Red Surf (1989)

Kauan kauan sitten ostin äidilleni dvd-soittimen jonka kylkiäisinä tuli suuri määrä elokuvia. En nyt millään saata muistaa tarkalleen kuinka monta elokuvaa siinä mukana tuli, mutta olemme kuitenkin lähempänä lukua 40 kuin esimerkiksi 20. Tosin kuten asiaan kuuluu niin kyseessä oli tuplalevypaketteja joissa jokaisessa oli kaksi elokuvaa samalla levyllä, vaikka mainoskuvassa oleva pino esittelikin jokaisen erillään, joskin pitäen nimet sopivasti piilossa. Eipä se mitään, sillä jos alle satasen maksavan dvd-soittimen mukana tulee jotain 40 elokuvaa, niin sama se vaikka paketti olisikin kooltaan kuvassa näkyvää pienempi. No huh huh, siinäpä tuli laitteelle pieni hinta saattaa joku ajatella, varsinkin kun mainos hehkutti tähtisikermää johon kuuluivat muun muassa George Clooney ja Christopher Walken. Eikä siinä muistaakseni edes mainittu sellaisia pienempiä tunnettavuuksia kuten Dolph Lundgren, Martin Sheen ja Daryl Hannah joiden elokuvia paketti myöskin sisälsi. Tuolloin ajatuksissa vilisi siis elokuvia kuten Hämärästä aamunkoittoon, Luolakarhun klaani ja Badlands. Fuck yeah! Vaikka toki järki sanoi ettei tuolla hinnalla mukana ole mitään suuria hittielokuvia, etenkin kun tuohon aikaan jo pelkkä Hämärästä aamunkoittoon maksoi levymuodossa enemmän kuin tämä koko paketti yhteensä. Tilasin siis nimenomaisen soittiminen kuitenkin juuri syystä, että saisin pinon leffoja enemmän kuin huokealla hinnalla ja äiti saisi siinä sivussa kaipaamansa elokuvamyllyn.
Paketti koostui tietenkin elokuvista kuten Howling 3 - 5, Shootfighter 2 ja tämä George Clooneyn tähdittämä Red Surf. Joten niin sanotun laadun laita oli vähän niin ja näin kun Dolf Lundgrenin Men of War-kökköily edusti sitä parhaimmistoa ja suuret mainostetut tähdet esiintyivät elokuvissa ajalta ennen kuin heillä oli edes unelmissaan näyttelijänura donitsien paistamisen sijaan, taikka sitten kyseessä oli muuten vain yleisön tyystin ohittanut teos joissa he olivat suurinpiirtein cameoroolissa. Siispä kyseessä oli teoksia joista ei ilmeisesti päästy muutoin eroon kuin niputtamalla ne toisen tuotteen rasitteeksi. Elokuvien lopullinen kohtalo olikin se, että kunhan olin hevoskuurin ja demonimanausten avustuksella saanut kuljettua tuskan läpi, annoin kaikki levyt pois. Mitä tosin en tietenkään olisi tehnyt jos olisin tuolloin tietänyt vielä joskus kirjoittavani esimerkiksi tätäkin postausta, mutta hei, ainakin sain sen seurauksena suht' kivan tarinan aikaiseksi ja kuten näette tulin ostaneeksi Red Surfin takaisin ihan omana yhden elokuvan painoksenaan. Vautsi vau! Joskin huvittavasti tämä on ilmeisesti alunperin tarkoitettu samaksi kahden elokuvan levyksi, sillä menuvalikossa on edelleen se vaihtoehto jolla valitaan kumpi elokuva lähtee pyörimään, vaikka sitä toista elokuvaa ei levyllä siis olekaan.
Ja uskokaa tai älkää, se dvd-soitin oli erittäin laadukas vempele.

Soundgardenin, ei kun siis Alice in Chainsin, ei kun tarkoitan Pearl Jamin,,, no jonkin grungebändin jäseniltä näyttävät Attila (Doug Savant) ja Remar (George Clooney) järjestävät kotihippoja joissa hengaillaan revityissä farkuissa. Arkityönään he harrastavat pikkurikoksia ja haaveilevat suurempiin ympyröihin pääsystä, jolloin huumekauppa voisi toimia avaimena onneen. Attila tosin huomaa pian, että isojen poikien leikeissä ovat panoksetkin sitä luokkaa jossa huomaamattaan voi päätyä kirjaimellisesti suden suuhun ja olisi täten valmis tyytymään rauhallisempaan eloon, kun taas Remarilla on mielessään se tyypillinen it's better to burn out than to fade away. Entinen surffaustähti Remar kun uskoo, että jos kerran menestys aalloilla on mennyttä, niin edes jollakin tavalla täytyy olla iso rahakas nimi. Miehen olisi kyllä syytä chillata hieman, jos aikoo pitää raskaana olevan tyttöystävänsä Rebeccan (Dedee Pfeiffer), joka ei todellakaan halua huumeita, aseita ja Guns 'n' Roses-paitoja tulevan lapsensa lähettyville. Tässä vaiheessa Remar on kuitenkin jo liiaksi jumiutunut ajatukseen epäonnistuneesta menneisyydestään ja pelosta olevansa ainakin omissa silmissään luuseri loppuikänsä, joka sitten vie miestä kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Vaikka Red Surfista ei nyt suuremmin mitään erityistä kehuttavaa löydäkään, niin kyseessä on ihan kelvollista kolmiodraamaa, riittämättömyyden tunteen kuvausta ja sitä tyypillistä kertomusta rikollisen tiestä kohti umpikujaa koska ei ymmärretä lopettaa ajoissa. Itse asiassa tämä tuntui tällä katselukerralla paremmalta kuin mitä se oli silloin kauan sitten kun tämän edellisen kerran katsoin, sillä tuolloin varmaan juuri se George Clooneyn tuore tähti-imago vaivasivat liikaa, mutta nyt mies on jo niin tuttua huttua ettei sitä enää ajattele erikseen. Nyt osaa kuitenkin katsoa Teho-osaston ohitse ja hyvä niin, sillä se auttaa vaikka ei loppujen lopuksi hyvin kulunutta ja tylsähköä tarinaa pelastakaan. Esiintymisessä on mainiota nuoruuden intoa, joka korostuu etenkin juuri Clooneyn välillä nolostuttavan yliampuvassakin näyttelemisessä, joka eroaa esimerkiksi Hämärästä aamunkoittoon-elokuvassa olleesta energisyydestä siten, että tästä puuttuu vielä todellinen itsevarmuus ja siksi jonkinlainen uhoava näyttämisen halu tulee esille ylireagointeina (vielä tunnetumpaan Clooney-esiintymiseen, eli siihen rennomman rauhalliseen verrattaessa Red Surfissa oleva Clooney on vieläkin silmiinpistävämpi). Tämä johtaa ei vain hänen tapauksessaan siihen, että Red Surfissa oleva lapsekkaan innokas näytteleminen kärsii ajoittaisista uskottavuusongelmista, joka ei siis tee hyvää kohtauksille joissa pitäisi jaksaa välittää hahmojen tunteista ja haluista. Kenties terävämpi kirjoitus olisi korjannut sen, mutta nyt liikutaan kuitenkin sen verran turvallisissa sanoissa ja niiden yhdistelmissä, ettei niillä tehdä olankohautusta suurempaa vaikutusta. Kyseessä on vain ihan kiva B-jännäri, jonka liiankin helposti leimaa tahattoman koomiseksi sen kieltämättä hupsun näköisen aikalaismuotinsa vuoksi ja pistää liikaa painoa George Clooneyn nimelle.

Tähdet: **
Red Surf

Violent Wilderness (2010 - 2011)

THE HIKE (2011)

Heti ensimmäisenä näemme kuinka nainen juoksee piilottelevaa pahuutta pakoon metsässä ja ettei hän ole ainoa leireilevä uhri joka kokee verisen lopun. Sitten itse varsinainen tarina voikin alkaa ja siinä ryhmä nuoria naisia lähtee leireilemään ja he kohtaavat Krugin kumppaneineen, jotka yllätys yllätys alkavat raiskaamaan ja lahtaamaan neitokaisia.

Vau, onkohan tämä ainoa koskaan tälläisellä tarinalla tehty elokuva. Joukko nuoria aikuisia on metsässä ja sitten jokin tappaa heidät yksi kerrallaan.
Ainakaan minä en muista aiemmin samankaltaiseen törmänneeni, joten pitäisiköhän vinkata elokuvatekijöille, että tästä löytyisi aihepiiri jota ei ole vielä ymmärretty hyödyntää.

Se ettei The Hike nyt satu olemaan jenkkielokuva ei tee siitä mitenkään parempaa, mutta poislukien täydellinen yksilöllisyyden puute, niin toteutus on ihan kelvollista peruskauraa jossa onnistutaan hetkittäin herättämään jännitystäkin. Eikä ainakaan mukana ole kannibaalimutantteja joilla on arpia nassussa.
Yksi asia tässä elokuvassa kyllä ketuttaa aika paljon ja se on se, että ne miehet jotka tässä tekevät pahojaan, kaappaavat naisia raiskattavaksi ja tekevät sitä useampaan otteeseen elokuvan aikana ja osoittavat tehneensä samaa jo pitkään ennenkin. Mutta koska kaikilla tapahtuman osapuolilla on nylkytyksen aikana vaatteet päällä, housutkin tiukasti alaruumiin peittona, niin mitä hemmettiä se on olevinaan. Minä en siis mitenkään vaadi paljasta pintaa ja pornografiaa, taikka autolounasta huoltamon tapaan, mutta hitto vie jos tälläinen kidutuskauhuelokuva kerran tahtoo painottaa sitä raiskausharrastusta ja rohkenee sentään edes alussa esittää sekä tissiparin että myöskin näyttää miehen uimassa kelteisillään, niin luulisi kaiken sen silpomisen ja muun mättämisen ohella olevan myös rohkeutta ottaa paita pois raiskausten ajaksi. Nyt The Hike on rankka kuin mikä tahansa Anonymouksen nimissä esiintyvä Guy Fawkes-naamioinen brony, joten se lopullinen rohkeus puuttuu eksploitatiivisesta elokuvasta ja se on vain häpeällistä kuin kirosanan peittäminen Die Hard nelosessa.
Ja mitä helvettiä Shauna Macdonald, eivätkö kaksi The Descent-elokuvaa riiittäneet kertomaan ettei kaupungista kannata lähteä naapuritalon Siwaa pidemmälle.

Joten vain äärimmäiseen mökkeilynälkään.

PRIMAL (2010)

Primal minulta löytyikin jo entuudestaan. Valitettavasti.

RABIES (Kalevet, 2010)

Ryhmä yläluokkaisia ujopissailijoita matkaa metsään ja ajavat nuoren miehen päälle joka tarvitsee apua eräänlaiseen metsästysansaan päätyneen sisarensa pelastamisessa. Sitten kuollaan.

