Villi pako (Joshua Tree, 1993)

Jollakin tavoin laittomia autoja rekkakuskeileva varmaankin ex-autourheilija Santee (Dolph Lundgren) tulee pomojensa pettämäksi ja lavastetuksi poliisin murhasta. 20 vuoden kakku ei hirveästi innosta, etenkään kun vielä nanosekunnin verran pimennossa pidetyt pahispomot haluavat päättää sen mahdollisimman pikaisesti puupalttoon sovitukseen ja niinpä Santee ottaa ja pakenee aavikkomaisemiin juttelemaan kojootille sekä noudattamaan Bear Gryllsin nesteytysneuvoja. Matkallaan Santee tulee kaapanneeksi mukaansa jännitystä normaaliin poliisityöhönsä kaipaavan tympeähköluonteisen Ritan (Kristian Alfonso) ja vaikka kipinää taikka kemiaa ei pariskunnan välillä ole laisinkaan, mistä osittain lienee syyttäminen sitä että Lundgrenin hahmo on ns. sankaruudestaan huolimatta aikamoinen murjottava mulkero alusta loppuun ja ei se Ritakaan järin säkenöivä leidi ole, niin tottakai heistä tulee odotetusti rakastavaiset.
Katsojalle kyllä pikaisesti esitellään tarinan varsinaiset pahikset, eli kierot kytät Severence (George Segal) ja Rudy (Beau Starr), mutta Ritan tulisi aluksi Santeeta pahikseksi luultuaan oppia totuus panttivankeuden aikana ja siksi kääntyä sankarin puolelle, mutta pois lukien pari sivusilmäystä joissa Rita näkee ettei Santee ehkä olekaan paljon parjattu sadistinen murhaaja ainakaan oletetun luonteen mukaisesti, niin ilmeisesti ylivertaisilla päättelylahjoillaan hän ymmärtää koko juonen aina todellisten pahisten henkilöllisyyksiä myöten vain katselemalla kuinka Santee ajaa kyttiä pakoon, ammuskelee kyttiä, murtautuu taloon ja varastaa auton, toisen ja olikohan siellä kolmaskin. Ymmärrettävää, sillä aina kun minä näen jonkun mukiloivan polkupyöräilijän ja varastavan hänen menopelinsä tiedän sen perusteella, että sehän on Darth Vader joka on Luken daddy-o. No mutta tämähän on kuitenkin niitä toimintaelokuvia joissa ns. syytön (hän tosin tiesi olleensa laittomissa puuhissa, vaikka ei nyt murhaaja olekaan) kostaa pahoille kytille ja sen vuoksi tappaa runsaasti ihmisiä joiden pahisstatus jää viranomaisille todistamatta, tuhoaa autoja ja rakennuksia (joiden pahisstatus jää viranomaisille todistamatta) ja lopulta asiat ratkevat kun pääpahiksia ammutaan ihan kuoliaaksi asti. Tämän perusteellahan ei sankarin tulisi lopussa voida vain poistua paikalta voittajana, vaan tulla edelleen pidätetyksi ainakin tutkinnan ajaksi. Onneksi kuitenkin tässä harvinaisessa tapauksessa George Segal ehtii ohimennen ampumaan kytän turvakameroiden edessä ja siksi Geoffrey Lewisin esittämä lempeä, ymmärtäväinen poliisisetä antaa Santeen chillata ihan rauhassa. No, Segal olisi kyllä asemastaan huolimatta pitänyt pidättää heti hänen astuessa kameran eteen, sillä nuo viikset ovat rikos ihmiskuntaa vastaan.

Hatusta vielä myrkkyruiske suoneen.

Paremmin stunttina tunnetun Vic Armstrongin ohjaustyö on kenties ymmärrettävästi suht' ärhäkkään fyysiseen toimintaa pohjautuva (varmaan ainakin puolet kreditoiduista näyttelijöistäkin koostuu stunteista) ja vähemmän kiinnostava tarinansa puolesta.
Jonkinlaisena esikuvana Villille paolle on ilmeisesti ollut Humphrey Bogartin tähdittämä High Sierra ja tästä merkkinä hyvin pienen juonellisen yhtäläisyyden ohella se, että pariin otteeseen elokuvassa näytetään televisiossa pyörivän juurikin tuo kyseinen elokuva, sen päähahmoa verrataan Lundgreniin ja eräässä vaiheessa astellaan sisään tavernaan nimeltä Sierra. Tosin High Sierra tulee oikeasti tätä katsellessa yhtä paljon mieleen kuin kompuutteripeleistä tunnettu Sierra, sillä kyllä ainakin minulle kaksi muuta elokuvaa nousee vahvemmin mielikuviin: First Blood ja Hard Boiled.
First Blood ei tule niinkään siksi ajatuksiin, että meillä on muka väärinymmärretty hiljainen sankari perässään fasistikytät, mutta etenkin Jerry Goldsmithin pojan Joelin säveltämän musiikin vuoksi, sillä vaikka se ei kokonaisuutena ole lähelläkään rambosäveliä niin siellä on yksi erittäin vahvasti tutulta kuulostava riitasointuinen sävelkulku mukana (ajassa 2:32).
John Woo-lainauksia voi nähdä siellä täällä kaksinkäsin ammuskeluista tapaan miten toimintakohtauksia on hidasteltu, mutta etenkin elokuvan suuri yhteenotto autovarastolla on niin vahvasti Hard Boiledia lainaava, että jos se ei olisi sanotaanko jäykempiliikkeinen niin ruudun ohitse katsoessa voisi luulla vaihtaneensa kanavaa.
Tosin vaikka Villiä pakoa katsoessa saattaakin tulla muita elokuvia mieleen niin kyllä se vahvin ajatus loppujen lopuksi on vain se, että nyt tuli katseltua aika tyypillinen 90-luvun alun toimintapätkä. Ei mikään huonoin sellainen, mutta nimenomaan tyypillinen. On pieniä tirkistelymäisiä osuuksia joissa miehillä vilkkuvat kimeltävät rintalihakset, naisilla samaten, ammuskellaan ihan sikana ja kohti niitä. Kosto ratkaisee kaiken ja luoti lihaan on ainoa todiste mitä vaaditaan. Urheiluautot vetävät torimunkkia ja mukkelis makkelis kun taas jokin lentää nurin ja räjähtää tuhannen päreiksi. Eli ihan kivaa paukuttelua, ei sen enempää.

Jotain erityistä mutta ehkei niinkään tuntemuksia minulla itselläni on tätä elokuvaa kohti, sillä yläasteella hallussani oli Playboy-lehti jossa oli Kata Kärkkäinen kannessa ja jonka missä lie mielenvikaisuudessani menin vaihtamaan Villi pako-kasettiin. Sitten annoin kasetin pois.
Nykyään minulla on molemmat. Kata on kovempi juttu.

Tähdet: ***
Villi pako