Cage 2: the Arena of Death (1994)

Billy (Lou Ferrigno) ja Scott (Reb Brown) ovat ostamassa keksejä kun aasialaisgangsterit tulevat ja ampuvat kaupan asiakkaineen säpäleiksi. Billy ja Scott tietenkin säilyvät hengissä ja huumattu Billy kaapataan jotta hänet voidaan pakottaa osallistumaan laittomiin häkkitappeluihin. Siitä hyppy jo siihen hetkeen kun Billy on päässyt verenmakuun ja noussut häkkitappeluiden kuninkaaksi, sillä mitäpä sitä aikaa tuhlaamaan kun eihän sillä ole väliä miten Billyn mieli kiltistä sadistiksi muutetaan. Osasyy Billyn kuuliaiseen marinonettitappelijakäytökseen juontuu kuitenkin muka vitamiiniruiskeina annettavista huumeista ja kuten me kaikki tiedämme niin narkkarit ovat tunnetusti niitä maailman lihaksikkaimpia ja viriileimpiä sankareita.
Vaikka Billy ei tiedäkään bestiksensä Scottin olevan elossa niin ei huolta, Scott kun on aikeissa muuttaa väärän oikeaksi ja on kaverinsa kaappauksesta lähtien kolunnut herkeämättä rupuisia kortteleita etsiessään oikeita aasialaisgangstereita ja samalla Billya, pelastaakseen hänet tuosta huumetappeluorjuudesta. Onneksi Scott tapaa interpolin herra Miyagit jotka sitten koulivat sankarin hyvin öljytyksi tappelukoneeksi ja niinpä hän voi naamioitua tekoviiksillä ja osallistua häkkitappeluihin kohtamaan Billy. Jos kerran Scott vain haluaa osoittaa Billylle olevansa elossa ja siten saada mies ymmärtämään olevansa väärällä tiellä niin miksi se pitää tehdä naamioituneena ja hakkaamalla kaveri pulveriksi? Olisit vain ostanut lipun tapahtumaan ja moikannut. Niin, ollakseen laittomia, salaisia, hyvin piilotettuja tapahtumia on sen julkisuusaste suurempi kuin Mikki Hiiren ja paikallekin tuntuu pääsevän jokailla lähiliikenteen bussilla.
Onneksi yksi isku nekkuun riittää ja nyt parhaimmat ystäväykset ovat jälleen yhdessä, jolloin voidaankin polttaa koko paikka maan tasalle ja vetää pahiksia turpaan.
Hyvää työtä Scott, ilman sinua Billy olisi kenties selvinnyt elossa.
Vai miten on, kun loppuun vielä vihjaisu jatkosta.

Hyppy kakkososaan kielii siitä ettei minulla ole ensimmäistä Cagea ja nähtyäni tämän mahtavuuden olen aika varma, että molempien osien yhdessä aiheuttama nirvana olisi minulle liikaa. Sanoinko jotain mahtavuudesta ja nirvanasta? No, ensimmäinen kuvaus kyllä kelpaa jos sen yhdistää jälkimmäisen sijaan vaikkapa sontaan.
Kyseessä on niin selvää niin huono että hyvä-kamaa, että edes se tieto kuinka Ferrignon hahmo on muka edellisen osan mukaan vaipunut pääosumasta lapsen tasolle, mutta tuntuu tässä elokuvassa vain ravistavan sen pois päältään ei tunnu laisinkaan oudolta. Tämä muuten herättää lievän kiinnostuksen ensimmäistä elokuvaa kohden, sillä jos kerran Ferrignon Billy on olevinaan hyvätahtoinen hidasälyinen jättiläinen ja Reb Brown se eräänlainen huoltajavelihahmo niin pitäisikö heidät ja elokuvansa nähdä jonkinlaisena Hiiriä ja ihmisiä-kuvauksena? En tosin muista siinä tarinassa olleen kovinkaan montaa hetkeä jossa häkkitappeluissa potkitaan lihaskimppua kasseille taikka kuinka nuntsakaratekat haastavat taistoon interpolin kungfugurut.

Luonnollisesti ideansa vuoksi mukana on runsaasti kaksintaisteluita ja tietenkin koreografia on tasoa Stephen Hawking vastaan Sunny von Bülow, joten kovinkaan joustavaa ei liikehdintä ole ja välillä onkin vaikeaa erottaa hidastettua kuvaa oikeasti raukeasta toiminnasta. Onneksi sentään näytteleminen on kuin katselisi uppotukkeja tekemässä ei yhtikäs mitään, että ainakin se on jo jotain se.

Kliseisiä vietnamtakaumia, loistavia tappeluvauriokohtauksia joissa kun jotakuta mätkäistään nassulle niin hän sopivasti vetää aina kädet kasvojen peitoksi ilmeisemmin tahriakseen nenänsä kädessä olevalla tekoverellä. Iskutkin menevät oikeaoppisesti niin kaukaa ohitse, että siihen rakoon olisi voinut pysäköidä autonsa turvallisesti ja Shannon Lee ymmärtää debyyttielokuvassaan ettei tämä taidakaan olla oikea ura hänelle (katsoen hänen filmografiaansa se on hyvin helposti huomattavissa, sillä jo pelkällä nimellään hänen olisi pitänyt saada parempiakin/isompia töitä kuin tyyliin nimetön nainen joka seisoo pankkijonossa).
Kun vielä yltiökarismaattisten päänäyttelijöiden ohella ovat sivuosatkin tähditetty muun muassa seuraavanlaisilla tunnetulkeilla

niin olemme sellaisen kökköjalokiven äärellä, että eihän tästä voi kuin nauttia. Tosin silloinkin vain ollessa oikeassa mielenvikaisuuden tilassa.

Plussana sankarikitarointi (josta ei varmaankaan vastaa Gerald Okamura) ja juustoiset synasoundit.

Tähdet: ~ (tai *****)
Cage 2: the Arena of Death

Seuraava kuva ei ole hallussani olevan dvd-version kansi (sen voi vilkaista vaikkapa täältä), mutta miten olisin voinut olla käyttämättä tätä nimenomaista vaihtoehtoa, sillä vaikka itse Ferrignon kuva ei olekaan Cage kakkosesta on se silti täydellinen tähän elokuvaan.