Syytettynä murhasta (Deceiver, 1997)

Prostituoitu on murhattu ja pääepäiltynä on perintörahoilla loikoileva Wayland (Tim Roth). Tutkimusta johtavat kytät Phillip (Chris Penn) sekä Edward (Michael Rooker) ovatkin vakuuttuneita, että tässä meillä on syyllinen joten tehtävä suoritettu, mutta Wayland onkin sosiopaattinero ja syyllisyys voidaan helposti siirtää johonkin toiseen samassa huoneessa olevaan.

Tim Roth esittää tässä elokuvassa mestarivalehtelijaa joka pystyy huijaamaan jopa parhaista parhainta ja myöhemmin vuosina 2009-2011 oli pääosassa televisiosarjassa Paljastavat valheet (Lie to Me) jossa puolestaan oli se parhaista parhain jota itsevarminkaan valehtelija ei onnistunut naruttamaan. Ehkä heidät pitäisi saattaa yhteen.

Pitkälti yhteen huoneeseen sijoittuva tarina kolmesta ihmisestä joista yksi valehtelee ja kaksi koettaa saada hänet kiinni siitä on idealtaan mainio, ja rooleissa on vieläpä asiansa osaavat näyttelijät, että kunhan ymmärretään pitää ote tiukkana on varmastikin koettavana nautinnollinen elokuva.

No joo, ainakin melkein.

Roth, Penn ja Rooker ovat varsin hyviä ja esitettävä teksti on ihan onnistunutta kissa ja hiireilyä. Jos kyseessä olisi vain puolituntinen lyhytelokuva olisi Syytettynä murhasta varmastikin parasta koskaan, mutta koska siitä on pitänyt saada aikaiseksi täyspitkä elokuva on ollut tarve murtautua pois siitä yhden huoneen ja yhden ongelman rakenteesta. Siispä kun syytökset lentävät puolin ja toisin ja Wayland on kääntämässä asetelmia huomaakin, että väkivaltainen avio-ongelmainen kyttä, väkivaltainen peliongelmainen kyttä ja näsäviisasteleva Tim Roth ovat hyvinkin tavanomaisia nähtävyyksiä. Hahmojen luonteista esittävät muistelut taikka tosiaikaiset tapahtumat kuulusteluhuoneen ulkopuolella ainoastaan alleviivaavat roolien tavanomaisuutta lajityypissään ja rikkovat turhaan intensiteettiä jota tiivistys ahtaaseen tilaan ehti alkuminuuteillaan luoda. Hetket jotka vietetään suljetussa tilassa Roth kiinnitettynä valheenpaljastuslaitteeseen ja kyttäduo koettaa pitää cooleutensa ovat kuitenkin tämän elokuvan parasta antia, eivätkä keskustelut tarvitse muuta kuin keskittymistä (vaikkakin ymmärrän miksi jatkuvaan liikkeeseen tähtäävä kuvaus olikin palkittua), mutta sen ei ilmeisesti uskottu kantavan koko elokuvaa ja siksi ollaan liiaksi poissa itse asiasta joka ei tee tiiviille tunnelmalle hyvää.

Jos rehellisiä ollaan niin ei se aution saaren tyyli varmaan olisikaan kantanut koko pituutta koska kyseessä ei kuitenkaan ole mitään hirveän kiivastahtista sanailua, mutta tosiaan 30min ja se olisi potkinut kuin raivotautinen muuli.

Suuremmista lupauksistaan huolimatta Syytettynä murhasta on kuitenkin ihan hyvää joskin lopulta aika perinteistä psykologista jännärikamaa ja kannessa esiintuotua Renee Zellwegeria kaipaaville todettakoon, että hän esittää murhattua naista näkyen aina silloin tällöin takautumissa, mutta osuutensa on yhtä merkittävä kuin vaikkapa jokin lyhtypylväs jonka ohi kuljetaan jokaisessa muistikuvan versiossa. Toisin sanoen hän olisi voinut olla kuka vain.

Tähdet: ***

Syytettynä murhasta

Hyvää joulua

Painajainen laboratoriossa (Altered Species, 2001)

Tai siis niin kuin takakansi nimeksi ilmoittaa: Altered Spices.

No, mukana on kylläkin laboratorio jossa suoritetut kemikaalikokeet varmasti loivat mainioita mauste-elämyksiä.

Tunnetaan myös nimellä Rodentz ja sen julisteen "hide the cheese" on loistava veto.

Professori Irwin (Guy Vieg) kera apulaisensa Walterin (Allen Lee Haff) koettaa kehittää nestettä joka auttaisi syöpähoidoissa ja tottakai ainetta kokeillaan rotilla, mutta sen sijaan että se parantaisi niiltä tauteja kasvattaa litku niistä superrottia. Niin ja kun puhun superrotista en tarkoita sellaisia arkisia superrottia kuten Mahtihiiri, vaan nyt kyseessä olevat rotat ovat superia kiukkuisessa ihmislihanhalussaan. Luonnollisesti rottia on sitten ihan sikana ja ne päättävät hyökätä labraan juuri kun Walter järjestää siellä bileet. Yhdestä rotasta on vieläpä kasvanut aikuisen ihmisen kokoinen ja sen kiukku on samaa kokoluokkaa.

Huonosti näytelty, esitettävä teksti on linjassa esiintymiseen ja tehosteet ovat nolostuttavia, mutta kaikkinainen hölmöys on hetkittäin aika hupaisaa ja vaikka kyseessä ei olekaan tarpeeksi huono elokuva ollakseen siksi erityisen kehuttava, on se kuitenkin tarpeeksi sympaattisen typerä jotta sille nyökkää puolitahattomasti.

Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaan tulee rotan kasvun osoittava tehoste joka on vain zoomaus eläimeen (kuvan tarkkuuskin heikkenee suurentuessa) ja viimein näkee sen jättijyrsijän ollaan lähes edwoodismissa, joka on ehdottomasti peukutuksen arvoista. Surku vain ettei koko elokuva on yhtä hupsua vaan ajoittain jopa koetetaan olla oikean vakavahkon kauhuelokuvan teossa, mikä ei näillä eväillä olisi onnistunut edes unissa ja kun se ei ole edes sitä liian liiallisen "vakavaa" joka edesauttaisi ihastuttavaa hölmöyttä vaan pelkkää tavanomaista halvan B-kauhun rutiini-idiotismia. Jättirotassa kun olisi ollut potentiaalia, kysykää vaikkapa Bruno Matteilta.

Tähdet: **

Painajainen laboratoriossa

Vamppyyrien yö (Fangs, 2002)

Kannessa lukee "Veristä Toimintaa!" lähes yhtä isolla fontilla kuin itse elokuvan nimi ja jos se ei ole merkki laadusta niin mikä sitten muka on?

Pikkukaupungissa sattuu kuolemantapauksia joita tutkimaan ryhtyy poliisi Ally (Tracy Nelson) joka on ihan suurkaupungista saakka, että kyseessä on pala kakkua. Vai onko, sillä luonnontieteellisen museon professori oli ennen kuolemaansa hieman turhankin innostunut lepakkotutkimuksestaan kun loi niistä veren- ja lihanhimoisia murhakoneita (siis, kyllä ne edelleen ovat eläimiä eivätkä mitään kyborgeja) ja kuinka ollakaan, raivoisat nahkasiipihirviöt eivät diggaileet häkeissä hengailusta vaan halusivat vapauteen syömään tuoreita ihmisiä. Apuun siis tarvitaan eläimiin erikoistunut ammattilainen joka sitten on eläinlääkäri John (Whip Hubley) ja arvaattehan että vaikka hän kinastelee kovastikin Allyn kanssa tulee heistä vääjäämättä pari.

