Bob Hoskins 1942 - 2014

The Great Silence (Il grande silenzio, 1968)

Maailmassa jossa laki ja oikeus ovat sen verran heikoilla, että säälimätön palkkiometsästys toimii tehokkaammin sekä rahakkaammin tarvitaan osuvasti nimettyä mykkää palkkiometsästäjien metsästäjää Silencea (Jean-Louis Trintignant). Silencen halu saalistaa palkkiometsästäjiä juontuu tietenkin lapsuuden traumasta jolloin sheriffi apulaisviranomaisineen - eivätkä siis palkkiometsästäjät - noutivat mykän päähenkilömme isää oikeuden kuultavaksi, mutta liian liipasinherkkinä ampuivatkin miehen hengiltä. Onkohan tässä nyt jokin dubbauskäännösvirhe, koska tämän perusteella sitä luulisi Silencen vastustavan virallisia lainvalvojia, eikä harmaalla alueella liikkuvia palkkiometsästäjiä. Varsinkin kun Silence itse on valmis vastaanottamaan rahapalkkion saalistaessaan palkkiometsästäjä nimeltä Loco (Klaus Kinski), joka muuten muistuttaa pariinkin otteeseen ettei itse riko lakia, vaan toimii luvan varassa etsiessään ja tappaessaan ihmisiä joita kaivataan elävinä taikka kuolleina. No mutta kuitenkin, tässä siis on kostoa palkkiometsästäjille janoava pyssysankari, joka ei ole teoissaan yhtään sen oikeutetumpi kuin he joita tappaa. Lopetus osoittaa, että aivan sama oletko oikeasti hyvä ihminen tai et, sillä sama kohtalo odottaa meitä kaikkia.

Parista hämmentävästä seikasta huolimatta Il grande silenzio on erinomainen spagettilänkkäri jossa antisankaruus on yhtä epämiellyttävää kuin jäätävä viima joka sen talvimaisemissa kylmää luita ja ytimiä. Mykkä pyssysankari on samalla tavalla mainio länkkärihahmo kuin joku aseita täynnä olevaa ruumisarkkua mukanaan raahaava kollegansa ja yleensä kiiluvasilmäinä vaahtosuuhulluna pidetty Klaus Kinski on loistava moraalittoman oloisena, mutta tekoihinsa lain puitteissa oikeutettuna rennon tyynenä palkkiometsästäjänä.

Elokuva tarjoaa mukavaa pohdittavaa eettisyydestä kun palkkiometsästäjiä tarvitaan turvaamaan kaupunkia ja ottamaan kiinni pahiksia, mutta he tekevät sen tavoilla jotka ehkä ovat lain rajoissa, mutta silti vähintäänkin reilua peliä ajatellen arvelluttavia. Varsinkin kun elokuvan palkkiometsästäjät eivät tee eroa isojen ja pienien rikkeiden saalistettavien kohdalla, vaan kaikki ovat automaattisesti täysin syyllisiä koska eivät olisi muuten saaneet osakseen metsästystä ja tuon syyllisen saa tietenkin aina tappaa, koska se on helpompaa kuin vaivalloinen matka oikeuden kuultavaksi. Näin ollen ihmiset pitävät luvallisesti toimivia palkkiometsästäjiä oksettavina ihmishirviöinä, mutta ovat silti heti hädän hetkellä pyytämässä heiltä apua. Elokuvan ns. sankari saa kehuja siitä, että tappaa palkkiometsästäjiä jotka ovat työtä tehdessään tappaneet jonkun pojan taikka aviomiehen, mutta sama sankari tekee täsmälleen samaa työtä kuin uhrinsa, vaikka on muka ylevämpi. Sitä Silencen antisankaruutta olisi voinut ehkä tuoda enemmänkin esille, sillä nyt katsoja näkee koko ajan ettei hän oikeasti ole yhtään sen parempi kuin elokuvan niin sanotut pahiksetkaan, mutta sitä ei ole ymmärretty antaa elokuvan ihmisten huomattavaksi, heidän kuitenkin tietäen mitä hän tekee, joten hän jää sen vuoksi liian umpikujamaisen mustavalkoiseksi vaikka katsoja näkeekin harmaalle maaperälle saakka.
Lisäksi minua vaivaa suuresti se, että elokuvasssa on kohtaus jolla mainiosti osoitetaan jäätävän talven vaikutusta, kun sheriffin ase jäätyy eikä voi käyttää sitä lainsuojattomien uhkaamiseen. Mutta myöhemmin pidätetty Loco kaivaa esiin lumeen piilottamansa kiväärin ja se toimii moitteetta. Okei, onhan se Locon piilottama ase kääritty johonkin rättiin, ettei se ehkä siksi ole pahasti jäätynyt ja itse kohtaus on hyvinkin tehokas, mutta siltikin se minimoi edellisen esimerkin toimivuutta.

Talvimaiset sopivat hyvin rupisten ihmisten taustaksi, Ennio Morriconen musiikki on taatun tehokasta ja sankaruuden tyly lopetus on oikealla tavalla masentava. Lopetukseen liittyen ainakin tässä julkaisussa on mukana jenkkien ja aasian markkinoille suunnattu onnellinen loppu, joka on täsmälleen juuri sitä, kun aiemmin selvästi kuollut hyvis palaa selittämättömästi takaisin, sankari tappaa vaivatta kaikki pahikset ja aiempi ilmeettömyys vaihtuu hymyyn josta puuttuu vain valonvälkähdys.

Tähdet: ****
The Great Silence

Movie Monday: Hollywood-hömppä

"...iso budjetti, ennalta-arvattava käsikirjoitus, liian räikeät erikoisefektit jne. Mikä on sinusta paras Hollywood-hömppä?"

Nyt en millään osannut päättää kahden kultakimpaleen välillä, mutta se on joko

tai sitten se on

Ballistic: Ecks vs. Sever (2002)

Ureapäisen hallituksen salaisista salaisimman korruptoituneen agenttipomo Gantin (Gregg Henry) tapponanovempeleen salakuljetusvälineenä käytetty poika kaapataan kostoa janoavan superpalkkasoturi Severin (Lucy Liu) toimesta, jolloin FBI noutaa rappeutuneen traumatisoituneen alkoholistiagenttinsa Ecksin (Antonio Banderas) takaisin palvelukseen, sillä hän on tietenkin paras mitä tarjolla on ja se ei ehkä kerro hyvää FBI:n vahvuuksista. Tottakai Ecksille väitetään Severin tietävän jotain miehen väitetysti kuolleen vaimon kohtalosta ja se saa sankarimme jopa pysymään hereillä ja sitten yhdistetään voimat kun pitää tuhota se todellinen pahis, eli Gant.

Olin aika innoissani kun Ballistic aikoinaan ilmestyi, sillä Banderas ja Liu näyttivät (näyttävät edelleenkin) kansikuvaa katsoessa todella cooleilta ja muutoinkin kansi nimeään myöten loi veikeitä ajatelmia vauhtileffasta joka ei ehkä olisi älyllisesti stimuloivaa katseltavaa, mutta olisi varmastikin todella hyvännäköistä ja viihdyttävää toimintaa. Ja vaikka en Liuta edelleenkään juuri toimintaelokuviin yhdistä, niin Banderasilla oli puolellaan Desperado ja varsinkin silloin Ballisticin ilmestyessä se painoi vaakakupissa aika vahvasti. Liun kohdalla taas se pelkkä kansikuva riitti uskottelemaan hänen istuvan tähän lajityyppiin hyvin, joten vaikka päällimmäisenä mielessä olivatkin Ally McBeal ja City of Industryn yläosattomuus, niin olin myyty.
Voi pojat mikä pettymys Ballistic olikaan ja koska se ei parempaa vitsiä ansaitse osakseen, olkoon se siis uudelta nimeltään Bullshit.
Trailerissa, tyylikkäässä kansikuvassa ja ideassa pistää kaksi maailman tehokkainta taistelijaa mättämään toisiaan pataan kun pahat agentit ja muut räiskivät vieressä luvattu viihdyttävyys jää muutamaan onnistuneen hidastuksen ja valaistuksen varaan, kun pääosa toiminnasta on jopa Ray Parkin läsnäolosta huolimatta kuin ripulin kauhomista vispilällä: löysää ja kaikkea muuta kuin kouriintuntuvaa.
Enimmäkseen toiminta vaikuttaa harjoituksilta joissa ei vielä uskalleta lyödä voimalla ja tehdä liikkeitä nopeasti. Ammuskelukin on muutama paukku siellä ja muutama täällä, pisaroita meressä. Hitto, jopa toimintaa korostavaksi tarkoitettu musiikki tuntuu kulkevan kuin aamu-uninen stoner pehmustetussa huoneessa. Huvittavasti elokuvan laiskuus ja varovaisuus ei kärsi niistä tarkoituksella hidastetuista kohtauksista, sillä ne ovat lähestulkoon ainoita seikkoja jotka vaikuttavat ajatuksella tehdyiltä, vaikka toki niitä onkin määrällisesti aivan liikaa.
Plussaa on se, ettei Ballisticin toimintakohtauksia ole tehty nykyajan trendillä, jossa kaikki kuvataan strobovalomaisesti liian läheltä, jolloin koreografia menee täysin hukkaan. Mutta toisaalta vaikka tässä näkeekin eleet ja temput selvästi, niin nyt myös näkee niiden voimattomuuden ja tehottomuuden. Joku Kaikki rakastavat Raymondia on reippaampaa shoot 'em uppia kuin Kivestikku.

Liussa on aineksia millajovovicmaiseksi toimintatähdeksi ja Banderasin tiedetään osaavan olla sillä saralla cool tapaus, mutta Ballistic ei tee palvelusta kummallekaan. Etenkin Banderas tuntuu olevan väärässä elokuvassa, sillä siinä missä Liu sentään saa tehdä jotain hauskoja temppuja, niin Banderas ei tunnu edes välittävän onko hereillä vai ei ja mies liikkuukin kuin tainnutettu norsu, mikä ei ole hyvästä hahmolle jonka nimenomaan pitäisi kärsimyksistään huolimatta olla se ainoa pätevä vastus Liun tehomyllylle. Siispä joka kerta kun Ecks kohtaa Severin, niin Ecks on hyödytön kuin kivi monokkelina.

Vähän vauhtia siihen, ei tässä ole koko päivää aikaa odottaa.

