakuvaversion kirjoitti Alan Moore. Myöskin The A-teamissa esiintyy Gerald McRaney hahmona nimeltä Morrison ja Grant Morrison on Alan Mooren tavoin iso-britannialainen sarjakuvakirjoittaja.
McRaneyn hahmo on aluksi kalju, kuten on myös Grant Morrison ja muuttaa sitten ulkonäköään muistuttamaan Alan Moorea, joka siis kirjoitti Watchmenin jossa esiintyi Patrick Wilson. Myös tuottaja Rick Rubinilla on parta, jota ei ole Grant Morrisonilla. Sattumaako?
Tähdet: ***
The A-team
"Tällä kertaa kysellään parhaan tv-sarjatunnarin perään."
Vaikeaa niin kovin vaikeaa. Välillä se paras tuntuu olevan Doctor Whon vanhan koulun elektronika taikka Deep Space Ninen melankolissinfonia, joskus taas beats per minute-Miami Vice, Del Shannonia Murharyhmässä, Falcon Crestin rinnan röyhistelyä taikka Ducktales woohoo!
Siispä tässä sanotaan vaikkapa kolme täydellisesti sekä tv-sarjoihinsa että korvaani sopivaa tunnaria.
Alkuperäinen Transformers-tunnari on tietenkin erinomainen isojen poikien ralli, mutta kolmoskaudelle vaihtunut kolkko teollisuusjyrä istuu mielestäni robottisarjaan paremmin ja sopii sen ulkopuolellakin kaikkien Nitzer Ebbien ja Front242:n joukkoon vaivatta.
China Beachin tunnarina soiva Diana Ross & Supremes-laulelma on samalla surumielinen että unelmoiva, kaihoisa kuten millainen muistan itse televisiosarjankin olleen.
Ja sitten tv-sarja jota kukaan ei varmastikaan muista ja ehkä syystäkin, mutta hitto soikoon että tunnari on ihan hyvä.
Roy (John Ritter) on sohvaperuna joka huomioi televisiotarjonnan paremmin kuin vaimonsa Helenin (Pam Dawber) ja lapsensa Darrylin (David Tom) sekä Dianen (Heather McComb). Päivisin Roy tekee työtä josta ei pidä ja se pitkälti onkin syy siihen miksi hän kotiin tullessaan hautautuu katsomaan televisiota eikä suuremmin välitä rappeutuvasta perhe-elämästään. Kohta Royn luokse saapuu salaperäinen mustiin pukeutunut mies nimeltä Spike (Jeffrey Jones), joka lupaa muuttaa miehen elämän ja antaa käyttöön kanavapaketin joka avaa 666 televisiokanavaa koettavaksi. Roy allekirjoittaa sopimuksen ja luovuttaa siten sielunsa Saatanalle, joten se ei eroa juurikaan mistään Netflixista, paitsi että sopimusehdot ovat miellyttävämpiä. Lautasantenni imaisee Royn ja Helenin osaksi helvetin televisio-ohjelmia, kuten tietovisaa You Can't Win. Mikä muuten on ihan bullshittia, sillä Roy ja Helen voittavat kisassa.
Jos Spiken tv-valtakuntaan joutuneet selviävät hengissä 24 tuntia, voivat he palata kotiinsa ja jos eivät, niin ikuinen tuska ja kipu tulevat muualta kuin avioliitosta. Siispä Roy ja Helen päätyvät hyppimään ohjelmasta toiseen ja pyrkivät pysymään elossa.
Showpainia ja opitaan jotain elämästä.
