Christie's Revenge (2007)

Joitakin vuosia takaperin Christien (Dani Kind) isä menehtyi oman käden kautta ja siitä saakka neiti on hautonut kostoa sedälleen Raylle (John Wesley Shipp). Christien suunnitelmana on ujuttautua asumaan sedän luokse ja tuhota Rayn ideaalilta vaikuttava perhe-elämä, että sano bye bye avioliitollesi, angstiselle tyttärellesi ja lopuksi vielä hengittämiselle. Siinä ohessa menevät sitten maine ja työpaikkakin. Onneksi Christie on superhakkeri ja kaikkea, että voi helposti luoda jollekin apulaisbimbolle uuden henkilöllisyyden ja usuttaa hänet iskemään Ray, etc., jotta voidaan tehdä ne kaikki perusjutut ihmisten kääntämisestä toisiaan vastaan. Ja tämä kaikki vain koska Ray ei lainannut veljelleen rahaa, jonka Christie uskoo sitten olevan syy siihen miksi isä tappoi itsensä. Jaa, sillä ei varmastikaan ollut mitään vaikutusta, että tämä ilmiselvästi varoissaan ollut isä murehti omaa rikkoutunutta avioliittoaan ja sitä kuinka Christien uusi isäpuoli saa viettää enemmän aikaa tyttären kanssa kuin oma isä. Miksi Christie ei siis syytä isäpuoltaan jota on vihannut alusta alkaen tai äitiään jonka kanssa välit menivät poikki nimenomaan hänen uuden liittonsa vuoksi? Ei, sen täytyy olla kaikille ystävällinen Ray-setä joka isän ajoi itsemurhaan. No, ehkä se hetki oli viimeinen pisara, mutta Christie, isäsi halusi lainata rahaa maksaakseen jotain koulujuttujasi, että ehkä sinä oletkin se oikea syyllinen? Varsinkin kun Ray lainasi koko ajan veljelleen rahaa, että siinä meni sekin motiivi.

Tuossa Kauhun kuiskauksen kohdalla saatoin kommentoida ohjaaja Douglas Jacksonia hieman aliarvioiden, mutta puolustuksekseni näkemykseni pohjautuu niihin elokuviin jotka olen häneltä nähnyt ja ne eivät tähän mennessä ole pahemmin peukutuksia keränneet. Jos ei mitenkään erityisen hyviä teoksia ole Jackson ohjannut, niin ilmeisen tasavarmana tekijänä häntä kuitenkin on pidetty koska miehen ura on varsin pitkä alkaen aina vuodesta 1964, että jotain hän on tehnyt oikein saadessaan vielä töitä näihin päiviin saakka. Tai tarkemmin todettuna vuoteen 2009 asti jolloin viimeisin elokuvansa ilmaantui. Joskaan en ole löytänyt syytä siihen miksi ohjaaminen loppui, mutta ottaen huomioon hänen tiettävästi olevan edelleen elävien kirjoissa olettaisin iän puolesta (s. 1940) Jacksonin yksinkertaisesti eläköityneen.

Mutta kuitenkin, se mitä Jackson teki "oikein" ansaitakseen näin pitkän uran ei ollut ainakaan Christie's Revenge. Tai sitten se nimenomaan on juuri loistoesimerkki siitä miksi Jackson sai säännöllisesti töitä, sillä kyseessä on jälleen kerran yksi mitäänsanomaton liukuhihnatuotos jollaisia tehdään koska jonnekin nyt sattui jäämään aukko joka pitäisi täyttää jollain, ihan millä tahansa ja koska sen kuitenkin unohtaa pian ei kukaan kohta muistakaan että se oli taas Jackson joka ei tehnyt mitään katsomisen arvoista.

Christie's Revenge on laiskasti kulkeva peruskliseillä maustettu ns. vaarallinen suhde-trilleri, joka on sen verran täynnä aukkoja ettei missään vaiheessa oikein kunnolla usko hahmon motiiveihin ja jonka hahmot ovat kauttaaltaan niin uskomattoman valjuja ettei kenestäkään saa minkäänlaista otetta. Olisivat vaikka panostaneet siihen kuinka Christie mieli särkyi sen verran pahasti isänsä kuolemasta, että kuka tahansa kelpaisi koston kohteeksi ja se nyt vain sattui olemaan Ray-setä sen vuoksi että neiti kuuli keskustelun raha-asioista, mutta tässä ei siltikään tehdä psykotrilleriä siitä kuinka joku sattuisi erehtymään pahasti, ja saattaisi sen vuoksi tehdä peruuttamattoman virheen. Sen sijaan elokuva tuntuu oikeasti koettavan olla sillä linjalla, että Christie on oikeutetulla asialla vaikka todellisuudessa ei kertaakaan osoiteta niin olevan eikä niin olekaan. Aivan kuin leffassa oltaisiin kesken matkaa unohdettu se ettei Ray tehnyt mitään pahaa ja se että Christie on ainoana väärässä, mutta koska sitä ei muisteta niin annetaan Christien kostaa. Parasta on se kuinka Rayn tytär heti alussa huomauttaa ettei Christie ole luotettava ja sen huomaisi sokeakin, mutta tottakai trillerisääntöjen mukaan kukaan ei muka tajua sitä ennen kuin on myöhäistä. Damn, son!, vain kippuraviiksien hiveleminen ja rautatie puuttuvat, että siinä oli jälleen kerran osoitus siitä miten Christiestä olisi pitänyt heti tehdä uhka eikä koettaa edes vahingossa vihjailla hänen olevan oikealla suunnalla. Toki mukana on joitakin ihan hyviäkin hetkiä jotka viittaavat siihen, että aikomuksena oli sellaista tehdäkin ja esimerkiksi se miten Christie hyväksikäyttää avustajaansa on kelpo osoitus sellaisesta, mutta joko tämä oli vain heti alkujaan kirjoitettu päin persettä taikka sitten kesken kuvausten joku oli halunnut kääntää rattia. Plussaa kyllä siitä ettei Raylle ole väkisin annettu mitään kohtauksia joissa koetettaisiin huijata katsojaa, että se vääristyneisyys tulee enemmänkin tuotannon ymmärtämättömyydestä mitä pitäisi tehdä.