Israelilainen kauhuelokuva ja sitten se tietenkin on taas sitä samaa kulunutta metsässä puukotetaan-kamaa.
En ole perehtynyt asiaan, mutta en oikein usko israelilaisen kauhuelokuvan täyttävän kovinkaan isoa osaa heidän elokuvatuotannostaan, tai sitten vika on elokuvalevityksessä joka tuo meillekin päin vain paikallista draamaa jos sitäkään. Joten voi olla, että typeryyksissäni pistin liiaksi odotuksia Rabiesille, luullen sen olevan tekomaansa vuoksi edes jotenkin "erilainen" lajityypissään, mutta ei se sitä ollut. Sinänsä kyseessä ei ole mikään metsäkauhun pahnanpohjimmainen vaan ihan kelvollista perustasoa, mutta kun näitä on jo niin helvetisti, että jotain muuta kuin päämäärättömyyttä pitäisi keksiä erottuakseen joukosta. Hyvä on olkoon se sitten se kieli, jos ei tällä kertaa muuta saada irti revityksi. Tai ei, se ei aivan pidä paikkaansa etteikö tässä olisi jotain erilaista verrattuna tyypilliseen lajinsa edustajaan. Useinhan niissä on vain joko puukkojunkkari, sukurutsamutantti tai mörökölli, mutta tässä ongelmana tuntuu olleen se ettei kenties osattu päättää mikä se uhka oikein olisi. Joten vaikka rutiinomaisesti on typeriä uhreja, heitä jahtaava seksuaalista väkivaltaa harjoittava sadistikyttä ja mystinen haalaripuukottaja, niin sitten siellä on myös tappavia ansoja jotka mahdollisesti ovat eläinten ohella tarkoitettu ihmismetsästykseen, ystävysten keskinäistä murhaavaa sekoamista ja maamiinoja ihan vain varmuuden vuoksi. Missään vaiheessa näitä vaihtoehtoja ei kuitenkaan yhdistetä, vaan ne tulevat vuorollaan unohdetuiksi ja päätyvät jokainen olemaan vain totutun kuluneesti käytetty. Mikä on sääli sillä mukana on ehkä vahingossakin suht' mainio idea jossa suurin osa kuolemista johtuu erehdyksistä, eikä minkään tarkoituksella murhanhimoisen hullun aiheuttamina ja tästä oltaisiin voitu koota aikaiseksi kenties hyväkin kauhistelu jossa ei ole varsinaista vihulaista, tai ehkä vieläkin paremmin kunnolla överiksi vetämällä toimiva parodia lajityypistä.

Tähdet: 
The Hike *
Primal ~
Rabies *

Sivarit elävät rentoa elämää (2001)

Nyt on harvinaista painajaispolttoainetta tarjolla.

Vuosi on 2001 ja Suomen puolustusvoimat ovat lopen kyllästyneet työtä vieroksuviin, pössytteleviin löysäilijöihin jotka myös nimikkeellä sivari tunnetaan. Siispä armeijan toimesta lähetetään siviilipalveluskeskukseen soluttautuja, Myyrä (minä. Ei kun ihan oikeasti, minä) keräämään todisteet pitkätukkaisten itupurijapuunhalaajanörttiaktivistien tuhoamiseksi. Ainoa hyvä sivari on siilitukkainen raksamiessivari joka äänestää kynällä ei kivellä ja syö olutmakkaraa katsoessaan jääkiekkoa. Jotta myyrän nimeltä Myyrä uskottavuus olisi täydellinen, kohdellaan häntä huonosti jo armeijan taholta, jolloin kohteeseen vieminenkin hoidetaan heittämällä mies kirjaimellisesti ulos autosta.

Valitettavasti täydellisimmilläkin suunnitelmilla on paha tapa vuotaa enneunien kautta ja niinpä siviilipalveluskeskuksen johtaja (sori, en muista nimeäsi) päättää aiheuttaa keskuksen löysäilijöissä ryhtiliikkeen. "Näyttäkää siltä, että tekisitte jotain, tai joudutte oikeasti hommiin!" Joten vakoojan harhauttamiseksi sivarit aloittavat valheiden verkon, mutta työhön, etenkin ruumiilliseen sellaiseen tottumattomat lorvailijat tekevät jotain joka Myyrän silmissä on hämmentävän outoa. Kun toinen kaivaa kuoppaa ja toinen täyttää sitä vasta kaivetulla maa-aineksella, tai kivilouhoksen miehet kierrättävät samoja lohkareita ringissä, ei se tunnu kovinkaan hyödylliseltä toiminnalta.

Ismo Alangon näköisen tohtorin tutkiessa virtsanäytteitä makutestein ja antaessa tarpeettomia peräruiskeita ja oppitunti jossa natsistinen opettaja hämmentää jollain Puolan valloitussuunnitelmillaan antavat syytä olettaa, että jos siviilipalvelusmiehet eivät olekaan sitä mitä luultiin, niin ei sitä ole myöskään heidän koulutuksensa.

Ei siis ihmekään, että kaikki tämä kaaottisuus saa Myyrän flippaamaan ja juoksemaan pakoon kohti tuntematonta. Ja siviilipalveluskeskuksen johtava voi vain myhäillä tyytyväisenä, sillä Myyrän kokemusten myötä on todettavissa, että Folke Westin mennessä naimisiin 11-vuotiaan neidon kanssa on myös siviilipalvelus rankka kokemus ja siten sitä on syytä lyhentää pituudeltaan.

Tässä 12 minuuttisessa mykkäelokuvassa on selviä muistumia klassisista komediosta kuten Tohtori Caligarin kabinetti ja Häxan, joten riemua ja iloa riittää pitkäksi aikaa. Yöllä voikin tulla nukkumisesta vaikeaa, kun nonstopnauru pitää hereillä vaikka elokuvan näkemisestä olisi viikko jossa ei ole yhtäkään yötä koettavana. Samalla ollaan kuitenkin muistettu pitää tallessa sydän ja pistot siihen, joten ei kannata huolestua jos tätä katsoessa tuntee samanlaista surusilmäisyyttä kuin My Left Footin aikana, sillä elokuva palkitsee ajatuksellisuudestaan yhteiskunnan rappiosta ja ennakkoluuloista. Niin ja tässäkin pääosan esittäjällä oli jalkavaivoja. Tosi iso haava oikeassa jalassa, että sehän on melkein sama kuin Christy Brownilla.

Okei, kyseessä on siis sivareiden tekemä parodinen lyhytelokuva, jossa on ollut ihan oikeasti tarkoituksena kuvata harhaluuloja siitä mitä muka koulutuksen aikana tehdään ja itseironialla ylikorostaen juuri niitä samaisia kuvitelmia. Eräänlaista käänteispsykologiaa siis ja omasta mielestäni pohjimmainen idea kaikkien olemisesta samanlaisia idiootteja armeijasta tai siviilipalveluksesta riippumatta tulee esille, mutta siltä varalta jotta syvempi merkitys jäisi piiloon on katseltavana ainakin parhaimmillaan erinomaisen absurdia komediaa joka ei ainakaan pituudellaan saa kärvistelemään.

Rehellisesti ja vailla minkäänlaista (no ehkä vähän) itsekehua, niin lievistä tekijöiden näkemyseroista ja luonnollisista liian monen kokin ongelmista huolimatta lopputulos on oikeasti hauska lyhytelokuva ja uskaltaisinpa jopa väittää kyseessä olevan parasta komiikkaa mitä kotimaassamme on elokuvan muotoon saatu. Tottakai siellä on joukossa tosi tönkköä näyttelemistä, jatkumo-ongelmia ja vastaavia huonon elokuvan merkkejä (joskin osa niistä täysin tarkoituksellisesti) niin kokonaisuutena kyseessä on mainio amatöörituotos. Ja vaikka en voikaan puhua kaikkien mukana olleiden puolesta, niin ainakin omalta osaltani monet itseni tahallisesti joukkoon hivuttamani "virheet" ja hämmentävyydet ovat siellä syystäkin parantamassa lopputulosta, joka sitten aiheuttaa sen että jos ei ole edwoodmaisuuden ystävä, niin ne esittäytyvät vain mokina ja tavallisena huonona elokuvana. Se toki on myönnettävä, että koska elokuva tehtiin suuren juokon yhteistyönä, niin monessa tapauksessa jouduttiin tyytymään kompromisseihin ja etenkin omissa silmissäni nämä seikat pistävät elokuvassa ikävästi sieluun. Elokuvilla on syystäkin ohjaajansa ja heitä on yleensä vain yksi, koska muulloin niissä helposti eksytään suunnitellulta tieltä ja omassa näkemyksessäni tarkoitus oli oikeasti saada aikaiseksi Zucker-Abrahams-Zucker-komediaa yhdistettynä Ed Woodiin ja vanhoihin naarmuuntuneisiin mykkäelokuviin ja nimenomaan Caligaria ajatellen, ei Harold Lloydia tai Buster Keatonia. Näin ollen olin lopputuloksen nähdessäni hyvin tyytyväinen vitseihin joissa ei tuntunut olevan tolkkua, kuten kohtaukseen jossa ryhmä sivareita heittelee kiviä toisilleen ja takaisin, kunnes vakooja saapuu paikalle, ei ymmärrä tilannetta ja siksi laittaa kiven laukkuunsa kuin saadessaan jonkin suurenkin lahjan. Tai kun sivariopetus vaikuttaa suunnitelmalta vallata Puola ja kun toisen kaivaessa kuoppaa toinen täyttää sitä. Pidän myös silkasta vahingosta johtuneista virheistä jotka ovat niitä aidoimipia Ed Wood-tilanteita, kuten se että loukkasin yhdessä vaiheessa jalkani, enkä siksi voinut pitää kenkää jalassani ja tästä syystä kohtausten välillä minulla ajoittain on kengät jalassa ja välillä ei, mikä luonnollisesti aiheutti jatkumoon riemukkaita virheitä. Samoin pidän siitä, että koska osa tekijöistä rupesikin yllättäen tuntemaan kamerakammoa, niinpä samoja heppuja kierrätettiin kohtauksesta toiseen ja siksi minäkin päädyin pelkän kirjoittamisen sijaan myös pääosan esittäjäksi, josta olin salaisesti tyytyväinen, päästessäni näin muokkamaan kohtauksista oman näkemykseni kaltaisia. Tarkoitus kun oli saada Myyrä vaikuttamaan kalalta kuivalla maalla ja en uskonut alkuperäisen esiintyjän ymmärtäneen tätä siten kuten halusin, mutta en yhteistyön sujuvuuden vuoksi maininnut asiasta sanaakaan ja kun hän yllättäen ilmoittikin ettei ollut kiinostunut, niin en työntänyt itseni esille, mutta totesin kainosti olevani valmis korvikkeeksi.
Minä siis halusin korostaa elokuvassa visuaalisuudella asiallista vakavuutta, joka onnistuikin sen mustavalkoisuuden ja kuluneisuuden ansiosta sekä samalla kunnioittaa roskaelokuvia kömpelyydellä. Huumorissa halusin painottaa eräänlaista antikomediaa, jolloin reaktioiden tulisi olla enemmänkin luokkaa "en mä tajuu. Mitä hauskaa tossa on?", kuin tekemällä liian helppoja alatyylivitsejä. Näin ollen en suuremmin arvostanut peräruiskekohtausta (joskin käytetty laite oli mainio muistuma juuri mainitsemastani ZAZ-kolmikosta) saatikka virtsan juontia. Mikä ei siis tarkoita ettäkö olisin uskonut vain omien vitsieni olevan ainoita hyviä (parhaita kenties, mutta eivät ainoita hyviä), sillä aluksi hieman vastustamani kohtaus jossa sivarit ovat liikuntatunnilla ja perinteisen miehisen urheilun sijaan harrastavatkin jotain jäykkää alkeellista aerobicia oli juuri sitä vitsitöntä komiikkaa jota itsekin peräänkuulutin. Se mistä en todellakaan pitänyt oli lapsekas propaganda, kuten se jossa sivarit näyttävät sieg heilia, mutta tekevät sen rauhanmerkin avustamana. Minusta se oli vain typerää, että jos kerran tehdään vitsiä siitä kuinka sivarit olisivatkin pohjimmilttaan natsistisia, niin sitä ei olisi pitänyt laimentaa, vaan jos tehdään propagandahuumoria niin sen tulee olla viiltävän ilkeää. No jaa, pääosin elokuva kuitenkin on ilman oikeaa johtajaa tehdyksi yhteistyöksi varsin onnistunut ja puolueellisuudestani huolimatta oikeasti hauskaa pilkkaa peilikuvallemme, mutta luonnollisesti selvän amatöörimäinen ja helposti väärinymmärrettävissä oleva.