TV-terrori on kuin Aku Ankan taskukirjojen välinäytösten tavoin yhdeksi pitkäksi tarinaksi muokattu useiden lyhyempien kertomusten kokoelma ja vaikka pidänkin niistä taskareiden saumakohdista, niin ne eivät ole se varsinainen pääasia ja eivät oikeasti tunnu yhdistävän niitä mukana olevia kertomuksia. Samalla lailla TV-terrori vaikuttaa yhtenäisen pitkän tarinan sijaan enemmänkin tv-ohjelmia ja mainoksia parodioivien sketsien kokoelmalta, joiden ympärille on sitten laadittu jokin ihan melkein sama mikä tarina jotta se ei olisi vain kasa irtovitsejä. Näin ollen sitä enemmänkin huomio ne irtosketsit kuin pariskunnan matkan niiden läpi ja vierellä. Pidän kyllä ideasta jossa tavallaan Danten tavoin pitää kulkea tuskien taival, eli Helvetin läpi päästäkseen paratiisiin, joka tässä tapauksessa siis tarkoittaa eräänlaista kanavasurffailua ja ruudun äärestä poistumista. Kuitenkin tavanomainen pinnallinen aviokriisi ja ennakoitava olemme ikuisesti onnellisia ja opimme jotain-lopetus olisi ehkä voitu korvata jollain paljon kyynisemmällä, joka olisikin ollut paremmin linjassa helvetillisten tv-ohjelmien/ -elokuvien kanssa, sillä jokainen niistä on tietenkin kieroutunut versio jostain tutusta. Kolkyt ja risat vankilassa, Three Men and Rosemary's Baby, etc.
Koska kaikki sketsit pohjautuvat samaan ns. ilkeä versio-ideaan, niin ne alkavat hieman toistaa itseään ja tällöin se kehystarina tulee jo jonkin verran tarpeeseen, mutta toki osa parodioista miellyttää minua kovastikin, kuten Ylivilli pohjola (Northern Overexposure) jossa "nuori tohtori New Yorkista valittaa kaikesta ja jäätyy kuoliaaksi."
Kokonaisuutena tämä on hieman hankala, sillä TV-terrori on selvästikin liian tuhma lapsille ja varmasti ajoittain aika pelottavakin, mutta samalla se on aikuiseen makuun ja aiheeseensa nähden välillä aivan liian lapsellinen ja kiltti. Se on kyllä tavallaan hyväkin idea, jos kerran ajatuksena on ollut kuvata television erilaisia ohjelmia, jolloin yhdellä kanavalla saattaa olla Tom & Jerryn kaltainen animaatio, toisella sitcom ja kolmannella Action Jackson. Tällöin elokuva on pätkinä hyvinkin tehokkaita oivalluksia tarjoava komedia, jolloin esimerkiksi mustavalkoinen dekkari jossa Roy kuulee ajatuksensa ulkopuolisena kertojaäänenä on nokkela veto ja Ritterin siirtäminen Three's Companyyn todella nokkela veto, mutta pitkänä elokuvana tämä on hieman epätasainen, rikkonainen ja lapsille liian tuhmaksi elokuvaksi valitettavan kiltti. Onneksi kuitenkin ne hauskat, vaikkakin irtonaiset jutut voittavat.
Tähdet: ***
TV-terrori
Djinnit, nuo maan mainiot savuttomasta tulesta tehdyt mystiset ilkeät yliluonnolliset olennot päättivät sitten joskuin muinoin tarpeeksi elämöityään muuttaa pois lihallisesta maailmasta, joten ei huolta niistä enää. Paitsi että tietenkin yksi heistä päätti jäädä hengailemaan Afganistaniin ja vangittiin kivipatsaan sisään. Rehvakkaat jenkkisotilaat sattuvat tietenkin tuon patsaan luokse ja yksi heistä tajuaa heti sen pitävän sisällään pahan hengen, joten se on ehdottomasti syytä jättää rauhaan, jolloin toinen sotilas ampuu patsaan rikki ja vapauttaa ilkimyksen. Pian keskelle aavikkoa majoittuneet sotilaat alkavat kokea kovinkin fyysisen tuntuisia harhoja ja kuolevat.
Koska Red Sandsissa djinniä ei esitetä minään Andrew Divoffin kaltaisena kiinteänä persoonana, vaan pikemminkin eräänlaisena hallusinogeenisenä henkenä joka tekee elokuvan ihmishahmoista pöpejä, niin vaikka kauhu ja kammotus luodaan tietenkin edelleen visuaalisina mörökölliefekteinä, on kunnolla eritellyn pääpahiksen puutteessa ollut tärkeämpää sotilastovereiden itsensä toimia eräänlaisina vastuksina toisiaan kohtaan. Näin ollen jonkinlaisen joukkohulluuden vallatessa tilaa, on ensin syytä vakuuttaa seurattavien ns. tavallisten ihmisten olevan jollakin tapaa kiinnostavia, jotta voimme sitten edes osittain astua heidän nahkoihinsa ja vähintäänkin tuntea sympatioita heidän muuntuessaan kauhun lähteiksi itselleen ja toisilleen.