Tähdet: *
Ballistic: Ecks vs. Sever

Catastrophy Collection (2006 - 2009)

METEORI (Meteor, 2009)

Professori Lehman (Christopher Lloyd) bongaa avaruudessa lähestyvän kolme kertaa Mount Everestin kokoisen meteoriitin ja sen kohteena on mikäpäs muu kuin Maa. "Great Scott!"
Onneksi toisaalla kiva kyttä Crowe (Billy Campbell) on pulassa kun pitäisi saattaa korruptoitunut pari Stark (Michael Rooker) vankilaan, mutta Stark ei halua pelätä saippuan pudotusta, vaan mielummin uhkaa hyviksen perhettä kuolemalla. Nyt ei olisi aikaa tälläiseen, sillä meitä lähestyy "interplanetaarinen hiekkamyrsky" ja se nyt on vähän tärkeämpää kuin murhaaminen taikka vankila. Aikaa on päivä tai pari ja uhkaa estämään kootaan tohtori Chetwynin (George Alexander) ja kenraali Brasserin (Ernie Hudson) johtama erikoisryhmä.
Tottakai ennakkomaistiaisina saamme joitakin pienempiä kiveksiä, massahysteriaa ja näemme tutunoloisia sivuhenkilöitä joilla koetetaan elävöittää välittämisen tunteita. Uutisissa todetaan tuhon olevan mittava ja kuolonuhreja olevan ainakin 22 000, mutta silti lähes ainoa ns. toiminta jota näemme on savu siellä savu täällä ja ainoat kuolleet taitavat kyllä kaikki kuolla muista syistä kuin avaruuskivistä.
Marla Sokoloff on proffan avustaja joka kokee naurettavuuksiin saakka kommellusrikasta roadtrippia, viedessään armeijalle koordinaatteja joilla suunnata atomipyssynsä ja pelastaa maailma.

Kulunut tavanomainen katastrofielokuva, tai siis minisarja joka kolmen tunnin pituudessaan käy todella pahasti voimille. Ei mitään yritystä olla hahmoilta, tarinalta, tai edes näyttävyydeltään mitenkään löysää rutiinisuoritusta parempaa ja koska näissä kertomuksissa nimenomaan se visuaalinen mellastus on yleensä kiinnostavinta, niin olisi se nyt ollut ihan kiva nähdä muutakin kuin avaruudessa kelluvia kivenmukkuloita.

THE STORM - MYRSKY (The Storm, 2009)

Teollisuus- ja teknologiamagnaatti Terrell (Treat Williams) on hullujen tohtoreidensa avustuksella kehittänyt laitteen jolla hallita säätä, joka tietenkin on tarkoitettu jenkkiarmeijan tappotarkoituksiin. Laitteen pääsuunnittelija tohtori Kirk (James Van Der Beek) haluaa tietenkin testata laitetta kunnes mitään virheitä ei jää järjestelmään ja ei todellakaan ole iloinen saadessaan tietoon keskeneräistä keksintöä käytettävän muuhunkin kuin tsunamien tainnuttamiseen, kuivien maiden kostuttamiseen ja ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen. Siispä on aika paeta murhanhimoista valtiota ja paljastaa totuus maailmalle, mitä ei tehdä koska sataa aika kovaa ja Kirk palaa labraan tekemään yhteistyötä pahisten kanssa jolloin maailma pelastuu taas kerran.

Viherpipertävästi saarnaava jännityselokuva jossa on vähäisiä kehnoja tuhoefektejä, mutta myöskin Treat Williams ja John Larroquette, jotka eivät tietenkään ole kaikille plusmerkkisiä ilmentymiä, mutta juuri muutakaan sen kehuttavampaa en keksi. No, musiikki on ajoittain aika tarttuvaa.

Tylsä ylipitkä perusteknojännäri Tom Clancy-henkeen.

OUTBREAK (Mammoth, 2006)

Tästä olenkin jo kirjoittanut ja "olin pettynyt siihen ettei se ollutkaan täyttä roskaa, vaan tietoisesti komediallisesti tehtyä jopa suhteellisen hauskaa roskaa."
Katsoin siis mielelläni uudestaan.

Tähdet:
Meteori *
The Storm - Myrsky *
Outbreak ***

The Fourth Kind (2009)

Vau, mitä metaelokuvaa kun Milla Jovovich huojuu kameran edessä ja kertoo olevansa Milla Jovovich joka näyttelee elokuvassa joka on fiktiota, mutta aivan totta kun siinä kerran esitetään todelliset tapahtumat juuri siten kuten ne tapahtuivat. Tämä on aivan liian taidetta, pää hajoaa.
Siispä täyttä totta, supertotta olevien kallonkutistajien kuvaamien videonauhojen uudelleenrakennus on käynnissä ja Jovovichin esittämä päälääkäri kertoo Elias Koteasin esittämälle nuppitohtorille traumoistaan ja sitten Jovovich kuuntelee jonkun puskajussin kertomuksia, jotka paljastuvat mahdollisesti avaruusolentojen suorittamiksi abduktioiksi. Eikä Joebob-Billyjoe tai mikä lie ole ainoa, sillä tokihan Jovovichin aviomieskin oli joutunut ökkömönkiäisten uhriksi tai jotain.

Selvästi ns. found footage-trendin ja etenkin Paranormal Activityn innoittamana tehty elokuva on siis täynnä muka dokumentaarista tyylittelyä ja eipä oikeastaan juuri muuta. Joskin se tuttu huojuva käsivarakuvaus vaikuttaa olevan mukana vain koska se oli hip ja pop, ja lopputulos näyttää siksi aivan liian harkitulta ja tasaiselta.
Sekoitus ainakin väitetysti oikeiden henkilöiden oikeita videonauhoituksia ja puheita tuovat mukanaan jonkinasteista, en nyt sano realismia, mutta ainakin yritteliäisyyttä saada avaruusolentojen vierailuista ja suorittamista kaappauksista edes hieman uskottavampia. No, Valo taivaalta ja Kolmannen asteen yhteys ovat autenttisemman oloisia ekstraterrestriaalivierailuiden kokemuksia, sillä tämä vaihtoehto tylsistyttää tietenkin trendijunassa matkustamisella, mutta kärsii etenkin ja hyvin pahasti todella lavastetun oloisista tapahtumista, jotka tekevät tästä kaikesta todellisuuden rekonstruktioinnista yhtä feikkiä kuin mistä tahansa jenkkien huutokauppaohjelmasta. Enemmänkin, sillä varsinkin keinotekoisen oloinen suihkusade, strategisesti sijoitetut sumutukset, tarkkaan suunnatut valokeilat ja vastaavat ovat ammattikuvaajien, etc. käsialaa, eivätkä raakaa, oikeaa todellisuutta jollaisena The Fourth Kind haluaa kuitenkin tuoda itsensä julki. Mielummin sitä olisi katsonut pelkästään niitä elokuvassa mukana olevia oikeita videopätkiä ja hetkittäin olenkin hämmentynyt siitä, että mitä hiton järkeä olikaan uudelleenkuvata vanhojen nauhoitusten tapahtumia, kun sitten näemme vierekkäin sekä sitä muka oikeaa kallonkutistajalle puhumista että myöskin näyteltyä versiota ja tottakai se selvemmin näytelty vaihtoehto kalpenee rakeisen kuvan rinnalla jossa oikea henkilö puhuu. Tosin eiväthän ne kaikki ainakaan mitään oikeita vanhoja äänityksiä ole, vaan toisintoja niistä ja siispä vain tehty näyttämään aidoilta kuluneilta videonauhoituksilta. Mikä sitten lisää ymmärryksen puutetta entisestään, kun nyt se onkin niin, että meillä on näytelty vanha "aito" videokuva pyörimässä ja sen rinnalla uusi näytelty versio siitä. Ja mitä helvetin ideaa on mennä sanomaan, että nimiä on muuteltu oikeiden ihmisten suojelemiseksi ja sitten kuitenkin esittää osa henkilöistä niiden oikeilla nimillä? Tämä on kuin jokin Markus Selin-ratkaisu nimetä Mervi Mirvaksi, ettei vaan tarvitse porsaanreikien ansioista joutua vastuuseen teoistaan.
Jovovich on Jovovich esittämässä tohtori Abigail Tyleria joka on mukana omana itsenään, mutta jota esittää näyttelijä Charlotte Milchard, jolloin aito Tyler ei ole aidoissa tallenteissakaan aito. Wow, psykedeelistä.
The Fourth Kindin olisi ehkä kannattanut vain pistää alkuun teksti "pohjautuu tositapahtumiin" ja olla puhtaasti fiktiivisesti toteutettu, sillä nyt se koettaa olla liian sanotaanko taiteellinen ollakseen kuitenkin vain ja pelkästään tavanomaisen keinotekoinen tosi-tv-jakso avaruusolentoteemalla. Pientä plussaa kuitenkin normaalia monimutkaisemmasta tavasta tehdä pahasti puhkikulutettua lajityyppiä, mutta silti kokemus on aika rasittava.

Meinasin todeta, että Jovovich on aika hyvä draamaroolissaan, mutta sitten tuli kohtaus jossa hänen lapsensa otetaan huostaan ja peruin ajatukseni.

Tähdet: *
The Fourth Kind

TV Thursday: paras eläinystävä

"...mikä tv-sarjassa esiintyvä/esiintynyt eläin on sinun suosikkisi?"

Pidän siitä jos televisiosarjassa olevan eläimen merkitys on olla vain eläin, joka siksi saatetaan tulkita hyödyttömäksi ja yksi parhaimmista sellaisista oli Koira haudattuna-sarjan (Jake and the Fatman) bulldoggi, sillä hän jos joku ei tainnut koskaan tehdä mitään. Sitä paitsi bulldogit ovat cooleja.
Who let the dog out? Who?! Who?!
Ei kukaan, sillä se on bulldoggi.

Koira kuvassa alempana.

Dracula (1979)

Tuuliajolla oleva laiva ja sen kuollut miehistö saapuvat haaksirikkoutuen Englantiin, jossa viranomaiset hieman ihmettelevät mikä aiheutti merimiehille kaulaarepiviä vaurioita, mutta mitäpä tuosta, sillä ainakin tuore kiinteistöomistaja kreivi Dracula (Frank Langella) voi ihan mainiosti. Ja mikä seuramies Dracula onkaan, sillä reippahasti askeltava hymypoika on kaikkien kaveri ja jokaisen naisen unelmien poikaystävä. No, asianajaja Jonathan Harker (Trevor Eve) ei oikein fanita Draculaa, kun tämä tuntuu olevan vähän turhankin kiinnostunut miehen tyttöystävästä Lucysta (Kate Nelligan). Pian alkavatkin ihmisten kaulat kokemaan reikäisyyttä ja verenhukkaa, joten ehkä se on syytäkin olla huolissaan.