Koska kirjoitan tätä oman näkemykseni kautta, niin varmasti osa elokuvassa mukana olleista muistaa asiat eri tavoin, mutta kuten todettua kyseessä on teos jossa toteutettiin kompromisseja ja täten kaikkien ideat kävivät monen käden kautta.
Jos olisin diktaattorina päättänyt kaikesta, niin Folke West-vitsi olisi lentänyt ensimmäisenä mäkeen.

Pahoittelen sitä ettei suurin osa ihmiskunnasta tule koskaan näkemään tätä äärimmäisen huonosti nimettyä lyhytelokuvaa (Sivarit elävät rentoa elämää ei todellakaan ollut minut ideani) ja siltä varalta, että joku kotipaikkakuntalaisistani kuvittelee tunnistavansa minut noiden kuvien perusteella, niin huomautan elokuvan teosta kuluneen hieman aikaa ja ette te minua löydä. Hahaha!

Tähdet: ~

Tunneli vapauteen (The Great Escape 2: The Untold Story, 1988)

Kun pohdimme ja puntaroimme niin sanottuja klassikkoelokuvia jotka ovat kuolemakseen jatko-osan ja/tai uusintaversioinnin tarpeessa, mieleemme tulevat luonnollisestikin sellaiset suuret epäonnistumiset kuten Ilmestyskirja nyt, M - kaupunki etsii murhaajaa ja Boheemielämää. Onneksi sentään Mies ja alaston ase näyttäisi saavan uusintaversioinnin osakseen ja ehkä nyt vihdoinkin ymmärretään kyseessä olevan oikeasti synkkää itsetuhoisen kytän kuolinmarssia ja katolilaisen kärsimyksen kokemista nunnaraiskauksineen.
Niin ja tietenkin myös Steve McQueenin tähdittämä Suuri pakoretki on niitä jotka mieltä kaivertavat, sillä mitä perkelettä se nyt oli olevinaan, että kaiken sen jännityksen kasvattamisen ja suunnitelmallisuuden jälkeen kaikki vankileiriltä paenneet päätyivät sokeiksi ja kiinni piikkilankaan. Hittolainen, näillä lakeuksilla kun eivät natsit juhli, joten luojan kiitos joku todellakin ymmärsi tehdä jatko-osan jossa sekä toistetaan Suuren pakoretken tarina, että myöskin ymmärretään tehdä vaihtoehtoinen lopetus jossa amerikkalaiset voittavat. Murica fuck yeah!

Eli joo, joku todellakin piti välttämättömänä tehdä uudestaan Suuri pakoretki ja sen seurauksena ilmaantui tämä kaksiosainen tv-elokuva jossa juuri tehdään siten, että ensin oikeastaan vain toistetaan alkuperäinen elokuva ja sitten muka korjataan ensimmäisen elokuvan ilmeisen negatiivisena koettu päätös. Sankarit eivät voi jäädä kiiinni, koska heidän tulee vapauttaa kaikki muut ja tappaa ilkimykset.

Näin se siis tapahtuu:

Toisin kuin Steve McQueen ja monet kanssaeläjistään, Christopher Reeven esittämä majuri Dodge pääsi vahingoittumattomana pakoon saksalaiselta vankileiriltä, vain jotta voisi tahallisesti antautua päästäkseen takaisin samaan paikkaan suorittamaan uutta pakoa. Ei kun ihan oikeasti, se ei ole vitsi. Tai ei ole sitä ainakaan minun osaltani.
Niin tämä vankileiri muuten on oikeasti olevinaan sama paikka jossa oltiin ensimmäisessäkin elokuvassa (mitä ei tosi voisi niistä parista puumajamaisesta hökkelistä päätellä) ja Dodge oli ollut yksi sen tarinan paenneista, ja siinä kohtaa oltaisiin voitu kyllä hieman muuttaa tarinaa jo siksikin, että tämä "Saksan tarkimmin vartioitu vankileiri" vuotaa tämän elokuvan perusteella pahemmin kuin vispilä keittoa otettaessa. No kuitenkin, Dodge siis antautuu päästäkseen takaisin samaiselle vankileirille josta pakeni, jotta voisi sitten auttaa toisen kesken olevan tunnelipaon toteuttamisessa ja nyt tarkoituksena olisi vapauttaa jopa 200 vankia kerralla. Hitto, se miten tässä kuvataan tuota vankileiriä, niin siellä näyttäisi olevan hädin tuskin 50 henkeä ja siihen ovat mukaan laskettuna vartijatkin. Samapa tuo sillä tunneli on valmis ja realistisesti se on ahdas, yhden hengen ryömimisen kerrallaan mahdollistava lupaus vapaudesta. Niin ja siellä on sähkövalaistus ja eräänlainen hissikuljetus, sillä ilmeisesti Michael Gough oli avustajana.
Aikeena on siis vapauttaa 200 vankia yhden yön aikana. Aika optimistista sillä matkaan voi lähteä vain yksi kerrallaan ja siinäkin pitää jokaisen kulkea hyvin hissukseen jotta vältettäisiin valonheittimet ja luodit. Ehkä se olisi onnistunutkin jos eivät olisi ryssineet tilannetta mukiloimalla vartijaa, joka yllättäen ei suostukaan olemaan hiljaa ja täten herättää vankileirin muut natsit. Onneksi sentään ainakin muutama pääsee pakenemaan ja se muutama on näemmä 76 henkeä. Mikä on yllättävää sillä myöhemmin elokuvassa todetaan koko leirin vankien lukumäärän olleen samaiset 76, joten mistä se 200 revittiin ja miten 76 saattoi onnistua paossa, jos kerran pako keskeytyi ja vain murto-osa heistä pääsi karkuun? Niin ja se murto-osa on myöhempien tietojen mukaisesti 50 henkeä, joka taas on epäuskottavaa siksi, että ehdimme näkemään vain ehkä korkeintaan kahdeksan tai jotain sinne päin pääsevän pakoon ja valtaosan jäävän leirille, ja sitten myöhemmin etsitään natseja jotka olivat teloittaneet noista 50:stä ainakin 50, mutta eivät ainakaan kahta jotka aloittavat natsijahdin. No, väliäkö sillä, koska myöhemmin David nimistä roolihahmoa kutsutaan kertaalleen Tonyksi.
Tässä vaiheessa lähes kolmituntisesta elokuvasta on kulunut ruhtinaalliset 40 minuuttia ja siinä vaiheessa ollaan oikeastaan käyty läpi kokonaisuudessaan koko ensimmäinen elokuva. Mitä nyt ollaan karsittu henkilöihin tutustumista ja sen sellaista, mutta ainakin on muistettu toistaa ne tärkeimmät kuten tunnelmaa keventänyt musiikki, joka ensimmäisessä elokuvassa toimi eräänlaisena pakokeinona vältellä ympäröivää synkkyyttä, mutta joka tässä tapauksessa on viety aivan liian pitkälle tehden tunnelmasta välillä turhankin ilmavaksi ja siten parodisen. Muutenkin pimeyttä rikkova mielennostatus on mennyt liiaksi komedian puolelle ja ajoittain tuntuukin kuin katsoisi jotain maanalaista armeijaa iskemässä jälleen kuin kokisi natsisaksan kauhuja.
Eli nyt kun on 40 minuutin kohdalla jo uusintaversioitu edellinen elokuva, niin miten tästä eteenpäin? No toistetaan sama tietenkin. Ei kun ihan oikeasti. Dodge ja kumppanit (muun muassa Ian McShane) jäävät kiinni ja alkaa uuden paon suunnittelu ja koko ensimmäinen osa elokuvasta tuntuukin vain kerta toisensa perään toteutetuilta suurilta paoilta.
Onneksi elokuvan toinen puolisko pelastaa paljon, sillä viimeisimmän paon seurauksena Dodge ja myöskin turvallisesti Englantiin päätynyt vankikollega Mike (Anthony Denison) päättävät sodan päätyttyä palata Saksaan valtion valtuuttamina viranomaisina etsimään ja pidättämään gestaporyhmittymää joka systemaattisesti teloitti niitä Dodgen seurassa pakoa yrittäneitä sotilaita (muun muassa Ian McShane). Toinen osa eroaa ensimmäisestä kuin yö päivästä (tarkoittaen siis pimeää yötä ja valoisaa päivää, ei talvipäivää taikka kesäyötä), sillä siinä missä aiempi puolisko oli pakoseikkailua hilpeän musiikin tahdittamana, niin tämä toinen on kuin The Wire-versio Spielbergin Münchenista. Siispä masentava musiikki soi ja miehet seisovat taulun äärellä kokoamassa pyramidikuviota jossa selvitellään kuka on se huipulla oleva salaperäinen suurin pahis, eli mies nimeltä Ruoska (Michael Nader). Hänet olisi oikeuden nimessä pidätettävä.
Pidätettävä elävänä tai kuolleena.
Kuolleena.