Joukko puupäisiä murica fuck yeah-sotilaita ei sitä tee.
Kuuma, hiekkainen miljöö, yliluonnollinen pahis ja jonkinlainen eristyneisyyden tuntu on kyllä kieltämättä sopivan kiintoisa yhdistelmä (toimii erinomaisesti Dust Devilissa ja Liftarissa [myös jälkimmäiseen istuu ajatus yliluonnollisuudesta]) ja toki ääliösotilaat soveltuvat ainakin ajatuksen tasolla korostamaan tilannetta jota ei ymmärrä, mutta onnistuminen olisi vaatinut osakseen parempaa näyttelemistä, parempaa tekstiä ja ainakin visuaalisen tyylin joka ei näytä halvalla puolihutaisten tehdyltä kakkapeliltä.
On muuten samperin hölmön näköisiä tietokoneluomuksia tässä elokuvassa.
Tähdet: *
Red Sands
Rachelin (Linda Blair) koti saa uuden asukkkaan serkkutyttö Juliasta (Lee Purcell), kun jälkimmäisen vanhemmat menevät ja kuolevat tulisessa auto-onnettomuudessa. Rachel on aluksi mielissään saadessaan seurakseen "sisaren", kunnes huomaa saman kuin Juliaa pelkäävä heppa. Julia kun onkin mikä lie demonisaatananpalvojanoita ja vaikka se kuulostaakin tosi kivalta, niin se ei ole. Eikä kukaan tietenkään usko kun Rachel koettaa varoitella, että kohta koetaan perkeleellisiä paheita.
Wes Cravenin tv-kauhistelu on ihan hyvä. Ei se nyt mitään maailmoja järkytä ja lainausmerkeissä kärsii siitä aikansa televisiovarovaisuudesta sekä -kömpelyydestä joiden vuoksi tuntuu ajoittain siltä kuin oltaisiin haluttu tehdä tietyissä paikoissa jotain rajumpaakin, mutta sellaista ei ole voitu televisioesitykseen pistää mukaan, eikä sellaista ole kenties ollut annetussa budjetaarisissa rajoissa mahdollista toteuttaa muutoinkaan. Mieleen ei kuitenkaan tule, ettäkö oltaisiin esimerkiksi yritetty kiertää sääntöjä ja astuttu yli mielikuvituksen rajojen, vaan pikemmin hyväksytty tilanne mukisematta ja täten rohkeus jää sopeutumisen jalkoihin.
Tietty lavastuksellisuus pääsee läpi, jolloin voi kuvitella istuvansa enemmänkin studioyleisön joukossa kuin uppoavansa täysillä mukaan todelliseen maailmaan pelkän katsotun kuvitteellisuuden sijaan. Siltikin yliluonnollisuudella maustetuksi paha sukulainen-tarinaksi Summer of Fear on kuitenkin rajoituksistaan huolimatta kelvollisesti näytelty ja jännitys pysyy enimmän aikaa yllä, joten ihan mielellään tämän katsoo läpi, vaikka ei sitten oikein miltään osin sitä suurempiin kehuihin ylläkään. Eipä sitä tosin oikein rupea haukkumaankaan ja satunnnaisesti Blairin epätoivoiset yritykset vakuuttaa muille tietämästään ovat jopa oikeasti rutiini-ideoistaan huolimatta kutkuttavia. Tosin lopun siirappisuuden vuoksi pitää kyllä sakottaa yhden tähden edestä.
Tähdet: **
Summer of Fear
Elokuvasta ja soundtrackilta Danny the Dog.
On muuten veikeä The Persuaders-fiilis tuossa kappaleessa. Sitä jotenkin odottaa näkevänsä Roger Mooren ja Tony Curtisin.
"Liioitteleeko Hollywood?"