Tähdet: *

Christie's Revenge

Kauhun kuiskaus (Whispers, 1990)

Jonkinlainen kirjailija Hilary (Victoria Tennant) on aikoinaan teoksensa taustamateriaalia kerätessään tavannut isokenkäisen Brunon (Jean LeClerc) ja kun sanon isokenkäinen niin viittaan raharikkaaseen tyyppiin enkä jalkineiden oikeaan kokoon. Vaikka saattavathan nekin olla massiiviset. No kuitenkin, Bruno on sittemmin stalkannut Hilarya, mutta poliisi ei nyt sellaiseen usko ennen kuin Hilary ilmoittaa jälleen yhdestä väkivaltaiskusta jonka seurauksena Bruno löydetään muutaman korttelin päästä puukotettuna hengiltä. Jep, hysteerikkona pidetty nainen ilmoittaa jälleen kerran kerran, että mies jota ylistetään koettaa raiskata ja tappaa ja vielä kerran raiskata, niin sitten kun tämän jälkeen samainen mies löydetään kuolleena joltain sivukujalta niin sitten kytät kyllä uskovat. Hmm....? Eivätkä muuten hetkeäkään epäile Hilarya syylliseksi.

Hilary rupeaa romantisoimaan sen ainoan häntä uskoneen poliisin, Tonyn (Chris Sarandon) kanssa ja elämä on nyt yhtä auvoa. Tietenkin lukuunottamatta sitä stalkeria joka häntä nyt stalkkaa. Kun Tony kertoo Brunon autosta löytyneen vampyyrikamaa kuten puukeppejä vakuuttuu Hilary siitä, että mies on noussut kuolleista ja siten tämä uusi stalkkaaja on sama vanha. Se kuinka joku elävä kuollut, tms. seksuaaliväkivaltaisesti vainoaisi jotain naista kuulostaa ehkä koomiselta idealta, mutta huomioidaan tässä yhteydessä se että toisessa Day of the Dead-remakessa (2018) oli pääosassa nimenomaan seksuaalistalkkerizombie, että tottakai se on koominen idea. Ei huolta, kaikkeen tähän on varsin looginen selitys. Katsokaas kun ensinnäkin Bruno haluaa tappaa kuolleen äitinsä jonka uskoo olevan vampyyri joka myi poikansa sielun Saatanalle ja siksi hän projisoi äitinsä muihin naisiin kuten nyt vaikkapa Hilaryyn. Toiseksi Bruno on tosiaankin kuollut, mutta hänen samaa psykoelämäänsä elävä insestinen identtinen kaksoisveljensä Bruno jatkaa tuttua menoa. Öö, okei! Miksi en tuota heti arvannut?

Poloinen Dean Koontz, myyt vaikka kuinka paljon kirjojasi ja keräät suosiota, niin aina esille nostetaan Stephen King sekä huomio ettet sinä ole hän (itsekin olen tehnyt näin). Tämän Kauhun kuiskauksen takakansikin mainitsee Kingin kahdesti ja molemmilla kerroilla siten, että sen voisi tulkita huomioksi että Koontz voi olla vaikka kuinka super, mutta King hän ei ole.

"Dean R. Koontz on länsirannikon oma Stephen King."

"Dean R. Koontz on 150:llä miljoonalla myydyllä kirjallaan suosituin kauhukirjailija Stephen Kingin jälkeen."

Mutta hei, vaikka Kingilla onkin The Standinsa niin ainakaan hänelle ei koetettu antaa kunniaa Korona-pandemian ennustamisesta:

Damn, son!

Tuli tässä ohessa vilkaistua, että mitäköhän muuta Kauhun kuiskauksen ohjaaja Douglas Jackson on saanut aikaiseksi ja en tiedä oikeastaan miksi, koska ei tämä nyt tosiaankaan ollut mikään mielenräjäyttäjä jonka vuoksi lähtisi saalistamaan ohjaajan muita elokuvia, mutta tulipahan katsottua kuitenkin. Pääosin televisiotuotantoja ohjannut Jackson näköjään lukeutuukin heihin ns. nimettömiin/tuntemattomiin tekijöihin joiden elokuvia tulee ihan vahingossakin nähtyä ja niitä on pukattu laajaankin levitykseen, että mitenkään erikseen ei tarvitse mitään saalistaa kun niiden pariin ajautuu kuitenkin. Joskin eri asia on se, että tuleeko edes huomioineeksi sen kuinka moneen Jacksonin ohjaustyöhön törmää kun ei niissä ole mitään sellaista "koukkua" jonka vuoksi tunnistaisi tekijän. Tässä ohjaajan filmografiaa selatessani yllätyin kuinka monta elokuvaa olen häneltä nähnyt ja kuinka monta odottaa vielä hyllyissä katsomistaan. Hitto! vasta viikko takaperin tuli hankittua yksi lisää!

Ainakin Deadboltista, The Perfect Husbandista ja Demons From Her Pastista olen kirjoittanutkin, mutta ohjaajan muistettavuudesta mainittakoon se, että näköjään tein saman filmografiatsekkauksen Demonsin kohdalla ja jo sittemmin unohtanut kaiken mitä Douglas oli ohjannut. Vuoroaan odottavat vielä ainakin Christie's Revenge ja Natural Enemy, ja luoja tietää kuinka monta vielä siellä on tai on tullut jo tietämättäni katsottua.

Kauhun kuiskaus jää sinne samaan en muista enää kohta-sarjaan kuin ilmeisesti kaikki muutkin Jacksonin ohjaustyöt, että vaikka mukana on joitakin varsin päteviä näyttelijöitä ja ideoissa on tahattomasta koomisuudestaan huolimatta ja juuri niiden vuoksi joitakin muistettavuuteen viittaavia hetkiä, niin elokuva on pitkäveteisyydessään huippuluokkaa ja hukkaa siksi hölmöimpienkin hetkien eläväisyyden. Toki peukutan sitä, että pelkän tavanomaisen psykotappaja viipaloi naisia-tarinan sijaan mukaan heitetään tämä mahdollinen yliluonnollinen elementti ja yksi sekopäämurhajaa onkin identtiset kaksoset, jotka kuitenkin elivät yhtä ja samaa elämää ollen yksi ainoa henkilö ja joka kaiken lisäksi on insestinen narsisti joka rakastaa vain itseään, ja on tietenkin vielä vampyyritappaja elokuvassa jossa ei ole vampyyreja. Sitä täytyy arvostaa edes jonkin verran ja tuota roolia esittävä Jean LeClerc ei tämän perusteella nyt mikään mestaritason näyttelijä ole, mutta hänessä on kieltämättä jotain lievästi onnistuneen creepyä. Olisivat vain saattaneet kaikkeen esiintymiseen, rytmitykseen ja muuhun toteutustapaan samanlaista energiaa kuin tuollaisiin kaksoisveli-ideoihin, olisi Kauhun kuiskauksesta saattanut olla muuhunkin kuin vain pelkkään potentiaaliin olla ok.