Usein on kuultu maininta siitä, että Christopher Lee toi Draculaan mukanaan halun, himon ja seksikkyyden (mikä on minunkin mielestäni totta), mutta kun Leen Draculan näkemys viettelemistä on puukolla hakkaaminen, niin hän ei kenties ole se kaikkein miellyttävin vaihtoehto kun etsitään viettelevää vampyyria. Tällöin vaihtoehdoksi esiin astuu Frank Langella Draculana joka edelleenkin haluaa imeä veresi, mutta joka myöhemmän Gary Oldmanin tavoin vaikutti enemmänkin romanttiselta päiväunien valkearatsuiselta ritarilta, joka kaappaa uhkeapovisen neitokaisen vahvoille käsivarsilleen ja kantaa Jezebelin Valhallan läpi aurinkorannikolle syömään hummeria.
Langella onkin aivan loistava ystävällismielisenä hurmurina, joka uskoo hymyn olevan kulmahampaita tehokkaampi keino vietellä naisia, ollen siten samalla petollisuudessa paljon julmemman oloinen kuin suurin osa muista saman roolin esittäjistä. Vastaavasti suhtautuminen Draculaan kauhistuttavana hahmona on osittain pienoisella koetuksella juuri sen reippailun ja toverillisuuden vuoksi, sillä sitä on kuitenkin aika tottunut sihiseviin torahammasjulmureihin. Varsinkin kun John Williamsin elokuvaan säveltämä musiikki on parhaimmillaan mörkömäisen kauhumusiikin aatelistoa ja elokuvan väreistä pesty visuaalisuus tuo verivanat esille vahvana kuin aurinkoon katsomisen, jolloin kun muu elokuva tuntuu suurelta osin korostavan jotain goottilaissynkeää kylmyyttä, niin tuolloin ystävällinen hymy tuntuu välillä aika kaukaiselta. Abraham van Helsingista (Laurence Olivier) huokuva jackassmäisyys ei ainakaan korjaa tunnelmien ristariitaisuutta.

Elokuvan kuviin on  selvästi panostettu ajatuksia, sillä vähän väliä tuntuu siltä kuin tässä olisi pyritty saamaan jokainen ruutu näyttämään erilliseltä taideteokselta, joksikin joka olisi tarkoitettu äänilevyn kanneksi, tms. Joten harmaalla tavalla pirun kauniista elokuvasta on kyse, joka sitten kaikkien sumujen, kuolleiden puiden, rappeutuneiden talojen, pylväiden ja portaiden, seittien ja keittiön seassa saa melkeinpä unohtamaan ne muut elokuvan näyttelijät Langellaa lukuunottamatta. Eikä se ehkä liene ihmekään, sillä aika rutiinisuorituksia tuntuu elokuva olevan täynnänsä, joka johtunee osittain siitä ettei muiden hahmojen kohdalla ole tehty mitään oikeita muutoksia, vaan ne saavat olla mikroon suunnattavia einesaterioita. Tai muutokset eivät ainakaan ole hahmojen merkitystä kasvattavia, sillä enimmät erot aiemmin koettuihin ovat siinä, että osa hahmoista on yhdistetty keskenään ja siten yksinkertaistettu nähtävää. Näin ollen nopeasti kuvasta poistettu Minakin on nyt Van Helsingin tytär.
Toki pöpilän johtajaa esittävä Donald Pleasence suorittaa muistettavan hetken, kun ruokapöydässä kauhistellaan kaikkien ystävän Minan outoa kuolemaa ja Pleasence on vaan että whateva, mä syön nyt. Oli se Pleasencen asenne joko tarkoituksellinen taikka tahaton, niin pirun huvittava se ainakin on.

Tarina on siis varsinaisesti sitä vanhaa tuttua Draculaa, mitä nyt ollaan hieman hahmoja sekoiteltu ja ilmeisesti juuri tarinan tunnettavuuden vuoksi kuljettu aikamoisia oikopolkua, josta suurimpana osoituksena koko kertomuksen alkupuolen pois jättäminen ja hyppääminen siihen vaiheeseen jossa Dracula on jo oikeastaan tehnyt itsensä tunnetuksi briteille. Jäljelle jätetyt osat ovat kuitenkin samoja kuin ennenkin. Tämä tarinahyppy, hahmojen fuusioituminen ja monenlaiset yksinkertaistamiset tekevät lopputuloksesta eräänlaisen Draculan tiivistemehuversion joka saattaisi kaivata vettä lisäkseen ollakseen täysissä voimissaan, mutta koska tosiaan tarina on niin moneen kertaan koettu, ei se pelkistäminen nyt ainakaan täysin pahasta ole.

Palatakseni tuohon elokuvan värien vähyyteen, niin koska aiemmin näkemäni versio oli yhtälailla harmahtava vhs, niin en tiennytkään että elokuvaa oli ilmeisesti ohjaajansa John Badhamin tahdosta värikorjattu minimalistisemmaksi dvd-julkaisua varten (oletus jota tukee mukana oleva aika kirkasvärinen [joskin tosi huonolaatuinen] traileri). Tämä on näemmä aiheuttanut jonkin verran kritiikkiä katsojien keskuudessa, mutta vaikka mieluusti näkisinkin sen värikkäämmän version, on minun todettava uskoni olevan sen puolella, että tämä kalpeampi on se parempi vaihtoehto. Tämä kommentti sen perusteella, että nyt vähäisemmillä väreillä Dracula ainakin näyttää hiton hienolta.

Tähdet: ***
Dracula

Battleship (2012)

NASA:n älypäät ovat bonganneet mahdollisen Maan kaltaisen planeetan auringon toiselta puolen ja lähettävät sinne viestin. Sieltä siirrymme seuraamaan kuinka joukko merisotilaita on laivoineen toteuttamassa sotaharjoitusta merellä. Joukossa ovat tietenkin veljekset, joista toinen on se hyvä kaikessa onnistuva veli (Alexander Skarsgård) ja toinen se kaikessa mokaava veli (Taylor Kitsch). Lisäksi asiaan kuuluvat kiukkuisen isällinen amiraali (Liam Neeson) jonka tyttären (Brooklyn Decker) kanssa edellä mainittu mokaveli seurustelee, joukko statisteja ja mainostarkoituksessa palkattu Rihanna (Rihanna). Sitten avaruuden muukalaiset tulevat, laskeutuvat mereen sotilaiden luokse, pistävät voimakentän päälle rajaten siten käyttöönsä eräänlaisen pelialustan ja sitten puksautellaan pommeja seuraavat noin puolitoista tuntia. Joo, se käy aika tylsäksi aika nopeasti.
Ja arvatkaa vain onko se juuri hulttioveli joka ryhdistäytyy ja pelastaa päivän.

Battleship pohjautuu samannimiseen peliin, joka tietenkin tunnetaan suomalaisittain nimellä Laivanupotus ja jokainenhan tuon pelin tuntee, kuinka siinä tulee toisiaan näkemättä aluksi arvaamalla ja sen jälkeen päättelemällä voittaa kilpakumppani niin sanotusti upottamalla hänen laivansa. Kiva peli, mutta kun jokunen vuosi sitten ilmoitettiin, että se oli yksi niistä jonka oikeudet ostettiin elokuvaksi muokkaamista varten, niin sitä tuumi että mitäköhän siitäkin nyt sitten tulee, joka sitten osoittautui Battleshipiksi. Olisivat ostaneet ennemmin vaikkapa Kimblen oikeudet. No jos ajattelee sitä sokko-osuutta ja miettii kuinka usein vaikkapa sukellusveneleffoissa on kohtaus jossa veden syvyydessä/pimeydessä vastakkain olevat alukset koettavat löytää toisensa ja pamauttaa torpedo kylkeen, niin ei se nyt oikeastaan yhdeksi toimintaleffan kohtaukseksi ole yhtään sen hölmömpi idea, mutta ettäkö oikein yli kaksituntinen elokuva? Ideaansa nähden se kyllä on niin uskollinen lähdeteoksellen kuin sen tarvitseekin olla (laivoja upotetaan pitkälti ampumalla jonnekin, osumalla sattumalta, tuhoamalla osa ja sitten sen perusteella loput), eikä se ole yhtään sen hölmömpi kuin mikään muukaan pelkkiin pinnallisuuksiin tukeutuva ison budjetin toimintaleffa, mutta kuten sellaiset tiedetään, niin hiton hölmöhän se on, sillä eihän tässä ole yhtään mitään muuta kuin tikkuaskin kylkeen kirjoitettu juoni venytettynä aivan liian pitkäksi vitsiksi. Kliseisiä ääliöhahmoja puhumassa tyhmiä ja pällistelemässä hämmentyneinä, patrioottista kakaramaista uhoa, mahtipontista sinfoniamusiikkia ja miehistä rokkia, hidastuksia hidastusten perään korostamassa muka melankolista tunnetilaa, epileptisesti sätkivää leikkausta painottamassa toimintaa ja helvetin isoja rahaa ahmineita efektejä, auringonlaskuja enemmän kuin sielu sietää ja kaikkea sellaista jota odottaa tyypilliseltä Bayhemiltä. Battleship ei kuitenkaan tietääkseni liity Michael Bayhin millään tavoin, mitä on hyvin vaikea uskoa tätä katsellessa ja kun vuoroon tulee tilanne jossa toteutetaan se helikopterista kuvattu kamera kiertää hidastetusti henkilöiden ympäri-kohtaus, niin voisi uskoa ohjaaja Peter Bergin olevan jokin Bayn salanimi. Joten vaikka Bay ei olisikaan ollut fyysisesti mukana, niin häntä on ainakin opiskeltu hyvin vahvasti ja näin ollen sitä on helppo kritisoida Battleshipia sisällöllisestä onttoudesta, mutta ainakin se on visuaalisesti ihan maittavaa silmäkarkkia. Joskin efektejä ajatellen vaikka tämä tosiaan on kuvallisesti makea, niin se jo hyvin arkipäivää lajityypissään, eikä siten mitenkään poikkeuksellisen hieno.

Jos jokin on varmaa niin se, että paljon sitten maksoivatkaan Hasbrolle nimen käytöstä, oli se selvästikin aivan liikaa, sillä saman leffan olisi voinut tehdä esimerkiksi nimellä Warship ja pitää salaisuutena idean synnyn, koska tälläisessä muodossa se jää Battleship-merkitykseltään eräänlaiseksi salaisuudeksi kuitenkin.

Liam Neesonin rooli on sen verran pieni ja sivussa kaikesta, että hän lienee ollut mukana vain oltuaan jollekin palveluksen velkaa. Varmaan joku Vito uhkasi murtaa miehen polvilumpiot jos ei löydy pätäkkää maksaa pelivelkoja ja siksi Neeson myi itseään Battleshipille.