Jos tätä elokuvaa katsoo vain sen ensimmäisen puoliskon pohjalta, niin kyseessä tahattoman koominen, liiaksi matalinta aitaa hyväksikäyttävä toisen maineella rahastava turhake. Tuntuu hieman samalta kuin Rocky kakkosen kohdalla, että ainoa muutos joka on haluttu tehdä on saattaa sankari voittoon ja muuten voidaan vain toistaa aiempaa.
Sitä on katsottu mikä muka teki ensimmäisestä elokuvasta onnistuneen, jonka tässä tapauksessa uskottiin olevan tarttuva tunnusmusiikki ja se itse pako, ja sitten on luotu teemakappale joka sopivasti muistuttaa alkuperäistä ja jos kerran se pako oli kovin juttu aiemmassa elokuvassa, niin toistetaan sitä kuoliaaksi saakka. Jolloin hahmoihin ei ole panostettu edes sen vertaa, ettäkö oltaisiin välitetty aksenteista, joka sitten on pahimmillaan johtanut espanjalaiselta kuulostavaa natsiin. Muutenkin elokuvassa on paha kiirehtimisen tuntu päällä, ettei sillä matkalla ole niin väliä, kunhan huipennus koetaan tarpeeksi monta kertaa. Joka sitten luonnollisesti laimentaa suuren kokemuksen pelkäksi arkipäiväiseksi puurtamiseksi. Asiaa ei todellakaan auta vankileiri ja muu miljöö joka on suurelta osin silkkaa televisiokamaa tyyliin tv:n M.A.S.H., joka sitten tekee kaikesta hieman turhan ahdasta ja halvahkoa. Sitten kun päälle ripotellaan vielä ne kaikki reiät jossa nimet ja muut vastaavat ilmeisen vähäpätöisinä pidetyt seikat tuntuvat kärsivän pahemmanlaatuisesta muistikatkoista, niin suuri pakoretki on korkeintaan pieni tallustelu sateessa. Joten alkuperäisen elokuvan rinnalla Tunneli vapauteen kalpenee pahemmin kuin Karri Miettinen.
Onneksi tämä elokuva pelastaa itsensä jälkimmäisellä osallaan jossa pakoon päässeet Reeve ja Denison ryhtyvät oikeuden sotureiksi lähtemällä sotarikollisten perään, mutta toisin kuin monesti muulloin vastaavissa tarinoissa, nyt ei lähdetä aseet kourassa kostoretkelle, vaan oikeasti saattamaan pahiksia tuomarin eteen. Tottakai viimeistään pääpahiksen kohdatessa pitää saada silmää silmästä. Tyyli on siis enemmän oikeussalidraamassa kuin ramboilussa ja tähän kun sekoitetaan poliittiset koukerot jossa omat maat suojelevat mainittuja sotarikollisia hyötyäkseen heistä isomman kalan saalistamisessa, niin jälkimmäinen puolisko elokuvasta on ehdottomasti kiintoisampi ja on myös toteutukseltaan paljon keskittyneempi, joka johtunee ehkä siitä ettei tässä vaiheessa enää tarvinnut miettiä alkuperäistä elokuvaa, vaan on voitu tehdä jotain omaa. Itse asiassa kun Tunneli vapauteen kakkososa pyöri kuvaruudulla en enää edes ajatellut Suurta pakoretkeä, koska se ei muistuttanut siitä enää millään tavoin. Tämän vuoksi rupesinkin miettimään, että olisiko tämä kannattanut tehdä vain pelkkänä sotarikostutkimuselokuvana ja kokonaan leikata ensimmäinen puolisko nimen mukana pois, vaikka sillähän tätä onkin aikoinaan myyty. Toisin sanoen jatko-osana tai remakena Tunneli vapauteen on kumpaakin puoliskoa ajatellen tyystin tarpeeton, mutta hyppäämäällä suoraan jonnekin 100 minuutin kohdalle on edessä vielä varsin kiintoisa jännityselokuva.

Sivuhuomautuksina mainittakoon, että minusta on veikeätä kuinka Suuressa pakoretkessä näytellyt Jud Taylor on ohjannut toisen (paremman) puoliskon tästä elokuvasta, mutta vieläkin mielenkiintoisemmin Donald Pleasense esittää tässä jatko-osassa gestapokomentajaa jonka vastuulla on vankien kiinniotto. Aluksi Pleasensen takinkääntö tuntui hieman erikoiselta, mutta varsin hyvin hän istui toisellekin puolelle, vaikka toki miehen aksentti aiheuttikin lievää huvittuneisuutta samalla tavalla kuin Sean Connery egyptiläisespanjalaisena. Se että saksalaiset ovat brittiaksenttisia ei olisi ehkä haitannut, jos se olisi pysynyt yhtenäisenä ratkaisuna, mutta koska siellä oli joukossa oikeitakin saksalaisia näyttelijöitä (puhumassa englanniksi) sai hieman toivomaan vääräkielisten edes yrittävän aksenttimuutosta. Toki multikansallinen yhteistyö on voimaa, mutta kun edellä mainitun espanjalaisittain murtaen puhuvan saksalaisen ohella siellä oli myös selvästi ranskalaista alkuperää oleva natsi, niin vaikea sitä on lievää naurupainotteista hymähtelyä välttää. Näin ollen roolituksia olisi voinut miettiä pariinkin otteeseen, tai ainakin harkita dubbausta, jota olisi etenkin Charles Haid kaivannut, sillä miehen brittiaksentti on yhtä pelottavaa kuin Julia Robert ja Tom Cruise irlantilaisittain.
Kansallisuuksista puheen ollen, minusta on hauskaa kuinka Christopher Reeven hahmo on brittisotilas ja jopa herra paratkoon itsensä Winston Churchillin serkku, mutta silti ilmeisesti jenkkitekijöitä ajatellen hän on suoraselkäinen amerikansankari ja ongelma kuitataan siten, että kun hänelle sanotaan elokuvan alussa ettei hän kuulosta britiltä, niin Dodge vain toteaa kasvaneensa jenkeissä ja tästä eteenpäin aina kun joku vieras kysyen toteaa hänen ja kumppaneiden olevan varmaankin amerikkalaisia, niin mies on hiljaa koska on yhtä britti kuin Nico Rosberg on suomalainen. Täten jenkit saavat pitää itseään sankareina, samaan tapaan kuin me haluamme omia Pamela Andersonin ja Matt Damonin.

Elokuvan ehdottomasti nerokkain kohtaus on se kun vankileirillä järjestetään vartijoiden toimesta ratsia jolla koetetaan löytää pakotunneli ja vartijat muun muassa katsovat kerrossängyn ylemmän punkan patjan alle. Hahaha! Voi luoja.

Tarpeeton, tahattomaan komiikkaan ja näyttelijöiden hukkaanheittoon sortuva elokuva jossa lähemmäs kolmessa tunnissa on puolitoista liikaa ja leikkaamalla kokonaan se Suuri pakoretki-osuus oltaisiin jätetty jäljelle varmasti paljon onnistuneempi sotarikosjännäri.

Tähdet: **
Tunneli vapauteen

Sherlock Bones: Ace Detective (Sherlock Bones: Undercover Dog, 1994)

Pikkupoika Billyn (Benjamin Eroen) vanhemmat ovat eronneet syystä että äiti on takakireä urakiipijä, kun isä puolestaan hessuhopomaisen kömpelö taivaanrannanmaalarikeksijä, mutta niin vain äiti jalomielisyydessän suostuu kokeilemaan josko poika voisi asustaa ainakin ajoittain isänsäkin luona. Äidille loma pojasta tekeekin hyvää, sillä tämä poikahan on kuuleman mukaan aina aiheuttamassa kaaosta ja epäjärjestystä, sillä hyvä luoja sentään, BIlly kun on hiljainen hissukka joka tykkää eläimistä ja jutteleekin niille. Polttakaa se ja haudatkaa tuhkat pyhään maahan! Koska eläimet eivät tietenkään osaa ainakaan aikuisten mielestä puhua, niin Billyn uskottavuutta muiden ihmisten silmissä ei nosta se, että hän tapaa loukkaantuneen koiran, joka osoittautuu poliisiviranomaiseksi Sherlock Bonesiksi ja tottakai Bones osaa puhua ihmistä. Bones oli ollut pahojen huumerikollisten jäljillä kun loukkaantui takaa-ajossa ja siten päätyi vahingossa Billyn hoiviin, hänen auttaessaan isänsä kanssa koira eläinlääkärille. Luonnollisesti Billyn isä ja mukava eläinlääkäri luovat välilleen sen romanttisen vireen ja Billy päätyy Sherlock Bonesin avustajaksi pahisten jäljittämisessä.

Ihan mukavan pöhkö perhe-elokuva jossa aikuiset ovat pääosin hassuja kömpelyksiä, lapset näsäviisaita räkänokkia, juonenkäänteet mitä nyt kulloinkin on päähän pälkähtänyt, britin tunnistaa termeistä kuten cheers, ta-ta ja mate, ääniefektit sekä musiikki ovat ylipirteitä ilokaasureaktioita, komiikka alasimesta päähän-kamaa ja koiran puhe on dubattu huonommin kuin vanhoissa kungfupätkissä, mutta kaikkinainen kompurointi on juuri se syy miksi tämän jaksaa katsoa ainakin yhden kerran.
Erityisen huvittavia ovat juurikin kohtaukset joissa Sherlock Bones puhuu, mutta eivät esimerkiksi typerän dialogin vuoksi, vaan syystä miten koiran eleet ovat luotu yhdistymään puheeseen. Koska tässä ei olla esimerksi mitenkään tietokoneanimoitu, tms. suun liikettä sopimaan sanoihin, niin asia on ratkaistu muun muassa looppaamalla edestakaista kuvankelausliikettä, joka sitten saa koiran vaikuttamaan pahasti epileptiseltä. Koira nykii välillä kuin tuottaisi Skrillexia.
Billy siis valehtelee kun sanoo, että katsokaa nyt, sen huulet liikkuvat.

Billyn isä on hajamielinen kiltti keksijä ja näyttääkin kovasti tutulta.

Mutta Flubberhan tehtiin vasta kolme vuotta myöhemmin.
Kirottu Marty McFly.

Tähdet: *
Sherlock Bones: Ace Detective

Matelijat (Squirm, 1976)

Ukkosmyrskyn jälkiseurauksena takahikiän pikkukylässä tapahtuu kummia, kun sähkövirtojen ja trooppisen kostean kuumuuden sekoittamat kastemadot nousevat pintaan nälkäisinä ja ruokalistalla ovat ihmiset.

Luonto hyökkää-elokuva jossa karhujen ja haiden sijasta uhkana ovat madot. Pienet lyllertävät madot.
Vaikka jonkin pikkumönkiäisen ilmaantuminen iholle aiheuttaakin puistatuksia, niin eipä se nyt sammakoita pelottavammalta vaikuta jos pitää juosta pakoon tälläistä:

No, ehkä tuollaisen kohtaaminen olisi aika kammottavaa. Perun siis puheeni.
Onneksi sentään elokuvan ohjaajana on Jeff Lieberman, jolla on aika hyvä tapa saada hölmöistäkin/hassuistakin ideoista onnistuneita kauhuelokuvia aikaiseksi ja tässäkin tapauksessa itse madoilla on saatu tehtyä aika mainion creepya kamaa, jonka vuoksi ne eivät loppujen lopuksi olekaan uhkana yhtään sen vähäpätöisempiä kuin esimerkiksi se suurenmoinen hai. Kohtaukset joissa madot kaivautuvat puunaaman sisään, hyökyaaltoilevat, tai hengailevat suihkun suuttimessa ovat varsin onnistuneita ja näin ollen se ei ole laisinkaan hassunkurisen idean syytä ettei elokuva toimi toivotulla tavalla. Se mikä tästä tekee välillä hyvinkin rasittavaa (ajoittaisen hitauden ohella) katseltavaa ovat hevosturpaiset hillybilly-hahmot joiden jokainen repliikki tuntuu olevan "heehaw" ja jokainen ele purutupakan sylkäisy paarman puremien päälle. Jolloin jos se ylikorostettu punaniskailu on olevinaan tehokeino edes parodisessa mielessä, niin kilju kuin sika ja pontikkaa-fiilis oikeasti vain tuhoaa absurdista uhasta yllättävänkin onnistuneesti luodut väristykset.

Hiton hieno kansikuva.
Tuleeko jollekin muulle Cannibal Corpsen levykannet mieleen? Sitähän minäkin.