Lepakot suorittavat lihansyöntimurhansa turhankin suunnitelmallisesti, joten selväksi käy jonkun ohjailevan niitä ultraäänimanipulaattoriaparaatillaan ja kenties se joku on heti alussa tosi rosmoksi osoitettu ahne kiinteistövälittäjä Carl (Corbin Bernsen)? Ei, ei ole.

Tuo alussa mainitsemani toteamus Vamppyyrien yön olevan "Veristä Toimintaa!" saa vastaavanlaista jatkoa takakannen juonikuvauksessa ja pyöritteli kantta mihin suuntaan tahansa ja luki tekstejä etu- taikka takaperin niin kaikkinainen kuvaus on, että vaikka nyt kyseessä saattaakin olla B-kauhistelua niin kyseessä olisi ns. vakavaa sellaista. Tai no, vakavaa ja vakavaa, mutta siis ainakin sellaista jossa annetaan ymmärtää mahdollisen koomisuuden olevan tahatonta. Sitä se ei ole, sillä kyseessä on aivan tarkoituksella kauhukomedia ja sitä samaan tapaan kuin vaikkapa Araknofobia, Gremlins taikka esimerkiksi Väristyksiä ovat, eli pyritään pitää pelottelut tasapainossa hauskuuden kanssa eikä kummankaan asemaa tarkoituksella aliarvioida. En kyllä nostaisi Vamppyyrien yötä lähellekään edellä mainittujen tasoa, mutta vaikka dialogi, hahmot, tarina, ohjaus, etc. eivät ole yhtä muistettavaa ja onnistunutta niin on tälläkin hetkensä joista huomaa, että vähän terävöittämistä ja kenties asema olisi ollut korkeammalla. Ei kyllä edelleenkään Gremlinsissä, mutta lähempänä. Esimerkiksi Nelsonin ja Hubleyn naljaileva dialogi on ajoittain varsin mainiota joten kyllä tämän parissa viihtyy hyvin ja harmitteleekin kenties eniten sitä kuinka ehkäpä ajanpuutteen, budjettirajoitusten taikka kykyjen vajavaisuuksien vuoksi kaikki tuntuu jäävän liiaksi puolitiehen, sillä katsomisen aikana olisi halunnut sen olevan parempi koska se olisi voinut ollakin sitä. Siispä ihan hyvä demo, ei lopullinen viimeistelty julkaisu.

Tähdet: ***

Vamppyyrien yö

Locusts: Day of Destruction (Locusts, 2005)

Maanviljelystutkimuslaitoksessa kasvatetaan heinäsirkkoja ja nekin tarvitsevat ateriansa, mutta "pliis hei, ne ovat heinäsirkkoja eivätkä jotain tarantelloja" on väärä toteamus kun sirkat eivät itse halua olla vaihtoehto perinteiselle lihansyönnille vaan haluavat ihmisten olevan sitä niille. Nämä kaikenlaisille tuholaismyrkyille immuunit sirkkahirviöt ovat tohtori Axelrodin (John Heard) aikaansaannos ja maanviljelysagentti tai jotain Maddy (Lucy Lawless) syystäkin ihmettelee, että miksi teit niin? Kuka hitto menee luomaan tuhoutumattoman tuholaisen paikassa jossa kehitellään keinoja kasvattaa isompia ja maukkaampia tomaatteja? Siispä sirkat määrätään tuhottavaksi, mutta koska elokuva kestää pidempään kuin 11 minuuttia on selvää että ne pääsevät leviämään ja se tapahtuu Jurassic Parkistakin tutulla teollisuusvakoilutavalla.

Samaan aikaan kun Maddy koettaa estää murhasirkkoja tappamasta amerikkalaista elämäntapaa murehtii hän hajoavaa avioliittoaan kun miehensä Dan (Dylan Neal) haluaisi pistää molempien urat hetkeksi taustalle ja perustaa oikean perheen vaimonsa kanssa, mutta Maddypa näkee lapset tulevat aviomiehen kera jossain siellä kaukana takana kun prioriteettina on ura. Niin ja Maddy on sopivasti raskaana, mutta Dan ei sitä vielä tiedä.

VOI EI, SITRUSFESTIVAALI!

Mielenkiintoisesti samana vuonna 2005 kun tämä Locusts ilmaantui julkaistiin myös elokuva Locusts: The 8th Plague jossa siinäkin ihmislihalle persot geneettisesti muunnellut heinäsirkat matsasivat B-luokan tähtien kanssa (Dan Cortese, Jeff Fahey, Julie Benz, etc.).

Miksi?

No kuitenkin, Locusts: Day of Destruction on ihan ok perinteinen eläinkauhistelu jossa näyttelijät huitovat enimmäkseen tyhjää ja päälle on sitten animoitu kasa mustia tahroja esittämään heinäsirkkaparvia (osa tehosteista on selvästi tehty siten, että on kuvattu lasin päällä olevia sirkkoja ja sitten nostettu se etualalle). Väliin huolestuneita tilastoja tuholaisten levinnäisyydestä ja arkistomateriaalia oikeista ötököistä napostelemassa heiniä, mutta hetkittäin tilanteet joissa suljetaan ikkunat ja vakuutellaan turhaan kuinka eivät ne sisälle pääse kun ne kuitenkin pääsevät ovat lajityypissään aika onnistunutta kauhistelua. Siispä Locusts ei missään vaiheessa sorru silkkaan typeryyteen, mutta ei vastaavasti myöskään nouse rutiinijännitystä korkeammalle, että varsin tavanomainen tv-elokuva on kyseessä ollen juuri sillä rajalla antaako ruhtinaalliset 3/5 vaiko pysytellä kahdessa tähdessä.

Suosikkikohtaukseni on se jossa puhelinmyyntifirmassa vietettävät synttäribileet keskeytyvät kun siellä huomataan lähestyvä sirkka-armada ja yksi duunareista sanoo "that is one funky cloud".

Yksi aika mielenkiintoinen seikka on se, että Lucy Lawlessin hahmo Maddy Rierdon ja Dylan Nealin Dan Dryer (joka tosin on IMDb:ssä kirjoitettu väärin muotoon Dyrer) olivat samana vuonna myös elokuvassa Vampire Bats, että liekö tässä ollut ajatus tehdä oikeastikin jokin Lawless Television Cinematic Universe?

Vampire Bats oli kyllä huomattavasti koomisempi tapaus ja sitä ilmeisesti tarkoituksella, että ainakin se erottaa nämä kaksi vaikka muutoin ne voikin nähdä samanlaisina ja samantasoisina teoksina. Näistä totean Locustsin olevan parempi eläinkauhussa, mutta Vampire Bats saattaa toimia joillekin hölmöytensä ansiosta viihdyttävämpänä.

Tähdet: **

Locusts: Day of Destruction

Äänetön saalistaja (Silent Predators, 1999)

Pikkukaupungin uusi palopäällikkö Vic (Harry Hamlin) saa heti päänvaivaa kun ilmenee, että parikymmentä vuotta sitten karkuun päässyt tosi ilkeä kalkkarokäärme on lisääntynyt kuin viagraa nauttinut kani ja jälkikasvunsa aikovat nyt purra kaikki kaupunkilaiset hengiltä. Käärmejahdin ohessa ehditään tietenkin hurmata vahvaa itsenäistä naista, Mandya (Shannon Sturges) jonka ahne kiinteistökeinottelijapomo Max (Jack Scalia) on talonrakennuspuuhillaan ajanut käärmeet liikekannalle, mutta pyrkii tietenkin vähättelemään ongelman laajuutta. Hei, niitä on varmaan jotain 12 miljoonaa (oikeasti 35 000), että ei tässä tietenkään ole mitään hätää.