Plussaa siitä etteivät elokuvan avaruusmuukalaiset ole mitään lonkerohirviöitä eivätkä harmaita pallopäitä, vaan muistuttavat suurelta osin ihmisiä ja olen itsekin aina sanonut, että jos avaruudessa on ihmisen kaltaisia olentoja niin ne ovat nimenomaan ihmisen kaltaisia, jotka sitten siellä omalla Muu-planeetallaan olettavat Maassa olevan lonkerohirviöitä. Okei, Battleshipissa ne ovat tietenkin sisiliskoja, mutta kehonrakenne, kasvoluusto ja muut sellaiset ovat ihmismäisiä, eivätkä täten ole aivan yhtä matelijoita kuin V niin kuin vierailijat.

Tähdet: **
Battleship

Scream 2 - 4 (1997 - 2011)

SCREAM 2 (1997)

Sidney (Neve Campbell) on pyrkinyt jättämään Woodsboron tapahtumat taakseen, mutta asian ei anneta unohtua. Toimittaja Gale Weathersin (Courteney Cox) murhista kirjoittamaan kirjaan pohjautuva elokuva Stab on juuri tullut teattereihin ja aikoinaan syyttömänä Sidneyn ädin murhasta vankilaan tuomittu, sittemmin tietenkin vapautettu Cotton Weary (Liev Schreiber) on mediassa kovastikin esillä. Joten koeta siinä sitten unohtaa traumoja.
Kun Stabin näytöksessä tehdään pari murhaa, tuntuu Huuto-naamio olevan jälleen suosiossa ja Sidney päättelee syystäkin olevansa jälleen veitsen kohteena.

Ymmärrän täysin miksi Screamille tehtiin jatkoa ja vieläpä näin nopeasti. Olihan kyseessä kaupallisesti menestynyt elokuva jota myös kehuttiin kriitikoiden suunnalta. Se oli myöskin elokuva joka sisällöltään oli piristävän uudenlainen, jonka vuoksi markkinat alkoivat täyttymään imitaatioelokuvista (joihin yksi syypää on Screamin kirjoittaja Kevin Williamson), joten etenkin sitä rahaa ajatellen Screamin olisi taottava kun rauta on kuumaa. Valitettavasti Scream kakkonen päätyy jo tässä vaiheessa enimmäkseen olemaan kopio ykkösestä ja valheellisesti uudistamaan itseään juuri niillä samoilla tempuilla joilla Screamin virkistämä genre puudutti katsojansa. Kunhan vain tuodaan uusi sukulainen peliin, niin kaikki on hyvin. Siispä Screamin innovatiivisuus muuttui jo näin pian jonossa seisoskeluksi. Tosin ei se nyt täysin pahakaan seikka ole, sillä Scream kakkonen on kuitenkin lajityypissään varsin onnistunut slasher ja siinä on mukana hyviä ideoita, joista yksi on oikeasti aivan hemmetin hyvä, jolloin kakkososa kärsiikin eniten vain olemisesta tilantessa jossa kilpailua on liikaa ja edellinen maailmanmestari on edelleenkin oma lyömätön isä.

Se elokuvan nerokkain temppu tapahtuu heti alussa kun ensimmäisen elokuvan tapahtumista oli tehty kirja ja nyt innokkaat nuoret ovat katsomassa siitä tehtyä hyvin kaupallistettua elokuvaa nimeltä Stab (enemmän paljasta pintaa). Pelkästään tämä osuus on parempi parodia Screamista kuin yksikään siitä tehty komedia.

Hyvä veto on myös vihjaus tappajia olevan kaksi edellisen osan tavoin, jolla koetetaan suunnata epäilyksiä tiettyyn suuntaan, mutta mitä tulee sitten siihen loppupaljastukseen syyllisyydestä, niin kun jo tuo elokuvan aloitusmurhien yhdistäminen muuhun osaan elokuvaa on haettu sen verran kaukaa, niin olisin toivonut elokuvaan seuraavanlaista idea: murhaajaa ei paljasteta ja tapot ovat vain yhdessä vaiheessa esitetyn teorian mukaisia kopiomurhia joiden tekijällä ei ole mitään yhteyttä Sidneyhin.
Se olisi ollut oikeasti loistoratkaisu kuvata tämä elokuva muuten samanlaisena Sidneyn ja ystävien kautta ja antaa epäilyksien kasvaa, mutta sitten osoittaa etteivät ne elokuvan tapot liitykään itse päähenkilöihin, vaan siihen edellisen elokuvan tapahtumista tehtyyn elokuvaan. Ja koska ne ovat kopiomurhia, niin ne olisivat voineet loppua aiemmin onnistuneisiin murhiin, eikä edes yrittää viedä asiaa pidemmälle. Loppuleffan ajan Sidney olisi vain stressaamassa josko jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahdu.

Pidän tietenkin edelleenkin niistä leffapuheista, jotka tällä kertaa keskittyvät jatko-osiin ja vaikka ne ovatkin nyt menettäneet suurimman yllätyksellisyytensä, niin ovat ne vieläkin suht' kiinnostavia. Palapelin osat ovatkin enimmäkseen samoja: tappaja kompuroi koomisesti, puhutaan kakkia ja tehdään jonkinlainen yllätys. Suurin osa vain on samoja temppuja joita näki jo ensimmäisessä elokuvassa, jolloin tämän osan kirkkaimmat valopilkut ovatkin Screamille irvailua.

SCREAM 3 (2000)

Woodsboron murhiin pohjautuvan filmatisoiniin, Stabin kolmososa on tekeillä ja sitten Huuto-naamioinen tappaja rupeaa harventamaan tekijäkaartia. Edellisestä osasta tutut Gale (Courteney Cox) ja Dewey (David Arquette) rupeavat selvittämään mysteeriä ja Sidney on jossain hevonkuusessa ja toivottavasti pysyykin siellä, sillä annetaan neidin olla rauhassa. Mutta ei, kaiken tämän tarkoitushan on vain vetää Sidney esille, sillä pakkohan se tunkea kulmikasta palikkaa pyöreään aukkoon, jotta saadaan uusi sukulainen mahtumaan syypääksi kaikkeen mitä on tapahtunut ensimmäisestä elokuvasta lähtien.

Kun tämä elokuva ilmestyi, niin dvd:t eivät olleet vielä vallitsevassa asemassa videovuokraamoiden valikoimaa, vaikka olivatkin nopeaan tahtiin syrjäyttämässä kasetteja. Samaan tapaan myöskin laitteet olivat uusia ja monelle sen käyttö oli vielä kuin Rosettan kiven käyttöä, joten hetkittäin jotain hukkui käännöksessä ja sain toistuvasti neuvoa miten elokuvaan saadaan tekstitys tai jotain muuta yhtä vaikeaa. En tahtoisi vähätellä ihmisten neuvokkuutta, mutta välillä vastailin puheluihin joiden sisältö oli: "koko ajan kun mä laitan levyn koneeseen, niin siinä vaan jotkut miehet juttelee." Johon luonnollisesti totesin, että "katsotko sinne koteloon, näetkö sen toisen levyn? Pistätkö sen koneeseen." Kiitos ja näkemiin. 
Scream 3:n dvd on jäänyt mieleeni yhtenä tälläisenä tapauksena, kun eräs sittemmin ystäväkseni päätynyt henkilö vuokrasi sellaisen, toi sen hetikohta takaisin tuohtuneena ja selitti ettei se toimi ja haluaa toisen kappaleen tilalle. En ruvennut kinastelemaan, vaan menin ja vaihdoin levyn. Tai no, ainakin tavallaan, sillä pistin saman levyn toiseen koteloon ja annoin sen hänelle. Seuraavana päivänä samainen henkilö tuli hehkuttamaan kuinka hyvä elokuva Scream 3 olikaan.

Edellisen osan tavoin Scream kolmonen on ihan kelvollinen slasherkauhistelu ja edellisen osan tavoin mukana on joitakin mainioita ideoita, mutta tällä kertaa vanhojen temppujen toisinta vie aivan liian paljon huomiota. Kun kolmosen nokkelin veto, eli miljöönä toimiva kakkososassa esitellyn Stab-elokuvan toisen jatko-osan kuvauspaikka ja sen tekijät ovat oikeastaan sama jippo kuin juuri se kakkososassa esitelty parodinen suhtautuminen ensimmäiseen Screamiin, niin nyt tuntuu liiaksi siltä kuin kopioitaisiin jo tekijöiden itsensä toistamaa ideaa. Ne Stab 3-leffan kuvauksiin liittyvät seikat ovat kuitenkin Scream kolmosen parasta antia ja esimerkiksi Courteney Coxin Gale Weathersia Stabissa esittävä Parker Posey tuo yhteisissä kohtauksissa Coxin kanssa mukanaan mainiota itseironiaa ja elokuvanteosta saadaan aikaiseksi joitakin hauskoja tilanteita (ja pari vähän liian silmille hyppäävää, kuten Carrie Fisherin puhe), mutta en oikein pidä siitä ratkaisusta, että kaikki elokuvassa elokuvan sisällä olevat esiintyvät kuin olisivat jossain sitcomissa. Toki ymmärrän vitsin olevan siinä, että he ovat kauhuleffan kolmannessa osassa johon ei ole enää saatu isompia ja merkittävämpiä näyttelijöitä (Tori Spelling. Ihan oikeasti) mukaan, jolloin kyseessä on se vaihe jatko-osissa kun mennään halvalla ja pahasti kompuroiden, mutta hauskempana olisin pitänyt ratkaisua siitä, että elokuva tehdään vakavissaan, eikä komiikkaa tuoda erikseen mainiten esille. Pidän kyllä siitä, että tappaja lahtaa porukkaa noudattaen sen Stab kolmosen uhrijärjestystä, mutta sekin tuntuu jo niin moneen kertaan toteutetulta idealta. Eikä turvautuminen kehnoon huumoriin ainakaan paranna asiaa.

En oikein pidä siitä, että aiemmin tapettuja hahmoja tuodaan takaisin ilman oikeaa merkitystä ja kun kakkosaan tuotiin David Arquetten poikamainen poliisi Dewey ja Jamie Kennedyn nenäkäs leffanörtti Randy takaisin, pidin jo sitä turhana kun se tuntui vain siltä, että Dewey tarvittiin koska jonkun tutun piti kuolla ja Randy koska jonkun piti pitää leffaviittauksia täynnä oleva puhe, ja se olisi kuitenkin annettu jollekin randymaiselle hahmolle. Scream kun ei ole Elm Street tai Friday the 13th joissa voidaan uudelleensyntyvien hahmojen loppu osoittaa useampaan kertaan jo elokuvan nimessä ja perua puheet seuraavassa osassa, vaan Screamien pitäisi juuri erottaa niiden kaltaisten elokuvien fiktio väitetystä todellisuudesta. Joten tulisi olla rohkeutta pitää tapettu hahmo poissa, varsinkin kun sekä Randy että Dewey tapettiin molemmassa edellisessä osassa. Toki kakkosen lopussa osoitettiin Deweyn olevan elossa, mutta se oli vain varaslähtö paluuseen kolmosessa. Randy kuoli ykkösessä ja kakkosessa, mutta tietenkin hänet piti videonauhan avustuksella palauttaa tähän kolmoseen ja siten hän palasi pitämään sen Randy-puheensa. Joka tällä kertaa on etenkin Scream kolmosen tekoaikan suosittu trilogia-idea, mutta samalla tavalla kuin monien ns. trilogioiden perustelu siihen miksi ne muka ovat kolmen elokuvan liittoja, ei se on tässäkään yhtään sen uskottavampi kuin missään muussakaan sarjassa jossa vain sattuu olemaan sillä hetkellä kolme elokuvaa. Kyllähän tässä väkipakolla yhdistetään elokuvia toisiinsa, mutta kun ei mahdu niin ei mahdu, jolloin loppuratkaisu on taas se "yksi sukulainen lisää". Toisaalta välittääkö sitä edes kuka murhaaja tällä kertaa on?