Tähdet: **
Matelijat

Richard Attenborough 1923 - 2014

Never Say Die (1994)

Entinen erikoisjoukkojen pahin ilkimys, nykyinen manipuloiva, häikäilemätön pastori James (Billy Drago) johtaa kuolemankulttihippikommuunia ja FBI haluaa pistää tälle hyväksytystä yhteiskunnasta eristyneelle mädännäisyydelle lopun, jolloin ryhmän sisään on soluttautunut agentti jonka jopa sokea tunnistaisi katsoessaan väärään suuntaan eri kaupungissa. Yksi kultin nuorista ja kaunista neidoista, Brooke (Jenny McShane) haikailee elämästä hihhuleiden ulkopuolella, mutta eihän sellainen sovi kun pitää rakastaa ja palvoa tämänhetkistä isäntää. Niin ja eihän se joukkoitsemurhan toteutus oikein luonnistu jos ei ole tarpeeksi ihmisiä ikuiseen lepoon matkaamassa. Siispä Brooke pyrkii pakoon kun pastori James aloittaa karitsalaumansa harventamisen.
Sopivasti samalla alueella elää ennenaikaiselle lavastetun kuoleman eläkkeelle siirtynyt, myöskin entinen erikoisjoukkojen sotilas ja siten sopivasti myös entinen Jamesin alainen Blake (Frank Zagarino), joka ryhmätovereiden yhtenäisyydestä kertovan tatuointinsa vuoksi tulee FBI:n valopäiden silmissä sekoitetuksi pastori Jamesiin ja päätyy siksi vetämään ramboimitointia metsässä, että en minä tätä aloittanut, mutta olen valmis lopettamaan. Siispä on Blaken tehtävänä sekä puhdistaa maineensa että myöskin pysäyttää pastori James ja ohimennen vapauttaa jokin ilmeisesti meksikolaiskylä oletettavasti New Orleansissa jossa mies syö banaania.

Ah, puunaamatoimintaa yksinkertaisimmallaan ja uskomatonta kyllä, se tuntuu yllättävänkin piristävältä katsella lihaskimppuelokuvaa aikana jolloin toimintaelokuva tuntuu keskittyvän puolinokkelia nasevuuksia laukoviin supersankareihin ja ei-toimintasankaruudesta tuttujen ikä-ihmisten oman käden oikeuksiin. Etenkin kun olemme nyt siellä Cannon-luokan (tämä ei ole Cannon-elokuva. Firma meni vuotta aiemmin konkkaan) elokuvassa joka aikoinaan edusti suosittuja videohyllyjä dominoivia halpiselokuvia, jotka eivät nyt juurikaan eroa vaikkapa jostain nykyisistä Steven Seagalin tuotoksista, mutta jotka varsinkin nykysilmin katsottuna olivat mukavasti käsityön tuntuisia tehosteiltaan ja eivät vielä edes koettaneet olla itsetietoisen ironisia. Siispä sankari on ns. ilmeetön lihaskimppu nykyisten tunteisiinsa sidoksissa olevien herkkäsielujen sijaan, pahis on kirjaimellisesti vaahto suussa puhuva vieterisilmä (aina mainion vihaisen oloinen Billy Drago), suuliekit lepattavat kuin hornanhovissa, saksofoni sekä tunnuslaulu never gonna give uppeineen on voimaa ja dialogi sisältää sellaisia moneen kertaan mietittyjä syvällisyyksiä kuten "welcome gentlemen... TO HELL!" Eli kyseessä ei todellakaan ole mikään oikeasti hyvä elokuva ja tarkemmin todettuna Never Say Die on tyhmä, kömpelö ja tahattoman hauska. Ennen kaikkea se on silkkaa ysäriä. Siispä se on parhaimmillaan vieroituksena nykyisista saman lajityypin elokuvista.

Erityisen hauskaa tälläisissä elokuvissa on se, että lähes jokainen mieshenkilö tuntuu olevan samanlainen  leveäleukainen kiviseinä ja elävyyden laita on samaa tasoa.

Tähdet: **
Never Say Die

Saintsinners (Saints and Sinners, 1994)

Vihdoinkin elokuva jossa kamera kiertää kuvaamassa kerjäläisiä, muitakin laitapuolen kulkijoita sekä rappeutunutta kaupunkia. Surumielinen saksofoni vaikertaa ja joku katselee kaihoisasti ulos ikkunasta kaukaisuuteen todeten melankolisena, että loppuisipa sade. Nyyhkis.

Gangsterikaverukset Big Boy (Scott Plank) ja Pooch (Damian Chapa) vitsailevat ja veljeilevät ja ovat bestiksiä ikuisesti. Mikään ei voisi tulla heidän väliinsä ja vastakohdat vain vetävät puoleensa, kun Big Boy on se tutun kiivasluonteisempi ja tyhmempi, Poochin ollessa hellämielisempi ja muka sivistyneempi. Jotta se tulisi varmasti selväksi, niin Pooch on kasvissyöjä. Tärkeintä kuitenkin on, että he ovat compadres ja bros before hoes. Tiukasti yhdessä kuin sulkijalihas.
Sitten Pooch ihastuu bitchmäiseen huijarimallitaskuvaras Evaan (Jennifer Rubin) ja ilmeneekin, että sen ohella kavereiden välejä hiertää paljastus siitä, että Pooch onkin kyttä tyypillisessä ison pahan pomon metsästyssuunnitelmassa.
Eva tulee kirjaimellisesti poikien väliin, sillä kolmikko tekee paritkin voileivät.

Kömpelö urbaanigangstaleffa jossa koko ajan joku on bustaamassa cappia assiin, jokainen nyrkkeilysali- ja stickball-klisee muistetaan esittää vesipostisateessa ja thug life 4 eva todistaa katu-uskottavuudesta kun jokainen on samanaikaisesti Serpico, Carlito sekä Corleone latinocrackerblaxploitaatiossa jossa Fredo pettää koska onkin kyttä, jolloin loput ovat korruptoituneita virkakoneiston rattaita ja meet my little friend. Eli lainaamalla edetään, mutta omaa ei muisteta hyödyntää edes lopullisen ajatuksen vertaa. Kaiken lisäksi jokainen siteeraus tuntuu väärin muistetulta. Vähän niin kuin muistaisi Tony Montanan olevan James Montana.
Positiivisinta tässä elokuvassa lienee se, että toisin kuin niin monet muut aikalaiselokuvat gangstereista, tms., niin tästä ei tule mieleen Tarantino ja Reservoir Dogs/Pulp Fiction-kopiointi, mutta eipä se varmaan näin persoonattomassa apinoinnissa olisi enää haitaksikaan ollut. No okei, Big Boyn, Poochin ja Evan suhteen muuttaminen seksuaaliseksi kolmioksi (ts. threesome/ménage à trois) ei nyt ehkä ollut onnistuneesti toteutettu, ellei sellaisena pidä kuolleita lahnoja, mutta oli kuitenkin edes jotenkin erilainen muuten tavanomaisessa järjestäyneeseen rikollisuuteen liittyvässä kaveruus kohtaa petoksen tarinassa, jolloin suhdedraamaan olisi kannattanut pistää ajatuksia useampikin sekunti, joten kai se nyt sentään oli jotain. Ainakin kuin kuuppa auttamassa Titanicia pysymässä pinnalla.

Minulla on sellainen muistikuva ettäkö Damian Chapa olisi ollut ihan hyvä Taylor Hackfordin Samaa verta-elokuvassa, jossa hän oli jonkinlainen rikollisuuteen taipuvainen chicano, mutta ajoittaisesta samankaltaisesta ghettopimpmeiningistä huolimatta hän ei ole tässä yhtään sen nautinnollisempi kuin pussillinen ydinjätettä. En siis suosittele.

Tähdet: *
Saintsinners

Night of the Wilding (1990)

Voittamaton huippuasianajaja Joseph (Erik Estrada) on kyllästynyt puolustamaan maailman äveriästä pohjasakkaa ja tuntee siksi omantunnon ikävää kolkutusta. Knock knock. Who's there?
Ajassa 08:55 huligaani rikkoo pähkinäpussin ja on laittavinaan yhden rouskuteltavan suuhunsa. Minä näen ettet oikeasti laittanut mitään suuhusi, vaan vain teeskentelet syöväsi. Valehtelija. Ei tästä tule mitään, jos ei voi edes uskoa märehtimiseen. Samainen huligaani päättää ottaa olutta mukaansa maksamatta, minkä vuoksi on tietenkin hakattava kaupan vartija hengiltä. Myöhemmin samainen ääliö käy kahden yhtälailla hengitysilmaa pilaavan ystävänsä kanssa raiskaamassa tapauksen todistaneen myyjän sekä hänen kaksi ystäväänsä (tai okei, se yksi taisi saada vain turpaansa). Pahiskolmikko jää kiinni housut kintuissa ja verta käsissään, joten tottakai Joseph ottaa tapauksen hoitaakseen, eli eipä se tiedetyn saastan puolustamisen vaikeus ole kovinkaan ongelmallista. Suurempi pulma lieneekin se, että syyttäjänä jutussa on Josephin ex-vaimo Marion (Kathrin Lautner) jota kohtaan miehellä on tietenkin vielä rakastavia haluja ja siksi hän nöyryyttää ex-vaimoaan ja koettaa tuhota hänen uransa, jossa voi tienata suomennoksen mukaan jopa tonneja vuodessa. No onneksi lopussa ironia iskee takapuoleen kun Joseph tuota mielitiettyään puolustaakseen hukuttaa itsepuolustukseksi sen päähuligaanin ja päätyy siten itse syytettyjen penkille, puolustajanaan EX-VAIMONSA! Vau, radikaalia.

Elokuvan minimaalisessa sivuosassa oleva Joey Travolta esiintyi Night of the Wildingin vuonna 1990 myös elokuvassa Wilding, jonka tarinassa huligaanipojat raiskaavat naisen. Kiintoisaa eikö ja miksi ihmeessä tässä elokuvassa soi synamusiikki joka kuulostaa joko kynsiltä liitutaululla taikka joltain keskiaikaiselta Rocky-teemalta? Kumpikaan ei ole kovinkaan hyvän kuuloista, mutta toisaalta sopivat kyllä Night of the Wildingin kokonaiskehnouden edustajiksi. Sillä hyvä elokuva tämä ei ole vaikka voissa paistaisi. Onneksi se sentään on tasaisen huono, kun niin sekä musiikki, tönkkö näytteleminen ja mitä hittoa tällä ajetaan takaa-juoni saavat naamapalmuilemaan ahkerasti. Tässä meillä on päähenkilö joka työkseen auttaa tietämiään rikollisia vapaalle jalalle, tuntee suurta sisäistä tuskaa tehdessään niin (näkee painajaisia hereillä ollessaankin) ja sitten on kaikkein innokkaimmin auttamassa murhaajat jatkamaan töitään ja on jopa halukas neuvomaan saman lajin kollegoitaan siinä miten takuuvarma rikollinen pääsee vapauteen ja viattomasta uhrista tehdään syyllinen potenssiiin miljoona. Mutta kun Estrada vetää roolinsa kuin yksi Romeron zombeista, niin mitään kahtiajakautunutta tunnekirjoa tässä ei todellakaan ole esitteillä. No, ehkä se pääasia onkin entisen avioparin kemioissa ja ongelmallisen romanttisissa kuohuissa. Se selittääkin sen, miksi heidän välinsä ovat kuin rasvatyyni meri ilman kaukaistakaan lokin kutsuhuutoa ja miksi Estradan hahmo osoittaa rakkautensa vähät välittämällä ex-vaimonsa tunteista. Ah, nuori rakkaus.
Parasta onkin se, että ohimennen mainitaan jonkun tyypin nimeksi Bill Paxton ja että hän käyttäytyy kuin Dirty Harry. Muutoin kannattaa valmistautua epäloogiseen unilääkkeeseen.

Ai niin, toisin kuin kansi väittää, niin Lautner ei pidä missään vaiheessa pyssyä kädessään. Eikä Estradalla tainnut olla tuollaista paitaa, mutta napapaita sentään löytyi. Vastaavasti elokuvan toinen kansikuva jossa Estradalla on pistooli kädessään on myös pötypuhetta, eikä hänellä edes ole sellaista takkiakaan.