Tylsä.

Tähdet: **

Kauhun kuiskaus

Stuart Gordon 1947-2020

Strippers vs Zombies (Zombies! Zombies! Zombies!, 2008)

Strippareilla ja prostituoiduilla on kiistaa keskenään siitä, että kummat heistä ovatkaan oikeasti todellisia lutkia, mutta hei, tämä on yhteiskunta jossa ei ihmisiä luokitella toisen luokan kansalaisiksi, joten me kaikki olemme yhtälailla lutkia. Sitten erään tiedemiehen syöpälääkettä luullaan huumeeksi ja sen nenutus muuttaa stripparit zombeiksi.

Snakes on a Planen kulunein repliikki toistetaan vaihtamalla käärmeet zombeihin, että siinä elokuvan huumorin kirkkain helmi sitten olikin.

Vuonna 2008 ilmaantui Jenna Jamesonin ja Robert Englundin tähdittämä kauhukomedia Zombie Strippers, josta en ole tainnutkaan kirjoittaa, mutta ei huolta, ei se kovin hyvä elokuva ole. No kuitenkin, siinä siis oli strippareita ja oli zombeja ja oli siten myös zombiestrippareita jolloin nimi Zombie Strippers oli varsin sopiva sellaiselle elokuvalla. Samana vuonna pukattiin maailmalle myös tämä Strippers vs Zombies joka lienee nimetyn uudestaan siksi, että se voisi ratsastaa Jamesonin elokuvan hirvittävällä sukseella. Tai no, kai joku muukin kuin ainoastaan minä sen katsoin. Ainakin se tuotiin aika isolla huomiolla videovuokraamoiden hyllyille ja itsekin tein sitä varten varsin näkyvän ikkunasomistuksen. En hyvän, mutta näkyvän.

Vaikka Strippers vs Zombies ei elokuvan alkuperäinen nimi olekaan niin kuitenkin kiitos sen, aiheensa ja sen kuinka yhden hahmon nimi sattuu olemaan Jenna tulee mieleen, että josko tässä haluttaisiin piikitellä Jamesonin teosta. Etenkin kun elokuvan aloituksessa vieläpä katsotaan B-luokan zombieleffaa ja naureskellaan, että kuka tällaista roskaa katsoo. Ehkä se kuitenkin on tarkoitettu enemmänkin itseironiseksi, sillä tämähän nimenomaan on juuri sellaista roskaa ja hän kuka sitä katsoo on tällä kertaa minä. Olen siitä ihan yhtä pahoillani kuin kuka tahansa muukin Strippers vs Zombiesin nähnyt.

Tämä on ihan kauhea elokuva. Kuvattu jollain perunaa etäisesti muistuttavalla ja koko visuaalinen ilme on hädintuskin videolle kelpaavaa sillä kuvanpäivitys tuntuu olevan jotain 12fps ja jopa joksikin halpadevariksi kuva on rakeinen kuin Robert Davin kasvot. Dialogi tuntuu kirjoitetun sijaan täysin improvisoidulta, mutta ilman kykyjä keksiä lennosta mitään järkevää sanottavaa ja siten oli tilanne mikä tahansa niin jokainen elokuvan näyttelijöistä vaikuttaa hetken vaivautuneesti miettivän mitä sanoa ja sitten se on vain jotain yo mama!-tason neronleimauksia. Onneksi sentään näyttelijät ovat sellaisia, että jokainen ei vain tunnu olevan ensimmäistä kertaa kameran edessä vaan ylipäätään ihmisten ilmoilla, jolloin ainakin pohjakosketuksestaan huolimatta taso on kauttaaltaan tasainen. Erityisen hauskaa on kun hahmojen pitää näytellä pakenevansa zombeja, mutta oletettavasti kuvauspaikan ahtauden vuoksi ei voida ottaa kunnon juoksuaskeleita jonka vuoksi kaikki liikkuvat näissä tilanteissa teeskennellen itse hidastuskuvaa.

Tehosteet ja huumori ovat surkeita, mutta tottakai ne ovat sillä ei tällaisessa teoksessa mikään muu olisi sallittuakaan.

Kyseessä on siis elokuva jolla melkein olisi mahdollisuuksia nousta huonoudessaan kulttimaineeseen, sinne jonnekin hyvin tunnettujen Manosin ja Birdemicin seuraksi, mutta varsinkin jos jälkimmäiseen vertaa puuttuu Strippers vs Zombiesta samanlainen... no, en haluaisi sanoa rentous koska se on kuitenkin valitettavan vakava lopputulokseensa nähden, mutta katsoja ei kuitenkaan pääse samalla tavalla rentoutumaan tämän elokuvan seurassa. Strippers vs Zombies pikemminkin harmittaa kuin huvittaa. Suurelta osin siihen vaikuttaa se, että tämä elokuva kulkee hitaasti kuin tajuton kilpikonna suossa. Valtaosa ajasta kuluukin odotellessa jotain tapahtuvaksi.

Niin ja jos vertaa siihen Jenna Jamesonin tähdittämään kollegaan, on se kehnoudestaan ja halpuudestaan huolimatta kuin jokin massiivinen Tähtien sota kun Strippers vs Zombies sen pahvista tehty kotivideoversio.

Plussan annan siitä kuinka zombie-epidemiaa vastaan taistellaan siten, että vastamyrkyn ollessa yhden hahmon veressä annetaan hänen ideanaan elävien kuolleiden pureskella häntä ja se oli jopa aika mainion hupsu idea.