Scream kolmonen on kuin kahden ensimmäisen elokuvan ihan maukkaista jämäpaloista koottu teos ja vaikka siinä tosiaan on edelleen tutut elementit mukana, niin ne vaikuttavat suurelta osin edellisistä elokuvista tarpeettomina poistetuilta ja kolmosen parhaimmat pätkät oltaisiin voitu yhtä hyvin lisätä kakkososan Stab-parodiaan. Tai ehkä mielummin sinne levyn bonusmateriaaleihin.
Ilman kakkososaa tämä toimisi todennäköisesti paremmin. Tai ehkä se on vain naururaidan puute. Sillä on jotain väliä koska tuntuu ikävältä todeta, että esimerkiksi Tiedän mitä teit viime kesänä-sarjan kolmas osa on naurettavan zombiekalastajansa ansiota parempi idea.

SCREAM 4 (2011)

Vuosia on kulunut viimeisimmistäkin Sidneyn (Neve Campbell) kokemista puukkokauhuista ja neiti on päässyt asian yli kirjoittamalla kokemuksistaan terapeuttisen menestyskirjan, jota saapuu markkinoimaan vanhan kotikaupunkiinsa Woodsboroon. Tänne ovat myös kotiutuneet avioon menneet sheriffi Dewey (David Arquette) ja entinen mediasuuruus Gale (Courteney Cox), kun murhien vuosipäivänä alkaa jälleen löytymään teurastettuja nuorukaisia. Mukaan on tullut uusi polvi nuoria (Hayden Panettiere, Emma Roberts, etc.), mutta meininki on vanhaa tuttua aina sitä uusi sukulainen-käännettä myöten.

Ensimmäisellä Screamilla oli hyödynnettävänään monien vuosien slasherelokuvat ja niiden temput, kakkonen toimi vielä aika hyvin jatko-osakikkailulla (valtaosa jatko-osaviittauksista tehtiin kylläkin muualle kuin kauhuun), kolmosen trilogiahuuhaa on kömpelöä kuten väitetyissä trilogioissa yleensäkin, mutta mitä nelososalla on apunaan?
Koska kolmosen ja nelosen välissä on monen vuoden aukko ja nelosen ilmestyessä Screamin innoittamat elokuvat olivat jo pääosin taantuneet takaisin rutiinikauhisteluiksi (tosin jostain syystä enemmänkin nuoremmalle katsojakunnalle suunnattuna kuin aiemmin), niin slashereista ei oikein ole avuksi ja nehän oli jo muutenkin koluttu läpi. Nykyäänhän ei edes enää oikein tehdä jatko-osaa, vaan uudelleenversiointi, reboottaus, tms., joten siinäkö se nelososan jippo on? Ei kai nyt sentään.
"New decade. New rules." Öö, hetkinen. Mitä uusia sääntöjä, tai ylipäätään uutta on ensimmäisen Screamin jälkeen kauhuelokuviin tehty? No siellä on tässä välissä koettu se Screamin post modernin kauhun sortuminen pehmoilevaksi teinijännitykseksi, aasia- ja espanjakauhun kummitusymboliikan nousu, Hostelin, Martyrsin ja kumppaneiden kidutusporno ja ne loppumattoman tuntuiset remaket. Aasiakauhu ei tietenkään ollut oikeasti mikään uusi asia, kunhan vain sai tuossa jossain vaiheessa enemmän huomiota osakseen ja remaket ovat vanhan toistoa, joten ehkä Scream 4 on sitten sitä extremeväkivaltaista goremättöä.
No ne ovat kutienkin ne remaket jotka ovat tämän elokuvan temppu, joka on sinänsä ilmestymisvuotta ajatellen looginen vaihtoehto, mutta ei mikään hirveän innostava kun ajattelee tyypillisen uusintaversion olevan vain päivitetyillä efekteillä tehty simppeli rahastus, jolloin Scream nelosen etsintä kohdistuu elokuviin joita ei voi kauniina päivänkään pitää hyvinä esikuvina. Valintana se kuitenkin on looginen.
Remaket eivät vain oikein tarjoa mitään tarttumapintaa, kunhan niistä vain saadaan pari sivuhuomautusta aikaiseksi ja uusintaversiointi tulee eniten esille aiempien Scream-hahmojen ja tapahtumien kierrätyksenä. Mutta hei, niinhän jo suurin osa jatko-osista tekee normaalistikin ja niin ovat tehnyt Screaminkin edelliset jatko-osat. Joten tämä nelososa on pikemminkin vain nelososa siinä missä mikä tahansa nelososa, jonka kohdalla kyynisimmät meistä ajattelevat syyn sen olemassaoloon olevan muualla kuin niiden uusien sääntöjen esittelyssä ja pikemminkin vain hittikaipuussa jota haetaan vanhan maineella ratsastamisesta.

Jälleen kerran mukana on joitakin nokkelia juttuja, mutta taas kerran ne liian suurelta osin samoja temppuja. Niinpä esimerkiksi se elokuvan avaava Stab 7 jossa katsotaan Stab kutosta jossa puhutaan Saw nelosesta on oikeastaan vain se sama kakkososan Stab-jippo, eikä useamman elokuvan lisääminen toisen elokuvan sisään tee siitä erilaista. Paras tälläinen Scream-temppu taitaakin olla Stab-elokuvamaratooni, jossa yleisö elää mukana vähän kuin jossain Rocky Horror-tapahtumassa.
Kännykät ovat uudempaa mallia ja nuorissa roolihahmoissa on sellaista nykyaikaista siis niinku whateva-pissisasennetta, mutta ideoiltaan tämä on jo nähty Scream. Plussana kuitenkin se, ette etenkin kolmososaa vaivannut puupäähuumori on karsittu pois ja ollaan siirrytty vakavampaan suuntaan. Välillä saattaa jopa miettiä, että onko hieman ryppyotsaisuuttakin mukana kun jopa se itseironinen suhtautuminen omaan lajityyppiin on poissa. Siltikin vakavampi asenne on tervetullutta edellisen osan jälkeen ja jos tämä ei olisi jo neljäs Scream, eikä Scream-kopioita olisi ehtinyt ilmestyä jo riesaksi saakka voisin melkeinpä uskoa nelososan olevan varteenotettava vaihtoehto "nykypolven" ensimmäiseksi Screamiksi. Ihan oikeasri, siinä kuitenkin on mukana leffatriviaa ja muita ensimmäisen Screamin mausteita, eikä se ole mitenkään huonosti ja katsojaa aliarvoiden tehty elokuva, vaikka tässä vaiheessa elokuvahistoriaa sillä ei olekaan mitään edelläkävijän kenkiä, taikka mahdollisuuksia päästä kunnolla esille edellisten takaa.
Mutta kun se on nelososa, mutta kun vastaavia elokuvia on jo niin paljon, mutta kun remaket ovat lianneet lattian, mutta kun tässä ei ole mitään uutta, niin se on vain hyvä teinislasher ja se on hyväksyttävää tässä vaiheessa.

Lopputekstien olisi kannattanut lähteä pyörimään heti siinä vaiheessa kun ensimmäisen elokuvan lopetuksen uusintaversiointi saatiin päätökseen. Se on ihan hyvä, sitä seuraava osuus ei niinkään.

Scream-elokuvien naamio pohjautuu siis Edward Munchin maalaukseen, mutta siitä käytetään nimeä Ghostface ja Casper on kummitus, joten tässä laatimani kuva-arvoitus:

Tähdet:
Scream 2 ***
Scream 3 **
Scream 4 ***

Scream (1996)

Woodsboron pikkukaupungin rauha järkkyy toistamiseen, kun aikoinaan äitinsä murhalle menettänyt Sidney (Neve Campbell) saa huomata koulutovereidensa päätyvän yksi kerrallaan kuoleman huomaan ja hän näyttäisi olevan yksi tulevista uhreista. Pian kaikki poikaystävästästä Billysta (Skeet Ulrich) rehtori Himbryyn (Henry Winkler) vaikuttavat potentiaalisilta tappajilta. Saattapa se olla koulun raitapaitatalkkarikin.