Tähdet: *
Night of the Wilding

Highlander 3: The Sorcerer (1994)

Tämä kolmas osa sijoittuu aikaan ennen kakkososaa, mikä on aivan ymmärrettävä valinta jo siksikin ettei silloin tarvitse tehdä mitään mielikuvituksekkaampia futujuttuja, mutta myöskin siksi, että tuolloin voidaan unohtaa kakkosen esittämät juonikoukerot. Eihän se ei poista Zeist-planeettaa ja muita todelliseen kuolemattominen syntyyn liittyviä seikkoja, koska kakkosessahan osoitettiin etteivät Maa-planeetalle sijoitetut zeistläiset muista alkuperäänsä ja vaikka siitä ei kolmosessa ole mainintaakaan, niin minne se muka olisi kadonnut. Sitä ei vain tiedetä vielä kolmosen 90-luvulla. Eikä tämä kolmonen nyt aikasiirtymällään mitään jatkumo-ongelmia korjaa, vaan tekee sinne tarinoiden väliin omat esteensä ja osoittaa että ainokaiseksi tarkoitettu Highlander vuodelta 1986 olisi ansainnut väitteensä "there can be only one."

On nykyaika, eli noin suunnilleen 1990-luvun puoliväli ja kuolematon Connor McLeod (Christopher Lambert) elää rauhaisaa eloa ottopoikansa Joku Kakara (Joku Näyttelijä) kanssa, kun hupskeikkaa muinainen taikurimongoli tai jotain Kane (Mario Van Peebles) herää pitkästä unestaan ja tulee vaatimaan oikeutta olla ainoa lajiaan. Hänkin kun nyt sattuu olemaan yksi näistä MacLeodin kaltaisista kuolemattomista.
Hetkinen, eikös MacLeod tappanut Kurganin, joka oli vuonna 1986 se toiseksi viimeinen kuolematon ja siten MacLeod sai itselleen kaikkivoipaisuuden joka oli mahdollista saavuttaa vain ja ainoastaan olemalla se viimein lajistaan? Eikä tällä kertaa selityksenä ole se, ettäkö uusi kuolematon, eli Kane saapuisi Zeistilta ja ei täten ollut vielä 80-luvulla kuolematon olemalla oikeassa paikassa, vaan syynä siihen miten Kurgan ja MacLeod saattoivat olla tuolloin ne viimeiset kuolemattomat johtui siitä, että Kane oli nukkumassa ja kuten tiedämme, niin poissa silmistä on poissa mielestä ja poissa todellisuudesta. Esimerkiksi kun minua lyödään puukolla mahaan, niin se ei satu koska en katso siihen suuntaan.
No kuitenkin, Kane siis herää nykyhetkessä ja mörisee. Sitten MacLeod lyö hänen päänsä irti.

Jos kakkososa oli tarinallista sekasotkua ja siksi sai aiheellisesti haukkuja osakseen, niin se oli ainakin keskeneräisyydestäänkin huolimatta visuaalisesti kiehtova, se oli hyvin roolitettu ja ainakin sen juoni oli typeryydessäänkin jotain erilaista verrattuna ensimmäiseen osaan. Tämä kolmonen pyrkii oikeastaan vain toistamaan ensimmäistä elokuvaa ja esimerkiksi Mario Van Peebles pyrkii hahmossaan olemaan puheääntä myöten kopio Clancy Brownin Kurganista (hahmojen samankaltaisuus korostuu etenkin sen ensimmäisen elokuvan taksiajelukohtauksen toiston aikana). Niin ja muutenkin Mario Van Peebles on lähes aina aika ärsyttävää katseltavaa, sillä hänellä tuntuu olevan suuri harhautunut usko esiintyjänkykyihinsä ja siksi kokeilee toistuvasti rooleista toiseen hassuja kampauksia ja hassuja ääniä, sillä kuten tiedämme, niin peruukki tekee näyttelijästä hyvän.
Juoni on sama vanha vain 90-luvulle siirrettynä ja sellaisenaan sekä yllätyksetöntä tylsyyttä että myöskin rasittava koettaessaan selittää miten voi olla taas yksi kuolematon olemassa, kun sellainen jo aiemmin osoitettiin mahdottomaksi. Jos tämä edes olisi remake niin se ikävä kyllä toimisi paremmin, mutta kun ei niin ei, vaan on pitänyt väkisin takaumilla sun muilla yhdistää se nimenomaan jatko-osaksi ensimmäiselle elokuvalla. Saatana, jopa The Crown tv-sarjapilotti tajusi olla olematta jatko-osa ja muutti tarinaa siten, ettei Eric Draven palannut hautaansa jotta pystyi jatkamaan saman toistoa osasta toiseen, joten miksei niin tajuttu tehdä Highlander kolmosessa. Tämä ei tietenkään ole toive siitä, ettäkö näin oltaisiin tehty, vaan parempi olisi ollut jos Lambertin elokuvan sijaan oltaisiin pysytelty pelkästään Adrian Paulin tv-versiossa. En siis ole laisinkaan samaa mieltä siitä, ettäkö tämä olisi parempi jatko-osa kuin kakkonen, sillä se sentään on kiinnostava tuotos. Tälläinen kömpelö ykkösosan apinointi on vain puuduttavaa roskaa ja minusta on uskomatonta, että elokuva joka tunkee silmille vähän väliä jotain visuaalisia efektejä voi olla niin paljon halvemman näköinen kuin jokin Modern Talking kultavuosinaan.

You're my heart, you're my soul.

Niin ja jos puhutaan tarinallisesta kompuroinnista, niin minua kiusaa se, että kakkososan IMDb-trivioissa mainitaan ettei MacLeod käytä aliasta Russell Nash, kuten samoin minua myös kiusaa se että hän käyttää sitä tässä kolmosessa. Ykkösosassahan kerrottiin, että koska hän elää ikuisesti niin salatakseen sen muilta, vaihtaa hän aina sopivin väliajoin identiteettiään ja sen elokuvan aikana hän itse toteaa Nashin ajan tulleen päätökseensä, jolloin hän ei tietenkään enää jatko-osissa käyttäisi samaa nimeä. Joten vähän uskoa katsojiin etteivät he eksyisi jos nimi olisikin toinen. Pitäisihän kaikkien jatko-osien katsojien muistaa jokainen yksityiskohta aiemmista osista, sillä tiedättehän.... Sademies.
Eikä se ainakaan auta, että Connor MacLeod eli Russell Nash käytti kolmososan perusteella 80-luvulla nimeä Connor MacLeod, jonka omisti antiikkiliikken jota veti Russell Nash.

Ja hei, Connor MacLeod syntyi väitetysti vuonna 1518 ja kun ensimmäisen osan kohdalla hetkellisesti puntaroin sitä mihin kohtaan hänen ikääntymisensä pysähtyi ja pohjasin oletukseni MacLeodin iästä (noin 30 vuotta) Lambertin omaan silloiseen ikään (29 vuotta), niin nyt tämä kolmas osa paljastaa totuuden. Tässä nimittäin kerrotaan, että kun MacLeod karkoitettiin kylästään, joka tapahtui siis siinä vaiheessa kun paljastui ettei hän voikaan kuolla, niin se tapahtui vuonna 1536 ja pikainen laskutoimitus kertoo MacLeodin olleen tuolloin ja näin ollen myös siitä eteenpäin 18 vuotias. Tämä normaalina pidetty täysi-ikäisyyden symboli sopii sinänsä hyvin ensimmäisen elokuvan aikuistumisriittiin, eli siihen klaanien väliseen taisteluun osallistumiseen, mutta c'mon, 18 vuotta my ass.

No, ainakin Ramirez pysyi poissa.

Tähdet: *
Highlander 3: The Sorcerer

Highlander 2: The Quickening (1991)

Kuten ensimmäisessä Highlanderissa opimme, niin syytä kuolemattomien olemassaololle ei tiedetä, lopulta eloon saattoi jäädä ja jäikin vain yksi heistä ja ainoa tapa jolla kuolemattomat saattoivat päättää päivänsä oli pään menetys. Haks poikki ja irti. Joten kun Sean Conneryn esittämä hahmo kuoli nimenomaan menettäen nuppinsa, ei siitä ole paluuta. Ei koskaan milloinkaan ikinä.
"There can be only one" unohtui tietenkin siinä vaiheessa kun oli aika putkauttaa maailmaan toinen Highlander-elokuva ja kuten tekovaiheista on tunnetusti kirjattu cinemaattiseen historiaan, niin lopputulos koki aika takaperoisen ja napanuora kaulan ympärillä-synnyn. Tiedättehän, tätä ihan perusjuttua jossa elokuva napataan pois ohjaajalta ja jokin Credit24 antaa leikkausvastuun jollekin kirjanpitäjälle, tms. Teattereihin päätynyt tuotos kiukutti ymmärrettävästi ohjaaja Russell Mulcahya ja kun mahdollisuus avautui, korjasi hän vieraiden käsien tekemät virhepistot leikkaamalla oman nykyään varmasti yleisimmin saatavilla olevan versionsa, eli tämän minullakin olevan renegade versionin. Hyvä niin, sillä jos alkuperäinen versio aiheutti tarinajatkumoon liittyvillä epäloogisuuksillaan ja suoranaisilla kanjoniluokan aukoillaan epäselvyyksiä, tämä renegade versio onneksi korjasi kaiken.
Ei kun hetkinen. Eihän tässä ole edelleenkään tolkun häivää.
Joten vaikka Mulcahy syystäkin suuttui kun jotkut muut ja vieläpä täysin elokuvamaailmaan liittymättömät (vrt. jos Jenni Haukio leikkaisi Enter the Dragonin) henkilöt mankeloivat hänen elokuvaansa, niin eipä tämä renegade vaihtoehto tee lopputuloksesta yhtään sen parempaa elokuvaa kuin se minkä saimme silloin alunperin nähtäväksi. Se ei kyllä pahennakaan kakkososaa, mutta kun lehmästä ei saa kaakaota vaikka kuinka nisästä nykisi.