Tähdet: *

Strippers vs Zombies

Ninja Cheerleaders (2008)

Opiskelijaneidot Courtney (Trishelle Cannatella), April (Ginny Weirick) ja Monica (Maitland McConnell) ovat matematiikan ohessa opiskelleet ninjutsun salat sensei Hiroshin (George Takei) johdolla ja saavat siinä ohessa vieläpä stripata mestarinsa baarissa, että kaikki voittavat. Sitten mafioso Victor (Michael Parè) päättää kaapata Hiroshin, pakottaakseen hänet luovuttamaan baari itselleen ja tyttöjen on pelastettava opettajansa. Ohessa potkitaan gangstereita ja merimiehiä, osallistutaan stripparikisoihin sekä veistellään tylppiä puujalkavitsejä.

Vaikea uskoa tämän olevan vuodelta 2008 sillä katsoessa voisi vannoa sen olevan jostain 90-luvun alusta ja tämä ei ole negatiivinen kommentti vaan oli se sitten suunniteltu seikka tai ei, sopii se komediaan jossa on ninjoja ja opiskelijatyttöjä. Lisäksi sivuosien George Takei, Max Perlich ja muun muassa Michael Paré ovat omiaan vanhentamaan teosta. Mutta se ei ole vain idea taikka näyttelijät jotka tuntuvat olevan noin 30 vuoden takaa, koska myös elokuvan visuaalinen ilme vaatetuksiseen, hiusmalleineen ja kuvasävyineen vaikuttaa tahtovan viedä ajatukset ajassa taaksepäin. Ajallisesti elokuva ei kuitenkaan sijoitu 90-luvun alkupuolelle ja se tehdään selväksi muun muassa joillakin popkulttuuriviittauksilla, mutta pois lukien ne olisin voinut olla varma kyseessä olevan jokin 9 1/2 Ninjasin aikalainen ja yritys olla tribuutti vastaavanlaisille elokuville. Se on kiehtovaa, mutta ei kovinkaan kannatettavaa sillä esimerkiksi tuo 9 1/2 Ninjas ei ole erityisen hyvä elokuva ja komediaksi hyvin heikosti naurattava. No toisaalta, jos sellainen oli Ninja Cheerleadersin tavoite ollaan siinä onnistuttu erinomaisesti. Siispä kehnoa näyttelemistä, huonoja vitsejä ja surkeita tekosyitä päästä näyttämään keskitason naamaanpotkimista. Enää olisi vain tarvittu Corey Haim tai Feldman mukaan.

Kiehtovaa on sen vuoden 1991-fiiliksen ohella se, että ideaansa nähden kyseessä on varsin kesy elokuva ja siten esimerkiksi strippaaminen, ninjailu ja huumori ovat lähes perhe-elokuvan tasoa, että mitään 3 ninjaa-sarjaa rajumpaa shittiä ei kannata odotella. Okei, siellä vilahtaa tissit, mutta eksploitaatio ja mässäily loistavat poissaolollaan. Ja vaikka elokuvan naiskolmikko toimiikin ninjailun ohella strippareina niin heitä ei esitetä kertaakaan esimerkiksi tyhminä saati pelkkinä esineinä joita saa kopeloida jota tälle idealle rakennetulta komedialta saattaisi odottaa, vaan he ovat älykkäitä vahvoja naisia ja muuta ajattelevat saavat kivuliaasti huomata olleensa väärässä. Joten vaikka toteutus ei kehuttava olekaan, on mukana seikkoja jotka ovat vähintään hyväksyvän nyökkäyksen arvoisia.

Tämä ei siis ole Andy Sidaris-elokuva.

Sääli ettei mukana ole minkäänlaista making ofia taikka kommenttiraitaa koska olisin mielelläni kuullut elokuvanteosta edes sen verran, että oliko aikeena tosiaankin tehdä teos siten miten minä sen näin. Kuitenkin, aivan liian useita ajatuksia herättävä elokuva ollakseen silkkaa roskaa. Joskaan ei kannata unohtaa perimmäistä totuutta siitä, että kyllä Ninja Cheerleaders silti roskaa on.

Tähdet: **

Ninja Cheerleaders

Teräskehä 2 (Undisputed 2: Last Man Standing, 2006)

Ving Rhamesista Michael Jai Whiten esittämäksi vaihtunut ex-nyrkkeilymestari Iceman on matkannut Venäjälle tekemään jotain vodkamainosta ja kun kerran tällainen amerikan suuruus saadaan alkukantaiselle maaperälle niin tietenkin hänet lavastetaan huumemuuliksi jotta saadaan mies vankilaan osallistumaan televisio-ohjelmista suosituimpaan: jonkinlaiseen vapaanyrkkeilyotteluun johon vangit pakotetaan. Tämä on jotain Rollerball-kamaa.

Näiden vankilamatsien voittamaton mestari on Boyka (Scott Adkins) jonka rutiiniksi muuttunut menestys on alkanut jo verottamaan katsojalukuja ja niitä kasvattamaan tarvitaan joku normaalia haastavampi vastus, joka Iceman sitten on. Mukaan tietenkin korruptoituneet vanginvartijat, suihkuväkivaltaa ja siten ylimielinen Iceman pakotetaan opettelemaan nöyryyttä sekä sisäistä rauhaa jotta voisi voittaa Boykan. Toki todellisuudessa nyrkittäminen naamaan sen matsin voittaa, mutta miten vain. Niin ja tietenkin kuten olemme Rocky nelosesta oppineet, ei kestä hirveän kauaa ennen kuin jenkistä tulee venäläisten kansallissankari.

Ensimmäinen Teräskehä oli parhaimmillaan ihan ok-vankiladraama, mutta enimmäkseen se oli aika pitkästyttävää liukuhihnailua joka ei varsinkaan ohjaajansa eli Walter Hillin huomioiden ollut erityisen mukava huomio. Pitkään pidinkin Teräskehää Hillin huonoimpana elokuvana, enkä tainnut olla ainoa ainakaan jos lähteenä pidetään kaupallista menestystä, joka siis tuolta elokuvalta puuttui. Ilmeisesti teatterikierroksen sijaan fyffeä ilmaantui kotitallenteiden kautta taikka joku näki mahdollisuuksia tulevaisuuden rahantekijänä, sillä sittemmin sarja on kasvanut jo neliosaiseksi, vaihtaen vain päähahmon Icemanista Scott Adkinsin Boykaan. Kolmosta ja nelosta en ole nähnyt ja tämä oli ensimmäinen kerta kuin tämän kakkosenkaan tulin katsoneeksi, mutta tämän perusteella vaikuttaisi siltä kuin Teräskehä olisi tehnyt Best of the Bestit eli siirtymällä ensimmäisen osan Rocky-tyyppisestä draamasta aikalailla selvään toimintaelokuvaan. Mikä sai ainakin Best of the Best ykkösen vaikuttamaan pitkässä juoksussa sarjan erikoisuudelta, että oletukseni näkemättä Teräskehän myöhempiä osia on siinä kuinka kenties tässä kävi samoin.