Ihan ensimmäiseksi: nimessä mainitaan sekä suomeksi että englanniksi elokuvan käärmeiden olevan hiljaista sorttia, mutta miksi on näin kun luikertelijat ovat kalkkarokäärmeitä jotka tunnetusti elokuvaoppien mukaisesti huomauttavat läsnäolostaan marakassirumballa. Tämän pitäisi olla Äänekkäät saalistajat... Loud Predators!

Toiseksi kiintoisin seikka lienee se, että Äänetön saalistaja pohjautuu itsensä John Carpenterin aikoinaan aikaansaamaan käsikirjoitukseen, mutta tässä tapauksessa sanoisin sen olevan enemmänkin namedroppausta sillä mitään sellaista mistä olettaisi Carpenterin kädenjäljen huomaavan ei elokuva tarjoa.

Tai no, ehkä huomaakin sillä tavoin ettei tämä ole ainakaan niin kehno kuin kenties kuuluisi olla. Hyvin nopeasti mennään itse asiaan ja jännittävää tunnelmaa korostetaan tuomalla tasaisen vilkkaaseen tahtiin agressiivisia käärmehyökkäyksiä esille ja väliajoilla ääniraidalla hyödynnetään käärmeiden sihinää, että jos kammoaa muitakin selkärangattomia luikertelijoita kuin poliitikkoja on Äänetön saalistaja varsin toimiva ihokarvojen nostattaja. Minuun se puree varsin hyvin koska käärmeet jos mitkä saavat eläinrakkauteni katoamaan kuin tuhkan tuuleen ja siinä nosta jalat lattialta koska ihan varmasti ne kiemurtelevat täälläkin-fiiliksessä eivät Harry Hamlinin tai muiden näyttelijöiden jäykkyydet suuremmin haittaa, eikä edes se kuinka laskelmoidusti elokuva suorittaa niitä yllätyssäikytyksiään koska sen suurempaa tarinaa ei ole kerrottavana. Mutta tosiaan, käärmeiden osalta peli toimii hyvin koska ne eivät vain onnistuta esittämään todella raivoisina, mutta ovat suurelta osin myös oikeita sneikkejä jolloin uhka tuntuu realistisemmalta jolloin kaikki ne kohtaukset joissa ihminen ei huomaa käärmettä kun kurottelee avaimia lattialta, tms. SNEIK!

Tähdet: ***

Äänetön saalistaja

Danny Aiello 1933-2019

Dinoshark (2010)

Jäävuoresta lohkeaa ilmastonmuutoksen vuoksi palanen ja heti on muinainen dinosaurushai vapaana ja matkalla paratiisisaarille lämmittelemään. Tänne on myös maitojunalla palannut Trace (Eric Balfour) joka oli aikoinaan suurin puhein lähtenyt valloittamaan maailmaa, mutta koettaa nyt keksiä edes jotain pitääkseen itsensä leivässä. Trace toimii siis kalastajana ja näkee eräänä kauniina päivänä kuinka dinosaurushai popsii pari hengenpelastajaa, mutta vaikka kaikki uskovat kyseessä olleen haihyökkäys kukaan ei usko miehen puheita jostain mörököllihaista, joten ilmeisesti koko jutulla ei ole mitään väliä jos se on vain pelkkä tavallinen hai. No, sittenhän voidaan varoituksista huolimatta pitää ne suunnitellut rantabileet kun se on vain hai.

Jos jossain on Dinosharkissa nähty erityistä vaivaa ja mielikuvia herättävää näkemyksellisyyttä niin sen musiikissa. Alkutekstien musiikki kuulostaa osuvalta johonkin suuremmankin luokan Zorro-seikkailuun ja heti perään hypätään John Williamsin Jaws-teemaa kopioimaan. Ei se mitään, onpa siellä myös pätkä joka muistuttaa erehdyttävästi Led Zeppelinin Kashmiria. Salsaa, synapoppia, kitarasankarointia, surffia, eeppistä sinfoniaa, hiphoppia ja kaikki tietenkin sellaisella halvahkon kuuloisena Star Inc.-kopiointina. Sillä tarkoitan tietenkin vain sitä, että näillä budjeteilla ei palkata mitään Prahan sinfonia-orkesteria, mutta Casioon on sentään varaa. Pisteet siis säveltäjä Cynthia Brownille, joka jos ei muuta oli ainakin saanut vapaat kädet ja omasi mielikuvitusta niitä liikuttamaan.

Muutoin ei Dinosharkissa mielikuvitusta oikein olekaan ja ihme, että Roger Corman on kehdannutkin ottaa kunnian elokuvan ideasta kun se on käytännössä ainoastaan yksi lukuisista Tappajahain liukuhihnakopioista. Finaalikin on varsin suoraan esikuvastaan aina niitä haist it!-onelinerin tokaisua kun kohtalokas laukaus suoritetaan ja hitaasti vaikeroiden uppoavaa haita myöten. Edes itse dinosaurushaista ei ole saatu juuri muuta irti kuin, että se on hai ja syö ihmisiä. Ei ole edes mikään poikkeuksellisen iso taikka ruma, kunhan on vain hai.

Se "vain" on aika kuvaava ajatus koko Dinosharkista koska kaikki on vain ihan ok-tasoa, että ei ole oikeastaan mitään joka nostaisi mielialan kattoon taikka laskisi sen lattiaan. Se on vain ihan ok. Traileri antaakin elokuvasta paljon reipashenkisemmän kuvan kuin mitä se todellisuudessa on ja siinäkin varsin näkyvästi esitetty dinosaurushain sekä vesiskootteroivan Tracen kaksintaistelu on kyllä varsin riemastuttava hetki elokuvassa, mutta se ei ole lähellekään koko kuva. Tämä kaikki saa olettamaan Cormanin tuottaneen Dinosharkin ainoastaan tekosyynä hyödyntää lomamatka Puerto Vallartaan muutoinkin kuin aurinkotuolissa loikoillen. Oletettavasti siksi hän olikin ominut yhden näkyvistä sivuosista itselleen. Kun nyt kerran sattui olemaan paikalla eikä pyytäisi itseltään palkkaa.

Tähdet: **

Dinoshark

René Auberjonois 1940-2019

Piranhaconda (2012)

Paratiisisaarella kuvataan slasheria, joka siis tarkoittaa kiljuvia isorintaisia bimboja ja heitä jahtaavaa naamioitunutta puukkomurhaajaa, mutta huonot näyttelijät eivät sentään ole kuolemaksi jota puolestaan viidakossa lymyilevä sairaan iso piraijan ja anakondan fuusioituminen on. Jep, huolestu nyt siinä budjettiongelmista, temperamenttisista näyttelijädiivoista taikka alueen rahanahneista ihmiskaappareista kun muriseva terävähampainen jättikäärme aikoo syödä kaikki säädystä riippumatta.

Ei huolta, piraijakonda on muninut lukuisia jälkeläisiä jatkamaan työtään.

Kiukkuinen jättikäärme jolla on iso suu täynnä partaveitsenteräviä hampaita piirtyy mielessäni varsin mainiona ideana vakavastikin  otettavaa kauhutarinaa varten, mutta Roger Corman, Jim Wynorski, SYFY ja jättiläisanakondapiraija joka näyttää karanneen Nörttien kostosta pitävät huolen, että ainakin kaikkinainen asiallisuus ja se vakavasti otettava kauhistelu pysyvät kaukana poissa.