Vuosi on 2024 ja saasteet ovat pilanneet kotipallomme hengitysilman tehokkaasti, joten maailmamme ylle on rakennettu taivaan pimentävä kupoli jonka alle kehitetään keinotekoista ilmaa, kiitos rosvoparonien jotka pitävät huolen että duunariluokka kärsii isoveljen tuikean katseen painostuksesta. Eli tuttuun tapaan kaikki on synkkää likaista dystopiaa jossa ihmiskunta pyrkii pitämään kynsin hampain kiinni sivistyksen leivänkannikasta ja ikuisesti elävä, ikuisesti nuori, ainoa lajiaan oleva Connor MacLeod (Christopher Lambert) on ikääntynyt ja tottakai avaruusolento. Joten siirrymme ajasssa taaksepäin näkemään kuinka dyyniplaneetta Arrak... ei kun Zeist kärsii ilkeän kenraali Katanan (Michael Ironside) valloitussuunnitelmista ja sellaista vastustavia kapinallisia johtaa edelliselokuvassa 1500-luvulla lopullisesti kuollut Ramirez (Sean Connery). MacLeod on tietenkin se legendojen vapahtaja joka Jeesuksen tavoin tulee uhraamaan itsensä suuremman asian hyväksi, mutta Katanan toimien vuoksi niin Ramirez kuin MacLeod tulevatkin karkoitetuksi Maapallolle menneisyyteen muistinsa menettäneinä kuolemattomina joiden tehtävänä on kamppailla viimeiseen henkilöön saakka, joka siis muka selittää sen miten ensimmäisen elokuvan tarina sopii tähän osaan. Tämä on jotain George Lucas-shittiä. Poistetaan muisti ja sillä selvä. Paluu nykyhetkeen ja vaikka se ei nyt aivan tolkullisesti tulekaan selitetyksi, niin tämä happivajemaailma tulevaisuudessa on siis Tellus eikä Zeist, vaikka ne molemmat vaikuttavatkin aivan samalta paikalta ja jos haluatte kuulla jotain vielä järkevämpää, niin vaikka MacLeod lähetettiin eri planeetalta toisen planeetan menneisyyteen, joka nyt siis on jo tulevaisuus, niin siellä toisella planeetalla, Zeistillä ollaan jossain ajallisessa puolivälissä, koska sieltä Katana lähettää tappajia MacLeodin perään TULEVAISUUTEEN, eli nykyhetken maahan. No mutta kuitenkin, kun MacLeod kohtaa nämä tappajat, hän nuorenee siihen ikään josta ei koskaan vanhentunutkaan ja voi liittyä toisten kapinallisten joukkoon paljastamaan ettei ilma olekaan oikeasti kupolin yllä pilaantunutta ja luonnollisesti Ramirez palaa kuolleista, vaikka tässäkin elokuvassa kerrotaan säännöt, että kuolemattomien kuolema tapahtuu pään irrotessa, kuten miehelle aiemmin kävikin. Ehkäpä uusi yritys kuolemaan tuo rauhan.
Katanaa kiukuttaa, mutta MacLeod ei silti muuta nimeään Connor Swordiksi ja tiesittekö että edelliselokuvan Kurgan olikin vain jokin Katanan käskyläinen. Onneksi se tieto jäi sentään poistettuihin kohtauksiin ja Clancy Brownin kieltäytymiseen cameosta. Olen syvästi pahoillani.

Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin on tämän sillisalaattielokuvan selitys siitä miten näitä kuolemattomia voi olla muitakin se kaikkein tolkullisin, vaikka MacLeod olikin takuuvarmasti se ainoa ja viimeinen. MacLeod kun oli vain viimeinen Maapallolla ollut kuolematon ja siksi sai lopussa ne kaikkivoipaisuuden voimat ja vaikka ensimmäisessäkin osassa selitettiin, että kuolemattomilla on sisäinen hämähäkkiaisti muita kaltaisiaan kohtaan ja pakottava himo olla ainoa, niin heidän voisi uskoa tuntevan myös muilla planeetoilla olevien lajitovereidensa olevaisuus, mutta kun he eivät ole vielä Zeistilla kuolemattomia, vaan vasta meille päin saapuessaan ja hehän ovat vieläpä eri ajassa olevia kuin me, joten se on vähän niin kuin taikaa. Taikaa, uskokaa nyt hyvällä. Se nyt tietenkään ei selitä sitä miten MacLeod vanheni, mutta ainakin auttaa ymmärtämään sen miten muitakin kuolemattomia voi olla. He vain saapuivat myöhemmin paikalle. Ei kun sori, tarkoitan taikaa.
Onhan se nyt aika väkinäisen tuntuinen veto ottaa toinen planeetta tai ulottuvuus tai aika peliin, vain jotta saadaan lisää kuolemattomien pään irroitus-matseja aikaiseksi, sillä sitähän se on, kun MacLeodkin nuorenee vasta kokiessaan uudelleen elpymisen poistaessaan Zeistilta tulleiden, nyt uusien kuolemattomien päät. Ja sitten on tietenkin tämä Sean Conneryn esittämän Ramirezin paluu, joka tehdään niinkin yksinkertaisesti, että MacLeod vain huutaa Ramirezin nimeä ja puff daddy! niin mies vain ilmaantuu paikalle pää paikoillaan ja kaikkea. Hitto, hän oli vinkunut Ramirezin nimeä varmaan tusinan verran ennen sitä hetkeä, joten miksi juuri nyt? Ehkä kyse oli vain siitä, ettei MacLeod ollut aiemmin sanonut Ramirezin nimeä tarpeeksi kovaäänisesti jotta hän olisi kuullut sen tuonpuoleiseen saakka.
Ymmärrän, että Highlander 2 oli vaikeuksissa kun jokin takausfirma päätti sysätä oman leikkauksensa pihalle ennen kuin Mulcahy ehti kunnolla viimeistelemään teoksensa, mutta kuten kiukustuneiden tekijöiden omista puheista voi kuulla ilman rivinvälitutkailuakin, niin ensimmäisen leikkauksen ongelmana olivat keskeneräiset tehosteet, ei tarina, joka jo alunperin sisälsi kaikki toisesta planeetasta Conneryn paluuseen, jolloin kuten mainittua eivät uudet leikkaukset juonelliista sisältöä tee yhtään sen järkevämmäksi. Uskallan väittää tietäväni mitkä seikat olisivat auttaneet, vaikkakaan eivät ehkä kaikkia ongelmia ratkaisseet ja nämä ovat asioita joiden uskon tulleen muidenkin mieleen:
- Unohdetaan muut planeetat ja annetaan tarinan olla sitä, että ollaan siellä tulevaisuuden Maapallolla jossa suuryritykset ovat alistaneet maailman valheellaan pilaantuneesta ilmasta.
- Unohdetaan muut kuolemattomat paitsi MacLeod ja annetaan tulevaisuuden negatiivisen ilmapiirin masentaman ja riuduttaman, ja siksi tavallaan vanhentuneen MacLeodin löytää uusi elämänilo taistelussaan erilaista kuin muuta kuolematonta pahuutta vastaan. Hitto, olisivat vaikkapa antaneet Ironsidelle jonkin futupanssarin käyttöön, sillä kun tulevaisuudessa ollaan niin ei siihen toisen planeetan kuolemattomia kaivata, kun tuleva tieteisteknologia riittää.
Näillä neuvoilla oltaisiin hyvin voitu pitää elokuvan tarina kurissa ja onnistuneemmin sitoa se aiempaan osaan. Anukselleenhan tämä meni siinä vaiheessa kun katsottiin pakolliseksi ruveta ottamaan muita kuolemattomia mukaan, joka johti siihen ummetusselitykseen joka toiseksi planeetaksi muuttui ja Sean Connery, josta toki pidän tässäkin osassa, mutta jota ei oikeasti olisi tarvittu kuin korkeintaan takauman verran jos sitäkään.
Highlander kakkonen sisältää kuitenkin todella mainioita yksittäisiä juttuja, kuten Michael Ironside superpahiksena, mahdollisesta keskeneräisyydestään huolimatta vaikuttavaa miljöötä ja ne korppikotkapahikset ovat aika hiton makeita. Joten missään nimessä en mene tätä elokuvaa silkaksi roskaksi kutsumaan. Se on vain tarinallista sotkua ja renegade versioniin lisättyjen 20 minuutin sijaan Highlander kakkonen olisi ehkäpä kaivannut jotakuta leikkaamaan saman verran pois.

John C. McGinley on hyvä korporaatiopaskiainen, mutta hänen valitsemansa puhetapa on naurettava ja Virginia Madsen ekoterroristina on ehdottomasti kiinnostavampi hahmo kuin ensimmäisen elokuvan naispääosassa olleen Roxanne Hartin esittämä joku nainen koska tarvitaan joku nainen, mutta niin vain Madsenin hahmokin jätetään umpisolmujen alle piiloon. Enkä pitänyt siitä kuinka nopeasti Madsenin hahmo muutettiin toiminnallisesta rinnakkaissoturista pelkäksi koriste-esineeksi, vaikka tottakai mielelläni kätselin häntä myös jälkimmäisessä osassa.

Silti mukana on sen verran paljon mahtipontista röyhistelyä ja cooleja yksityiskohtia, että kyllä tätä mielellään katselee, mutta jota ei kovin suurella ilolla ajattele. Niin ja mahtipontisuudesta puheen ollen, muistatteko kuinka cool se ensimmäisen elokuvan viimeinen taisto oli kaikkine valoefekteineen ja rähjähtävine ikkunoineen. Tässä on lopussa täsmälleen samanlainen tilanne kun jälleen kerran kaksi viimeistä kuolematonta kohtaavat, mutta eeppisyyden sijaan taistelu on pari voiveitsen kilahdusta ja löysän pierutyynyn mieleen tuova tussahdus. Ei hyvä.
Siispä niinä hetkinä kun pystyn ohittamaan juonen on Highlander 2 kolmenkin tähden arvoinen tapaus, mutta siinä vaiheessa kuin erehdyn hetkenkin keskittymään tarinaan olen viiltämässä ranteitani jälleen kerran auki.

Tähdet: **
Highlander 2: The Quickening

Highlander (1986)

On 1980-luvun puoliväli ja Connor MacLeod (Christopher Lambert) muistelee elämäänsä joka alkoi jo vuonna 1518 Skotlannissa. MacLeodin ikääntyminen pysähtyi aikuisuuden koittaessa (arviolta 30 vuotiaana. Hei, myöhäinen murrosikä tai jotain), sillä hän hukkui skottiklaanien välisessä taistelussa ilkeän Kurganin (Clancy Brown) miekkaan ja heräsi kuolleista huomatakseen olevansa yksi maailmaa kansoittavista harvoista kuolemattomista. Kuolematon aina siihen saakka kunnes joku lajitoverista leikkaa pään irti varastaakseen hänen voimansa itselleen. Sillä vaikka näitä ikuisesti eläviä onkin tuntematon määrä, niin velvollisuuksiin kuuluu päättää niiden muiden vastaavien elontie, koska heitä voi olla vain yksi, eikä ainakaan myös kuolematon Kurgan anna MacLeodin olla hän. Taistelut jatkuvat siis nykyaikaan saakka ja kuolemattomien lukumäärä vähenee aina MacLeodin ja Kurganin kesken käytävään viimeiseen taistoon.

Highlander on taatusti yksi suurimpia kasariseikkailuelokuvia joita katsellaan jopa tarkoituksellisen tahallisesti ruusunpunalasien läpi, sillä mitenkään virheettömästä elokuvasta ei ole kyse (siellä esimerkiksi näkyy vaijerit jotka nostavat Lambertia, että hyvä luoja sentään mitä sielutonta moskaa!), mutta fiilis ja muistettavuus ovat niin korkealla, että puolueellisuus on tälläisten kohdalla enemmän kuin sallittua. Siivilävalaistus, iskevä rock (Queen), romanttinen tunnelmointi (Michael Kamen), ässätason one-linerit, simppelin tehokas idea kuolemattomista taistelijoista ja kaksi erittäin muistettavaa päähahmoa hyvin osuvilla roolituksilla. Mitä sitten jos valoleikit ja kuvaukset ovat aikansa yli-innokasta MTV-huumaa, ääniefekteissä ajaudutaan kerta toisensa jälkeen Chuck Jones-ylikorostukseen, Queenin musiikki saattanee aiheuttaa ajoittain samanlaista väärässä paikassa olevaa ikääntymistä kuin Princen vastaava Batmanissa ja osa niistä iskulauseista kuulostaa nykyään joltain parodialta itsestään (kuten tekee Highlander pintakoristeellisessa sarjakuvamaisuudessaan muutenkin), sillä heti kun näkee elokuvan alussa sen ensimmäisen kuolemattomien taiston parkkihallissa ja kokee energisen ylösnousemuksen, niin sen jälkeen kaikki silloin ja nykyään hassulta vaikuttava vain tukee sitä hitto tää on cool-tunnetta.