Vesi on märkää, tuli poppaa, karhu kakkii metsään ja tottakai Hollywood liioittelee, sillä sehän kuuluu tuon viihdetehtaan tehtäväkuvaan ja jos se ei tekisi työtään, niin tälläisiäkään muutoksia ei koettaisi:
Kaikki ei ole hyvin Afganistanissa. Amerikkalaiset ovat valaneet ihmisiin uskoa demokratiasta, diskosta ja tasavertaisesta avioliitosta miehen ja naisen välillä. Asialle on siis tehtävä jotain ja terroristijohtaja Aziz (Robert Davi) haluaakin nostaa vanhoillisten asenteiden profiilia, Talibanien suosiota ja muuta sellaista teettämällä laadukkaan heitä ylistävän elokuvan sopivan ohjaajan avustuksella. Kenties amerikkalainen vasemmistodokumentaristi Michael Malone (Kevin Farley) voisi olla avuksi, onhan kyseessä elokuvantekijä tunnettu muun muassa suositusta unilääkkeestä Die You American Pigs. Malone on järjestämässä mielenilmaisua jolla koetetaan lakkauttaa itsenäisyyspäivä, mutta vaikka miehen elokuvat voittavat vasemmistopalkintoja, niin kukaan ei halua maksaa niiden näkemisestä ja täten Hollywoodin silmissä kyseinen ohjaaja on kadonnut kartalta, eikä siis enää suosittu. Kenties se uusi elokuvaprojekti kääntäisi palkinnot dollarimereksi, varsinkin jos siinä haukuttaisiin yhdysvaltoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
John F. Kennedyn (Chriss Anglin) haamu ei kuitenkaan katso suopeasti Malonen aikeita ja lähettää kolme henkeä osoittamaan miehen asenteiden olevan pyllystä.
Ensimmäisenä vierailee George S. Patton (Kelsey Grammer) joka vie Malonen menneeseen näyttääkseen, että teot ovat välillä puheita tärkeämpiä, sillä natsisaksaa ei pysäytetty ilman aseita. Eli make war not love.
Samaan aikaan Aziz kumppaneineen päättää käyttää elokuvatuotantoa tekosyynä pääsemään räjäyttämään jenkkisikoja kappaleiksi, sillä sellainen voittaa aina kaiken muun ajattelun.
Pattonia seuraa George Washington (Jon Voight) joka ei tee oikeastaan mitään ja kuoleman enkeli, eli kantrimuusikko Trace Adkins (Trace Adkins) joka ei tee oikeastaan mitään ja näin Malone ymmärtää olleensa koko ajan väärässä ja republikaanien olevan oikea tie. Lopussa sitten halataan sotilaita ja kaikki on hyvin.
Tämä David Zuckerin poliittinen parodiaelokuva floppasi pahasti lippuluukuilla ja syytä siihen koetettiin vierittää liberaalien niskoille, jotka eivät kuulemma olleet valmiita elokuvaan joka osoittaa pääkritiikkinsä juurikin vasemmistosankareiden kuten Michael Moore suuntaan. Itse ainakin pidän elokuvan parhaimpana ideana nimenomaan demokraateille ja vastaaville naureskelua tyypillisen kuluneen republikaanikomiikan sijaan, mutta lieneehän se osasyy kaupallisen menestyksen puutteeseen etteivät moorelaiset osanneet nauraa itselleen. Suurempi syy lienee kuitenkin siinä, että vitsit ovat aika heikkoja ja Zucker on jo ajat sitten kadottanut itsensä aiemmin vahvasti vaaliman ajatuksen siitä, ettei näyttelijöiden tarvitse näytellä hauskaa jos tilanne on jo sitä itsessään. Siksi onkin esimerkiksi hieman surku nähdä todella monien ns. vakavien näyttelijöiden kuten James Woodsin, Kelsey Grammerin, Dennis Hopperin ja muiden koettavan korostaa komediaa juuri väärällä tavalla. No toisaalta, jos se itse tilanne ei kerran ole hauska, niin ei sitä asianäytteleminen parantaisi.