Screamin ilmestymisen aikoihin tiettävästi moni kauhuelokuvan ystävä oli aika kyllästynyt slashereihin, enkä minä ollut poikkeus tässä asiassa. En ollut ehkä niinkään kyllästynyt itse lajityyppiin, sillä edelleenkin katsoin (kuten vielä tänäpäivänäkin) mielelläni paria ensimmäistä Halloweenia, osaa Elm Streeteista ja Halloweeneista, kuten tietenkin myös joitakin niitä vähemmälle huomiolle jääneitä elokuvia, mutta varsinkin juuri nuo tunnetuimmat ja moniosaisiksi kasvaneet elokuvasarjat olivat ruvenneet viimeisimmillä osillaan puuduttamaan. Toki Freddyt sun muut rupesivat useamman itseään toistavan (nyk. remake) osan jälkeen kokeilemaan kepillä jäätä ja yrittivät tavallaan uudistaa itseään, mikä sinänsä on kunnioitettavaa, mutta lopputuloksena oli kerta toisensa jälkeen Marilyn Mansonin Mechanical Animals-levytyksiä ja monet yrityksistä olivat vain valheellisia keinoja peitellä alleen vanhaa ruosteenraiskaamaa homepintaa. Halloweeniin tungettiin insesti-illuminatia, Jason olikin mato joka siirtyi ihmisestä toiseen ja Freddy,,, no Freddy pelasi Nintendoa. Joukossa oli rohkeitakin ajatuksia ja joitakin ylimaallisen idioottimaisia sellaisia, mutta idean laadukkuudella ei ollut mitään merkitystä kun kukaan ei sitten tuntunut vaivautuvan tekemään kokonaista elokuvaa niiden ympärille, vaan kyseessä oli koirankakkaa nonparelleilla ja vaikka se tietystä kulmasta katsottuna saattaisikin näyttää houkuttelevan erilaiselta, niin sisältä ja maultaan se on edelleen ulostetta. Joten jos sieltä vielä tulisi yksi vähänkin ns. isompi slasher ulos, niin sen ei kannattaisi yrittää kurotella liian korkealle jos ei kerran uskalla seistä tikkailla ilman, että joku avustaja pitää kankuista kiinni. Jos aikoo epäonnistua, niin sitten kannattaa epäonnistua yrittäessään jotain suurta, jolloin mahdollinen pettymys voi tuntua aluksi ylitsepääsemättömältä, mutta taatusti alkaa jossain vaiheessa keräämään kunnioitusta rohkeudesta. Jason Goes to Hell ansaitsee peukut nimenomaan siitä, että se työnsi Jasonin suurelta osin pihalle, mutta samalla sitä tulee potkia kasseille sen vuoksi ettei se oikeasti ollutkaan rohkea veto kun koko pituutensa ajan jaksoi jankata Voorheesin suvusta, vilautteli peilikuvien kautta että onhan se Jason siellä ja lopussa kuin paniikkiratkaisuna toi sankarin takaisin kuvioihin. Niin ja onhan se todella surkeasti tehty elokuva muutoinkin. Vastaavana esimerkkinä todella monta osaa jo ennen Timothy Daltonia eloonsa saanut Bond-sarja sai Daltonin kahden elokuvan aikana kovastikin negatiivista kritiikkiä osakseen muun muassa väkivallasta ja bondmaisten perinteiden puutteesta, mutta ensialkuun pelolla odotettu Daniel Craigin Casino Royale sai enimmäkseen kehuja juuri raadollisuudestaan (ts. realismista) ja juuri niiden bondmaisuuksien karsimisesta. Toki vanhoilliset fanit vastustavat Craigin versioita jo periaatteesta ja tekevät niin katkeraan loppuunsa saakka ja tietenkin aika oli muuttunut Casino Royalen ilmestyessa, mutta uskoisin Daltonin elokuvien saaneen samanlaisen menestyksen kohdalleen jos ne olisivat oikeasti kunnolla ravistaneet bondmaisuudet niskoiltaan. Pidän kyllä noista Daltonin Bondeista, mutta kun niitä katsoo niin niiden agressiivisempi, eli muka katu-uskottavampi ote muuttuu löysätassuksi heti kun mukaan otetaan taas jokin Q:n keksimä härveli jossa taskunauriista löytyy magneettiharppuuna jolla sekoittaa sukellusveneen navigaattori ja näin pois päin. Joten samoin kuin nuo slasherit, myöskään Bondit eivät Daltonin kohdalla uskaltaneet kunnolla erkaantua turvaverkostaan, jääden siksi jonkinlaisiksi muotopuoliksi. Slasherit olivat 90-luvulle tultaessa enimmäkseen joko itseensä kyllästyneitä matalimman aidan kulkijoita, taikka edellä mainittujen esimerkkien kaltaisia valheellisesti uudistusmielisiä matalimman aidan rakentajia. Wes Cravenin vuoden 1994 paluu Freddyn pariin New Nightmarella oli merkki paremmasta, huomattavasti paremmasta. Sen itsetietoisen ironinen pseudorealismi oli erittäin virkistävää ja kyseistä sarjaa ajatellen erittäin innovatiivista, sillä sen sijaan että taas tuodaan joku uusi sukulainen, tms. kuvioihin, niin sekoitetaan mielummin toden ja fiktion rajat esittämällä Freddy popkulttuurin rakastamana roolina, Robert Englund Freddyn esittäjänä ja mahdollisuus että jokin huru-ukkodemoni haluaa olla todellinen Freddy. Näyttelijät esittämässä itseään ja tunnetuinta elokuvarooliaan, elokuvantekoa ja sen muuntumista todeksi, roolileikkejä ja niiden vaihtumista fantasiasta kylmäksi teräkseksi leikkaamaan lihaa. Elokuva on totta.
New Nightmare oli ensimmäinen isompi merkki siitä mitä olisi tulossa ja kun Scream sitten ilmestyi, niin se oli juuri se muutos jota kaivattiin. Tietenkin jos olisi tiennyt millaisen sontatulvan Scream sai aikaiseksi, niin ehkä se ns. post moderni itsetietoinen kauhu olisi kannattanut jättää New Nightmareen.

Screamin teho ei ehkä nykyään ole ainakaan sen ensimmäistä kertaa näkevälle niin merkityksellinen, sillä sen esittelemiä elementtejä on käytetty sittemmin kuoliaaksi saakka ja jo ilmestymisaikana sen pienenä taakkana oli Wes Cravenin aiempi tyylikokeilu New Nightmaren muodossa. Kuitenkin sen ilmestyessä slasher oli lajityyppinä aikamoisissa pohjamudissa ja enimmät yrityksen rippeetkin olivat vain Jason Goes to Hellin kaltaisia aivopieruja, joten tämä tausta huomioon ottaen Scream tuntui oikeasti raikkaalta puhtaalta vedeltä koko päivän hiilikaivoksessa työskentelyn jälkeen.
Enimmäkseen tuntemattomat näyttelijät eivät aiheuttaneet ennakko-odotuksia esiintymisen ja roolien merkityksen suhteen, mistä hyvänä esimerkkinä oli ihmisten suuttumus kun tarkoituksellisena vedätyksenä tehty hyvinkin tunnetun Drew Barrymoren vierailu oli pelkkänä osoituksena siitä, ettei voisi tietää kuka selviää hengissä. Matthew Lillard, Rose McGowan, Neve Campbell ja monet muut Screamin esiintyjät saattoivat olla tuttuja jollakin tavoin, mutta eivät oikeasti vielä tunnettuja ja huomionarvoisinta tuntuikin olevan Skeet Ulrichin Johnny Deppiä muistuttava ulkonäkö, joka ei onneksi kertonut mitään hahmosta itsestään (itse elokuvassa hänellä ei muuten ole deppmäistä kasvokarvoitusta, mutta promokuvissa on).
Ja näyttelijät tekevät kauttaaltaan hyvää työtä, jokaisen täyttäessä oman paikkansa erinomaisesti. Eikä se ole ihmekään, sillä harvemmin ns. teinikauhuelokuvien hahmoille kirjoitetaan näin elävää tekstiä esitettäväksi ja siinä onkin yksi Screamin parhaimmista puolista. Nyttemmin sen puheripuli vaikuttaa samalla tavalla kuluneelta kuin mitä tapahtui osittain sille tarantinomaisellle dialogille kun miljoonat Reservoir Dogs/Pulp Fiction-kopiot rynnivät markkinoile, mutta vuonna 1996 kauhuleffa jossa teinit puhuvat näin paljon, näin virkistävän harkitusti ja aiheesta, tai ainakin oikealla tavalla aiheen vierestä oli aikamoinen harvinaisuus. Varsinkin Screamin (kauhu)elokuvakeskustelut ovat saaneet runsaasti huomiota osakseen ja juuri nämä tosielämän popkulttuuriin liittyvät puheet päätyivät lähes suorina kopioina Screamia seurannaisiin vastaavanlaisiin elokuviin, joita onkin sitten aivan hemmetisti. Screamin ilmestyessä se oli vielä pirun hauskaa katsella ja kuunnella kun kauhuelokuvan hahmot keskustelevat kauhuelokuvista, mitä niissä aina tehdään ja mitä pitäisi tehdä, kun niin sitä tekee itsekin.
Nokkelan ja samaistettavan dialogin ohella elokuvan murhamysteeri on onnistuneen haasteellinen siten, että sitä mielellään pohtii murhaajan henkilöllisyyttä, mutta se ei vaikuta missään vaiheessa miltään pakolliselta koulutehtävältä. Sitä oli hauska pohtia onko kyseessä Henry Winkler yhden tai kahden luonteenvastaisen tekonsa ansiosta, sheriffi jolla tutun näköiset kengät, tai joku muu (pistän kommenttiosioon kenen itse alunperin päättelin olevan syyllinen). Joten Scream onnistuu olemaan hahmoiltaan ja käänteiltään kiinnostava loppuun saakka. PIdän erityisesti siitä, että samalla tavalla kuin me kaikki aina puhumme mitä jossakin tilanteessa olisi pitänyt tehdä, mutta emme voi mitenkään olla varmoja tekisimmekö niin tosipaikan koettaessa, niin samoin Screamin hahmot naureskelevat kauhuelokuvakliseille ja kertovat etteivät itse ainakaan tekisi niin, joten he tekevät sen sijaan jotain aivan yhtä vastaavan hölmöä. Jos joku ryhtyy puukkohippaisille kanssasi, ei ehkä ole fiksuinta haastaa häntä menemällä tarkoituksella sinne missä hän sanoo olevansa, vain koska ei usko puhujaa. Koiranluukku ei ole kenties se paras kohde kun pitäisi suorittaa pako, mutta vastaavasti vaikka ymmärrätkin ettei yläkertaan kannattaisikaan mennä, niin kun ainoa aukko on se koiranluukku ja vieressä on puukkojunkkari, niin isot tissit tai ei, luukku se on.

En minä Screamia täydellisenä elokuvana pidä ja jotkut sen ratkaisuista kärsivät liiallisesta nokkeluuden tavoittelusta.
Kun väärä vastaus Friday the 13th-kysymykseen on hauskaa itsetietoisuutta ja lajityyppiparodiaa, niin jotkut tälläiset oman pesän temput ovat aivan liian silmiinpistäviä, kuten esimerkiksi se talonmies Freddy. Kyseessä olisi voinut olla hyvä taustalta bongattava vitsi, mutta Where's Waldo-tyylisen löytämisen sijaan se tungetaan silmille. Samoin Halloweenista lainattu idea tappajan maskista jonka pitäisi olla arkisuudessaan sellainen ettei sitä voitaisi jäljittää, eikä se keräisi muiden kopioiden seurassa huomiota kärsii ilman myöhempiä parodioitakin siitä, että Huuto-naamio jos mikä on silmiinpistävä ja tuntuu näkymättömyysajatuksen sijaan liiaksi keinolta saada aikaiseksi jatko-osia.
Tähän arkisuuden tavoitteluun liittyy myös se, että murhaaja ei ole toiminnaltaan mikään voittamaton tappokone, vaan jos häntä lyödään niin häntä sattuu. Kiva idea, mutta voi tsiisus kuinka elokuva muuttuu ajoittain silkaksi slapstickiksi kun murhaaja kompuroi kuin olisi päihtynyt yksijalkainen apina diskossa.

