The Last Stand (2013)

Jo muutenkin vähäisillä asukkailla siunattu rajakaupunki tyhjenee viikonlopuksi entisestään kun urheilun ystävät matkaavat muualle seuraamaan jotain kansanhuveja ja niinpä paikka on mitä täydellisin todella pahan huumekuningas Cortezin (Eduardo Noriega) suorittaa pako Meksikon puolelle. Tottakai Cortezilla on apunaan legioona rinnakkaispahiksia ja jää vain pikkukaupungin sheriffi Rayn (Arnold Schwarzenegger) tehtäväksi pysäyttää pahuuden myrskyaalto.
Ai niin, mutta onhan Raylla tukena muun muassa kuvassa oikealla oleva herra:

Schwarzeneggerin ensimmäinen Terminator 3:n (2003) jälkeen pääosittamana elokuva, eli se jonkinlainen comebacktuotos The Last Stand tuntuu valitun käsikirjoituspinosta siksi, että se on kuin eräänlainen paluu sinne Commandon aikaisiin elokuviin joissa pahikset olivat superilkeitä, sankarit tosi äijiä, koomiset sivuhahmot aivan saatanan ärsyttäviä, naiset hillittömiä kissoja ja one-linereilla kyllästetty tarina yksinkertaisen suoraviivaista mättämistä. Jaa-a, mitenköhän se sitten eroaa muista nykyhetken vastaavista toimintaelokuvista? No, ainakaan The Last Stand ei pyri olemaan moderniin tapaan mitenkään itseironinen, tekemään siis edes rakastavaa pilkkaa edustamastaan lajityypistä, vaan on pelkkä nykyhetken visuaalisella imagolla toteutettu kasariaction. Näin ollen parasta tässä on tuttuus joka mukavasti palauttaa ajatuksia lapsuuden sinisilmäisyyteen, siihen kuinka joskus toimintaelokuva voi olla vain toimintaelokuva ilman ylimääräistä kikkailua ja kuinka juuri Schwarzeneggerin kaltaisten tähtien kohdalla elokuvilta ei yleensä odotakaan juuri muuta kuin sopivalla huumorimäärällä ryyditettyä vauhtikasta viihdettä. Samalla juuri tälläinen on The Last Standin suurimpia miinuksia, sillä pois lukien se kuinka tämä eräänlaisena paluuelokuvana toimii tauon jälkeisenä nostalgia-annoksena niin sen hetken koettuaan ei sillä enää muuta annettavaa olekaan. Commandot sun muut kun oli jo tehty ja niiden pariin voi aina palata ja koska niitä sellaisena elokuvia vieläpä on tehty kaikkien Schwarzeneggereiden, Stalloneiden, Seagaleiden, Van Dammejen, Lundgrenien ja vastaavien toimesta niin paljon on The Last Stand kivasta comebackfiiliksestä huolimatta aika turha tekele, sillä se kun on vain ja ainostaan tavallinen rutiiniaction. Se toki ajaa sellaisena asiansa varsin hyvin, mutta jos se ei nimenomaan olisi Schwarzeneggerin elokuva vaan vaikkapa Gerald Butlerin, ei sillä olisi edes sitä paluun aiheuttamaa kivaa tarjottavanaan. Näin ollen vaikka tälläistä juuri tavallaan odottaakin ja luulee toivovansa Schwarzeneggerin kaltaisilta staroilta, on se Stallonen masinoiman The Expendables-sarjan ensembleajatus itseironialla paljon parempi keino muistuttaa vanhasta ja olla silti edes näennäisesti jotain uutta.

Suurempi ajatuksia uhraamatta on The Last Stand kuitenkin varsin mukavaa räiskintää ja aika kuluu sen parissa leppoisasti, mutta Stallonen Bullet to the Headin tavoin sen uusintakatselulle on aika vaikea keksiä perusteluja.
Ehkä tulevaisuudessa ainakin uudempi sukupolvi, eli he joille The Last Stand saattaa edustaa samaa lapsuuden ässätoimintaa kuin vaikkapa tuo mainittu Commando meille ikääntyneimmille voi pitää tätä omana nostalgisena kokemuksena ja siten arvostaa elokuvaa usemman katselukerran verran. Minulle se tuskin esittäytyy tulevaisuudessakaan muuna elokuvana kuin sinä ai sellainenkin on tehty, kyllä minä sen varmaan tulin katsoneeeksi.

Tähdet: **
The Last Stand