No kuitenkin, Walter Hill ei tätä kakkosta ohjannut vaan siitä vastasi Isaac Florentine, mutta ainakin lisätittelinä elokuvalla on mahdollinen Hill-viittaus sillä ohjasihan hän aikoinaan mainion Yojimbo-versionsa Last Man Standing.

Aika tavanomainen vankilatoimintaleffa jossa ei hahmojen, tarinan taikka toteutuksen kautta tuoda mitään erityisen muistettavaa koettavaksi, mutta ainakin edellisosaan verrattaessa mukana on huomattavasti rivakampi tahti. Joskin se johtuu jatkuvista tappeluista joita selvästi pistetään mukaan ainoastaan tuomaan vauhtia peliin kuin viemään tarinaa mihinkään suuntaan, mutta vastaavasti kun niissä ovat mukana White ja/tai Adkins niin ainakin liike on sulavaa. Nimenomaan elokuvan päätähdet vastaavat siitä miksi tämän jaksaa katsoa, sillä molemmilla on taistelulajitaitoja enemmän kuin tarpeeksi, sopivissa määrin näyttelijälahjoja jotta tietävät miten hyödyntää kykyjään kameran edessä ja karismaa sen verran, että ovat uskottavia toimintanäyttelijöinä. He vain tarvitsevat paremman ohjaajan kuin Florentine jotta pääsevät kukkaansa.

Parrakas Adkins toi jostain syystä mieleeni parrattoman Ben Affleckin: 

Tähdet: **

Teräskehä 2

Zombie 4: After Death (Oltre la morte, 1989)

Syrjäisellä paratiisisaarella joukko hyvää tarkoittavia tohtoreita kehittelee keinoa estää ihmisiä kuolemasta ja ihan hyvä niin, mutta paikallinen voodoopappi hämmentää omia huttujaan koska syyttää edellä mainittuja tohtoreita tyttärensä syöpäkuolemasta. Voodoopappi herättää kuolleet ja se on hänen kostonsa sekä tohtoreille että samalla koko maailmalle. Onneksi sentään pieni tyttö selviytyy pakoon vain palatakseen vuosia myöhemmin aikuisena ja hän eli Jenny (Candice Daly) muistaa elävät kuolleet painajaisina eikä totena, mutta saa pian ystävineen huomata vanhempiensa syödyksi tulemisen olevan mahdollinen kohtalo myös heille. Pieni laina Evil Deadista ja luetaan hieman Book of the Deadia, joka uudemman kerran herättää jo ilmeisesti valmiiksi hereillä olevat elävät kuolleet.

Alkuun jonkinlainen zombiutumisen lyhyt historia:

George A. Romeron vuoden 1978 Dawn of the Dead roudataan italiaan ja Dario Argenton suorittaman uusintaleikkauksen myötä nimetään Zombiksi. Tähän tarttuu toinen maineikas italokauhuohjaaja kun Lucio Fulci tekee jatko-osan, Zombi 2 aka Voodoo aka Zombie Flesh Eaters (1979). Jälkimmäiset nimet tietenkin suunnattu italian ulkopuolisille markkinoille sillä eihän siellä nyt mitään ykköszombia ole, jolloin numero kaksi ei merkitse mitään muuta kuin hämmennystä. Ja nyt se vasta kiehtovaksi muuttuukin kun vuonna 1987 ilmaantuu Killing Birds, joka nimetään Zombi vitoseksi (mistä lienee kiittäminen mukana ollutta Joe D'Amatoa) ja vuotta myöhemmin Lucio Fulci jatkaa sarjaa Zombi kolmosella aka Zombie Flesh Easters kakkosella. Vuonna 1989 puolestaan ilmaantui tämä nyt vuorossa oleva Clyde Andersonin eli Claudio Fragasson ohjastama After Death eli Zombie 4 aka Zombie Flesh Eaters 3 aka Return of the Living Dead 3. Ai hitto, tämä on loistavaa! Sittemminkin on tullut muka sarjaan lukeutuvia elokuvia, mutta jos tähän saakka ne olivat nimetty Zombi-sarjan osiksi pelkästään maineella rahastamaan niin nyt ne nimetään jatko-osiksi veistääkseen aiheesta vitsejä. Kyseessä on siis käytännössä kasa toisistaan irrallisia elokuvia jotka hyödyntävät väljästi alkuperäistä teemaa ja koska elokuvia on nimetty uudestaan ja uudestaan niin ei ole mitenkään ihmeellistä jos sama leffa päätyy hyllyyn tietämättä sen olevan jo siellä. Näin kävi muun muassa itselleni sen ensimmäisen Zombie Flesh Eaterin eli Zombi kakkosen kohdalla ja näin ollen olikin pokassa pitämistä huomatessani levyn pinnassa nimen olevan Voodoo.

Tämä on kuin jos jokin italialainen avaruusolentokauhistelu nimettäisiin Alien kakkoseksi vain koska siinäkin oli avaruusolento. Ei kun hetkinen?

No onneksi Tappajahai ei ainakaan kokenut samaa kohtaloa. Ei kun hetkinen?

Sivumennen mainittakoon, että kyllä, Bruno Mattei on ollut osallisena joissakin näissä.

Zombie 4: After Deathissa on tosi hyvin sykkivä synapopitus, huonosti synkattu dubbaus, muka ällögorea ihan vain shokeeraamaan ja zombiemaskeeraus näyttää sulaneelta juustolta. Siispä kyseessä on aika tutunoloinen italozombieleffa, mutta eksploitaatioksi tästä puuttuu yllättäen sekä tissit että silmien puhkominen. Siis mitä hittoa?