Tosin se on myönnettävä, että koska tämä ei tukeudu tissi- ja eritehuumoriin, niin kyseessä on kuitenkin (valitettavasti) Zuckerin onnistunein komedia sitten vuoden 1991. Joukossa on joitakin onnistuneitakin vitsejä ja esimerkiksi Robert Davi on muistanut sen vakava naama-esiintymisen, jolloin esimerkiksi naamioituminen partaan jonka alla on ihan samanlainen parta on mainio toisinto Robert Stackin toteuttamasta aurinkolasien alla aurinkolasit-kohtauksesta. Suurin osa vitseistä vain on helppoja iskuja vyön alle, jolloin Malonen/Mooren esittäminen amerikkalaisuutta vihaavaksi rahanahneeksi epäsiistiksi egoporsaaksi ja rauhanaktivismin olevan pahempaa natsismin ollaan aika yksinkertaisen ja pinnallisen huumorin lähteillä. Varmasti se olisi toiminut paremmin jos Zucker olisi luottanut vanhoihin metodeihinsa, eikä koettanut todistella vitsin olevan vitsi hassuilla äänillä ja naamanvääntelyllä.
Koska An American Carol kertoo ylikorostetusta vasemmistolaisesta joka oppii oikeiston olevan oikeassa ja patrioottinen kantrimusiikki soi, niin elokuvaa on helppo pitää propagandana, ja kenties Zucker on sen sellaiseksi tarkoittanutkin, mutta kuinka monta kertaa komedioissa on jo pilkattu George Bushia ja vastaavia ilman, että niitä oltaisiin kutsuttu propagandaksi? Hyvä se vain on välillä saada nähdä toistakin puolta, vaikka sen toivoisi sitten olevan paremmin toteutettua. Etenkin nyt vaikka lopussa onkin todella saarnaava sävy demokraatteja kohtaan, niin silti elokuva on liian varovainen kritiikissään ja luottanee siksi juuri niihin pinnallisiin vitseihin siitä kuinka Oliver Stone on amerikkalaisvastainen historianväärentäjä. Siispä vaikka väitetään liberaalien vältelleen elokuvaa teattereissa, niin ehkei kyse ollut niinkään siitä ettei osattu nauraa itselle, vaan siitä kuinka oltaisiin haluttu nauraa peilikuvalle, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. Kyseessä on siis aihevalintaansa nähden valitettavan huumorivapaa elokuva.
Ikävää on myös se, ettei tässä oikein taidettu tietää mihin ollaan oltu matkalla. Näin ollen joulutarinan ensimmäinen menneisyyden henki saa paljon tilaa, mutta sitten loppu jää melkeinpä unohduksiin ja nykyaikaa sekä tulevaisuutta kuvastavat ilmentymät vedetään hätäpäissään läpi jostain raosta. Alussa kovasti korostettu Michael Moore-persoona kadotetaan ja loppupuolella kyseessä on vain joku tyyppi joka saattaa olla demokraatti. Elokuvaan vahvana mukaan otettu idea rauhanmarssista jonka tarkoitus on lakkauttaa itsenäisyypäivä unohdetaan myöskin, kuten myös aivan alussa mainiolta vaikuttanut ajatus Talibaneja ylistävästä elokuvasta amerikkalaisen tekemänä ja toimivan jatkuvuuden tilalle heitetään jotenkuten teemaan liittyviä irtovitsejä, mutta jotka eivät tee elokuvasta laisinkaan kokonaista.
Tähdet: **
An American Carol
BLACK COBRA (1987)
Kun kansi sanoo, että "action never stope", niin uskottavahan se on.
Stope?
No mutta tietenkin.
Malone (Fred Williamson) on aivan samperin kova kyttä ja kun edessä on panttivankitilanne niin uhreina siinä ovat vangitsijat, sillä Malonehan ei suostu neuvottelemaan ja siispä vastoin pomonsa käskyjä saattaa pahantekijät tuonelaan.
Sadistiset nahkatakkiaurinkolasijengiläiset kulkevat sinne tänne ja tappavat huvin vuoksi niitä näitä, pitäen koko kaupunkia pelon vallassa. Hyvin sanoisimmeko italialaisimagoinen muotikuvaaja Elys (Eva Grimaldi) yllättää nahkatakkijengin tekemässä tuhmuuksia ja koska jengin pomo on täynnä uhoa ja vihaa, löysäilee hän niin että neiti ehtii paeta poliisin huomaan. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kovimmasta kovimman kytän, Malonen on suojeltava Elysia kuolemalta ja jos tämä kuulostaa kovasti Stallonen Cobralta, niin kyllä se tuli minullekin mieleen. Siispä Malone toteaa, että hänen on hoidettava asia tyystin ilman kollegoidensa apua, heidän ollessa vain tiellä ja vaarantavan suojeltavan. Joten apulainen mukaan ja pahikset kuolevat.
