torstai 18. tammikuuta 2018

Tuliliekki (Catchfire, 1990)

Anne (Jodie Foster) todistaa mafiamurhan ja saa peräänsä ammattitappaja Milon (Dennis Hopper) joka rakastuu neitiin nähdessään valokuvan hänestä. Siispä kun Milo viimein löytää Annen antaa hän kaksi mahdollisuutta: kuole tai rakastu sinäkin. Anne pullikoi hieman vastaan, mutta on pian ihan yhtälailla lääpällään ja sitten yhdessä paetaan perässä olevia viranomaisia sekä tappajia, kunnes päätetään kääntyä ja räjäyttää koko mafia taivaan tuuliin. Ei kun ihan oikeasti, siihen pysähtyi järjestäytyneen rikollisuuden matka.

Tuliliekki? Hetkinen, silloin kun vaari kasetin osti oli sen suomennos Tulileikki joten tuo vaikuttaa samanlaiselta mahdollisesta erheeltä kuin Pahan kehän muutos muotoon Paha kehä. Niin pieni seikka ja Tulileikki muuttui nimeksi joka on yhtä hupsu kuin jos jokin Day After Tomorrow olisikin Kylmä jää. No kuitenkin, kyseessä on keskinkertainen tappaja ihastuu uhriinsa-trilleri jossa on yritys jonkinlaiseen modernisoituun film noiriin, mutta todellinen kiinnostavuus jää muiden juttujen varaan kuten näyttelijäkaartiin joka on hyvin kattava otos tuttuja ja päteviä naamoja. Itselleni sillä on pieni paikka muistoissa jo siksikin, että peruskouluikäisenä ostin Tulileikin (en Tuliliekkiä) R-kioskin poistokorista ja kotona sitten huomasin ettei kasetin kunto ollut se kaikkein loistavin edes jos määritelmänä olisi termi täysi romu, jolloin luonnollisestikin iskin sen pöydänkulmaan, teko joka muovinpalasten lentäessä oli tyynnyttävä keino purkaa turhautuneisuuden adrenaliini. Sitten ostamaan toinen kappale joka toimi kuten itse elokuvan sisältökin eli kelvollisesti. Joskin sekin on hieman kyseenalaista koska ainakaan Dennis Hopper itse ei varmaankaan näin kehuvasti ajatellut kun muutti ohjauksen suhteen nimensä Alan Smitheeksi, joka harvemmin on hyvä merkki elokuvan onnistuneisuudesta. Mihin näemmä vahvasti vaikutti se, että tuotantoyhtiö meni vailla Hopperin suostumusta pilkkomaan Tuliliekin lähes puolet lyhyemmäksi ja oli tuo 180 minuuttinen og-ohjaajanleikkaus sitten kuinka tarpeettoman pitkä tai ei niin jos siitä pätkitään 95 minuuttinen versio tarkoittaa se todennäköisesti aika merkittävien tapahtumien katoamista. Siltikin jäljelle jääneiden todisteiden perusteella niihin puuttuviin filmikeloihin täytyisi sisältyä ihme jos toinenkin jos niillä Tuliliekki muuttuisi mestariteokseksi. Mene ja tiedä, ehkä niin kävisikin. Toisaalta kun Hopper oli myöhemmin julkaissut ohjaajanleikkauksen joka huom. ei ollut 85 minuuttia pidempi kuin tämä teatteriversio vaan 18, ei se oikein saa uskomaan minkään pituuden olevan sopiva jos kerran hän alunperin halusi kolmituntisen, ei ollut tyytyväinen 95 minuuttiin, mutta 113 oli sitten juuri passeli. Tai ehkä, ehkä hän tiesi 180 minuutin olevan liikaa ja ehkä 95 minuutin olevan sopivasti, mutta ongelma oli se ettei hän sitä toteuttanut vaan tuotantoporras omin lupinensa. Samapa tuo, kaikki on vain spekulaatiota siihen saakka kunnes vertailukohdaksi saa sen kolmen tunnin Tuliliekin taikka Tulileikin.