Kyseessä on siis tarkoituksellista trashia jossa mennään hyvin nopeasti itse asiaan, jolloin neljä minuuttia ja elokuvan hirviö tulee jo esille aloittamaan syömingit. Kaksi minuuttia myöhemmin ensimmäinen bikinityttö ja kohta syödään jo uhkeapovinen neitokainen, eikä meininki enää tästä tyynny. Piranhaconda onkin siis aika ideaali roskaelokuva, että se on tarinaltaan hölmö, näyttää kömpelöltä, on kehnosti näytelty ja piripintaan täynnä hetkiä joissa hyväksikäytetään sumeilematta alimpia alkukantaisia vaistoja, ollen vieläpä niin nopeatempoinen ettei missään sen armeliaan pituuden vaiheessa pääse kyllästymään.

Miinuksensa Piranhaconda saakin siis siitä, että aidosti niin huono että hyvä-elokuva on sitä vahingossa koska elokuvaa tehdessä ei olla ymmärretty matkan johtavan suoraan ojaan, kun tässä tapauksessa ollaan Sharknadoistakin tutussa toteutustavassa jossa tehdään itsetietoista huonoa elokuvaa ja siten kyseessä on pikemminkin suunnitellusti koominen teos eli parodia roskaelokuvasta. Ohjaajan ja mukana olevien (öhöm!) näyttelijöiden kyvyt huomioiden ei Piranhacondasta olisi varmastikaan saatu millään tavoin vakavasti otettavaa sekä sillä saralla hyvää kauhuelokuvaa aikaiseksi, että toki itseironinen näkemys on ollut oikea linja ja tekee siitä muka paremman elokuvan kuin mitä sen pitäisi olla.

Erittäin selvä merkki itsetietoisesta silmää iskevästä suuntauksesta tulee siinä kuinka elokuvassa kuvattava elokuva on kehnojen tehosteiden B-slasher ja mukana on leffafani joka valistaa tyttöystäväänsä siitä, että kyseessä on eksploitaatioelokuva ja se on tärkeä seikka erottamaan sen pelkästä rutiininomaisesta B-sarjasta. Tai se kun yksi hahmoista kutsuu monsteria piraijakondaksi niin toinen toteaa siihen, että "I can't believe you just said that" osoittaen ettei tällä idealla olevaa elokuvaa voida (ainakaan näillä lahjakkuuksilla) tehdä ilman kieltä poskessa.

Tämä ei siis vaikuta rehelliseltä edes eksploitaatioksi, mutta samapa tuo sillä onhan Piranhaconda kuitenkin varsin hauska sekä viihdyttävä teos, että vaikka se ei olekaan "aito" roskaelokuva niin on se sentään roskaa ja vieläpä elokuvakin. Varmasti vieläpä sen parodisen näkökulman vuoksi Wynorskin parhaimpiin kuuluvia elokuvia koska hänellä on filmografiassaan paljon josta ottaa mallia ja sinne mies tuntuukin vilkuilleen aina tarpeen vaatiessa.

Tähdet: ***

Piranhaconda

Lil Bub 2011-2019

Sandtrap (1998)

Tiedättehän kuinka IMDb:llä elokuvasivujen yläosassa on ensin teoksen nimi, julkaisuvuosi, pituus ja lyhyt kuvaus elokuvan sisällöstä? Tämä on Sandtrapin käsitys jälkimmäisestä:

Eikö luokin uskoa elokuvaan?

Nynnerön rikkaan miehen, Nelsonin (David John James aka David Markey) asuntoon murtaudutaan ja hän saa turpaansa minkä vuoksi miehen asianajaja/ystävä Jack (Brad Koepenick) haluaa hänen hankkivan turvakseen ampuma-aseen, mistä Nelsonin vaimo Margo (Elizabeth Morehead) ei ole kovinkaan iloinen. Siispä jätetään huolet taakse, rentoudutaan ja lähdetään kolmistaan aavikolle vilkaisemaan Jackin ostamaa tonttia jonne hän kaavailee ties mitä bisnesideoita. Huvitellaan hieman kännäämällä ja ammuskelemalla tölkkejä taikka lintuja ja fiilis on super! Sitten ilmeneekin, että koska Jack oli se murtomies on tämä koko matka vain juoni päästä tappamaan Nelson, joten hupsista keikkaa ja tönäisy jyrkänteeltä. Sitten esitetään surevaa poliisille ja täydellinen murha on suoritettu. Paitsi että ruumis ei olekaan kuollut ja etsiessään Nelsonia uudelleentappaakseen hänet saavat Jack sekä Margo huomata olevansa itse metsästettävinä. Tai no, se lienee ainakin ajatuksena sillä eipä Nelson juuri muuta tee kuin juoksee hourupäisenä ympyrää, että jos joku tässä kuolee niin todennäköisimmin naamapalmuiluun.

Varsin perinteinen B-tason jännäri jossa yllätyksiä ei ole kuin yhdessä suhteessa ja se onkin varsin riemastuttava: kun Jack ja Margo joutuvat kohtaamaan aavikolle kuolemaan jätetyn Nelsonin, ei hän vain ainoastaan ole tuttuun tapaan kovettanut luontonsa vaan hyödyntänyt ympäristöään muuttumalla jonkinlaiseksi post apokalyptisen elokuvan Mad Max-klooniksi. Fuck yeah!

Kohtaus jossa hän muodonmuutoksensa kokee on kuin jokin Commandon taikka Rambon varustautuminen taistoon, mutta tiedättehän... huono.

Juonen osalta kenties hivenen kiintoisaa on se, että lähikaupungin sheriffi on heti Jackin ja Margon pahojen aikeiden jäljillä ja työntää siten nenäänsä tielle kun he yrittävät saada Nelsonin lopullisesti hengiltä, johon sukeutuu parikin yritystä jotka he omaa kömpelyyttään mokaavat. Siitä sheriffi on jo jäljillä-ideasta olisi voitu kehittää parempikin kuvaus amatöörien murhasuunnitelmasta kuin koettaa väkisin väittää kahden puupään olevan rationaalisen juonittelevia. Muuten kyseessä on pitkälti puuduttavan tylsää liukuhihnajännäröintiä jossa näytteleminen on parhaimmillaankin vain ihan siedettävää ja enimmäkseen nolostuttavan kehnoa, ja samaa linjausta noudattelee kaikki muutkin teoksen osat. Siksi ei yllätäkään tuo alussa osoittamani IMDb-sivulle asetettu kuvaus elokuvasta, mutta mikä yllättää on noinkin hyvä pisteytys kuin 5,5. Sitä melkein voisi kallistua nauttimaan elokuvasta sen huonouden vuoksi, mutta vaikka mukana onkin lähes kaikki tarvittava surkeasta käännöksestä ("oh my god!" on sitten "huh huh!" ja "save the bullets" on "säästä voimia") ja kohtauksiin kuten koetan ajaa kaverin päälle autolla samaan aikaan kun hänen vaimonsa ottaa minulta suohin, mutta kolaroin ja auts! hampaat!, mutta valitettavan hidas tempo tyrehdyttää innon kun hölmöydessä ei siten ole todellista energiaa.

Valitan, ei tarpeeksi huono. Mutta oikealla suunnalla oltiin.

Tällä dvd:llä on muuten harvinaisen ruma kansikuva, mutta toisaalta sen tilalla olisi saattanut olla tämäkin hirvitys:

Kenen muun mielestä tuosta tulee mieleen Son of the Beachin Notch Johnson?