Pääosin Scream on kuitenkin kiinnostavalla tekstillä varustettu, hyvin öljytty kauhuelokuva joka ilmestyessään oli syystäkin menestys ja ansaitsee kaiken arvostuksensa. Nyt kun sitä katsoo joutuu ehkä hieman siirtämään ajatuksiaan menneeseen, sillä vaikka Scream itse olikin ja on edelleenkin mielestäni tälläisen itsetietoisen elokuvan merkkiteoksia, etenkin niin sanotun modernin kauhun tärkeimpiä ilmentymiä (innostuksen sokaisemana olen aikoinaan todennut sen olevan kauhuelokuvalle yhtä tärkeä askel kuin Night of the Living Dead), niin se synnytti sellaisen lauman heikompia suoria tai vähintäänkin epäsuoria kopioita, että melkein olisi saattanut olla perempi jos Screamia ei olisi koskaan tullutkaan. Dialogi, rakenne, roolitus ja jopa kansikuvamalli on nyt jo niin nähty ja nähtiin puhki jo parin vuoden aikana Screamin ilmestyttyä. Ikävintä sen ohella, että Scream itse siirtyi jatko-osillaan tuon imitaatiojoukon jatkeeksi on se, että kaikki ne kopioelokuvat pyrkivät samaan ilman samanlaista rohkeutta, jolloin vaikka kansikuvien perusteella elokuvat näyttävätkin samoilta, niin ideat ovat lainattuja ja roolituksessa haettiin vain pinnallisesti samaa ratkaisua, mutta otettiin vähän tunnetumpia kasvoja mukaan varmistamaan yllätyksettömyys.

Jostain syystä etenkin Screamin kansikuva teki vaikutuksen julistesuunnittelijoihin.

Eivät ne kaikki jollakin tavoin Screamia muistuttavat elokuvat huonoja ole, mutta suurimman osan olisi voinut suosiolla jättää tekemättä.

Screamin soundtrack oli aikoinaan myös ahkerassa kuuntelussa. Hyvää shittiä.

Jos siis mieli tekee elokuvaa joka vaikuttaa siltä kuin Robert Altman olisi palkattu tekemään My So-called Life-sarjaa, mutta saanut vahingossa slasherleffan käsikirjoituksen, niin Scream on teos juuri siihen tilaan.

Tähdet: ****
Scream

Delta Fever (1987)

Nuoruuden intoa puhkuvat Nick (Tom Eplin) ja Lance (Leif Garrett) haluaisivat käyttää aikuisuutta edeltävän osansa joraamalla, mutta pentele vie kun pitäisi jossain vaiheessa ruveta kantamaan vastuuta teoistaan. Mutta ei vielä sentään, joten ainakin Nick voi vaikkapa viettää kesää ihastumalla tarjoilija Jillianiin (Katherine Kelly Lang), aiheuttamalla kinaa rikkaan öykkäri Brycen (William Bledsoe) kanssa ja osallistumalla vesihiihtokilpailuihin, jossa pahimpana vastustajana on kukas muu kuin Bryce. Hei Lance suu kiinni, älä puhu enää oikeiden töiden etsimisestä ja muutoksesta, sä oot tosi downer. Samanlainen on Nickin faija (Martin Landau) joka myöskin jaksaa muistuttaa, että mene poika takaisin kouluun, hanki ammatti ja koira ja lapsia ja vaimo ja huono selkä. Duuds, ettekste tajuu ett mä haluun vaan deittailla tyttöjä, twistata ja shoutata. Onneksi opetus on se, että kannattaa odottaa onnenpotkua jonka vuoksi saa suuret vakuutusrahat, ettei vaan tarvitse kantaa vastuuta juuri peritystä yrityksestä ja sen veroista.

Laimea aikuistumistarina jossa esiintyvät näyttelijät eivät ole kuin pari tai muutaman vuoden esittämiään hahmoja vanhempia, mutta vaikuttavat oikeasti keski-ikäisiltä siihen sopivassa kriisissä olevilta aikuisilta esittämässä teinejä. Joten nuoruuden huuman uskottavuuden kanssa on vähän niin ja näin, vaikka kuinka jaksetaankin korostaa dialogissa sitä aikuisuutta merkitsevää ikää (joka on jostain syystä 25 vuotta) ja vastustaa sitä sellaisilla antakaa mun elää-kommenteilla. Kyseessä on sen verran harmiton ja etenkin mitäänsanomaton elokuva, että sitä etsii puoliväkisin kehuttavaa sellaisista seikoita kuin että hei, tässähän on Kauniiden ja rohkeiden Brookena tunnetuksi tullut Katherine Kelly Lang mukana, joka ei tietenkään merkitse juuri muuta kuin että se on tavallaan ihan kiva juttu, tai sitten ei. No ei siitä haittaakaan ole.

Okei se on mielenkiintoista, että toinen kahdesta kannessa mainituista näyttelijöitä on herra nimeltä George Alexander ja sitä siis olettaisi hänen olevan jonkinlainen ns. isompi nimi, tai ainakin jotenkin merkittävässä osassa elokuvassa kun kerran oikein sai nimensä kanteen. Herralla on filmografiassaan tasan yksi elokuva, joka siis on Delta Fever ja roolihahmoksi on merkitty Fisherman, joka minun nähdäkseni on siis jompikumpi nanosekunnin verran elokuvan introssa esiintyvistä ainakin itselleni kasvoiltaan tuntemattomista kalastajista. Rooli on niin näkyvä ja merkittävä, että kalastaja kalastaa ja sitten vene ajaa ohi.

Tähdet: *
Delta Fever

The Texas Chainsaw Massacre - Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre, 2003)

Joukko nuoria on ajelemassa maaseudulla, seurassaan hullutupakkia ja reipas mieli, edessä siintää Lynyrd Skynyrdin keikka. Kun he ottavat mukaansa ikävyyksiä kärsineen tytön, joka pian lopettaa päivänsä luodin avustuksella, kohtaavat he tästä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena sadistisen sheriffi Hoytin (R. Lee Ermey) ja silloin se päivä vasta surkeaksi muuttuukin. Sitten Leatherface (Andrew Bryniarski) sahailee.

Vaikka en varsinkaan nykyään enää pidä tätä Marcus Nispelin ohjaamaa Texas Chainsaw-remakea kaikista huonoimpana uusintaversiona, niin ilmestyessään se oli nimenomaan sitä ja edelleenkin elokuva saa minun silmissäni kantaa tämän epämiellyttävän elokuvasuuntauntauksen emon/esikuvan törkyistä viittaa. Tietenkään Nispelin Texas Chainsaw-remake ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta mitä uusintaversiotehtailuun tulee niin tämä oli ainakin minulle se ensimmäinen tapaus joka todenteolla osoitti kuinka täysin mielikuvituksettomasti dollarinkuvat silmissä, ilman minkäänlaisia yrityksiä (edes valheellisia sellaisia) uuteen näkemykseen remakeja tehtiin. Olihan kyseessä uusintaversio elokuvasta jonka alkuperäinen versio on edelleenkin relevantti, Halloweenin, Night of the Living Deadin ja muutaman muun merkkiteoksen tavoin modernin kauhun alkusykäys. Kaiken kaikkiaan Tobe Hooperin elokuva oli jotain jota ei ollut missään nimessä tarpeellista uusintaversioida sen ollessa edelleen merkityksellinen ja Hooper itsekin oli ymmärtänyt sen tekemällä ensimmäisestä jatko-osasta ylilyödyn kauhukomedian Evil Deadin hengessä. Nispelin elokuva oli myös ensimmäinen Michael Bayn nimellä ratsastaneen Platinum Dunesin tuotanto ja se firmahan pistettiin pystyyn nimenomaan aikomuksena pukata pihalle remakeja ei-kovinkaan-vanhoista eikä ainakaan unohduksiin jääneistä kauhuelokuvista. Texasia seurasivatkin mm. Amityville Horror (2005), Liftari (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Kun kyseessä on niinkin iso nimi kuin Michael Bay ja uusintaversioiden kohteet kukin tunnettuja ja yhtä vähän uusintaversioita kaipaavia, niin ei kenties liene ihme, että muut seikat kuten niin sanottu vanhan korjaus ja parantaminen olivat vähemmän merkityksellisiä kun tärkeämpää oli vain vetää rahat pois ennen kuin huomataan ettei mitään uutta ollutkaan tarjolla. Ja nimenomaan sillä vanhan myynnillä uudella kannella pelaava Nispelin Texas Chainsaw saa kantaa kaiken sitä seuranneiden uusintaversioiden pahat teot niskassaan. Sillä vaikka Nispel osaa Bayn tavoin tehdä pinnallisen kaunista ja hyvällä temmolla kulkevaa elokuvaa, niin mitä helvetin uutta tai erilaista Texas Chainsaw vuosimallia 2003 oikein toi muassaan? Se ei tehnyt mitään muuta kuin pisti mukaan enemmän meteliä ja möykkää, mutta se ei ainakaan minulle riitä. Se että elokuvaa päivitetään vain jotta saadaan sen hetkiset hiusmallit mukaan ja efekteihin uusi vuosiluku ei tee elokuvasta erilaista, paitsi tietenkin siten että keskittymällä niihin saadaan helposti peitettyä sitä alkuperäistä tunnelmaa jonka vuoksi koko jutusta rupesi aikoinaan pitämään. Nispelin version olemassaolo ei siis ole mielestäni perusteltu.
Niin no okei, R. Lee Ermey on se seikka jonka moni vetää esiin kun kerrotaan mikä ainakin on hyvää Nispelin elokuvassa. Kyllä, olen samaa mieltä, Ermeyn yrmyilyä on hauska katsella, mutta ei hänkään ole oikeastaan kuin se jatko-osista tuttu suurempi räjähdys ja terhakammat rinnat, sillä Texas Chainsaw-perhe on aina koostunut joukosta erottuvia friikkejä ja Ermey on näkyvämmästä osastaan huolimatta vain yksi heistä joita on nähty jo aiemminkin, ja melkeinpä uskallan väittää, että hän olisi ollut tehokkaampi pienemmässä roolissa. Ermeyhän tuntuu muutenkin pohjanneen uransa yhdelle ja samalle pahaperseroolille, jolloin Texas Chainsawn osa ei oikeastaan eronnut aiemmasta kuin kenties vain ruutuaikansa kasvun perusteella ja siinä määrässä hahmon teho vähenee mitä enemmän sitä näkee. Mutta kuitenkin, R. Lee Ermey on siltikin elokuvan viihdyttävintä seurattavaa, etten minä mene häntä oikeaksi miinukseksi kutsumaan.

Ihan oikeasti mielenkiintoisimmat jutut jotka yhdistän tähän remakeen ovat elokuvan ulkopuolisia sellaisia:

- Kuten olette jo varmasti huomanneetkin, niin minä pidän kovastikin elokuvamusiikista ja eritoten niihin sävelletyistä ääniraidoista pelkkien various artists-kokoelmien sijaan. Myös Steve Jablonskyn Texas Chainsawiin säveltämä musiikki kiehtoi hetken mieltäni ja nähdessäni kaupan hyllyllä tämän elokuvan soundtrackin, olin ymmärrettävästi aulis ostamaan sen itselleni. Kuitenkin pikainen vilkaisu levyn sisältöön sai minut muuttamaan mieleni, koska pelkästään se että kyseinen levy oli nimenomaan eri esittäjistä koostuva tekele ei ollut lannistavaa, mutta se oli ettei levyllä ollut edes sitä alussa kuultavaa Sweet Home Alabamaa, vaan sisältö koostui pelkästään modernista möykkämusiikista joista ei ollut elokuvassa haisuakaan. Mushroomhead, Seether, Soil, Hatebreed, etc.
Joo, ei oikein minun kamaani.
Huvittavaa kyllä, kun vaikka elokuva sijoittuukin 70-luvulle, niin sen enemmän, kovemmin, äänekkäämmin mentaliteettiin olisi sopinut käytettäväksi väärän ajan angstimusiikki ilman merkittävää eroa.

- Tämän elokuvan ilmestyessä olin videovuokraamossa töissä ja elokuvan promomateriaaliksi lähetettiin muun muassa sellainen liiketunnistimella varustettu standi, joka jonkun astuessa liian lähelle käynnisti äänitteen jossa kuului tuskanhuutoja ja moottorisahan murinaa. Se oli varsin mainio vempele, vaikka aika pikaisesti huomattiinkin ettei sitä voinut pitää päällä kun huumorintajuttomimmat aikuiset rupesivat saarnaamaan kuinka tuollaisia säikyttelykapistuksia ei saa pitää esillä ja että he ottavat yhteyttä johtoon valittaakseen asiasta. Jälkimmäisen kohdalla ne valitukset tulivat usein myymälävastaavan, eli minun kuunneltavakseni. Mikä ei ollut yhtään sen mukavampaa ja kiinnostavampaa kuin kuulla uhkailuja siitä, että "jos mä en saa myöhästymismaksuja anteeksi, niin mä siirryn teidän kilpailijan asiakkaaksi."

Mutta palatakseni tähän itse elokuvaan, pidän toki sen taiten tehdystä visuaalisuudesta, jossa on alkuperäisen elokuvan tavoin paljon makaabereja yksityiskohtia bongattavana. Jablonskyn ääniefektimäinen musiikki on varsin hyvin tunnelmaa luova ja R. Lee Ermey on viihdyttävä oman aikansa verran ja miehellä on taatusti ollut hauskaa kuvauksissa, sillä niin vapautuneesti hän päätään aukoilee.
Mistä en todellakaan pidä on elokuvan mielikuvituksettomuus, sisällön korvaaminen ulkokultaisilla seikoilla, joka saa myös sen liian puunatun ja harkitun visuaalisuuden tuntumaan turvallisesti kaikille suunnatulta. Jos katsojalle riittää se, että isompi on parempi niin ainakin Leatherfacen koko on sitä ja me kaikkihan tiedämme viimeistään Rob Zombien Halloween-pökäleiden ansioista (yks kakkaa ja kaks kakkaa), että isompi on aina pelottavampaa. Eiks nih? Ja isosta puheen ollen, sitä ovat myös Jessica Bielin rinnat, jotka saavat hervottoman paljon aikaa osakseen. Huvittavasti ne tekevät paremman roolisuorituksen kuin muu osa kehosta ja ovatkin Ermeyn jälkeen parhaimmat näyttelijät koko elokuvassa, joka tosin ei ole suuri saavutus näiden 70's Show-paukapäiden seurassa. No, se Steven Hyde värisyttää alahuultaan yhdessä vaiheessa aika tehokkaasti.

Tähdet: *
The Texas Chainsaw Massacre - Teksasin moottorisahamurhat

Mindhunters (2004)

Roolipeleistä pitävä ns. erikoinen FBI-kouluttaja Harris (Val Kilmer) kutsuu joukon profilointia opiskelevia agentteja syrjäiselle saarelle uusimpaan testiinsä, jonka tarkoituksena on totuttaa pääosin toisilleen vieraita virkahenkilöitä työskentelemään yhdessä. Arvatkaa vaan onko siellä saarella sarjamurhaaja joka rupeaa napsimaan agentteja yksi kerrallaan hengiltä. Mutta onko tappaja yksi heistä koulutuksessa olevista? Onko se ulkopuolisena mukaan tullut LL Cool J, herkkä Kathryn Morris, elvistelevä Christian Slater, britti, pyörätuolimies, jakorasia, tai joku muu yhden sanan persoonallisuus.

Kuten niin usein Renny Harlinin elokuvien kohdalla sai Mindhunterskin ilmestyessään parhaimmillaankin vain ihan ok-arvioita osakseen ja kuten myöskin niin usein kyseisen ohjaajan tuotoksien kohdalla on kyseessä elokuva joka sai osan negatiivisestä kritiikistään vain koska sattui olemaan Harlinin elokuva.

Tarinana kyseessä vanha tuttu moneen kertaan kaluttu 10 pientä neekeripoikaa, mutta ei se nyt pelkästään huono asia ole, sillä kuluneisuudestaan huolimatta se on hyvin toimiva lähtökohta ja tulee olemaan sitä vastaisuudessakin. Harva kuitenkaan pystynee kehittelemään tuohon tarinaan mitään oikeasti mullistavaa, jolloin vaikka murhaajan arvuuttelusta voidaankin tehdä haasteellista, niin sitä tietää jo ensihetkestä alkaen elokuvan idean ja vaikka tosiaan murhaajan henkilöllisyys voikin tulla puun takaa, niin se on kuitenkin edelleen sitä että on joukko ihmisiä vuoronumeroineen kuolemassa ja yksi heistä on siihen syypää. Mindhuntersissa muuten olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain edes hieman erilaista siihen murhaajaan liittyen, sillä Val Kilmerin esittämä kouluttaja tunnetaan teatraalisista harjoitusleikeistä ja saari jossa elokuvan agentit ovat on koulutuspaikaksi suunniteltu feikkiperuskaupunki-U.S.A, niin kenties ai se se olikin-käänteen sijaan oltaisiin voitu päätyä enemmänkin sellaiseen Truman Show-ratkaisuun (vielä tarkemmin ja paljastavammin kauhuleffa April Fool's Day) siitä mikä onkaan oikeasti totta. Uskoisin tämän olleen jossain vaiheessa ajatuksenakin, sillä elokuva alkaa juuri siten miten sen olisi tullut loppuakin. Mutta ei sitten, mielummin tyydytään perusratkaisuihin ja ainoa jotenkin muista samankaltaisista rutiinituotoksista erottava seikka tuntuu olevan hieman suurempi keskittyneisyys tappokeinoihin, jotka tuovat välillä kovastikin mieleen Mindhuntersin vuonna 2004 ilmestyneen Sawn, joka sitten synnyttikin suuren määrän kopioita.
Hahmoista on koetettu ensisilmäyksellä tehdä muka kiinnostavia antamalle heille ammatti jonka vuoksi he eivät ole pelkkiä maalitauluja, jolloin heidän tulisi kykyjensä ansiosta pystyä estämään tapahtumia, ratkaisemaan ongelmia ja yhteistyökykyjensä ansiosta olla oikea vastus murhaajalle. Älymystöä edustaville henkilöille olettaisi täten myös kirjoitetun dialogia, joka ei vain olisi sellaista kuten "I guess we found out his weakness: bullets", mutta kun ei niin ei, joten sama se keitä nämä näyttelijät ovat ja mitä ammattikuntaa edustavat, sillä he ovat uhri numero yksi, uhri numero kaksi, etc. Tottakai Kilmer, Slater, Morris, Jonny Lee Miller ja Ladies Love Cool James ovat ehdottomasti parempia kuin esimerkiksi jotkut Estella Warrenit jollaisia Harlin elokuviinsa palkkaa, väittäen haluavansa tuoda uusia kykyjä esille, kuin kertomalla ettei budjetissa ole varoja isompiin. Siltikään Mindhuntersin hahmot eivät vaadi esittäjikseen nimiä, joten jos siellä olisi ollut mukana sanotaan vaikkapa Robert Duvall, niin sitä rupeaisi ehkä kommentoimaan hukkaan heittämisestä.
Eli ei niinkään mitään uutta kerrottavaa, mutta kun tappoleikit pääsevät vauhtiin on Harlin jälleen parhaimmillaan ja sujuvasti toteutettua toimintaa on taas kerran hyvin miellyttävä katsella.
No, lopun kaksintaistelu vesialtaassa ja varsinkin sen päätös on aikamoinen antikliimaksi.

Pidän tosi paljon siitä saaren harjoitusalueesta, joka on kuin hylätty ränsistynyt kaupunki ja olisinkin toivonut sitä hyödynnettävän enemmänkin, mutta sen sijaan hengaillaankin jossain geneerisessä tehdasmiljöössä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että muistan Mindhuntersin ilmestyessä Harlinin korostaneen kuka teki sen-mysteeriä siten, että jopa elokuvan julisteessa (eli siis tuossa tässäkin julkaisussa olevassa vihreässä kansikuvassa) pidettiin hahmojen henkilöllisyys täysin pimennossa ja siksi kuva on tuollainen kuin on. Siis vähän niin kuin Bodyguardin kansikuva, jossa ei näy Whitney Houstonin kasvoja, eikä selviä ihonväri, joka oli kuulemma aikoinaan aiheuttanut joissakin paukapäissä suuttumusta. Hiton pässit, se on hieno kansikuva. No mutta kuitenkin, vaikka tuota Mindhuntersin kansikuvaa ei pitäisikään minkäänlaisena vihjeenä kenestäkään elokuvan hahmosta, saati sitten kenenkään heidän mahdollisesta syyllisyydestä pahuuden töihin, niin c'mon hei, kuka muka ei tajua kuka kannessa koreilee? Vihje: se ei ole Kathryn Morris.

Tähdet: ***
Mindhunters

Movie Monday: du själv?

"Mistä itse tekisit elokuvan?"

En ohjaisi sitä itse, koska sellaista varten on olemassa Uwe Boll, mutta olen jo aiemminkin kertonut haluavani nähdä elokuvan Tetriksestä, eli tuosta palikkapelistä. Enkä tarkoita sillä mitään The Social Networkin tai vastaavan kaltaista kertomusta härpäkkeen luojasta, vaan itseäni lainaten "90 minuuttia kuvaa putoavista palikoista."