Onko tässä jotain tuttua?
Malone kohtaa ilkimyksen ja pitää puheen jossa kertoo pistoolinsa sisältävä luoteja jotka voivat pamauttaa koko pään irti. "You're wondering if i got any bullets left. Your guess is as good as mine" ja tunnetaanko sitä oloa onnekkaaksi.
Palatakseni tuohon mainintaani italiashenkisestä muotikuvaajasta, niin nämä Black Cobrathan ovat italotuotantoja, joten se tyyli jolla he halpistoimintaelokuvansa ainakin ennen tekivät on tietenkin hyvin vahvana läsnä ja vaikka en nyt ehkä oikein osaakaan sanoiksi pukea mikä nimenomaan on se tietty seikka joka heidän elokuvansa jenkkikaimoistaan erottaa, niin kyllä sen huomaa silmänräpäyksessä. Kenties se on synamusiikki, maasävytteiset murretut värit, epäsynkassa oleva dubbaus, taikka sitten vain henkilöiden ulkonäkö ja miljöö joka ei mene läpi amerikkalaisuudesta.
BLACK COBRA 2 (1990)
On hyvä, että rikollinen pakenee hölkkävauhdilla jotta 52-vuotias Fred Williamson pysyy perässä, sillä vaikka vielä tänä päivänäkin Williamson pystyisi voittamaan minut missä tahansa fyysisessä lajissa, niin juoksemine tuntuu olevan ainakin tässä tapauksessa vaikeahkoa. Siispä kova kyttä Malone (Fred Williamson) on palannut ja tekee taas parhaansa ampuakseen pahikset hengiltä, saaden siitä hyvästä palkkiokseen pakkoloman Manilassa, joka ei suuremmin jenkkikyttää ilostuta. Lompakkokin keikataan heti lentokentällä, että damn you Manila!
FIlippiineillä ollessaan Malone tutustuu Interpolin McCalliin (Nicholas Hammond), jonka kanssa luodaan veljellisen riitaisa kumppanuussuhde ja kadonneen lompakon etsinnöissä kouraistaan jostain syvemmältä. Malonen taskulla käynyt varas kun oli vieraillut myös muiden omaisuuden parissa ja saanut siitä hyvästä kokea miltä tuntuu kuolla luoteihin.
Jostain syystä McCallin arviolta 6-vuotiaan pojan äänen on ilmeisesti dubannut aikuinen nainen, muuntamatta laisinkaan sävyään lapselle soveltuvaksi.
Jotain kerrotaan terroristeista ja vakoilusta, joten kaipa se sitten niin on. Ainakin kidnappausta ja klassista tyhjät pahvilaatikot-actionia on tarjolla, ja keitäköhän nuo kannessa olevat miehet Williamsonin vieressä ovat, kun eivät ainakaan tainneet elokuvassa olla mukana. Vasemmalla oleva saattaisi olla Nicholas Hammond. Siis jos yhtään näyttäisi häneltä.
BLACK COBRA 3: THE MANILA CONNECTION (1990)
Sikari jauhavaa tylyä kyttää Malonea tarvitaan jälleen Filippiineillä kun... HETKINEN! Elokuvan alussa sotilas saapuu sähköaidan luokse ja suoritetaan se katsojalle tärkeä sähköaidan toimivuuden kokeilu siten, että mies heittää jotain sitä vasten näyttääkseen sen säkenöivän tappavuuden ja sitten asettaa kuitenkin paljain käsin jotain geigermittareita siihen kiinni sammuttaakseen sen. Mutta miten hän sai ne aitaan kiinni kuolematta siihen paikkaan, kun juuri osoitti ettei siihen voisi koskea laisinkaan. Damn you Martin Scorsese!
