Joissakin paikoissa kuten nyt vaikkapa tämän kasetin takakannessa kerrotaan, että Charles Bronsonin esittämä salaisen palvelun turvamies Jay Killian kutsutaan takaisin palvelukseen aivan kuin hän olisi jo eläköitynyt, tms., mikä tietenkin kuulostaa ihan sopivalta tuolloin 60-vuotiasta Bronsonia ajatellen, mutta se on vain väärin.
Se on samalla tavalla väärin kuin irtisanoutuneen kerrotaan irtisanotun. Pieni mutta merkittävä ero ja niinpä Jay oli oikeasti vain sairaslomalla palaten duunin kuin kuka tahansa muukin tekee sellaisen jälkeen. No mutta kuitenkin, Jay siis palaa valkoiseen taloon turvatehtäviin ja pääsee tai pikemminkin joutuu suojelemaan jenkkilän tunnetuinta bitchiä eli ensimmäistä naista, presidentin vaimoa Laraa (Jill Ireland). Lara tekee heti selväksi ettei välitä hevonv*ttuakaan omasta hengestään ja enemmän itsetuhoisempi hän olisi vain jos olisi tehty bensiinistä ja haluaisi halata nuotiota. Hän viaa kaikkia jotka kohtaa ja pitää huolen, että maine inhottavana ihmisenä pysyy voimissaan, joka onnistuu muun muassa käyttäytymällä narsistisesti ja itkupotkuraivarifiiliksellä lehdistötilaisuuksissa. Presidentin vaimo pitää kyllä suunnattomasti yhdestä asiasta joka on alaistensa julkinen nöyryytys. Jep, tässä tahdotaan oikein todenteolla korostaa sitä kuin vastenmieliseen hommaan Jay joutuu koska tottakai edessä odottaa romanssi, jonka kohdalla ei tarvitse edes ajatella asian olevan jotenkin petollisen paheellista koska muistetaan mainita muutamaan otteeseen ettei Laran avioliitto presidentin kanssa ole hyvällä tolalla, avioeron häämöttäessä tulevaisuudessa ja siksi on lupa hakea vierasta lekaa. Ennen onnen täyttämistä Lara siis käyttäytyy kuin piloille hemmoteltu kakara ja Jay koettaa purra hammasta, mutta kun rouvaan kohdistuu salamurhayrityksiä alkaa hän pikkuhiljaa ymmärtämään, että Jay on paikalla vain suojellakseen häntä sekä tarjotakseen vahvat käsivarret joille heittäytyä.
Sinänsä ihan tarpeeksi viihdyttävää bronsontoimintaa ettei siinä mitään, koska onhan mukana kaikki vaadittava joka on suurinpiirtein tosi kovia äijiä äijäilemässä ja äijimpänä heistä Bronson itse joka pelkällä läsnäolollaan tuntuu niin vaikuttavalta, että tiiliskivet rikkoontuvat ihan oma-aloitteisesti ettei Bronsonin tarvitse liata käsiään. Kuitenkin jopa Cannonin elokuvaksi tässä tunnutaan tyytyvän liian vähään ja kokonaistoteutuksesta on vaikea löytää mitään todella innostavaa Bronsonin fanituksen ulkopuolelta. Tempo on laiska, hahmot käytettyjä, juoni puhkikulutettu ja kaikessa paistaa sellainen tuotantopuolen laiskuus, että kyllä tämä kelpaa katsojille kun se on kelvannut aikaisemminkin. Sinänsä se pitää paikkaansa sillä katsoinhan minäkin Salamurhaajan, mutta vaikka rutiinitarinointi kelpaa silloin kun se tehdään vakaumuksella niin nyt tulee hieman surku sitä, että tätä myydään pelkällä Bronsonin imagolla kuin elokuvalla jonka teossa olisi käytetty halua, voimaa ja/tai edistystä. Toki se kuinka korostetusti jotkut vetävät roolinsa tuottaa tahatonta koomisuutta joka lähentelee mainiota hyvää huonoutta: salainen agentti joka koettaa käyttäytyä nonchalantisti vastatessaan yleisöpuhelimeen epäluuloisesti pyörien ja pälyillen pistäisi enemmän silmään vain jos hänellä olisi kippuraviikset joita sormeilla ja hän nauraisi sitä tehdessään kolkosti "buahahaa!"
Toimittaja joka saa omenaa tarjoavan käärmeen vaikuttamaan vähemmän niljakkaalta, jo mainitun presidentin vaimon kliseinen kiukkupussimaisuus, etc. Näistä saa irti hetkittäistä iloa ja plussaa tietenkin siitä, että hiljaisuutta koetetaan rikkoa ajoittaisella pyrotekniikalla joka tarkoittaa etenkin sitä, että kaikki räjähtää ihan vain varmuuden vuoksi jotta taatusti kävisi selväksi ettei tämä tyynesti puroon päätynyt tyyppi ainakaan jatka saman auton käyttöä. Joten kyllä Salamurhaajan nielee kelvollisena välipalana, mutta bronsonismiin tukeutuvista Bronson-elokuvista löytyy parempiakin. Tämä sijoittuukin aikaan jolloin Bronson puski useita keskenään samanlaisia elokuvia kuin liukuhihnalta ikään.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti