Vai että silmäkarkkia?
Mieleeni tuli heti nimiä kuten Kari Wuhrer, Milla Jovovich, Athena Massey, etc. Mutta vaikka nämä tälläiset esiintyjät eivät useinkaan pääse näyttelijänlahjoillaan loistamaan, leffatkin saattavat olla usein silkkaa kuraa, niin eivät he nyt oikeastaan hullumpia esiintyjiä ole ja välillä oikean leffan ja oikean roolin kohdatessa, he saattavat olla jopa loistavia. Ja usein heidän elokuvissaan on jotain muutakin minkä vuoksi ne viitsii katsoa, joten pelkän silmäkarkin vuoksi ne harvoin tulevat valituksi.
Siispä pengoin esille näyttelijän, joka on rehellisesti sanottuna aivan helvetin huono siinä ammatissa ja jonka leffat ovat useammin kuin usein samaa laatua. Vastaavasti tosin hänen elokuvansa ovat lähes poikkeuksetta tarkoituksellisen huonoja, että kyllä hän niihin sopii hyvin. Mutta tärkeintä kuitenkin on, että harvoin otan hänen elokuvansa katseluun muuta kuin kuolatakseni amatsonin perään.
Julie Strain
Strain on tehnyt elokuvia kuten Space Girls in Beverly Hills, Exterminator City, Delta Delta Die!, Zombiegeddon, Vampire Child, jne. Joten ei ihmekään, että hän on tehnyt minuun vaikutuksen.
Kaiken lisäksi, Strain oli naimisissa toisen Turtleseiden luojan, Kevin Eastmanin kanssa ja kattokaa nyt tätä tyyppiä!
Minulla on vielä toivoa. HAHAHA!
Lapsesta saakka Fred Randall (Harland Williams) on kuivausrummussa pyöriessään haaveillut astronautin ammatista ja kun orastavan Mars-lennon kynnyksellä yksi projektiin osallistuvista astronauteista tekee pään satuttavan virheen käsitellessään väärin sittemmin tietokoneasiantuntijaksi päätyneen Fredin ohjelmaa, pääsee sankarimme kokeilemaan olisiko hänellä ohjelmansa erikoistuntijana mahdollisuus korvata tuo loukkaantunut astronautti. Koska Fred on idiootti, niin kollegat kuten Overbeck (William Sadler) vastustavat idiootin mukaan ottamista, mutta niin vain mies samaan tapaan kuin Homer Simpson omissa kokemuksissaan onnistuu juuri ääliömäisyydellään pääsemään testeistä läpi ja saa paikan miehistössä. Juuri ennen lähtöä Fred kuitenkin meinaa jänistää, mutta onneksi aikoinaan Apollo 13-lennon onnettomuudesta syyt niskoilleen saanut Bud (Beau Bridges) valaa uskoa idioottin ja matka voi alkaa.
Huumori koostuu siitä kuinka Fred vinkuu ja vonkuu kuin Youtube-kaimansa, erehtyy antamaan kollegoilleen peräpukamatuubin perunamössön sijaan, imeytyy vessanpönttöön, tekee Chewbacca-ääniä apinalle ja lopussa kun kukaan ei usko hänestä olevan mihinkään, pelastaa hän Budin avustuksella vaaraan joutuneet matkakumppaninsa ja samalla tekee Mars-matkasta onnistuneen. Ja Budin menetetty kunnia palautuu.
Juu-es-ei! Juu-es-ei!
Minä en pidä Harland Williamsia laisinkaan hauskana koomikkona ja oikeastaan ainoa juttu jossa olen tainnut pitää häntä edes lievästi hauskana oli se kohtaus Nuija Ja Tosinuijassa jossa hän erehtyy juomaan virtsaa. Joten ymmärrettävästi hän ei tässäkään elokuvassa, jossa hän hyörii ja pyörii kaikkien päälle juuri ilahduttanut minua, mutta todettakoon se että mies ainakin pistää itsensä kunnolla likoon esittäessään idoottia, että sitä uskoo hänen olevan oikeasti esittämänsä ääliö. Sääli vain, että koska painotuksen vuoksi kaikkien muiden elokuvan näyttelijöiden tehtäväksi jää olla vakavia, niin lopputulos on kuin Bio-Domessa jossa yksi osa elokuvasta on hirveää älämölöhuutoa muiden katsoessa vaivaantuneina sivusta ja sitä ei oikein kestä puoltatoista tuntia.
Sinänsä Rocketman kuitenkin sisältää tuttua kilttiä ääliökomiikkaa jota esimerkiksi Ernest-elokuvat tarjoavat, että ei sen varsinaiset vitsit ole yhtään sen huonompia taikka parempia kuin jollaisia on jo monasti kokenut. Joten kyllä tämä puolen pennin viihteenä kelpaa ja kyse onkin enää siitä jaksaako Harland Williamsia seurata samoin kuten muita vastaavia idiotismista elämäntyönsä tehneitä koomikoita.
Ja kyllä, tässä elokuvassa on oikeasti kannen mukainen vitsi jossa Fred pieree avaruuspuvussaan niin, että se paisuu kuin ilmapallo.
Tähdet: **
Rocketman
Punainen Vaara (myös nimellä Punainen Aamunkoitto) kuuluu niihin kasarielokuviin joiden seurassa muistaa viihtyneensä, mutta joita piti jo tuolloin tahattoman hauskoina kylmän sodan ilmentyminä (vrt. Rocky 4) ja se on vähintäänkin täydellinen kuvaus ohjaaja-käsikirjoittaja John Miliuksesta, miehestä joka tuntuu edelleen elävän kommunismivainojen patrioottisessa ilmapiirissä.
Amerikkalainen pikkukaupunki ja koulupäivä keskeytyy kun takapihalle laskeutuu lauma Kuubalais-Venäläisiä sotilaita tuhoamaan demokraattisen maailmankuvan. Joukko nuorisoa pääsee pakoon ja syrjätien huoltoasemalta he löytävät suurin piirtein kaikki maailman aseet ja ruokavarat joiden avulla voidaan leiriytyä sivummalle ja suunnitella sankarillista toimintaa.
Kirjoja poltetaan, propagandajulisteet paljastuvat, piikkilankaa, tankkeja, köyhyyttä, kurjuutta, orjuutta ja missä ovat jenkkisotilaat? No toki siellä selitetään saman ilmiön tapahtuneen joka puolella maata, että juuri siksi tämä kyseinen kaupunki ei ole saanut armeijalta erityishuomiota, mutta lopulta se on vain että kuka välittää sillä on aika teinipoikien ja -tyttöjen (mutta enemmän poikien) pelastaa kaupunki ja osoittaa muulle maailmalle, että jenkkifutis on se ainoa futis.
Juu-es-ei! Juu-es-ei!
Invasion USA kohtaa The Outsidersin. Siinä lyhyesti koko Punainen Vaara.
Siispä meillä on suurinpiirtein kaikki 80-luvun teinitähdet kasattuna yhteen ja he toimivat kuten Chuck Norris pelastaessaan Yhdysvallat kommunistinen vallan nyrkiltä.
Onhan tämä aika hupsu ja jokseenkin epälooginen elokuva. Sitä se oli ennen ja sitä se on nyt, mutta samalla tämä on kieltämättä hyvin viihdyttävä tuotos. Mukana on tehokasta toimintaa, joitakin vaikuttavia kuvia (esim. alun visio laskeutuvista laskuvarjomiehistä, noin 1 tunti 13 minuuttia kohdassa näkyvä maisema), rutosti bongattavia lapsuuden ja aikuisuuden suosikkinäyttelijöitä (mm. Patrick Swayze, C. Thomas Howell, Charlie Sheen, Jennifer Grey, Powers Boothe, Harry Dean Stanton, etc.), tehokkaan uhmakasta dialogia, hyvä musiikki (Basil Poledouris) ja aika päätöntä menoa. Joten jos suhtautuu elokuvaan sen tarvittavalla nolla-ajattelulla, niin kyseessä on taatun hauskan vakavahkoa teiniseikkailua, mutta jos otsalle ilmestyvät rypyt, niin ne eivät todellakaan katoa tämän avulla.
Tähdet: ***
Punainen Vaara
Vaikutuksen tehnyt lapsitähti?
Jake Lloyd.
HAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA!
Hehehe, ei mutta ihan oikeasti.
Ensimmäisenä mieleen tuli Kurt Russell, mutta sitten rupesin tuumimaan asiaa siten että enhän minä häntä "tuntenut" lapsitähtenä, joten hän ei alunperin ollut minulle lapsitähti. Siispä siirsin ajatukseni näyttelijöihin jotka ovat joko nyt lapsitähtiä, tai jotka ovat ainakin alunperin tulleet minulle tutuiksi sillä tavoin ja sitten haluaisin sanoa Drew Barrymore, mutta hänkään ei tehnyt minuun varsinaista vaikutusta lapsinäyttelijänä vaan vasta sen jälkeen.
Hetken asiaa puntaroituani tuli kuitenkin mieleeni näyttelijä, joka on tehnyt minuun vaikutuksen sekä lapsena että aikuisena ja hän on
Christina Ricci
Äitini on Merenneito, Addams Family, Jäämyrsky, Sleepy Hollow, Monster.
Ricci kuuluu siihen näyttelijäjoukkoon jotka onnistuvat olemaan lähes poikkeuksetta itse hyviä, vaikka muu elokuva ympärillä ei aina olekaan sitä.
No niin, tämä saa nyt luvan olla viimeinen tähän sarjaan tekemäni kirjoitus.
Mikä nyt ei tietenkään tarkoita, ettäkö animaatiot jätettäisiin rauhaan tässä blogissa, sillä saatoitte huomata että esimerkiksi Transformers loisti poissaolollaan.
Mistä sitten pääsemmin Sam Beckettmaiseen aikahyppyyn, mutta tällä kertaa minuun itseeni kun seison hyllyn edessä miettimässä mitä valitsisin tähän Animaatiot-sarjaan. Osan, kuten Transformersin, Star Trekin, Futuraman, Ren & Stimpyn, etc. jätin pois koska todennäköisesti omistan kullekin ihan oman postauksensa ja joillekin suurella todennäköisyydellä useamman sellaisen. Esimerkiksi Star Trekin piirrosversio saa aika suurella varmuudella seurakseen Star Trekin muut tv-sarjaversiot, joten jo siksikin sitä oli loogista lykätä parempaan ajankohtaan.
Osan jätin pois siksi, että vaikka pidänkin jostain Iron Manin vuoden '66-seikkailuista, niin en minä sitä muksuna seurannut. Nämä valintani kun olivat kuitenkin niitä, joista menin lapsena pähkinöiksi, ei niitä joista menin täysi-ikäisenä pähkinöiksi. On hyvin mahdollista, että Iron Man ja esimerkiksi Spider-Man and His Amazing Friends pääsevät vielä esille, mutta samoin kuten Transformers, sitten joskus muulloin.
Edelliseen liittyen myös uudemmat animaatiosarjat jäivät pitkälti pois koska ne eivät olleet lapsuuteni juttuja ja kuten mainitsin, niin osa saanee oman paikkansa valokeilassa sitten tuonnempana. Tahdoin kuitenkin ottaa mukaan myös pari esimerkkiä vähän tuoreemmista animaatiosarjoista joista pidän suuresti ja Jackie Chan Adventuresin sijaan valitsin seuraavat:
HAPPY TREE FRIENDS (2006 - 2010) ja TEHOTYTÖT (The Powerpuff Girls, 1998 - 2004)
Molemmat näistä sarjoista on piirrostyyliltään sellaisia ällösöpöjä, että luulisi Pupu Tupunan olevan piirustuspöydän ääressä, mutta sisältö on kaikkea muuta kuin mitä pysäytyskuvat kertovat.
Happy Tree Friendsin kiltin näköiset karvaturrit ovat kuin Nalle Luppakorva Takashi Miiken käsissä, taikka Teletapit Braindeadissa teurastamassa kanssaeläjiä ruohonleikkurilla. Veri, suolet ja mustaakin mustempi huumori yhdistettynä halitutimassupörinään. Silkkaa nannaa.
Tehotytöt on myös aika väkivaltainen sarja, mutta suolistamisen sijaan siinä harrastetaan mustaa huumoria enemmän Paavo Pesusienen lajityypissä, eli pöpien hahmojen ja tilanteiden avulla. Eli kyseessä on Braindeadin sijaan enemmänkin kuin suloinen yhdistelmä jotain supersankaritoimintaa kuten Spider-Mania jonkun Uwe Bollin roskaa rakastavan Wes Andersonin kanssa. Kuin Simpsoneiden Mr. Sparkle-mainos omana tv-sarjanaan. Ihan oikeasti.
Molemmat sarjat ovat hyvin piirrettyjä, niissä on loistavia hahmoja, vinksahtaneita tarinoita ja tunnelma kohdillaan.
Happy Tree Friendsin tunnusmusiikki ajaa hulluksi ja sitä oli ilmeisesti myös hän joka suunnitteli Tehotyttöjen ulkonäön. Hienoa.
Out on a limb (Happy Tree Friends)
Omassa suosikkijaksossani sininen Lumpy-hirvi on tekemässä metsätöitä ja 127 Tuntia ei ole mitään sen rinnalla, kun puu kaatuu Lumpyn jalan päälle jättäen hänet tekemään päätöksen katkaista oma jalkansa päästäkseen vapauteen. Kyynelten, kivun ja pelottavien ääniefektien jälkeen voimme todeta Lumpyn katkaisseen väärän jalan. Siis eikun uudestaan.
Bubblevicious (Tehotytöt)
Lemmikki (Bubbles) murjottaa koska muut eivät usko hänen olevan yhtä kova kuin Leinikki (Buttercup) ja Lehdokki (Blossom). Siispä yön pimeinä tunteina Lemmikki astelee Professorin Vaarahuoneeseen ja kääntää Holokannen uhkaavuuden Spinal Tappiin ja hakkaa sitten hirviöitä kaupungin liekehtiessä taustalla.
Verileikit saavat Lemmikin mielialat ailahtelemaan. Siispä päiväkodissa nyrkit heiluvat, ja pormestari saa kuulla kettuilua. Neiti käy hakkaamassa liikenneruuhkan aiheuttaneen koiran ja varo vaan jos satut astumaan nurmikolle, taikka roskaamaan. It's Hammer time!
Varomaton Lemmikki jää ilkeän Mojo-apinan vangiksi ja tämä aikoo lasersäteellään saada tytön itkemään, mutta neitokainen hakkaa Mojon aivot pihalle.
Nyt kaikki on taas kunnossa.
Tähdet: ****
Happy Tree Friends
Tehotytöt
LOONEY TUNES
Tämä sisältää nyt oikeastaan lähes kaikki klassiset Warner-animaatiot joita kutsutaan esimerkiksi myös nimityksellä Looney Tunes. Eli Väiski Vemmelsääri, Sylvesteri ja Tipi, Repe Sorsa, Pepe Le Pew, Putte Possu, Marvin Marsilainen, Tasmanian Tuholainen, ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte, kaikki ne nerouden multihuipentumat joissa Väiski kusettaa Repen saamaan haulikon laukauksen päin naamaansa, missä Väiski säikäyttää Elmerin pukeutumalla naiseksi, Kelju K. Kojootti koskettaa pölyn läpi ja huomaa olevansa tyhjän päällä, Pepe ihastuu kissaan jonka päälle on kaatunut harhaanjohtavasti valkoista maalia, Sylvesteri liittyy anonyymeihin linnunsyöjiin ja monet monet muut.
Loistava värimaailma ja piirros (etenkin Maantiekiitäjän ekspressionistiset taustat ovat hienoja), erinomainen äänimaailma puheen ja efektien kautta ja pirun tarttuvat musiikit.
That's all folks.
Hair-raising Hare (1946)
Peter Lorren näköinen pöpi tiedemies houkuttelee Väiski Vemmelsäären omaan synkeään linnaansa mekaanisen naisjäniksen avulla. Linnassa ilkeä tiedemies vapauttaa hirviönsä, aivan sairaan hienon oranssin lenkkareihin pukeutuneen karvakasan ja tyylilleen uskollisesti Väiski sekä juoksee karkuun peloissaan, että myöskin kiusaa karvakasaa minkä ehtii. Antaapa Väiski hirviölle manikyyrinkin.
Säikäytettyään hirviön pakosalle osoittamalla ihmisten seuraavan heitä yleisöstä, voi Väiski lähteä vikittelemään robottijänistä.
Tähdet: *****
Väiski Vemmelsääri
DISNEYN LYHYTANIMAATIOT
Eli yhtä kuin Aku Ankka, Mikki Hiiri, Pluto ja Hessu Hopo. Kuvavalinnaksi pääsi Hessu siksi, että sieltä otetaan tähän kuuluva esimerkkianimaatio.
Mutta kyllä nämä ovat lähes kauttaaltaan aivan loistavia. Muistattehan kuin Aku, Mikki ja Hessu olivat asuntovaunussa ja vaunu pääsi Hessun vuoksi karkuteille, kuinka Aku savusti veljenpoikia ulos ja luuli polttaneensa heidät hengiltä, kuinka Aku ja Hessu päätyivät keskelle merta kolikoilla käyvän veneen avulla ja kuinka Aku kohtasi viidakossa mielipuolisen linnun joka uhkasi itsemurhalla.
Perustelut Disney-lyhytfilmien erinomaisuudelle noudattelevat edeltävän Looney Tunesin linjoja ja se on hyvä niin. Oikeastaan ainoat vanhat Disneyn animaatiot joista en pahemmin ole koskaan välittänyt, olivat ne Silly Symphoniesit joissa jotkut kukat tanssivat musiikin tahtiin ja väriloisto oksensi itsensä kankaalle. Hippipsykedeliaa saa ilman Disneytäkin.
Ai niin ja jos on kovastikin kiinnostunut näistä Disneyn animaatioista, niin tämä Disney Treasures-sarja on aivan erinomainen tapa tutustua Akuun ja kumppaneihin.
No Smoking (1951)
Hessu (eli tässä vaiheessa myös nimellä George tunnettu) Hopo päättää kääntää uuden lehden elämässään ja tehdä jotain oikein, eli lopettaa tupakointi. Addiktio olikin ehtinyt kasvaa jo suureksi, kun nukkumaan piti mennä savuke suussa, ottaa aamiaiseksi leivänpaahtimessa valmistuva tupakka ja polttaa kuin Nero ikään. Lopettaminen ei kuitenkaan ole helppoa kun kollegat ympärillä harrastavat Mad Menia ja pian Hessu onkin valmis luovuttamaan. Seuraavaksi tuleekin ongelma saada jotain poltettavaa, kun katuojatkaan eivät ole valmiita auttamaan. Lopulta räjähtävä sikari tuo helpotuksen.
Tässä sitä todellista Trainspottingia.
Tähdet: *****
Hessu Hopo
TENAVAT (Peanuts)
Tenavat, tottakai.
Tenavien animaatioversio on niin onnistunut, että jos puhutaan parhaimmista sarjakuvafilmatisoinneista, niin tämän tulisi olla mukana. Rujo piirrosjälki noudattelee Charles Shulzin käsialaa, tunnelma on yhtä pikkuvanhaa kyynisyyttä ja jopa ääninäyttely (myös suomidub) sekä musiikki ovat niin sopivaa, että vaikka noita jälkimmäisiä ei voikaan kokea sarjakuvan kautta niin voisi vaikka vannoa kuulleensa hahmojen puhuneen juuri animaatiosta tutulla tavalla ja Linus & Lucy-musiikin soineen.
Ja kuka muka ei rakasta sitä näkymätöntä opettajan wah wah-puhetta?
Tenavat on aina ollut siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että jos sitä oikein rupeaa miettimään, niin se on pirun masentava. Päähenkilö on nuori alistettu B. Virtanen, päähenkilön koira kärsii pahoista harhakuvitelmista, päähenkilöt ystävät ovat uskonnollisia fanaatikkoja, väkivaltaisia, taikka vähintäänkin aliarvostavat sankariamme ja minä rakastan sitä juuri niiden vuoksi. Jos Aku Ankkaan on helppo samaistua hänen kokemansa epäonnisuuden vuoksi, niin samoin on helppo samaistua Jaska Jokusen kyvyttömyyteen saada onnellista täyttymystä elämäänsä.
Tenavat on usein huomattavasti enemmän aikuisille suunnattu "lastensarja" kuin South Park. Tenavat vain käsittelee aikuisuutensa terapiassa, kun South Park tekee saman kakkaoksennuspommivitseillä. Siispä en usko lapsien ymmärtävän Tenavia siten kuin aikuiset sen kokevat, mutta molemmille sillä on jotain annettavanaan.
Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että Schulz ihan turhaan elossa ollessaan murehti sarjakuvansa nimivalintaa, sillä Peanuts on paljon miellyttävämpi kuin Lil' Folks.
Olet Hyvä Jaska Jokunen (You're the Greatest Charlie Brown, 1979)
Jaska Jokunen päättää kantaa kortensa kekoon koulunsa puolesta osallistuessaan lasten olympiaisiin kymmenottelijana ja Piparminttu-Pipsa pistää Jasun sellaiseen rääkkiin, että ei ihmekään että Rocky juoksi vuoren huipulle. Juoksu ei suju, kuulantyöntö ei suju, etc. Jokusen itsetuntoa ei ainakaan kasvata huomio, että koira osaa kaiken kuin Remo Williams ikään. Sopivasti Ressu osallistuu varsinaisiin kilpailuhin naamioituneena Mustaksi Kostajaksi. DANGER DIABOLIK!
Maisa voittaa.
Tähdet: *****
Tenavat (koska nämä nyt vuorossa olevat ja pari tulevaa eivät ole sarjoja samalla tavalla kuin edelliset, niin IMDb-linkitykset johtavat esiteltyyn jaksoon.)
TOM & JERRY
Kaikkihan tietävät että Tom ja Jerry ovat esikuvia Simpsoneiden Tikulle ja Takulle, mutta kuinka moni tiesi että yksi Porvoon kirjastoista otti Tom & Jerry-sarjakuvan pois valikoimistaan koska erään (ymmärtääkseni tuolloin 10 vuotiaan) pikkupojan äiti oli valittanut ihan kaupungin johdolle saakka, siitä kuinka hänen poikansa sortui väkivaltaiseen käyttäytymiseen kyseisen lehden sisällön vuoksi. Lehden siirto aikuisten lehtien joukkoon ei onnistunut, koska se olisi vain houkutellut nuorempaa väestöä näkemään sellaisia kauheuksia kuin Apu, Me Naiset ja BODAUS!
Siis voi Luoja sentään. Toki myönnän, että Tom & Jerryssa on väkivaltaisia aineiksia, sillä käsitteleehän se pääosin luonnollisten vihollisten kohtaamisia, mutta ihan oikeasti. Miksei sama ihminen valittanut tuolloin vielä julkaistusta Mustanaamiosta, Aku Ankasta, Karvisesta, tai Hevoshullusta joka selvästi tahtoo kertoa hevosista pitävien olevan mielenterveydellisesti sairaita. Hevosmielipuoli!
Mutta ainakin Tom & Jerry-animaatiot ovat parhaimmillaan hienoa piirrettyä versiota Chaplinin, Buster Keatonin, Harold Lloydin ja kumppaneiden mykästä slapstickista ja huonoimmillaankin se on vain elokuvaversion valinnassa antaa hahmoilla puheääni ja se ei ole lopulta kovinkaan suuri miinus.
Dr. Jekyll and Mr. Mouse (1947)
Tom kyllästyy siihen, että Jerry toistuvasti koettaa juoda hänen varastamansa maidon ja siispä hän myrkyttää sen. Kuoleman sijaan Jerry kokee muodonmuutoksen joka tekee hänen raivohullun lihaskimpun ja täten Tom saa kokea kovaa rakkautta. Kun Tom juo vastaavaa Jerryn sekoittamaa lientä, ei hän itse kuitenkaan muutu kaapiksi, vaan kutistuu Jerrya pienemmäksi ja se ei ole hyvä asia se.
Tähdet: *****
Tom & Jerry
HULK (The Incredible Hulk, 1982 - 1983)
Vaikka Suomenkin televisiossa on pyörinyt jos jonkinlaista Marvel-animaatiota, niin en muista pahemmin seuranneeni sellaisia muutoin kuin kasettimuodossa. Marvelin suhteen sarjakuvat olivat enemmän se SE juttu minulle, vaikka myönnänkin että DC on aina rulettanut enemmän ja DC:n animaatioita vasta sitten löytyikin ihan rutosti kasetteina. Muistattehan tekin ne? Ne olivat niitä kasetteja joissa oli aina muutakin kuin pelkkää Batmania taikka Aquamania, kuten vaikkapa Voimahiiren seikkailuja.
No mutta kuitenkin, ainakin Hulk-kasetit ovat kulkeneet mukanani luoja ties kuinka monta vuotta, mutta hyvin hyvin monta kuitenkin. Ja tämä Hulk 2-kasetti on eritoten jäänyt mieleeni ja oikeastaan aika hassusta syystä. Muistan nimittäin sen, että kun muksuna ensimmäisen kerran katsoin tämän kasetin, niin söin samalla ranskaleipää jonka päälle olin sulattanut juustoa. Että se siitä sitten.
Tämä nimenomainen Hulkin inkarnaatio on ainakin omasta mielestäni Marvel-piirrettyjen yläluokkaa, sillä niin monenkirjavia tuotoksia sieltä joukosta löytyy. Tosin sortuu tämäkin sarja kierrättämään kohtauksiaan, mitä monet animaatiosarjat etenkin ennen tekivät ja vaikka piirrosjälki onkin varsin maittavaa, niin mitään taiteen riemuvoittoa se ei ole. Silti palaset osuvat sopivasti kohdilleen. Hulk muuten näyttää Tapio Liinojalta.
Tarinat ovat välillä nolostuttavankin huonoja ja se että joka kerta muuttuessaan Hulkiksi on Bruce Bannerilla kauluspaita ja kravatti ja tottakai ne repeävät hänen muuntuessaan, niin on vain typerää kun palatessaan takaisin on jopa kravatti paikoillaan. Toki ymmärrän että nopeasti tehdyssä piirretyssä sarjassa kuljetaan oikoteitä pitkin, mutta kun se Hulkiksi ja takaisin muuttuminen tapahtuu jotain miljoona kertaa joka jaksossa, niin olisivat he voineet tehdä siitä vaatteiden korjaantumisesta edes pari erilaista versiota. Hitto, jopa Teräsmiehen kohdalla tajuttiin väittää että hän oli muka tyhjiöpakannut vaatteensa viitassaan olevaan piilotaskuun, mutta Hulk on niin Tuonpuoleinen ja Molekyylimies, että ne vain Puff the magic dragon ilmaantuvat takaisin.
Se elää, kasvaa ja tuhoaa (It lives! It growns! It destroys!)
Tohtori Protoa kiusaa se, että tohtori Banner saa prioriteetin tehdä kokeitaan gammasäteillä ja hänen itsensä täytyy odottaa omaa vuoroaan. Joten tohtori Proto vetää kiusallaankin vivusta samaan aikaan kuin Banner ja kehittää The Blobin. Sitten tietenkin Blob pääsee karkuun ja syö melkein kaiken vastaan tulevan ja kasvaa ateria aterialta. Eikä totori Proto hyväksy ajatusta luomuksensa tuhoamisesta.
Aina välillä Banner muuttuu Hulkiksi ja juuri Hulkista huokuva gammasäteily lopulta taltuttaa Blobin.
Tähdet: ***
Hulk
TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT (Teenage Mutant Ninja Turtles, 1987 - 1996)
Tai Hero Turtles jolla se myös siellä täällä tunnetaan, mutta Turtles on Turtles vaikka laulaisi Happy Together.
Hei, kuka muka ei diggaa Turtleseja, oli sitten kyseessä tämä funky animaatiosarja, alkuperäinen väkivaltasarjakuva, menestyksen huipulla surffannut lastensarjakuva, pitkät elokuvat (varsinkin ensimmäinen) ja Vanilla Ice. Go Ninja Go Ninja Go!
Aiheeseensa sopivaa piirrosta, hauskoja hahmoja, hupsuja tarinoita, loistava musiikki ja dialogi joka on kuin luotu siteerattavaksi:
Leonardo: Where's the Shredder?
Baxter Stockman: I'll never talk.
Raphael: You'd better, or else I'm gonna get... Sarcastic.
Minä tulen niin iloiseksi tätä sarjaa katsoessani, että se riittää minulle.
Ja muuten, väittäkää vaan vastaan, mutta kyllä se Tikku on parempi nimivaihtoehto kuin Särö.
Kärpäsen Hyökkäys (Enter the Fly)
Krang pistää tohtori Baxterin atomimyllyyn ja sopivasti siellä on mukana myös kärpänen, mikä johtaa erinomaiseen popkulttuuriviittaukseen kun Baxterista tulee Baxterfly.
Toisaalla April nukahtaa nuuhkittuaan Silppurin lähettämää kukkalähetystä ja kilpikonnat koettavat keksiä miten herättää neitokainen. Avuksi keksitään jokin toinen kukkanen, mutta sekä Baxterfly sädepyssyineen, että myöskin Silppuri robotteineen on tiellä.
Turtlesit voittavat.
Tähdet: *****
Teini-ikäiset Mutanttininjakilpikonnat
RAMBO (Rambo: The Force of Freedom, 1986)
Minä jotenkin ymmärsin miksi Toxic Avenger ja Robocop päätyivät myös animaatiomuotoon, mutta Rambo on aina hämmentänyt minua. Etenkin kun se selvästi on lapsille suunnattu sarja samaan tapaan kuin jokin Masters of the Universe oli, mutta ajatus traumatisoituneesta sotaveteraanista hillumasta metsässä säkki päällä ei oikein sovi käsitykseeni lauantaiaamun piirretystä. No, Rambo-piirretty ottaa lähtökohdakseen jatko-osan Ramboilun, pistää mukaan apulaisia ja vastaan kaikenlaisia hupsuja superrikollisia, joten sillä tavoin Rambosta saatiin animaatiosarja aikaiseksi.
Lopputulos on aika tavanomaista seikkailusarjaa, jossa jakso jakson perään joku kuvitteellisen terrorismimaan pääpahis koettaa uhata vapaata maailmaa jollain tuomiopäivälaitteellaan ja Rambo apulaisineen pistää pataan. Muksuna tätä katsoi innosta puhkuen kuin Klingon ikään, sillä hei c'mon onhan se sentään Rambo ja kun toisessä kädessä oli lelu-M60 ja toisessa muovinen Rambopuukko, niin vaikka Rambo olisi ollut Master Chef olisi sekin ollut maailman kovin juttu.
Piirrettynä Rambo on keskinkertaista animaatioltaan ja tottakai Rambolla on koko ajan punainen hikipanta päässään.
Hienona plussana on alkuperäisen leffamusiikin käyttö monin eri muodoin. Okei, melkein aina se on vain pääteeman toisto, mutta musiikkinsa ansiosta Rambo-animaatio on elokuvallisempaa kuin moni kilpailijoistaan.
Yksi asia mikä minua aina kiusasi penskana oli se, että Rambo äksönfiguurini oli hieman He-man-ukkoja isompi ja täten Skeletor ei vaikuttanut kovinkaan uhkaavalta Rambon rinnalla.
S.A.V.A.G.E. Island
Savage island? Onko tämä Andy Sidariksen tuotantoa?
Ilkeä kenraali Warhawk pistää apulaisensa varastamaan upouuden Pandora-ohjuksen, mutta kyseessä ei ole Ruotsalainen poptähtönen, vaan ihan erilainen ohjus. Rambo lähtee apulaisineen noutamaan ohjuksen takaisin ja koska sotapoliisiportsari kiusaa Ramboa, päättää Rambo hypätä liikkuvan lentokoneen matkaan ja sitten mennään jonnekin fiktiiviselle saarelle.
Yksi Warhawkin apulaisista on eräänlainen tiedusteluekspertti ja se tarkoittaa sitä, että hänellä on Viewmaster-laite päässään.
Rambo hilluu ilman paitaa ja jostain kumman syystä päättää lasketella mäkeä alas puunrungossa ja sitten pullistaa lihaksiaan niin että runko pamahtaa säröiksi.
Rambo sitoo pantterin naaman solmuun, kun toisaalla Rambon apulaiset Turbo ja Kat tappelevat ryppyisen käärmeen kanssa.
Vangiksi jäänyt Rambo kohtaa ohiruoskijan, katkoo murtumattomat kahleet, hyppää ojaan, päätyy kauhakuormaajan kyytiin ja menee talon alle. Öö, okei.
Amerikkalainen ajattelutapa on voittanut jälleen.
Tähdet: ***
Rambo
DINORIDERS (1988)
Tämä on sinänsä huvittavaa, että vaikka näistä edeltävistä esimerkeistä pystyn muistamaan elävästi yksittäisia jaksoja, dialogipätkiä, etc., niin Dinoriders ei aivan samalla tavalla jäänyt mieleeni, vaikka se ei umpisurkea animaatiosarja olekaan ja muistan lapsena tykänneeni tästä kovastikin. Tosin rehellisesti todettuna taisin kuitenkin enemmän pitää Dinoriders-leluista, sillä kukapa ei rakastaisi dinosauruksia joilla on lasertykit.
Ilmeisesti tarpeeksi moni ei, sillä sarja jäi vain yhden kauden pituiseksi.
Peruspalikat ovat aika tuttuja, sillä kyseessä on perinteistä hyvä vastaan paha-tarinointia.
On söpöt futurohyvikset jotka päätyvät esihistorialliselle Maapallolle ja valjastavat käytössään olevalla teknologialla dinosaurukset orjikseen ja varustavat ne LASERTYKEILLÄ! Ja sitten meillä ovat rumat futoropahikset jotka seuraavat hyviksiä varastaakseen heiltä jonkun hokkuspokkusvoimakristallin itselleen ja sitä seurataan sitten jaksosta toiseen ja aina hyvikset voittavat.
T-Rex
Avaruusliskopahikset ovat kiinnittäneet Tyrannosaurus Rexiin lasertykkejä ja aikovat possauttaa hyvikset Burt Lancasterin seuraksi.
Siinä ei oikein hyvillä Velociraptor-ratsastajilla ole tilaa omille mielipiteille, kun tyrannolaser suihkii kuin pidätysvaikeuksinen Manneken Pis.
Triceratopscowboy murehtii omaa riittämättömyyttään, mutta lopuksi pahiksia potkitaan munuaisiin ja cowboy tuntee tehneensä jotain merkityksellistä.
Piirros on ihan kelvollista keskitasoa, mutta vain sitä ja samaa ovat kaikki muutkin sarjan elementit.
Vaikka Dinoratsastajien idea on hauska, niin siinä ei ole yhtään niin muistettavaa hahmoa kuin vaikkapa Lion-O, Galvatron, Trap Jaw, etc. joten ainoaksi oikeaksi muistettavaksi asiaksi jäävät lasertykkidinot ja se ei ole tarpeeksi.
Tähdet: **
Dinoriders
ANKRONIKKA (Ducktales, 1987 - 1990)
Kuten useamman tuhannen Disney-sarjakuvan kokoelmani voi paljastaa, niin pidän Disney-sarjakuvista ja niistä erityisesti Aku Ankoista. Myös elokuvallinen Disney on kovasti makuuni ja sieltäkin erityisesti Ankka-tarinat, jotka varsinaisina elokuvina ovat hyvinkin suuren kiven alla piilossa. Onneksi lyhytelokuvina Aku on päässyt aikoinaan ahkerasti esille ja muut ankat etenkin Ankronikan avulla.
Ankronikka onkin aika mielenkiintoinen Ankkasarja sekä sarjakuvana, että animaationa, sillä Aku ei pahemmin näissä tarinoissa esiinny. Toinen erikoisuus on Eurooppalaiseen Ankkatarinointiin tottuneelle erikoiset ilkimys-valinnat, sillä Kroisos Pennosen sijaan merkittävänä vastuksena on Kulta-Into Pii. Kuten myös visuaalisesti ei-identtisistä jäsenistä koostuva Karhukopla. Piin mukanaolosta olinkin kovin iloinen, mutta pakko myöntää etten juurikaan arvosta tätä versiota Karhukoplasta.
Sittemmin kun Ankronikka on kaikissa muodoissaan hautautunut enemmän tai vähemmän historiaan, ei muita mukana olleita sivuhahmoja ole juuri nähty, mutta ainakin Jumbo-sarjassa saattaa vielä esiintyä Ankronikkaa jonka avulla Heimo Huima ja muut pääsevät esittelemään kykyjään.
Ankronikka on yhdellä sanalla täydellinen ja useammalla se on erittäin hyvin animoitu, hahmot ovat kiinnostavia, ääninäyttely erinomaista, musiikki loistavaa ja tarinat ovat hyvin hauskoja sopien kaikenikäisille. Joten ainoa miinus jonka itse löydän sarjasta on se Karhukoplan design ja se ei ole paljon mitään se.
Niin hyviä kuin monet Disneyn pitkät animaatioelokuvat ovatkin, on Ankronikka lähes poikkeuksetta jakso jaksolta parempi.
Rahakato (The Money Vanishes)
Ei niin yllättäen Karhukopla pakenee vankilasta ja vapaalla jalalla ollessaan he ensitöikseen varastavat Pelle Pelottomalta sädepyssyn jolla voi siirtää materiaalia paikasta toiseen, samalla tavalla kuin sillä Kärpänen-elokuvan atomimyllylaitteella. Laite siirtää mitä tahansa minne tahansa, kunhan ensin muistaa suihkuttaa spesiaalidödöä siirrettävän kohteen päälle. Siispä lahjoitetaan suihkepullo Roope Ankalle ja annetaan hänen ymmärtää sen suojelevan rahat sitä syöviltä ötököiltä. Varallisuutensa puolesta huolestunut Roope tekee juuri mitä odotettiinkin, mikä antaa Karhukoplalle mahdollisuuden tehdä valuuttasiirtoja omiin taskuihinsa.
Veljenpojat altistavat itsensä edellä mainitulle dödölle ja täten siirtyvät samaan paikkaan kuin Roopen rahat, ja sitten erheen vuoksi ilmoille karkaa dödöpilvi jonka vuoksi veljenpoikia jahtaavat koplalaiset siirtävät milloin mitäkin vastaan tulevaa eriskummallisiin paikkoihin, kuten leijonan kampaamoon. Kohta asetelmat kääntyvät ja Karhukopla saa paeta veljenpoikia, jotka sitten siirtävät koplan minnekäs muualle kuin vankilaan.
Tähdet: *****
Ankronikka
TIKU & TAKU: PELASTUSPARTIO (Chip & Dale: Rescue Rangers, 1989 - 1990)
Suomessa ei muistaakseni tainnut pahemmin Tiku & Taku Pelastuspartiota (tai Pelastajia) sarjakuvamuodossa näkyä, mutta kuten Ankronikan kohdalla jokainen muistanee animaatiosarjan ja tottakai Nintendon seurassa kasvanut mukula varmasti muistaa myös niistä tehdyt erinomaiset pelit. Oi niitä hyvästä syystä tuhlattuja tunteja.
Pelastuspartio iskeytyi tajuntaani samoihin aikoihin kuin Ankronikka, mikä on loogista jo siksikin että sarjojen valmistumisajankohdat ovat samoja, mutta aivan samanlaista vaikutusta eivät nämä jyrsijät tehneet. Mutta koska myös Pelastupartiossa on erinomainen animaatio, musiikki loistavaa ja ääninäyttely hyvää, niin luulen että pääsyyni suosia Ankronikkaa Pelastuspartiota enemmän johtuu vain siitä, että vaikka pidänkin näistä talttahampaista, niin pidän vielä enemmän ankoista.
Oli kyllä loistava idea tehdä Tikusta ja Takusta eräänlaisia yksityisetsiviä ja etenkin Magnum P.I.:lta näyttävä Taku pääsee esittelemään koomikonkykyjään suurella sydämellä.
Chi-chi-chi-chip an' Dale ja kuulostaa kovasti Ihmemieheltä.
Three Men and a Booby
Tämä jakso on ehdoton suosikkini koko sarjasta ja se johtuu kahdesta mukana olevasta hahmosta, jotka ovat mielestäni kaikkien aikojen parhaimpien animaatiohahmojen joukkoon kuuluvia. Toisaalta tämä samainen jakso sisältää myös yhden Jar Jar Binksmäisen ärsyttävän hahmon.
Alussa näemme kuinka Tiku, Taku ja kollegansa ovat kaupassa ostoksilla, kun paikalle pyyhältää hysteerinen lintu (eli se ärsyttävä hahmo) etsimään eggnapattua lastaan. Pelastuspartio päättää auttaa löytämään kadonneen lapsen, tai siis kadonneen munan ja päätyvät tutkimuksissaan munahullun (hei, se vain kuulostaa härskiltä) miljonäärin, Peter Lorrelta näyttävän Dumptyn jäljille. Apunaan Dumptylla ovat henkivartijahaukat Cruiser ja Bruiser, jotka ovat aivan riemastuttavia hahmoja. Cruiser ja Bruiser ovat Myrskyn Ratsastajista karanneen Patrick Swayzen näköisiä, mutta kuulostavat Keanu Reevesilta ja bilettävät kuin olisivat jossain Peter Fondan prätkäleffassa. Puhdasta neroutta.
Pelastajat pelastavat munan, mutta äitilintu jää Dumptyn vangiksi. Sen sijaan, että keskittyisimme nyt äitilinnun pelastamiseen, niin Pelastajat ryhtyvät hoivaamaan munaa joka lähtee karkuteille. Munasta kuoriutuu lintu jolle Taku koettaa syöttää Tikun.
Seuraavaksi päätetään pelastaa se vangittu äitilintu ja näin tehdään.
Tähdet: ****
Tiku ja Taku: Pelastuspartio
BRAVESTARR (1987 - 1988)
Bravestarr oli hieman yksityiskohtaisemmin piirretty kuin Masters of the Universe ja siitä oli vähennetty koomisia elementtejä, mutta pääosin sarja oli tutun tuttua Filmationia.
Kyseinen sarja oli retrofuturistinen, steampunkmainen kertomus New Texasissa toimivasta sheriffistä, Bravestarrista joka koetti estää paikallisia hirviömäisiä rikollisia kiusaamasta kilttejä hamsterihumanoideja. Apunaan Bravestarrilla oli kyborgihevonen ja kyky kutsua itseensä yliluonnollisia kykyjä, kuten haukan katse, karhun voimat ja gerbiilin rakko.
Bravestarr taitaa olla niitä hieman unohdettuja sarjoja, sillä vaikka ainakin oman kokemukseni perusteella näitä kasetteja tuntuu vielä edelleenkin aika helposti löytyvän kirppareilta ja aikoinaan hahmo päätyi meille myös sarjakuvan ja lelujen muodossa, niin juuri kukaan ei tunnu muistavan sitä ainakaan ennen kuin näyttää pätkän siitä. Mikä on hieman surku, sillä kyseessä on aika mainio, hieman Full Moonin tuotokset mieleen tuova animaatiosarja. Eli hauskaa B-tieteisroskaa.
Animaatio on varsin sujuvaa, juonet köykäisiä ja musiikki hyvää.
Eläintarha Avaruudessa (Space Zoo)
Ulottuvuuksien välinen aukko on avautunut ja sieltä esiin työntyvä mekanokäsi nappaa Uuden Teksasin asukkaita vangiksi avaruuslisko Brankorin yksityiseen eläintarhaan. Sheriffi Bravestarr hyppää aukkoon ja kurmoottaa Brankoria ja hänen robottejaan. Kun vangit ovat vapautettu ja Brankor näkee heidän olevan iloisia vapaudestaan, on hän oppinyt ystävyyden merkityksen. Ihan oikeasti.
Tähdet: ****
Bravestarr
NAAMIO (Mask, 1985 - 1986)
Jos oletan Bravestarrin olevan jotenkin unohdettu, niin Naamio eli Mask tuntuu olevan sitä vieläkin enemmän. Osasyynä tähän pimentoon on tietenkin Jim Carreyn tähdittämä Mask-elokuva ja siihen liittyvä animaatiosarja, joiden vuoksi aina kun mainitsee Maskin, olettavat kuulijat kyseessä olevan juuri tuo Carrey-Mask.
Muistaakseni Mask pyöri joko Superilla taikka Skylla, joten se mahdollisesti osaltaan aiheutti sen vähemmän valokeilassa olemisen Suomessa kuin monien muiden aikalaistensa. Ainakin lelupuolella Mask ruletti ja kovaa, sillä tähän sarjaan liittyvät vempeleet olivat todella cooleja. Autoja jotka muuttuivat lentokoneiksi ja ampuivat kiekkoja, etc.
Animaatio on hieman valjun näköistä ja etenkin värit ovat turhankin heppoisia kuvatakseen terrorismisvastaisen erikoisyksikön toimintaa, mutta toisaalta sarjan valoisuus sopii hyvin pääsankari Matt Trakkerin Doug Savantismiin. Sitten kun vielä suuren osan jaksojen ajasta vievät Trakkerin joka puolelle nenänsä työntävä nyhverö poika ja hänen pelkurimainen R2D2-kopionsa, niin lopputulos on hieman kuin ostaisi Pulp Fictionin, mutta kotelon sisällä olisi Kummikarhut.
Makeat teknologiset keksinnöt ovat kuitenkin se seikka mikä tekee Maskista hubaa, vaikka löysä aor-tunnari ei sitä teekään.
Niin ja suomennoksessa Matt on tietenkin hauskasti Matti.
The Deathstone.
Maahan syöksyy meteoriitti joka kiihdyttää kasvien kasvua, joten tottakai terroristiryhmittymä Venom haluaa sen itselleen ja Mask-järjestön tehtäväksi jää pysäyttää pahikset. Luonnollisesti Mattin poika Scott piiloutuu yhteen Maskin ajoneuvoista ja aiheuttaa eräälle jäsenelle vaaratilanteen ja nyt Scott korjaa tilanteen varastamalla vahingossa Venomin johtajan Mayhemin lentokonehelikopterin. Kone kuitenkin palautuu pian Mayhemille ja Scott voidaan unohtaa. Maskin jäsenet kirjaimellisesti jäädyttävät pahikset ja nappaavat meteoriitin itselleen, joka katoaa ilman selitystä ja sen tuo perille Scott..
Ja opetus on että "jos juoksette pallon perään, katsokaa ensin molempiin suuntiin." Öö, okei.
Tähdet: ***
Naamio
Tuossa tovi sitten Movie mondayssa kyseltiin animaatioiden perään ja mainitsin vastaukseni yhteydessä kaikenlaista He-manista Tehotyttöihin.
Tämä herätti minussa jonkinlaisen halun kirjoittaa aiheesta hieman enemmän, mutta mitä ja miten? Kaikista animaatiosarjoista joista haluaisin kirjoittaa ei minulla ole kuin yksi, kaksi, kolme kasettia, levyä ja joistakin koko sarja, ja osasta jopa kahdessa formaatissa.
Siispä otanko mukaan vain kokonaiset kaudet, vaiko yksittäiset jaksot?
Päätin keskittyä jälkimmäiseen ja siinäkin vain yhteen harkitusti taikka sokkona valittuun jaksoon, jotta saisin tarpeeksi monta haluamaani animaatiota esille. Siispä huomioikaa, että vaikka kerron vain yhdestä jaksosta per sarja sen sisällön, niin se edustaa koko sarjaa.
Joten varautukaa selvästi nostagian värittämiin matkoihin ja mahdollisuuteen, että joskus palaan joihinkin sarjoihin hieman syvemmin.
HE-MAN AND THE MASTERS OF THE UNIVERSE (1983 - 1985)
On loogista aloittaa suurimmista suosikeistani ja tämä vahvasti seksuaalisviritteinen Conan Barbaarista innoituksensa saanut animaatiosarja kuuluu niihin eniten pitämiini piirrettyihin.
Perusjuoni jaksosta toiseen on simppeli: Planeetta Eternialla asuva kiltti prinssi Adam elää kaksoiselämää ja taikamiekkansa avulla herra muuttuu koko kansan sankari He-maniksi.
He-manina hän pyrkii estämään pahan Skeletorin maailmanvalloitusaikeet.
Jakson lopussa He-man tai joku muu jutustelee katsojalle ja kertoo jonkinlaisen opetuksen, kuten vaikkapa että tällä kertaa opimme ystävyyden merkityksen, tms.
Se mitä tässä sarjassa ei niinkään käsitelty, mutta joka nousi ajoittain sarjakuvissa esiin oli Adamin murehdinta siitä, että hän haluaisi osoittaa olevansa myös omana itsenään sankarillinen, eikä siis aina vain piilotella alter egossaan. Mutta lelumarkkinoinnissa toimiva animaatiosarja oli kuitenkin ilman tätäkin seikkaa kaikkea muuta kuin pelkkä lastenohjelma. Sarjassa oli hyvin vahvoja kauhuelementtejä Skeletorin demonisesta luurankolookista musiikin synkkyyteen ja varsinkin miljöö normaalista luonnosta Käärmevuoreen ja Harmaakallon linnakkeeseen olivat silkkaa Clive Barkeria.
Tietenkin Skeletor puhuu kuin vinkulelu, mikä sitten lieventää hahmon kauhistuttavuutta.
Ja jos visuaalisesti mukana on kauhua, niin seksuaaliset fetissit eivät myöskään ole kaukana. Remmeihin ja turkiskalsareihin pukeutuneet lihaskimput painimassa keskenään. Isorintaiset vähäpukeiset dominat kieriskelemässä. HEPPU NIMELTÄ FISTO! Joten pelkkä nopea vilkaisu Masters-hahmoihin saa ajattelemaan kyseessä olevan jonkinlaista pehmopornoa.
Kevyt kauhu ja seksuaalisuus vain tekevät sarjasta mielenkiintoisemman, sillä pääosin jaksot noudattelevat aina samaa paha uhkaa paha voitetaan-tarinointia, joka voi suuremmissa määrissä tuntua liian toistuvalta.
Itse animaatio edustaa tyypillistä Filmationia (Blackstar, She-ra, Bravestarr, etc.) jossa supersankarisarjakuvamaisuus on vahvana, kohtauksia kierrätetään ahkerasti ja anatomia heittää välillä häränpyllyä. Toisaalta muutama kohtaus on animoitu niin realistiseksi liikkeiltään, että tuntuu kuin katselisi motion capturella tehtyä tuotosta (esim. se maassakierähdys joka toistuu lähes joka jaksossa ja samaten se toistuva askel-pysähdys-kääntyminen.)
Lopputulos on erittäin viihdyttävää kevyttä seikkailupiirrettyä, joka on lopulta uskaliaampaa kuin voisi luulla.
Esitteille pääsee sokkona valittu jakso nimeltä Kissa ja Hämähäkki (The Cat and the Spider).
Adam ja vain tämän jakson verran mukana oleva arkeologi Malekta löytävät muinaisen kissakansan temppelin ja sieltä löydetään kissapatsas jossa saattaa olla pahoja voimia. Tottakai sekä kissaihmiset, että Skeletor haluavat patsaan itselleen ja kun kissademoni pääsee vapaaksi niin Skeletor laskee housuihinsa ja He-man ampuu salamalla itsensä voittoon.
Opetus on että "ihmisiä pitää arvostella yksilöinä."
Mastersista pitää vielä todeta se, että se herättää minussa niin lämpimiä muistoja, että pelkkä tunnusmusiikin kuunteleminen saa välillä kyyneleet kihoamaan silmiini.
Niin ja tämä oli ensimmäinen tv-ohjelma jossa pistin mieleeni sittemmin Babylon 5:n luoneen J. Michael Straczynskin nimen.
Tähdet: *****
He-man and the Masters of the Universe
SHE-RA: VOIMAN PRINSESSA (She-ra: Princess of Power, 1985 - 1987)
She-ra, eli prinsessa Adora on He-manin, eli prinssi Adamin kaksoissiar ja asustaa planeetalla Etheria. Aika vähäiselle huomiolla jäänyt She-ra oli sarja joka koetti yksinkertaisesti olla tytöille suunnattu Masters of the Universe ja ymmärrän, että jonkinlainen yhteys He-maniin pitikin luoda jotta pystyttiin hyödyntämään sen mainetta, mutta lopputulos on hieman kuin 8MM:n kakkososa, eli jotain joka liian läpinähyvästi koetti "rahastaa" jollain jo ennestään tunnetulla. Minä kyllä pidän edelleenkin She-rasta, mutta enemmän sen tahattoman komiikan vuoksi kuin Mastersin onnistuneena spin offina. Vaikka Masterskaan ei loistanut millään järin syvällisillä tarinoillaan, niin tämä She-ran kaksoissisaruus aiheuttaa aivan liian paljon päänvaivaa koettaessaan yhdistää sarjat yhteen ja He-manin ajoittaiset cameovierailut eivät ainakaan selvennä asiaa.
Animaatio on samanlaista kuin Mastersissa, joten se ei minua pettänyt, mutta hahmoratkaisut ja yleinen design aiheuttavat hämmennystä. Kyse voi olla vain sukupuolten välisistä eroavaisuuksista, mutta silti uskon että She-ran keinot pyrkiä olemaan tyttöjen sarja ovat vääristyneet, sillä minun on hyvin vaikea kuvitella tyttöjen pitävän tätä sarjaa yhtään Mastersia enemmän omanaan. Syynä se, että She-ran käsitys tyttöjen jutuista ovat viiksekkään miehet, yksisarviset, sateenkaaritaiat, Teletappimainen gugugaga-puhe ja kukkaset, kukkaset, kukkaset. She-ra on tehty siten, että aivan kuin joku olisi muistellut vanhaa sanontaa "what are little girls made of? Sugar and spice and everything nice" ja käsittänyt sen tarkoittavan pelkkää kukkatähtisadekimallusta.
No kuitenkin, She-ra on lopulta silti varsin veikeä animaatiosarja joka herättää miellyttävää tahatonta huvittuneisuutta ja sitä aika paljon. Hauskaa on jopa se, että jos Mastersin tunnusmusiikki on jykevää energiaa, niin She-ran vastaava on lollipop lollipop-rallattelua.
Sarjan suurin plussa oli pääpahiksena toiminut paholaismainen Hordak, joka Masters-sarjakuvissa sai usein Skeletoriakin näkyvämmän roolin.
Kukkien Päivä (Day of the Flowers).
He-man ja She-ra käyvät kiusaamassa Hordakia ja heistä jälkimmäinen on kiukkuinen koska orjat eivät kapinallisten toiminnan vuoksi pysty kaivamaan tarpeeksi nukleonia. Onneksi Hordakilla on suunnitelma joka voisi kääntää voimasuhteet hänen edukseen. Siispä pistetään General Grievousilta näyttävät Monstroidit tallaamaan planeetan kukkaset. Öö, okei.
Samaan aikaan toisaalla Orko hukkaa He-manin ja She-ran taikamiekat toiseen ulottuvuuteen. Ilman erityisiä voimiaan, joutuvat sankarimme turvautumaan älyynsä ja sen seurauksena he ymmärtävät viskoa jääkimpaleilla kohti Monstroideja. Ja kun Orko saa miekat palautettua, heittävät He-man ja She-ra jääkimpaleita kohti Monstroideja.
Opetus on, että jos uskoo itseensä voi saavuttaa vaikka mitä.
Tähdet: ***
She-ra
Silloin kun olin vielä videovuokraamotyöläinen ja silloin kun dvd:t eivät vielä olleet syrjäyttäneet videokasetteja, kävi meillä eräs lähemmäs eläkeikää ollut mieshenkilö joka ainakin parin vuoden ajan vuokrasi kerran kuukaudessa yhden ja saman kasetin ja se sattui olemaan tämä nyt vuorossa oleva Rankka Päivä. Kyllä sitä tovi tuli ihmeteltyä, että miksei kyseinen herra vain yksinkertaisesti ostanut elokuvaa itselleen, mutta väliäkö tuolla sillä hyvän leffan mies oli kuitenkin valinnut obsessiokseen. Kyseessä on nopeasti ajateltuna hyvin epätasaisen Joel Schumacherin väkevin ohjaustyö ja melkein uskaltaa sanoa Michael Douglasin tekevän tässä uransa parhaimman roolisuorituksen. Ehkä, ehkä ei, mutta kauas ei ainakaan jäädä.
Hikinen aamupäivä ja stressaantunut Bill "D-Fens" Foster (Michael Douglas) ei kestä enää. Hän jättää autonsa keskelle ruuhkaa ja lähtee kävelemään. Matkalla mies purkaa kiukkuaan pikaruokalan pilkunnussimiselle, aiheuttaa rasistiselle asekauppiaalle tuskallisen kokemuksen, ajaa katujengin turmioon ja kulkee kohti ex-vaimonsa kotia, mutta eläköityvä poliisi Prendergast (Robert Duvall) koettaa vielä miehisyyden osoituksena pysäyttää itse- ja muidentuhoisen Breaking Bad-esikuvan odysseian.
Rankka Päivä on täynnä kohtauksia, jotka nousevat eräänlaisiksi rivikansalaisen kapinan toteutuneiksi fantasioiksi. Kun D-Fens tuhoaa kaupan kritisoidessaan virvoitusjuoman hintaa, ampuu puhelinkopin sirpaleiksi kyllästyttyään napinaan, aiheuttaa golfelitistille sydänkohtauksen, huutaa maailmalle totuuden hampurilaismainonnan valheellisuudesta ja lopussa kysyy "i'm the bad guy?", niin sitä voi vain hurrata ja samaistua miehen käytökseen. Siksi onkin D-Fensin tarinalle aivan turhana lisänä se aseteollisuudessa työskentelytarinointi ja sitä miettii, että eikö tässä luotettu siihen että aivan "tavallinen" duunari olisi ollut tarpeeksi, vaan tällekin hahmolle piti luoda jokin muka mielenkiintoisempi henkilöhistoria. Sama pätee niihin kohtauksiin joissa D-Fens esitetään jonkinlaisena psykona, kuten se jossa herra istuu hämärässä ja kiusaa puhelimitse ex-vaimoaan. Mitä enemmän D-Fensiä esitetään taviksena, sitä mielenkiintoisempi hän on. No se on lopulta pieni roska silmässä, kun muutoin elokuvassa saa pääosin katsoa loistavaa näyttelemistä, tehokasta kerrontaa ja ennen kaikkea antisankarin joka voisi olla katsoja itse.
Se tosin on myönnettävä, että tarpeettoman D-Fensin hahmosyvennyksen lisäksi elokuvassa on kaksi muutakin hieman ärsyttävää seikkaa:
1. Prendergastin hysteerinen vaimo oli väsyttävä.
2. Kohtaus jossa D-Fens vahingossa laukaisee singon oli todella hölmö.
Hauskasti kohtaus jossa se natsistinen kauppias jankkaa sitä "give it to me"-ähkimistään on poikinut sampleja joita ovat käyttäneet ainakin Frontline Assembly ja Revolting Cocks.
Ja miten hitossa Joel Schumacher voi olla vastuussa sekä tästä, että Batman & Robinista?
Tähdet: ****
Rankka Päivä
Tämäpä lievästi mielenkiintoista.
Kannessa kerrotaan Wolf Larsonin olevan Tarzan, mutta takannessa on kaksi kuvaa Joe Larasta Tarzanina. Molemmat ovat toki näytelleet apinain kuningasta, mutta erilisissä sarjoissa. Lara vieläpä alunperin hävisi roolin Larsonille, mutta pari vuotta sen jälkeen kun Larsonin sarja päättyi Tarzan päätyi jälleen televisioon ja nyt tällä kertaa juuri Laran esittämä. Hauskaa on se, että ennen Larsonin sarjan aloitusta, oli Lara jo näytellyt Tarzania elokuvassa Tarzan Manhattanilla.
Ja arvatkaapa mitä? Jossain vaiheessa Laran Tarzania tehneet tahot olivat ostaneet oikeudet Larsonin versioon ja esittivät ne osana omaa sarjaansa. VAU!
Osa saattaa muistaakin Larsonin Tarzanin jo pelkästään sen vuoksi, että hän lienee ainoa kenkiä käyttänyt viidakkosankari.
Ei tämä King of the Jungle mikään elokuva ole, vaan kolme jaksoa Larsonin Tarzanista. Ei kun siis Tarzánista.
Jokaisen jakson alussa on lyhyt, ehkä puolen minuutin katsaus kulloisenkin jakson sisältöön ja se voi olla joillekin ihan tarpeeksi.
The Caves of Darkness
Wings Hauserin ja Gary Buseyn ristisiitokselta näyttävä yksisilmäinen metsästäjä Cordell (Gavan O'Herlihy) aikoo ampua elefantin, mutta Tarzan (Wolf Larson) vetää häntä turpaan. Toisaalla Cheeta tirkistelee ranskalaista Janea (Lydie Denier.)
Cordell kidnappaa Janen hänen you know like wow dude-apulaisen Rogerin (Sean Roberge) ja pistää heidät noloimpiin ansoihin ikinä. Roger heitetään veteen jossa arkistomateriaalikrokotiilit ovat aivan toisessa maailmassa ja Jane pistetään roikkumaan köydestä joka palaa hiljalleen poikkim joten hän on vaarassa pudota metrin korkeudelta veteen joka voi jopa kastella hänet. Olisi nyt vienyt edes sinne taustalla näkyvän vesiputouksen yläpäähän, mutta kun ei niin ei. Lieneekö mikään ihme, että Tarzan vetää Cordellia pataan.
Lopussa näemme lyhyesti mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu ja sitä jaksoa ei ole mukana tällä levyllä. Hahaha!
Journey to Danger (joka oletettavasti on sama kuin Dangerous Journey. Hienoa että näiden tiedot ovat merkitty kunnolla.)
Myrkyllinen hämähäkki puraisee Janea ja Tarzan hakee poppamiehen avukseen.
The Picture of Death
Huippumalli saapuu viidakkoon kuvattavaksi ja iskee silmänsä Tarzanin lihaan. Käärme hyökkää mallin kimppuun, tai oikeastaan malli pitää elotonta käärmettä sylissään ja sitten Tarzan hakkaa käärmeen.
Jane vetää pultit nähdessään huippumallin päällä turkiksen ja Tarzan hyppää aallolle, joten napataan kameramieheltä kuvauslupa pois. Huh! En meinaa kestää tätä seikkailullisuutta.
Heti ensimmäiseksi on kehuttava sarjan tunnusmusiikkia joka on hieman MacGyverin tyylinen ja lähes yhtä tarttuva.
Ja toiseksi on kehuttava sarjaa siitä, että vaikka se on todella halvan oloinen ja kömpelö, niin se on hyvin kiltillä tavalla mukavaa katseltavaa.
Tarzanilla on ihme gogo-buutsit jaloissaan, vanhoista Weissmuller-leffoista otettu huuto on todella huonosti dubattu mukaan ja liaaneissa heilunta on sulavaa kuin rekalla putoaminen. Näyttelijät ovat kuin puulla päähän lyötyjä, dialogi aiheuttaa tahatonta tirskuntaa ja välillä sähkökitara ulisee kuin Steve Vailla ikään, niin juuri niistä huolimatta ja niiden vuoksi sarjassa on jotain mukavan lapsellisen kivaa, mikä ei tietenkään tee siitä kovinkaan hyvää.
Sarja on hieman niin kuin katsoisi idioottia. Siinä on jotain hellyyttävää, mutta samalla herää säälin tuntemuksia.
Takakannessa sanotaan "speelduur 90 minutes", mutta 69 minuuttia on huomattavasti lähempänä totuutta.
Ai niin, jaksossa Journey to Danger poppamies laulaa "hulju hulju huu huu" tehdessään vastamyrkkyä ja se oli aivan kuin jokin Kummeli-vitsi.
Tähdet: **
Tarzan: King of the Jungle
Movie monday on tällä kertaa animaatiojahdissa ja sehän kelpaa hyvin minun kaltaiselleni suurkuluttajalle.
Pätkiksen, Omaxi-kasettien, Super- ja Sky Channelin kasvattina minut on marinoitu etenkin ns. lauantaiaamuanimaatioissa ja Disneyn sekä Warnerin lyhytpiirretyissä. Joten vaikka kovasti pidän monestakin pitkästä animaatioelokuvasta aina Akirasta Leijonakuninkaaseen ja Fievelista Macrossiin, niin ne ovat etenkin G.I. Joe, Transformers, Masters of the Universe, Bravestarr, Dinoriders, Mask, Myrskykissat, Merrie Melodiesit, Silly Symphoniesit ja vastaavat jotka vievät pääosin tilaa animaatioelokuvakokoelmastani. Pino pinolta löytyy kasetteina ja levyinä Ramboa ja Hulkia piirrettynä, Tenavia, She-raa, Ankronikkaa, etc. Pitkiä elokuvia ei sitten aivan niin paljoa löydykään, vaikka niitäkin on aivan tarpeeksi pitämään nälkä hallinnassa. Eli painotus on enemmän sarjoissa kuin elokuvissa.
Puhukaamme vaahto suusta valuen.
Tohtori Sykerö pelotti aivan helvetisti, mutta Myyrä on loistava, kuten myös Smurffit, Snorkkelit, Muskettikoirat, Hinku ja Vinku, Pat ja Mat, Barbapapa, Muumit, Kössi Kenguru, Nalle Luppakorva ja jopa se kauhistuttava Varokaa heikkoja jäitä-animaatio. Pikku Kakkosessa oli paljon hyviä animaatioita ja aina kun lopussa Nukkumatti heitti unihiekkaa kameraa kohti, niin minä peitin silmäni.
Alfred J. Kwak on myös erinomainen ja sen luonnonsuojeluteema oli sellainen jota en ensikatselulla oikein ymmärtänyt ja nyt ajattelenkin sen olevan enemmän aikuisten kuin lasten animaatio.
Ooh, ja tietenkin Janoschin tarinatuokio!
Hieman uudemmista animaatioista olen nauttinut etenkin Ren & Stimpysta, Simpsoneista, Futuramasta, Family Guysta, Happy Tree Friendseistä ja jostain syystä Powerpuff Girlseista.
Erityismaininta pitää antaa Tikulle ja Takulle, koska heidän ruotsinkielinen nimensä on Piff och Puff. LOISTAVAA!
Joukko satunnaisia soturihahmoja, murhaajia, palkkasotilaita, etc. pudotetaan salaperäiselle viidakkopainotteiselle planeetalle ja pian toisilleen vieraat henkilöt saavat todeta olevansa tuotu paikalle jotta avaruussaalistajat, Predatorit voisivat huvitella metsästämällä heitä. Vaikka joukon johtajaksi päätyvä Royce (Adrien Brody) koettaakin tarmokkaasti keksiä keinoa palata kotiin, niin linja-autoa tärkeämmäksi seikaksi jää pyrkimys elää vielä edes hetki.
Matkalla tavataan aiemmin planeetalle pudotettu Morpheus ja ymmärretään että Predatorit ovat harrastaneet leikkejään jo kauan ja aikovat tehdä sitä vastaisuudessakin.
Porukkaa putoaa kuin erektio iän myötä ja lisää uhreja saapuu.
Vain to be continued puuttuu.
Odotukseni tätä elokuvaa kohtaan olivat hyvin matalalla, sillä kahden heikon Alien Vs Predator-elokuvan perusteella en uskonut, että kumpikaan saisi enää kunnon kohtelua osakseen (etenkin kun Alien koki soolona myös puuduttavan Resurrectioninsa).
Robert Rodriguezin, Laurence Fishburnen ja Adrien Brodyn mukanaolo kieli tietenkin suuremmasta panostuksesta Predatoriin kuin mitä nähtiin AVP-elokuvissa, mutta se puolestaan sai ajattelemaan, että tehdäänkö tässä nyt jotain roskaelokuvatribuuttia, eräänlaista Planet Terroria ja se ei minua innostanut, kun ensimmäinen Predator nimenomaan onnistui välttämään sellaiseen liitettävän koomisuuden.
Ja hitto, tämä elokuva osoitti pelkoni turhiksi, sillä kyseessä on aivan loistava esimerkki siitä kuinka vieläkin pystytään tekemään juuri ensimmäisen Predatorin kaltaisia elokuvia jotka ovat kauttaaltaan vakavia, mutta ajoittaisista hölmöistä ideoistaankin huolimatta pystyvät pysymään asiallisena ja ohittamaan tahattoman huumorin. (Kenties Alien saa saman pelastuksen Prometheusin avulla.)
En mäkätä laisinkaan näyttelijävalinnoista, sillä Brody ja kumppanit sopivat varsin mainiosti rooleihinsa. Vaikka myönnän että Topher Gracen hahmo oli mielestäni hieman tarpeeton ja se hänen kohdallaan tehty paljastus ei kyllä edistänyt, mutta ei myöskään haitannut elokuvan tarinaa. Sama pätee oikeastaan Laurence Fishburnen hahmoon, sillä vaikka pidinkin ihan loogisena sitä että siellä planeetalla saattaisi olla aiemmin saaliiksi pistetyistä joku elossa, niin Fishburne oli ehkä turhan iso nimi ja tuttu naama niin pieneen, lähes cameorooliin.
Suosikikseni nousi elokuvan vähäsanaisin hahmo, eli Yakuzamies Hanzo jota Louis Ozawa Changchien esitti vähäeleisen vakuuttavasti. Joskin hänen kohdallaan esitetty Shadow Warriors-miekkataistelu oli pienoinen muistutus juuri niistä Rodriguezin tribuuteista joita pelkäsin elokuvan kohdalla.
Hieman kireän oloista Alice Bragaa pitää stalkata, sillä vaikka olenkin neidin nähnyt parissa muussakin elokuvassa, niin vasta nyt hän jätti merkin mieleeni. Varsin pätevä toimintatähti.
Kunnianosoituksista puheen ollen, oli hienoa kuinka dialogissa ja musiikissa tehtiin viittauksia niin sekä Predatoreihin että Alieneihin, ilman että niitä olisi mitenkään alleviivattu ja näytetty katsojalla että tässä soi nyt pari sekuntia Jerry Goldsmithin Alien-musiikkia. Joten ne viittaukset eivät vaikuttaneet laisinkaan sisäpiirivitseiltä.
Ja hei, kuinka moni odotti näkevänsä Dutchin kun ne käsityöansat laukesivat?
Pidin suuresti siitä, että kun kerran palattiin viidakkoon niin tässä ei menty mihinkään Maapallon metsikköön, vaan otettiin esille se vieras planeetta. Idea siitä, että Predatorit olisivat luoneet eräänlaisen safarihuvipuistoplaneetan metsästystä varten, on juuri sellainen jollaiseen uskon ilman epäilystäkään heidän ryhtyvän. Tehdäänhän täällä samaa ja jos se olisi mahdollista, niin varmasti joku Donald Trump perustaisi Kuuhun paikan jossa Zaroff voisi saalistaa.
Predators on lähes täydellinen nykyajan kasaritoimintaleffa ja en oikein osaa sanoa miksi se ei ole täydellinen, mutta jokin aivojeni sopukoissa sanoo jotain vielä puuttuvan. Mitä se onkaan, niin se ei ole paljoakaan.
Mutta hei, eikö se ollutkin Danny Trejo joka esitti Macheten lisäksi myös sitä houkutuslintua? Miksi?
Tähdet: ****
Predators