Tähdet: *

Sandtrap

Citizen Toxie: the Toxic Avenger IV (2000)

Kun jäterikollisuus on saatu poistettua päiväjärjestyksestä voisi olettaa kaiken olevan hyvin, mutta Tromaville vetää puoleensa uutta pahuutta edellisen paikkaajaksi kun Vaippamafia eli aikuiset psykopaatit pukeutuneina vauvoiksi aloittavat terrorisoinnin. Pelastusoperaation aikana Toxic Avenger (David Mattey) saa selville, että korruptoituneet poliisit ovat kaiken takana ja samaan aikaan aika-avaruusjatkumossa tapahtuu repeämä jonka vuoksi Tromavilleen päätyy sen käänteisen version eli Amortvillen näkemys Toxiesta: Noxious Offender (David Mattey). Lyhyemmin Noxie ja joka tietenkin on paha hiphopversio sillä todellinen pahuus löytyy juurikin rytmikkäästä puhelaulusta. Luonnollisesti hyvä Toxie päätyy puolestaan Amortvilleen ja molemmilla on lieviä sopeutumisvaikeuksia uusissa ympäristöissään. Toxien on nyt siis mopattava rikollisuus pois kahdessa ulottuvuudessa. Tai no, tuntuu kuin kaikki sivuhahmot saisivat niin paljon tilaa irtovitseille, että niin sekä Toxie kuin Noxiekin tekevät vain satunnaisia vierailuja aina siihen saakka kunnes on lopputaiston aika.

Toxic Avenger kolmosen perään hahmo seikkaili vielä animaatiosarjassaan vuonna 1991, mutta varsinaisesti Toxie vetäytyi taustalle viettämään hiljaiseloa aina vuoteen 2000 saakka kunnes tämä nelososa julkaistiin. Tässä vaiheessa niin sekä Toxic Avenger kuin Troma olivat kasvaneet jo sen luokan popkulttuuri-ilmiöiksi, että enää sieltä ei tarvitse erikseen etsiä uransa alussa olevia tulevia tähtiä vaan nyt heillä oli mahdollisuus ottaa elokuviinsa jo tunnettuja nimiä... no, entisiä tähtiä jotka varmaan tekevät mitä vain pelkällä ruokapalkalla, mutta jonkinlaista nimitunnettavuutta saatiin silti mukaan. Himmeneville tähdille on tarjolla uutta elämänlankaa trendikkäissä roskaelokuvissa, kysykää vaikkapa Ian Zieringilta joka sai pitkästä aikaa mediahuomiota Asylumin Sharknadoilla.

Citizen Toxien näyttelijälistauksesta löytyvät muun muassa Corey Feldman, Ron Jeremy, Stan Lee, Julie Strain, Lemmy Kilmister, Eli Roth ja myöhemmin Marvel-menestykseen noussut James Gunn, jolle Troma-historia aiheutti hetkeksi ongelmiakin. He eivät ehkä valtavirtaelokuva-aktiiveille kuulosta juuri miltään, mutta aikoinaan Troma olisi varmaan päätynyt korviaan myöten velkoihin jos olisi palkannut yhdenkin edellä mainituista heidän vuoden 2000 nimimaineellaan. Ja tuo vuosiluku on siitäkin merkittävä, että jos kolmososan ongelmaksi muodostui jonkinlainen identiteetin puute niin nelosella se voisi olla enemmänkin ajankohta. Kolmosta voidaan sentään tavallaan puolustella sanomalla, että on heikko elokuva koska se tehtiin äkkiä ja materiaalista joka ei ollut edes siihen alunperin tarkoitettua, kun nelonen puolestaan ilmestyi 11 vuotta myöhemmin ja tuntuu silti hieman kiireessä tehdyltä eikä siten edelleenkään oikein tunnu täysin omilla jaloillaan seisovalta. Ehkä siihen on syynä liian monen tutun naaman mukanaolo joilla viedään huomiota muualle kuin sisältöön (vrt. Simpsonit jo monen vuoden ajalta) taikka sitten se, että Citizen Toxielle ei kenties kuitenkaan ollut tilausta muualla kuin vahvasti nousussa olevassa trendissä tehdä itsetietoisia roskaelokuvia (vrt. muun muassa jo mainittu Asylum) ja aika osoitti ettei Toxie enää ollutkaan järin poikkeava, mitä se suhteessa naapurielokuviinsa aikoinaan oli. Mutta ilmiö oli lähempänä mainstreamia kuin aiemmin ja Citizen Toxie oli ainakin suhteessa kahteen edeltäjäänsä pidetympi sekä ilmeisesti myöskin kaupallisesti menestyneempi, että puheet viidennestä osasta alkoivat nousta pinnalle. Siitä on nyt 19 vuotta ja pelkästään vuosien 2013 ja 2018 välillä on Asylum pukannut markkinoille kuusi (6!) Sharknadoa, että vaikka Troma edelleenkin tuottaa elokuvia niin jokin syy siihen täytyy olla miksi ei yhtiön tunnetuin hahmo ole esiintynyt elokuvissa aikana jolloin ne olisivat merkkien mukaan myyneet parhaiten. Toxie ei ole enää uniikki vaan massaa jossa myydäkseen tarvitaan muutakin kuin pelkät radioaktiiviset lihakset.

Citizen Toxie on tuttua Toxieta, että vaikka aikaa on kulunut ja kehitystä on kenties tapahtunut lateksinaamareiden laadussa ja muissa tehosteissa niin edelleen samaa visvaa, ulostetta, verta ja muuta on tarjolla samantasoisen huumorin puitteissa. Kuten jo aiemmin totesin niin Troman kohdalla raha, oppineisuus tai muu elokuvasta muka ns. parempaa tekevä elementti ei muuta heidän trash-ajatteluaan ja maku pysyy aina yhtä huonona. Esimerkiksi Toxien kasvomaskeerauksesta näkee jonkinlaista kehitystä tehosteiden osalta, mutta en sen perusteella sanoisi sen olevan oikeaan suuntaan sillä nyt enemmän kuin koskaan se näyttää pelkältä naamarilta.

Mukaan on pistetty jonkinlaista ajankohtaista satiiria kouluampumisuutisointikritiikkinä kun syyllistä haetaan peleistä, musiikista, etc. ja uskontoa käytetään poliittisena aseena, ja tottakai se on täsmälleen niin onnistunutta kuin niistä puhuminen on oikeassakin elämässä. Ei!

Lisäksi elokuva on täytetty julkkiscameoilla (heitä joista mainitsin aikaisemmin) sekä Troman omasta filmografiasta otettujen hahmojen vierailuilla, jolloin sisältö vaikuttaa osittain eräänlaiselta fanipalvelukselta kuin keskittymiseltä uuteen elokuvaan. Mikä ei tosin tarkoita etteikö Citizen Toxiessa olisi ihan veikeä tarina käytettävänään, sillä kyllä minä pidän tästä kaksoisolentoideasta ja kyseessä lieneekin ainoa Toxic Avenger-leffa jossa vaikuttaisi olleen käsikirjoitus apuna, mutta esimerkiksi kaikki nuo cameot ovat siellä aivan turhaan viemässä huomiota varsinaiselta sisällöltä. Niin joo, miten se muka on ongelma kun kyse on Troman elokuvasta? Troman, jonka keulakuva Lloyd Kaufman on sanonut "plots are for pussies!" On se siten, että tässä on viitteitä siitä kuinka ollaan haluttu tehdä oikea jatko-osa ja vieläoä tarinalla, mutta sitten päätettykin siirtyä johonkin The Force Awakens-moodiin ja kallistuttu liiaksi miellyttämään faneja antamalle heille se mitä he muka haluavat. Joskaan se käänteistodellisuus ei muutoinkaan ehkä toimi täysin odotetunlaisesti, koska vaikka se onkin helppo sanoa, että tuo hyvis onkin nyt pahis, tms. niin monilla hahmoilla ei ole historiaa joka kertoisi heidän alkuperäisestä luonteestaan ja monen kohdalla se luonne on ihan yhtä mulkero molemminpuolin, eikä erottamisessa apuna ole edes pahiksien ilkeää partaa kuten Spockilla:

Spock tiesi miten erottaa hyvä pahasta. ILKEÄ PARTA!