Näytteleminen on aivan kauheaa ja suurin tähti on homopornotähti Jeff Stryker ensimmäisessä pornottomassa roolissaan, mutta ainakin hänen kohdallaan on muistettu että vaikka slerba ei esillä olekaan niin ainakin öljytty yläkroppa tekee näyttävämmän roolisuorituksen kuin miehen repliikkien hallinta. Mutta edes pornostara ei muuta sitä, että Zombie 4: After Death on lajityypissään tylsän tavanomainen ja siten aika huonosti kuolleista nouseva. Plussaa siitä, että vauhti on aika ärhäkkä ja mainiosti pulputtava kasaripoppi (joka kuulostaa välillä lainatun Ghostbustersista) vain tukee hölkkärytmiä. Samaan aikaan elokuva on kyllä myöskin todella laiska, mutta se tulee ratkaisuista kuten säästää maskeerauksissa antamalla lähes kaikille zombeille eräänlainen kommandopipo piilottamaan kasvot.

Siispä Zombie 4: After Death on ideoiltaan sekä niiden toteutuksiltaan aivan liian kulunut ja paljon mielummin kuuntelisi sen soundtrackia kuin katselisi sitä. Lopetuskin on aikamoinen suutari ja siten jäädään aika kauaksi lajityypin hyväksikäyttöklassikoista. Näin ollen tämä on korkeintaan vain ihan ok lisäys korkeuttaan huojuvaan zombiekasaan ja sitä ilmankin voi elää, jos sitä nyt kuitenkaan haluaa elämiseksi kutsua.

Niin ja kun ns. moderni elävä kuollut on kova juoksemaan ja muutoksesta sellaiseen energisyyteen on kunnia annettu Danny Boylelle tai Zack Snyderille, tulisi se kuitenkin tämän perusteella antaa Claudio Fragassolle sillä sen verran runsaasti trampoliiniloikkia nämä zombiet harrastavat.

Tähdet: **

Zombie 4: After Death

Jason Bourne (2016)

Alkuun sama laina Matt Damonilta jonka mainitsin The Bourne Legacyn kohdalla:

"We have ridden that horse as far as we can."

Ja sitten ilmeisesti sekä ohjaaja Paul Greengrassille kuin juuri Damonille tarjottiin tarpeeksi rah... hyvä käsikirjoitus jotta molemmat saatiin palaamaan Bourne-sarjan pariin.

Tämä vain lempeämielistä kuittailua, koska kyllä uskon molempien oikeasti aikoinaan ajatelleen Bourneja tehdyn heidän osaltaan tarpeeksi, mutta vastaavasti epäilen muka ainoan syyn paluuseen olleen heidän mielestään erinomainen käsikirjoitus.

Jason Bourne (Matt Damon) on viime ajat viettänyt rauhaisaa eloa Ateenassa, rahoittaen elämäänsä osallistumalla laittomiin katutappeluihin ja hakkaamassa selvästi itseään kyvyttömämpiä ihmisiä muussiksi. Mikä on varsin ymmärrettävää entiseltä tappamisen ammattilaiselta joka ei halua olla missään tekemissä entisen elämäntapansa kanssa. Kenties Bournen esikuvana on Rambo osasta kolme.

Nyt ex-agentti ja sittemmin Bournen liittolaiseksi ryhtynyt Nicky Parsons (Julia Stiles) murtautuu CIA:N tietoverkkoon ja löytää tietoja uudesta ihmistenvalvontaohjelmasta jonka estämiseen hän haikailee Bournen apua. Samalla Nicky saa selville, että Jasonin isä oli osallisena poikansa sekoittaneessa agenttiaivopesuohjelmassa ja se tulee kertoa eteenpäin. Tämä tietenkin tuo Jasonin jälleen esille ja valtion jahdattavaksi. Jahtaajista haastavin on henkilökohtaisella kostomatkalla oleva nimetön agentti (Vincent Cassel), jonka vaikutus Bournen elämään on suurempi kuin ensialkuun olettaisi.

Jason Bourne on jälleen kerran varsin onnistunut osa Bourne-sarjaan ja sen katsoo mielellään läpi. Samalla se on kyllä heikoin Bourneista, osittain koska se tuntuu pitkälti pysyttelevän liiankin turvallisesti tutulla maaperällä ja toistavan jo useasti tekemiään temppuja. Toki myös Jeremy Rennerin tähdittämä edellinen bourneton osa teki sekin saman, mutta tässä tapauksessa se tuntuu hivenen tylsemmältä koska toistosta vastaa ne jo tehnyt näyttelijä (unohtamatta ohjaajaa). Juonellinen lisäys pistää Bournen daddy mukaan ei ole erityisen kiinnostava ja vaikuttaa turhan laiskalta ratkaisulta koska isän varsinaista toimenkuvaa ei kunnolla esitetä, että mitä sitten seuraavaksi? Jasonin paha kaksoisveli tulee mukaan ja heidät erottaa toisistaan vain ilkimyksen kippuraviiksistä? Lisäksi haluaisin tietää kenen aivopieru oli pistää Bourne elättämään itseään laittomilla katutappeluilla? Oikeasti, parempi ratkaisu olisi ollut tehdä hänestä vaikka tekopartainen kalastaja taikka tekopartainen talomaalari.

Ne Snowden-viittaukset ja tietosuojajuonittelut ovat toki ajankohtaisia (toisen ollessa ajankohtaisempi), mutta ideoina sellaisia jotka sitovat elokuvaa tiettyyn hetkeen ja siten mahdollisesti vanhenevat liian nopeasti. Vaikka Bournet ovatkin ns. teknojännäreitä niin esimerkiksi tiettyihin tietyn ajan ilmiöihin viittaaminen, varsinkin tietoteknisellä alueella on aina riskialtista ja kohta kukaan ei enää katsokaan kasiraitanauhuria samalla tavalla. Siispä toisin kuin muut osat jotka toimivat paremmin irti ajastaan, tämä viides alkaa jo itsensä aikana tuntumaan vanhentuneemmalta.

Vincent Casselin esittämä Bournelle kaunainen agenttitappaja oli ihan hyvä lisä ja sitä koska hän ei vain tunnu olevan ensimmäinen oikeasti varteenotettava vastus, vaan myös koska hänen motiivejaan johtaa henkilökohtaisuus joka taas paljastaa kuinka Bournen aiheuttama julkisuus myös vaarantaa ihmisiä kun perässä on tyyppi joka ei antaisi viattomien seistä tiellään. Lopetus Cassellin kohdalla on hieman antikliimaksi, mutta ehkäpä siinä missä koko Bourne-sarja on ollut hänen henkilökohtaista missiotaan olisi ollut hyväksi tehdä osa jossa Bournen jahtaaja on pääosassa.