No kuitenkin Commandosta ja Ramboista lainattujen kohtausten jälkeen meille ilmenee, että tämä sotilas Charlie (Ned Hourani) pääsi tilanteesta hengissä turvaan ja löydetään pian kuolleena joesta. Hän oli paljastamaisillaan minkä lie filippiinoarmeijan varastaneen jenkkien hi tech (low life)-aseita, kun ehti kuolemaan ja näin ollen CIA pistää agentti Gregin (Forry Smith) jatkamaan tutkimuksia, ja nyt siis tarvitaan avuksi Malonea. Greg kun saa valita apulaisensa ja kutsuu hän tietenkin Malonen luokseen, sillä vain häneen on luottaminen.
Tässä välissä on syytä ihmetellä, että minkälaisella kevlarpaperilla jenkit pyyhkivät takamuksensa, kun haulikon ammus ei vessapaperirullia läpäise.
Greg, Malone ja CIA:n mukaan pistämä kolmas osapuoli, tietotekniikkanero Tracy (Debra Ward) aloittavat työnsä pahiksien päihittämiseksi.
Todellinen pahis on tietenkin Hitleriltä näyttävä CIA-kollega. Vau, siis niin kuin vau!
Laadullisesti nämä Black Cobra-dvd:t ovat aivan kauheita. Kuva on puuromössöä ja ääni niin suttuista, että se kuulostaa tulevan jostain kuoleman rajalta. Kyseessä tosin on Elstree Hillin julkaisemia levyjä, joten edellä mainitut kuva- ja ääniongelmat eivät tulleet yllätyksenä ja vaikka kuinka hifisitinen luonne olisi, on tietty tekninen heikkous asiaan kuuluvaa elokuvissa jotka lukeutuvat alimman kastin B-kuonaan. Täten kuvan laaduttomuus ei minua juurikaan haittaa, mutta äänen suhteen olisin toki kaivannut parempaa, sillä itselläni kun ei ole tapana pitä volyymia kovalla, niin en juuri nauttinut siitä kun jouduin niin tekemään näiden elokuvien kohdalla vain saadakseni selvää mestarillisesta dialogirikkaudesta.
"I'll get that bitch."
Dostojevski saattoi vain haaveilla tuollaisesta verbaaliakrobatiasta.
Äänen olisi suonut olla parempi etenkin siksi, että mukana on hyvinkin rytmikästä synapopitusta, jota kuuntelisi mieluusti enemmänkin. Näistä ykkösosa tuntuu eniten kärsivän ääniongelmista, jolloin esimerkiksi kakkosessa mukaan tuleva stoner rock soi hieman kirkkaammin, mutta ei missään nimessä siltikään hyvin.
Elstree Hill kyllä ansaitsee kehuja ainakin siitä, että vaikka he nyt julkaisevatkin suurelta osin kökkölaatuista public domain-kamaa, niin heillä on runsaasti minun makuuni olevia roskaelokuvia joiden en uskoisi muutoin näkevän päivänvaloa laisinkaan.
Mutta niin, itse Black Cobra-elokuvat. Ne ovat halpaa kömpelösti toteutettua toimintaviihdettä joiden jokainen idea tuntuu olevan lainattu jostain kalliimmasta kömpelöstä toimintaviihde-elokuvasta (lainailu on näkyvintä ensimmäisessä osassa), mutta Fred Williamson-faneille nämä ovat hyvinkin miellyttävää katseltavaa, sillä mies tekee täsmälleen sen mitä häneltä haluaakin nähdä, eli on bad ass. Siispä kun tekee mieli katsella rutiinilla kulkevaa äijätoimintaa jossa turpaanvedon tielle eivät saa tulla sellaiset seikat kuten mietiskely, pohdinta, ajatukset, niin Black Cobrat istuvat siihen paikkaan kuin vallankaappaaja valtaistuimelle. Kolmen keskenään samantyylisen elokuvan katselu saattaa kyllä tuntua hieman turhalta, koska sitä luulee katsoneensa vain ja ainoastaan yhden elokuvan. Kuitenkin eroteltuna toisistaan uskallan väittää että jos aikoo katsoa vain yhden Black Cobrista, niin sen tulee olla kolmas osa. Juonellisestihan nämä eivät ole toisiinsa yhteydessä, joten katselujärjestyksellä ei ole muutenkaan väliä, mutta kolmosen deltaforceramboilu on kaikessa hupsuudessaan se syy joka nostaa juuri sen elokuvan hieman muita viihdyttävämmäksi ja siksi jos ei kronologisuus ole vaatimus järjestykselle, niin tuosta kannattaa aloittaa. Tai ehkä sittenkin pikemminkin lopettaa, sillä näin jää jälkiruoka oikealle paikalleen.