Se oli kyllä aika nokkela veto kuinka tässä elokuvassa hyvän Toxien puoliso on Sarah (Heidi Sjursen) joka erilaisesta kirjoitusasustaan huolimatta on olevinaan ensimmäisen osan Sara ja pahan Noxien maailmassa hän onkin Claire kuten kakkos- ja kolmososassa. Tämä on aika kiva jippo jo siksikin, että heti alussa huomautetaan Citizen Toxien olevan muka suoraa jatkoa ensimmäiselle elokuvalle eikä välissä olevia ole tapahtunutkaan ja kuitenkin ne vaivaudutaan huomioimaan jollakin tavoin, mutta vinkaten että ne ovat ns. pahoja elokuvia kun nyt ykkösen jatko on se hyvä.

Citizen Toxie on lopulta kuitenkin ihan sitä mitä Tromalta odottaakin eli silkkaa itsetietoista trashia, mutta Toxieksi se jättää kaiken hälinän keskellä päähahmon liiaksi sivuun, mikä on koomista ottaen huomioon kuinka samainen hahmo on tuplaroolissa. Huumori on tuttua, ällöttävyyden aste samaten ja kyllä minä pidän tätä enemmän kokonaisena elokuvana kuin kolmososaa, mutta muistettavuudeltaan ja merkitykseltään se jää selvästi kahden ensimmäisen jälkeen.

Tämä seuraava ei sitten ole varsinainen valitus, mutta hivenen nuriseva huomio kuitenkin. Katsoin Toxicit bluraykokoelmalta jossa mukavasti on kaikki neljä elokuvaa ja aikamoinen läjä ekstramateriaalia, että varsin mainiota sanoisin. Hiukan vain harmittaa se, että kaikki (kts. kuva) lisämateriaalit ovat jotain tv-promohassutteluja, tms. ja vaikka osa niistä onkin varsin huvittavia niin ne eivät liity mukana oleviin elokuviin. Jopa trailereistakin on tasan nolla (0!) Toxic Avengereita. On ihan kivaa että tuollaisia irrallisia sekoiluja pistetään mukaan, mutta jos kerran tosiaankin vaivaudutaan laittamaan niitä noinkin kattavasti niin eikö mukaan olisi voinut laittaa myös jotain itse mukana oleviin elokuviinkin liittyvää? Edes kaikkien neljän teoksen trailerit? Lisäksi määrästään huolimatta ekstramateriaalit paljastuvat varsin laiskaksi toiminnaksi kun tajuaa, että täsmälleen samat lisät ovat pistetty useammankin Troma-leffan oheen. Heillä nyt vain sattuu olemaan tiedostokansio jossa kaikki nuo ovat ja pistävät sen levyjensä täytteeksi olettaen, että katsojat ovat tyytyväisiä kun saavat paljon ihan mitä vain. Citizen Toxiesta kuitenkin on tiettävästi tehty making of-dokkarikin, että niin...

Tähdet: ***

Citizen Toxie: the Toxic Avenger IV

The Toxic Avenger 3: the Last Temptation of Toxie (1989)

Kahdesti on Toxic Avenger (John Altamura/Ron Fazio) vapauttanut kotikaupunkinsa pahuudelta ja nyt taas käy aika pitkäksi, joten elämä on toki rauhaisaa mutta niin kovin tylsää. Lisäkriisin aiheuttaa sokean tyttöystävän, Clairen (Phoebe Legere) haave nähdä taas ja siihen tarjoutuu mahdollisuus kokeellisen leikkauksen muodossa jossa vain 50% koe-eläimistä on menehtynyt. Hot dog! Mutta mistä repiä rahat leikkaukseen? Onneksi Apocalypse Inc.:ssa huomioidaan Toxien ahdinko ja hänelle tarjotaan sieltä hyväpalkkaista työtä. Tietenkään Toxie ei ymmärrä tehneensä sopimuksen kirjaimellisen paholaisen kanssa, mutta huolehditaan siitä sitten kun sen aika koittaa.

Kolmonen siis kuvattiin yhdessä kakkosen kanssa, mutta ei ilmeisesti ajatuksella tehdä varsinainen kolmas osa vaan materiaalia oli tiettävästi niin paljon, että yli jääneestä kamasta tehtiin tämä nyt vuorossa oleva elokuva. Se ei kuitenkaan vaikuta jostain jämäpaloista koostetulta teokselta siten ettäkö kohtaukset näkisi kuuluneen alunperin jonnekin edellisen elokuvan sekaan, vaan pikemminkin kyseessä on ollut osuus joka jatkui suoraan edellisen lopputekstien perään ja siten voisi ajatella, että tässä nyt jonkin Kill Billin tavoin on muka vain leikattu leffa kahtia. Joskin enemmänkin tässä tuntuu siltä, että ylikuvattua materiaalia oli jäljellä jokin noin 40 minuuttia ja siitä sitten tehtiin oma elokuvansa, joka ei tietenkään ollut tarpeeksi jolloin lisättiin vähän jotain mitä vain jotta saatiin aikaiseksi täyspitkä elokuva. Yksinkertaisesti edellisestä jäänyt ylimääräinen osuus ei riittänyt kokonaiseen toiseen elokuvaan, mutta sellainen siitä piti silti saada aikaiseksi. Tästä syystä lopussa tuleekin ajatus, että nyt ei kyllä tiedetty miten päättää elokuva vaan äkkiä improvisoitiin jotain ainakin melkein sopivaa. Täytettä on haettu myös kierrättämällä joitakin edellisessä elokuvassa olleita kohtauksia, mutta ei kuitenkaan takautumina vaan suoraan muka osana kolmatta elokuvaa. Pidän kyllä edelleen varsin hauskana sitä miten elokuvan paholaisongelma ratkaistaan ns. Jumalallisella väliintulolla, mutta onhan se yhtä laiskan mielen päätös kuin sortuminen se oli vain unta-lopetukseen.

Sinänsä Toxic Avenger kolmonen on linjassa edellisen kanssa, että huumori on tuttua ja toteutus ymmärrettävästi samanlainen, mutta varsin vähän siinä on muistettavia hetkiä eivätkä muun muassa ne edellisen osan kuvien kierrätykset aiheuta ainakaan tue tämän elokuvan olemassaolon merkitystä. Positiivisesti yhdessäkuvaamisen ansiosta mukana on paljon samoja näyttelijöitä samoissa rooleissa ja Apocalypse Inc.:n tarinallisen merkityksen jatkumo on mainiota askeleiden edistämistä, että joiltakin osin the Last Temptation of Toxie on hyvä idea, mutta sen toteutus olisi kaivannut enemmän panostamista itsenäisyyteen. Nyt se olisi erinomainen lyhytelokuva kakkosen rinnalle ja sisältää muutaman mainion hetken, mutta täyspitkänä se on tarpeettoman pitkäveteinen raakile.