Edes Sean Connery muka-egyptiläisespanjalaisena ei vaikuta olevan laisinkaan väärässä paikassa. Tälläiset ja ranskis esittämässä skottia selitetään aika mainiosti kun poliisi kysyy hassusti puhuvalta MacLeodilta, että mistä hän on kotoisin: "lots of different places" ja silloin aksenttikin saa olla väärä, sillä vastaukseksi riittää "siksi".
Jos kuitenkin puhutaan tälläisenkin sarjakuvaseikkailun kohdalla jotenkin häiritsevistä epäloogisuuksista tai vastaavista, niin Kurganin makee mutta todellisuudessa epäkäytännöllisen heikolta vaikuttava koottava miekka ei siihen lukeudu, sillä tiedättehän,,, taikaa. Mutta se mikä on minua aina hieman häirinnyt on tämä kuolemattomien sisäinen nälkä, kohtalon vaatimus olla viimeinen heistä ja sen annetaan ymmärtää olla niin ohittamaton seikka, että vaikka Kurgania joka toisin kuin Conneryn Ramirez ja Lambertin MacLeod haluaa tappaa ei olisikaan, niin jonkun pitäisi silti olla viimeinen. Jos näin on, niin se hiukan ihmetyttää, että miksi Ramirez kouluttaa MacLeodia tietäen mahdollisesti heidän kahden olevan se viimeinen taistelupari. Luulisi hänen pikemminkin pysyttelevän poissa, jos ei suoranaisesti hyökkäisi kimppuun. Tämä itse asiassa voisi olla tarinallisesti kiinnostavampaa kuin kohtaaminen selvän pahan, eli Kurganin kanssa, sillä yli 2000 vuotta MacLeodia vanhempi Ramirez toimii opettajana todennäköisesti siksi, että on ehtinyt paremmin ymmärtämään ja hyväksymään kuolemattomuuden ehdot, jolloin kouluttaisi MacLeodia ei petollisuus tai vastaava mielessään, vaan reilun pelin hengessä. Ramirez nimittäin painottaa pariinkin otteeseen sitä, että voi olla vain yksi ja vaikka niin hän kuin MacLeod eivät sitä pelättyä kohtaloa haluaisikaan kokea, niin ainakin he voisivat kohdata toisensa kunnioittaen, tietäen sen olevan kuitenkin edessä. Tietenkään sellainen ei näin viihteellisen elokuvan puitteisiin sopisi ja jos se tarkoittaisi Kurganin ennenaikaista poistumista, niin mielummin annan sen hiukan kalvaa sisintäni, kuin kokisin sen menetyksen.

Lapsekas, mutta niin sairaalloisen viihdyttävä, etteivät edes akupunktio, antibioottikuuri ja ionisoiva säteily auta.

Niin mainio elokuva, että se piti ostaa kahdesti sen jälkeen kun aiempi kasettiversio kului loppuun.

Tähdet: ****
Highlander

Evidence (2012)

Heti alkuun minun on todettava etten halunnut tätä elokuvaa, vaan nimeltä mainitsematon verkkokauppa toimitti minulle väärän tuotteen. Kuitenkin koska se oikea olisi ollut Bikini Spring Break, joka olisi varmasti ollut väärä niin monella muulla eri tavoin, en katsonut aiheelliseksi korjata asiaa.
Olisi pitänyt.
Ehdottomasti olisi pitänyt.

Neljän nuoren aikuisen ryhmä matkaa keskelle metsää viettämään huisin mukavaa vapaa-aikaa ja tekosyy käsivarakuvaukselle on se, että yksi heistä muka kuvaa dokumenttia. Miksi helvetissä sen pitää aina olla dokumentti? Kameroita on joka puolella nykyisin ja jokaisella tuntuu olevan suuri halu kuvata kaikkea omista ruoka-annoksistaan kielen esittelyihin, ettei siinä enää tarvita erikseen selitystä miksi kuvataan. No mutta kuitenkin, dokumentti ja siksi välillä elokuvan hahmojen pitää puhua suoraan kameralle eräänlaisten haastatteluiden kautta. "Kerro kameralle miksi teet tätä dokumenttia?" ja sitten enimmäkseen poltetaan hullutupakkia ja esitellään persettä, että sellainen Errol Morris-tason dokumentaari.
Luonnolisesti kaljoittelu ja muu nuorten suosima ajanviete keskeytyy kun metikössä liikkuu jotain kauhistuttavaa. Ei, en puhu myyntimies Jethrosta. Mutta olen huomannut ruvenneeni käyttämään puhekielessä termejä kuten nuorimies ja se saa minut tuntemaan oloni vanhaksi.

Ei ehkä mikään found footageksi-nimetyn genren huonoin edustaja, mutta taatusti huonoin found footage-genren edustaja. Todella huono. Ei edes villeimmissä unissaankaan mikään pelottavammaksi päivitetty versio Blair Witch Projectista kuten takakansi hehkuttaa. Tylsät ihmiset, tärisevä kuva ja jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla näet kakkaa, sillä sinne karhukin kakkii.

Ehkä eniten tässä elokuvassa potuttaa se, että siinä on kuitenkin vain kaksi pariskuntaa retkeilemässä ja ei sen olisi tarvinnut olla muuta, mutta silti on pitänyt ruveta väkisin vääntämään jotain olen dokumentaristi-bullshittia mukaan, kun sillä ei ole yhtään mitään merkitystä. Jos me rupeamme nyt väittämään joka tilannetta jossa kuvataan jotain kaveriporukan dokaamista dokumentin tekemisenä, niin sen merkitys kokee pahemmanlaatuisen romahduksen ja jos sisältö on vain sitä, niin sitä suuremmalla syyllä sitä ei kannattaisi enää edes koettaa selittää syitä kuvaamiselle. Etenkään kun tässä ei osata edes dokata tai pössytellä ja silti se on näidenkin nuorten elon punainen lanka.
Olisikin ollut hauskempaa jos elokuva olisi kuvattu kännykällä ja se koostuisi stillkuvista, ja vasta sitten olisi pistetty joukkoon se dokumenttiselitys, koska tuolloin ainakin toteutus olisi eronnut niistä lukuisista muista trendien perässä juoksevista lajitovereistaan. Tai olisivat edes ryhtyneet vääntämään selitystä siitä, että ainahan kaikenlainen kuvaaminen on jonkin asian ja ajan dokumentointia ja nyt ollaan vaikkapa niin post modernia ja erikoista ja nokkelaa että Jeesus pelastaa taistelukissan aikavääristymässä, tms. Mutta ei, tässä on vain ryhmä pallinaamoja pusikossa ja yhdellä on kamera, mutta koska hänen roolinimensä ei ole kameramies, niin sen täytyy olla dokumentin tekoa.

Evidencen kohdalla se kuinka suurimmassakin hädässä muistetaan aina kuvata häiritsee erityisen paljon, sillä varmaan viimeiset parikymmentä minuuttia ainokainen kamera on sellaisen henkilön käsissä joka alusta alkaen kiukutteli siitä kuinka typerää tämä dokumentin teko oli, kuinka poikaystävänsä tuhlasi paneskelun sijaan aikaa linssileikkiin ja oli muutenkin ärsyttävä hiveltäessään kameraansa, joten miksi juuri tämä kritisoija sitten ylipäätänsä edes ottaisi inhomaansa kameraa mukaansa paetessaan mitä lie kiukkuista afgaaninvinttikoiraa. Elokuvan plussaksi meinasi nimittäin nousta se, että kamera oli aluksi vain yhden, siitä diggaavan ihmisen hallussa, joten olisivat sitten antaneet hänen pysyä elossa loppuun saakka ja siten puolustaneet sitä miksi kaikki kuvataan. Hyvä on, ei sitten mitään plussaa, jos ei sitä kerran haluta.

Huvittavaa on se, että noin 20 minuutin kohdalla kolme neljästä tarinan ihmisestä on kiukkuisia ja he tulevat aukomaan päätään kuvaajalle siitä, ettei tämä elokuvan öhöm dokumentaristi välitä ystäviensä turvallisuudesta, koska on kiinnostuneempi kuvamateriaalistaan. Syynä tähän se, ettei kuvaaja ota vakavasti porukan kokemia mysteerisiä kauhuilmiöitä, kuten outoja ääniä ja jotain tunnistamatonta möyrijää, mutta katsojana minä ihmettelin, että missä helvetin välissä oli jotain sellaista tapahtunut joka olisi outoudellaan eronnut tavallisesta luontoilmiöstä. Pallinaamat vain tyttöpussailivat ja kikattivat ja sitten oltiin vihaisia kun jokin ihan varmasti mutanttikarhumenninkäinen oli teroittamassa hampaitaan. Elokuvassa siis koetetaan synnyttää jännitystä aika perinteisin tavoin, että jotain pelottavan vierasta on piilossa, mutta jotta katsojakin uskoisi sellaiseen, tarvittaisiin edes se oksista tehty pussi ja ovatko ne nyt hampaita mitä siellä sisällä on? Tai edes jotain, mitä vain jonka vuoksi tietäisi metsässä olevan jotain jota elokuvan idiootit voisivat pelätä. Myöhemmin kyllä tapahtuu niitä tavanomaisia jotain vilahtaa ja lirahtaa-juttuja, mutta ei siinä vaiheessa kun niistä jo puhutaan katsojalle ja syyn pelkoon olisi pitänyt jo syntyä. Tässä vaiheessa niillä ei enää tunnu olevan merkitystä, kun niiden teho ehdittiin jo pilata.
Eivätkä todella masentavan tylsät näyttelijät ainakaaan koeta pitää luultavaksi pelottavaksi tarkoitettua tunnelmaa yllä. Ihan oikeasti, tässä elokuvassa on niin puuduttavat esiintyjät, että herättyäni luulin olevan Rip Van Winkle ja Metusalem yhteensä.

Ilmeisesti jossain vaiheessa elokuvantekoa ovat itse vastuulliset unohtaneet mitä tarinaa olivatkaan tekemässä, kun pitää ruveta heittämään kullaksi luultua kuraa oikealta ja vasemmalta, jolloin alun perusmetsäily mahdollisine luontoteemoineen muuttuu muutamalla askeleella jonkinlaiseksi armeijan tutkimuskeskukseksi jossa on zombeja, kovakuoriaishirviöitä, vihaiseksi mutanttikoiraksi pukeutunut ihminen, tuhmia sotilaita, arvattavasti mielenvikainen hevonen ja taatusti avaruusolentojen raskaaksi pökkimä nainen. Siispä in space we go. Ihan oikeasti, avaruuteen! Jopa Leprechaun tietää sen olevan virheratkaisu.
Puolet elokuvasta vaikuttaakin kohtaussarjalta jostain Mel Brooks-tuotoksesta jossa juostaan jossain Universal-studioilla ja kohdataan kaikkea lännenlokareista ritareihin ja kosmonautteihin, mutta tällä kertaa ilman rahaa oikeasti esitellä niitä.

Korkeintaan todiste siitä ettei kaikkien joilla on kyky painaa nauhoitusnäppäintä tulisi tehdä niin.

Tähdet: ~
Evidence