Edelleen mukana on hyvää tekstiä varmaotteisesti esitettynä ja näyttelijäkaarti on taas kerran vakuuttava, vaikka tällä kertaa kokonaisuus ei ole aivan yhtä eheä kuin vielä Legacyn kohdalla, sillä tuttuja hahmoja on vähäisenlaisesti sitomaan kaikkia yhteen ja siten punainen lanka ei tunnu enää vievän samaa tarinaa eteenpäin vaan ottavan sivuaskeleen.

Kuitenkin Jason Bourne on ehdottomasti nautinnollista agenttitoimintaa eikä Damon ole menettänyt otettaan, mutta samalla tarinallisesti se ei ole tarpeeksi ehjä ja tuntuu jo tässä vaiheessa liiallisesti itsensätoistolta jotta ainakaan täysin todistaisi paremmuuttaan edelliseen elokuvaan.

Tähdet: ***(*)

Jason Bourne

Max von Sydow 1929-2020

Medusan perintö (The Bourne Legacy, 2012)

Salainen supersotilasohjelma johon muun muassa Jason Bourne (valokuvacameoiva Matt Damon) ehdollistettiin on vuotamassa julkisuuteen, joten valtio pyrkii hautaamaan koko projektin. Näin ollen jokaisen superagenttisotilaan voimapillerit vaihdetaan myrkkysellaisiin ja kunhan he ovat kuolleet pois ei enää ongelmia olisi. Yksi heistä, Aaron Cross (Jeremy Renner) koetetaan jopa räjäyttää, mutta jostain syystä se ei sovi miehen suunnitelmiin. Pakosalla ja ilman mielenhallintalääkkeitä Aaron rupeaa ymmärtämään, että kenties agenttifirma jolle hän työskentelee ei olekaan kaikkein luotettavin taho ja ehkei siten myöskään uravaihdoksessa ole suuremmin muita vaihtoehtoja kuin hauta. Tappolistalle päätyy myös niiden lääkkeiden parissa toimiva tohtori Marta Shearing (Rachel Weisz) ja nyt yhdessä Aaronin kanssa he pakenevat ja välillä tappelevat pahojen agenttien kanssa.

Kolme aiempaa Bourne-elokuvaa olivat tasalaatuisen onnistuneita toimintajännäreitä, mutta suosiostaan huolimatta Matt Damon katsoi olevan aika keskittyä muuhun kuin toistamaan samaa roolia neljättä kertaa ja tilalle astui Jeremy Renner, koska varmaahan oli ettei näin tehokasta lypsylehmää jätettäisi kuivumaan. Legacy tarttuikin ihmisten lompakoihin kuin Bruce Quintin veneeseen ja jälleen oli aika selvää, että sarja ei tulisi tähänkään päättymään.

Kuitenkaan ihan nikottelematta ei Legacya otettu vastaan ja vaikka se ei pääosaesittäjänsä vika ollutkaan, tuntuivat monet keskittyvän kritiikissään Jeremy Renneriin ja siitäkin huolimatta kuinka Renner ei edes esittänyt Bournea ja nimeä käytettiin enemmänkin markkinointitarkoituksessa oli hän ilmeisesti väärä Bourne, minkä vuoksi Legacy ei ollutkaan ns. aito Bourne-elokuva ja siksi kaivattiin oikeaa shittiä pyttyyn. Legacy sai siis niin sanotun ristiriitaisen vastaanoton ja ilmeisesti sikana rahaa ei ollut tarpeeksi sikana jotta samalla tiellä oltaisiin jatkettu, minkä vuoksi Matt Damonille tarjottiin sikana rahaa ja hän palasi muutamaa vuotta myöhemmin ihan sikana Bourneksi.

"We have ridden that horse as far as we can." Sanoi Matt vuonna 2007.

Joskaan näin jälkikäteen katsoen se ei muuttanut mitään, koska elokuvasarja pysyi sivuraiteestaan huolimatta tasavahvana ja IMDb-arvosanojen perusteella saatettiin jo se kaikkein korkein piste saavuttaa ennen Renneria:

The Bourne Identity 7,9

The Bourne Supremacy 7,7

The Bourne Ultimatum 8,0

The Bourne Legacy 6, 7

Jason Bourne 6,6

Viimeisinkin oli kaupallinen menestys, että otetaan varauksella se termi viimeinen. Joten ehkei sarja palaa enää Damonin kuudennella osalla eikä Renner toista vastaavaa rooliaan jossain The Bourne Sidekickissa, mutta kenties reboottaus jonkun uuden, nuoremman muksun kera on horisontissa: The Bourne Junior.

Ihan tarpeeksi hyvä.

Legacy on ihan kuin mikä tahansa aiemmista Bourneista, että edelleen ollaan yhtä tasalaadukkaan toimintajännärin parissa. Näyttelijäkaarti on nimekäs ja vahva, toiminta on harkitun tyylikästä ja teksti mietittyä. Legacy on myös varsin onnistuneesti sidottu samaan maailmaan aiempien Bournejen kanssa ja ajallisesti se tapahtuukin kulkien kahden edellisen rinnalla. Sidosta vahvistavat monet aiemmista tutut näyttelijät ja toistuvat maininnat niiden tapahtumista. Vastaavasti tämä yhdessäkulku saattaa osoittautua myös ongelmaksi, sillä jos ei ole edellisiä osia nähnyt niin osa sivujuonista (ts. pääbournismi) ei kenties merkitse mitään ja ne nähneille useat maininnat edellisistä elokuvista voivat muuttua vertailevaksi rasitteeksi, ja tämä jälkimmäinen koskee etenkin heitä jotka haluavat nähdä pääosassa Matt Damonin. Se vertaileminen ei ehkäpä helpotu kun huomaa juonen olevan muistinmenetystä lukuunottamatta pohjimmiltaan sama: superagentti rupeaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja valtio haluaa hiljentää hänet sekä kaikki jotka sekaantuvat asiaan. Siihen päälle sitten kylmän sininen filtteri ja jatkuvassa levottomassa liikkeessä oleva kamera, niin ei se ihme olisi jos koko ajan odottaisi Damonin ilmaantuvan kuvaan ja siihen toiveeseen kiinnijäädessään samankaltaisuus voi olla haitaksi. Vastaavasti kaikki kuitenkin toimii hyvin ja jokainen tekee varmaotteista työtä, että vaikka Legacyn tarpeellisuus ei ehkä ole kaikkein suurin ja se olisi ihan yhtä hyvin voitu julkaista eri nimellä, ollen vain bournemainen kilpailija, kopio siitä, on se kuitenkin erittäin toimiva elokuva. Ainoa varsinainen harmistus lienee se, että kolmen Bournen jälkeen Legacy päättyy oikeaan loppuun kun Jasonin kohdalla oli selvämpää ettei todellinen vapaus ole laisinkaan varmaa ja parhaimmassikin tapauksessa joutuu katselemaan ainaisesti selkänsä taakse. Tämä aiheuttaa Legacylle myös väkisin pientä välityön makua sillä Bourne-maailmassa voi kyllä juosta, mutta ei ehkä päästä perille. Legacy on siten vain yksi bournemaisuus lisää ja ihan hyvä niin, että en minä valita. 