Kohtaus jossa Toxie sulaa on kyllä todella ihastuttava käytännön kumitehoste.

Tähdet: **

The Toxic Avenger 3: the Last Temptation of Toxie

Michael J. Pollard 1939-2019

The Toxic Avenger 2 (1989)

Toxic Avenger (John Altamura/Ron Fazio) on pyyhkinyt mopillaan kotikaupunkinsa Tromavillen puhtaaksi saastasta, joten ei enää rikollisia ja poliitikkoja. Ihmiset voivat rauhassa tanssia kaduilla, ottaa tatuointeja ja harrastaa tuholaistorjuntaa, ja Toxie voi käyttää aikansa toimimalla avustajana sokean tyttöystävänsä Clairen (Phoebe Legere) työpaikalla sokeinkeskuksessa. Tarjolla on muun muassa koripalloilua ja katolla suoritettavia luontokävelyitä eli kaikkea sitä mitä sokeat kaipaavatkin, varsinkin ilman valvontaa. Aika käy hieman pitkäksi joten haluttua vaihtelua arkeen tuo tuhma suuryritys Apocalypse Inc., joka päättääkin räjäyttää edellä mainitun palvelutalon ihan noin vain huvikseen. Toxie on kuitenkin jälleen estämässä enemmän pahuuden leviämisen Tromavilleen, jonka vuoksi Apocalypse Inc. päättää huijata hirviösankarin etsimään kadonnutta isäänsä Japanista ja siellä tarjolla olevan teknologian avustuksella poistettaisiin Toxiesta radioaktiiviset myrkyt jotka tekevät hänestä superin. Samaan aikaan Apocalypse Inc. on tekemässä Tromavillesta yhtä suurta ydinjätteen kaatopaikkaa, että etsi ja tapa se daddy-o äkkiä, sinua tarvitaan kotona.

Kuten usein jatko-osien kohdalla myös tätä Toxic kakkosta pidetään yleisesti ottaen heikompana kuin ensimmäistä osaa ja osittain sen saattaa selittää seikka, että se kuvattiin sen verran pitkänä jotta lopusta saatiin leikattua erilleen kolmososakin. Sitten kun vielä kolmonen julkaistiin sopivasti erillään kakkosesta ilman tietoa sen olevan myöhemmin tehdyn jatkon sijaan samaa irralleen leikattua materiaalia, tuntui kakkonen varmastikin monista varsin rikkonaiselta teokselta, vaikkakaan lopetus ei kuitenkaan ole niin avoin kuin tuolla tiedolla luulisi. Joskin tuntuu hivenen hassulta kritisoida jotain Toxic Avengerin jatko-osaa huonommaksi kuin edeltäjäänsä, sillä kyseessä on jo alkujaankin elokuva(sarja) joka on tietoisesti huono ja jos ajatellaan ensimmäisen elokuvan juonen rakennetta niin aika hajanaiseksi sekin lopulta jää kun esimerkiksi suuryrityksen jäterikos estetään repimällä pormestarin suolet ulos, mikä ei varmastikaan estä jo allekirjoitetun sopimuksen täytäntöönpanoa. Saati sitä kuinka ensimmäinenkin elokuva tuntui heittävän mukaan kaikki mieleen tulleet ideat sopivat ne sinne taikka eivät, että jos siitä oltaisiin haluttu saada aikaiseksi jonkinlainen ns. hyvä elokuva olisi sitä virtaviivaistettu huomattavissa määrin.

Mutta niin, on tylsää huonoa elokuvaa ja on viihdyttävää huonoa elokuvaa, että tietenkin huonoudellakin on tasonsa eikä siten se ole niin itsestäänselvää edes elokuvien välillä joiden työnkuvaan kuuluu olennaisesti trashina oleminen. Toxic kakkonen ei kuitenkaan ole huono huono teos vaan hyvinkin viihdyttävä joka rikkonaisuudestaan (kahtia leikattu, Toxicin näyttelijä sai kenkää ja toinen otti puolessa välissä kopin) huolimatta on toimiva elokuva ja joka mielestäni aiempaan verrattuna jopa parantaa menoa lähes joka suhteessa, sisältäen huomattavasti enemmän muistettavia hetkiä, loi ensimmäistä paremmin pohjaa joka jäi elämään myöhemmissäkin vaiheissa ja toi mukanaan muutaman näyttelijävaihdoksen taikka roolihahmon joilla tuota kivijalkaa vahvistettiin merkittävästi. Kakkanen kun vaihtoi sokean tyttöystävän näyttelijän sellaiseen joka tuntui ottavan roolinsa paremmin kieli poskessa kuin edeltäjänsä, mukaan tuotiin istuvasti ilkeä suuryhtiö Apocalypse Inc. jonka ainoa tehtävä tuntui olevan radioaktiivisen jätteen levittäminen sekä mummojen töniminen ja yritystä edustamaan pistettiin persoonalliset hahmot jotka eivät vaikuttaneet vain kertokäyttöisiltä, ja kun tuli aika pistää esiin ällöttäviä toimintakohtauksia siirryttiin pelkän veripalttuväkivallan sijaan sellaiseen Tom & Jerry-tyylisen komiikan pariin joka nosti viihdyttävyyspisteitä. Tietenkin tämä tekee Toxic kakkosesta ensimmäistä enemmän komedian jonkinlaisen kauhukomedian sijaan ja se lajityypin tiukempi rajaaminen saattaa olla joillekin hienoinen ärsyke, mutta itse olen aina nähnyt nämä kaikki pelkkinä komedioina ja siten se oli jo ensimmäisen jälkeen jo enemmänkin tervetullutta. Jotain kakkosen tietoisesta siirtymästä enemmän komediaan kertoo jo se, että kun suunnilleen 25 minuutin kohdalla tulee tiivistelmä ensimmäisen elokuvan tapahtumista niin se mainitaan itseä piikitellen siten, että muistattehan mitä ensimmäisessä elokuvassa tapahtui? ja sitten tulee synopsis jossa takaumassakin näytetään leffan logo. Eikä parodisuus jää vain itseironiaan vaan huomioita tehdään toisaallekin, kuten vaikkapa näyttämällä että Angel Heartin (1987) Louis Cyphre istuu Apocalypse Inc.:n johtoportaassa:

Kyseessä on siis puhtaammin komedia ja se kannattaa nähdäkin sellaisena. Lisäksi suosittelen katsomaan tätä kakkososaa hieman kuin Imperiumin vastaiskua eli elokuvana joka alkaa hieman kesken ja loppuu hieman kesken, minkä vuoksi yksinään se ei ehkä ole tarpeeksi ehyt kulkeakseen täysin soolona, mutta joka tuo sarjaan lähes kaikki sen merkittävimmät palat ja joka on kantava tukipilari ollen todellisuudessa juuri se mistä Toxic Avenger muistetaan, vaikka ei ehkä saakaan huomiota sen mukaisesti.

Muun muassa pahis jonka nenä puristetaan paistetuksi kalapiiraaksi, pahis joka nuijitaan hattunsa sisään, pahis josta tehdään koripallo, pahis josta tehdään nuudeliateria, pahis jonka kädet repeävät irti ihan noin vaan vahingossa, hiton tarttuva tukkarocktunnuskappale ja klassikoiden klassikko, tämä vuoropuhelu:

Apocalypse Inc. Chairman: Neither a borrower, nor a lender be... Shakespeare.