Tämä ei kenties yllättäen kuitenkaan tunnu sekavalta koska esimerkiksi hyppisi paikasta toiseen ja jättäisi matkalleen aukkoja, juoni kun on aika suoraviivainen siten että kunhan Milo ja Anne päätyvät yhteen niin sitten yhdessä paetaan muita ja sitä pariskunta pakomatkalla-tarinaa on nähty usein ennen ja myöhemmin eikä sellaisen kulkuun juuri aika taikka kilometrimäärä tunnu vaikuttavan. Sekavalta tämä kyllä välillä tuntuu, mutta sitä enemmänkin hahmorakenteiden ja yleisilmeen vuoksi. Erikoista kun on se, että oikeastaan kaikki esiintyvät jäykän ilmeettömästi ja lausuvat repliikkinsä monotonisesti, minkä uskon olevan jostain syystä suunniteltu tehokeino, mutta esimerkiksi Joe Pescille itsensä hillitseminen on ollut selvästi vaikeaa ja hän vaikuttaakin nahoissaan repeämisessään tahattoman koomiselta. Sama pätee Dennis Hopperiin joka on aiemmin uskomani tarkoituksellisen tehokeinon vuoksi kuin elävä kuollut ja sitten yht'äkkiä rupeaa jammailemaan saksofonilla tai on tuskan ilme silmissään pidättelemässä itselleen tuttua kirosanatäytteistä raivoamista. Mielenkiintoinen ratkaisu on myös se, että ollaan selkeästi elokuvan tekoajassa eli 90-luvun alkamisessa ja sitä tuodaan esille sen hetkisellä modernilla taiteella kuten myös aikakausiteknologialla, mutta moni hahmoista on pukeutunut kuin kuuluisi 40-luvun film noir-elokuvaan. Eli kyseessä on hieman samanlainen idea kuin vaikkapa Pulp Fictionissa, että nykyisyydessä on paljon retrohenkeä, mutta sillä erolla että siinä se toimi luontevammin ja Tuliliekissä se on enemmänkin kuin leukapartainen m'lady-fedorapoika 2000-luvulla.
Siispä vaikka se vintage on kiehtova idea niin se tuntuu kehnosti päälleliimatulta ja olevan mukana esimerkiksi vain koska muille ei puvustamosta riittänyt nykyaikaisia vaatteita. Moderni film noir on kyllä varmaan kuitenkin ollut Hopperin mielessä ja sen toteutus nimenomaan yhdistämällä klassisia visioita tähän hetkeen sillä myös musiikissa on tehty ihan sama temppu ja välillä kitarablues tai synahuuruilu väistyy todella savuisen old school-puhallinsoitinjatsin tieltä tai toisinpäin. Joten elementit ainakin ovat mielenkiintoisia, mutta niiden yhdistäminen on pinnallista eikä sitä ainakaan auta valitettavan rutiininomaiseksi jumiutuva juoni. Näkemättä voisi uskoa, että niissä ohjaajanleikkauksen lisätyissä 18 minuutissa taikka vähintään niissä 85 minuutissa on enemmän aikaa kulutettu Milon ja Annen suhteen kehittymiselle, koska nyt Anne hieman turhan nopeasti rakastuu mieheen joka tulee sanomaan, että ole minun tai ammun sinut. Varsinainen ehdollistaminen taikka todellinen vaikeuksien kautta rakastuminen puuttuu, että se on vain ok, olen sinun jos tahdot niin, olen sinun kuin sydämesi poukkoileva, raivokas. Loppuratkaisu jossa vain mennään ja räjäytetään kaikki pahikset atomeiksi vaikuttaa sekin pelkältä laiskalta ratkaisulta, että kun ei nyt muutakaan keksitä niin tämä kelvatkoon. Onhan se kieltämättä hieman huvittava, mutta kuten päätellä voi on se sitä valitettavan tahattoman oloisesti ja vaikka Tuliliekissä on joitakin vähintäänkin kutkuttavia ideoita vaivaa koko elokuvaa laiskuus ja välinpitämättömyys mikä epäilyttävästi vain varmaankin lisääntyisi lisäminuuttien kanssa. Mutta tosiaan, irrallisina osasina nykyaika kohtaa 40-luvun film noirin kuulostaa aika houkuttelevalta ja kukapa voisi olla kiinnostumatta Tuliliekistä nähdessään sen näyttelijäkaartin kun edellä mainittujen ohella siellä ovat myös mm. Charlie Sheen, John Turturro, Dean Stockwell, Fred Ward, Katherine Keener ja itse Vincent Price!

Tähdet: **

2 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Hopper näyttää tuossa kansikuvassa äkkiä katsottuna hattupäiselle Ed Harrisille.

...noir kirjoitti...

Minulle tuli mieleen William S. Burroughs. Hopper ei kyllä näytä itse elokuvassa laisinkaan noin kuihtuneelta, että tiedä sitten mistä kuivaamosta kuva on löydetty.