Tähdet: ***(*)

The Bourne Legacy

James Lipton 1926-2020

Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011)

IMF (oliko se nyt Impossible Mission Force) menettää tiedoston joka sisältää Venäläisten ydinaseiden laukaisukoodit ja nyt pitäisi löytää niitä halajava nimimerkkiä Cobalt käyttävä henkilö. Matka Kremliin johtaa paikan räjähtämiseen ja IMF:n lakkauttamiseen. Agentti Ethan Hunt (Tom Cruise) tiimeineen joutuu pakosalle, toimimaan lainsuojattomina estääkseen mahdollisen ydinsodan jonka ruotsalainen ydinfanaatikko Kurt Hendricks eli Cobalt (Michael Nyqvist) aikoo synnyttää.

Ghost Protocol on Mission: Impossible-sarjan 28 osa (okei, neljäs) ja edeltävien sekä seuraavien tapaan varsin laadukas ison rahan toimintaelokuva joka osin on tuottajatähtensä Tom Cruisen sooloseikkailu. Joskaan ei niin vahvasti yhden egon buustaus kuin varsinkin kakkososa oli, että kyllä hän on antanut huomattavasti tilaa tiimityöskentelylle ja aika hyvin porukka onkin pysynyt yhtenäisenä sitten ensimmäisen osan jossa Emilio Estevezkin sai kuolla pois tieltä. Siltikin, Cruise on kyllä tuottajan ominaisuudessa pitänyt huolta jotta Mission: Impossible piirtyy elokuvasarjana hänen ympärilleen eikä sidekickien. Mitäpä tuosta, ei Cruise kuitenkaan ärsyttävästi tyrkytä itseään esille, ettei näiden elokuvien kohdalla tule (kenties kakkososaa lukuunottamatta) päällimmäiseksi ajatus Cruisen halusta pullistella ja näyttää olevansa suurimmista suurin tähti. Osin tähän vaikuttaa se kuinka hän pistää itsensä fyysisesti likoon, että ei ole työntämässä naamaansa kameran eteen vain koska on upottanut elokuvaan rahaa vaan myös tekee stunttejaan ja hyppii katolta kirjaimellisesti murtamaan luitaan. Respect! Suomalaisittain merkittävintä tässä nimenomaisessa Missionissa on tietenkin se, että Samuli Edelmann on yksi elokuvan pahiksista ja saa sen verran ruutuaikaa ettei se varmasti jää huomaamatta. Mikä parasta, hän ei ole mukana vain näyttämässä persettään.

Tähän aikaan vielä paremmin animaatioista tunnettu Brad Bird onnistui varsin hyvin live action-ohjausdebyytissään, tyhjentäen ihmisten kukkaroita kuin paraskin televisioevankelista ja siksi onkin aika mielenkiintoista ettei hän sittemmin ole ohjannut kuin kaksi muuta elokuvaa. Elokuvan tahti on vilkas ja varmaotteinen. Näyttävyys on kohdillaan ja fiilis jää positiiviseksi, että kyllä Birdilla varmasti kysyntää oli ja on.

Cruise kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen reunalla (siellä ylhäällä, ei ensimmäisessä kerroksessa), juoksee paita päällä ja paita poissa päältä, että kaikki tarpeellinen cruisismi on mukana. Btw. se pilvenpiirtäjän reunalla taiteilu otti vatsanpohjasta, joten peukut siitä.

IMF-ryhmä (Simon Pegg, Paula Patton, Jeremy Renner ja tietenkin Cruise itse) pelaavat hyvin yhteen ja pahikset kuten Nyqvist ja Edelmann ovat hekin onnistuneita roolissaan, että kun pakka on kauttaaltaan näin hyvin kasassa löytää ne varsinaiset valitukset nipotuksen kautta. Siispä Ghost Protocol on tosi maittavaa laatuviihdettä on se vertailukohdista riippuen joko jo rutiinia taikka hyppy hyvinkin korkealle. Missioniksi tämä on täsmälleen sitä mitä neljännen osan tulisikin olla ja se onkin isompi kuin aiemmin, mutta silti se on nimenomaan juuri siinä suhteessa täysin odotettua ja jopa yllätyksetöntä. Joten vaikka kyseessä on neljäs Mission niin se toimii parhaiten katsomalla se yksittäisenä elokuvana, joka tuskin onkaan vaikeaa sillä parista sivumaininnasta huolimatta mitään varsinaista tarinallista jatkumoa ei osilla ole.

Hyvin onnistunut toimintaseikkailu. Hieman kuin Bournet ovat kaljamätkintää, Bondit ns. aikuisten viskinaukkailua niin Missionit ovat Red Bull-versioita samasta teemasta.

Ajankohtaisena huomiona se, että tuoreimman Missionin kuvaukset lykkääntyivät koronaviruspelon vuoksi:

Ja sivumainintana se kuinka kakkososan juonena oli kuolettavan viruksen leviämisen estäminen, että Ethan, et olisi nytkään paennut tehtävääsi.

Tähdet: ***(*)

Mission: Impossible - Ghost Protocol