Homeless Woman: Fuck You... David Mamet

Nämä ja monet muut kohtaukset ovat niitä jotka ovat jääneet mieleen ja syystäkin, ovathan ne sopivan kierolla tavalla hauskoja, aivan kuten koko elokuvakin.

Riemastuttavaa roskaa!

Tässä kakkososassa ensiaskeleitaan elokuva-alalla otti Michael Jai White ja missäköhän happiteltassa hän päivänsä viettää kun näyttää vielä nykyäänkin samanikäiseltä kuin vuonna 1989?

Tähdet: ****

The Toxic Avenger 2

The Toxic Avenger (1984)

Tromavillessa, maailman myrkkyjätepääkaupungissa (jep, Toxic Avenger on ympäristötietoinen elokuva) asuva kömpelö nörtti Melvin (Mark Torgl) joutuu ylimielisten sporttipoikien ja aerobictyttöjen pilan kohteeksi, minkä vuoksi hän päätyy pinkki tutu päällään radioaktiivisen jätetynnyrin täytteeksi. Saastan seurauksena Melvin kokee muodonmuutoksen ja hänestä tulee itsevarma, lihaksikas, kasvoiltaan epämuodostunut ihmishirviö Toxic Avenger (Mitch Cohen), joka uusia kykyjään hyväksikäyttäen kostaa väärintekijöille. Punkkarit aiheuttavat pikaruokalassa harmia? No problem, tungen heidät uuniin ja teen yhdestä jäätelön.

Toxie kulkee tekemässä hyvää auttaen muun muassa mummoja turvallisesti tien ylitse, avaa tiukkoja purkinkansia, hakkaa raiskaajia ja auttaa vauvoja syntymään. Hänestä tulee jopa homoikoni ja saa kauniin naisen, Saran (Andree Maranda) rakkautta osakseen, että elämä on entiselle Melvinille yhtä auvoa. Niin ja tottakai Sara on sokea, mutta ei se mitään niin oli hänen opaskoiransakin. Edessä on kuitenkin suuria ongelmia kun sankarinviitta putoaa yhden vaivaisen viattoman (todellisuudessa valkoisen orjakaupan harjoittaja) lyhytkasvuisen mummelin tunkemisesta pesukoneeseen ja samanaikaisesti korruptoitunut pormestari on lupautunut luovuttamaan suojelualueelta maata suuryhtiön ydinjätteeen dumppauspaikaksi ja sitähän ei Toxie voi sulattaa. Ehkäpä vanha kunnon suolien ulos repiminen auttaa palauttamaan uskon hirviön sankaruuteen?

Vaikea kuvitella etteikö kukaan joka vähääkään on kiinnostunut B-elokuvista tai etenkin ns. roskaelokuvista olisi tietoinen sekä Tromasta että Toxic Avengerista, sillä niin suuri merkitys niillä on ollut omassa piirissään jo ammoisista ajoista. Toxic Avenger saattaa olla vieläpä laajemmin tunnettu vaikkakaan ei ehkä täysin tietoisena ilmiönä, koska epätodennäköisistä lähtökohdistaan huolimatta se oli lyhyen aikaa hyvinkin onnistuneesti markkinoitu kaikelle kansalle kun alkuperäisen elokuvan perässä tulivat aikoinaan pelit, lelut, sarjakuvat ja animaatiosarja.

Mustan huumorin värittämästä väkivaltaisesta niin huono että hyvä-trashista tuli väliaikaisesti lapsille sopiva ilmiö.

Huomioitavaa on toki vieläpä se, että osa valtavirtamenestyksen kiitoksista pitää suunnata Turtlesien suuntaan, olihan kuitenkin Toxicin ja kumppaneiden animaatio- ja leluversiot varsin samassa linjassa Teenage Mutant Hero Turtlesin kanssa, että hyvin olisi voinut uskoa kaikkien heidän jakavan saman todellisuuden.

Itselläni ei penskana ollut Toxic Avenger tai siis pikemminkin Toxic Crusaders-leluja, mutta esimerkiksi minullakin ollut Turtlesien Mutagen Man-nukke olisi mennyt ihan yhtä uskottavasti läpi Toxicin maailmasta kuin kilppareidenkin.

Jonkin verran tuli Toxicin animaatio- ja sarjakuvaversiota seurattua, mutta kyllä itselleni ne rakkaimmat ilmentymät olivat elokuvat jotka lukeutuvat siihen sarjaan, että iässä jolloin kaksi ensimmäistä näin olisi äitini varmaan paheksunut katsomaani jos olisi siitä tiennyt. Ja samalla mainitsen, että tämä ns. koko perheen version vähintäänkin henkinen yhteys turtleseihin saattoi aiheuttaa sen kuinka vaikka Toxic oli kansainvälinen ilmiö niin ainakin sen alkuperä saattoi jäädä kuvitelman sen olevan TMNT-spin offin varjoon. Siksi mahdollisesti kyseessä oli jotain jonka ei edes täysin tiedetty olevan kokonaan oma juttunsa. Kenties? Liekö sillä väliä?

The Toxic Avenger on hyvin tromamainen elokuva samaan tapaan kuin ne lähes kaikki ovat, minkä vuoksi kaikki on tietoisesti ylilyötyä sekä hyvin halvan että siten myöskin kömpelön oloista. Tämä on varsin tyypillistä Tromalle ja sitä ei muuta ei muuta budjetin suuruus taikka ajantuoma tekninen kehitys elokuvanteossa saati sitten kokemus joka antaisi ymmärtää mitä muuttamalla saataisiin seuraavasta ns. laadukkaampi. Oli se sitten visuaalinen tehoste, esiintyminen taikka ihan mikä vain, tekee Troma tietoista roskaa ja pitää sen myötä hauskaa, luoden ilontunteen joka myös helposti tarttuu katsojaan. On siis vaikea sanoa onko näytteleminen huonoa koska totta Mooses se on, mutta se on tarkoituksellakin sitä ja siten hyvin kokonaisuuteen istuvaa, jolloin sitä voisi sanoa sen olevan omassa ympäristössään jopa hyvää. Tämä tosin edellyttää, että huomioi Toxic Avengerin olevan tietoista roskaa ja kun jokainen vastaantuleva hahmo näyttää crackhuoralta diskossa kokemassa epileptista kohtausta pahimman tourettekohtauksen aikana, tulee vain ymmärtää ja hyväksyä osana normaalia arkea.

Visvaa, verta, ulosteita, irtojäseniä, sairaan isoja korvakoruja, turkkilaisen merimiehen kielenkäyttöä, paljasta pintaa, transvitsejä, heterovitsejä, kaikki ovat pilkan kohteena ja lista jatkuu sisällyttäen kaiken mitä on mieleen juolahtanut sillä jos se on hetkenkin vaikuttanut hauskalta tai ei on se taatusti pistetty mukaan.

Toxic Avenger on aikalailla täydellistä trashia ja jos haluaa tutustua Troma-tuotantoon taikka lajityyppiin ylipäätään niin sitä voi ehkä suositella muitakin vaihtoehtoja, mutta kuitenkin lopulta harvassa ovat näin kattavasti tarvittavat piirteet omaavat esimerkit jotka eivät ole hauskan huonoja vahingossa ja joissa olisi vieläpä hahmo joka olisi yhtä mieleenpainuva sekä oikeastikin toimiva.

Pienistä uranalkajaisrooleista löytyvät Patrick Kilpatrick ja täysin huomioitta jäävä Marisa Tomei. Kuvassa heistä ensimmäinen:

Tähdet: ****

The Toxic Avenger