Williamson on esittänyt kyttä Malonea ainakin vielä elokuvassa Detective Malone, jota en ole nähnyt ja joka kuulemma on koostettu suurelta osin aiempien Malone-elokuvien kohtausten kierrätyksellä. Lisäksi vuodelle 2015 näyttäisi olevan luvassa Williamsonin paluu Maloneksi. Se nyt ei nyt ehkä minua suuremmin innosta, sillä sitä tietää tuon elokuvan olevan kuitenkin nykytekniikalla toteutettu ja vähintäänkin siis visuaalisesti aivan erilainen kuin nuo aiemmat, mutta tuon Detective Malonen mieluusti ottaisin Black Cobrien jatkeeksi ja hyllyni koristeeksi.
Tähdet:
Black Cobra **
Black Cobra 2 **
Black Cobra 3: Manila Connection ***
"Pahasti saastuneen metsän eläimet kärsivät erilaisista mutaatioista ja käytöshäiriöistä, kuten hillittömättömästä agressiivisuudesta."
Spraypullojen aiheuttama ilman saastuminen syöksee maahan ultraviolettisäteilyä ja se aiheuttaa eläimissä hillitsemätöntä agressiivisuutta. Tästä tyystin tietämätön eräopas Buckner (Christopher George) lähtee turistiryhmän kanssa tutustumaan kallioiden iloihin ja mukana on aikuista ja lasta, miestä ja naista, intiaania ja professoria, avioliittoaan paikkaavaa pariskuntaa sun muuta ja tietenkin myös funkyyn nahkatakkiin pukeutunut Leslie Nielsen.
Juuri tänään ilma on tavanomaista kuumempi, uutisissa varoitellaan ilmansaasteista ja auringon haittavaikutuksista elollisiin, ja kehoitetaan välttämään etenkin korkeita paikkoja joissa aurinko pääsee vahvimmin vaikuttamaan nuppiin. Voi ei, juuri korkealle kalliolle kukkulalle turistimme tiensä suuntasivat. Siispä he opastajineen saavat pian huomata metsäneläimien kiukustuneen ja kynsistä, nokista ja hampaista aiheutuva kuolettava kohtalo on vain ajan kysymys, jota jouduttavat riitaisiin tilanteisiin ajautuvat ihmiset itse.
Jos aivan liian aikaisin kuolleen William Girdlerin edellinen eläinkauhistelu Grizzly oli varsin mainio Tappajahai-kopio, niin tästä elokuvasta tulee ehkäpä enemmänkin mieleen Hitchcockin Linnut. Siitä muistuttavat etenkin rauhallisesti mutta selvän uhkaavasti lähistöllä tarkkailevat eläimet ja hiukan aiempaa suurempi keskittyminen selviytymiskamppailussa olevan ihmisjoukon keskinäisiin suhteisiin, mutta unohtamatta tietenkään pääasiaa, eli kunhan eläimet hyökkäävät niin ne tottavie hyökkäävät. Joskin purentaorgiat tapahtuvat aika harvakseltaan.
Tunnelma on enimmäkseen sopivan hermostuttava, iskut kauhistuttavia, mutta ilmeisesti aikansa trendipelottelu ponnekaasun vaaroista ajautuu välillä tämän ilman pilaajaksi saarnaavuudellaan. Siltikin kyseessä on paremman puolen eläinkauhua ja pidän etenkin siitä miten tässä esitetään saarroksiin joutuneiden ihmisten suurimmaksi uhaksi nousevan he itse, joka ei ehkä ole se kaikkein yllättävin idea, mutta eräänlainen ajautuminen sinne Kärpästen herra-tasolle toimii jälleen kerran.
Nielsen on loistava egoistisena riidankylväjäsikana joka on vain askeleen päässä kannibalismista, mutta jo ainakin täysilla mukana murhaamisessa.
"Man is the cruelest animal", mutta kyllä kiukkuinen susihukka on aika lähellä.
Tähdet: ***
Day of the Animals
