Muppetit Avaruudessa (Muppets From Space, 1999)

Synkkää sinfoniaa, myrsky nousee, Gonzo ei pääse Nooan (F. Murray Abraham) arkkiin koska pitäisi ottaa kaksi kutakin lajia mukaan ja Gonzoa on vain yksi ja mikä hitto hän oikeastaan edes on? Kuka ja mistä Gonzo on? Onko muita hänenlaisiaan olemassa? Nämä kysymykset ovat ruvenneet viime aikoina vaivaamaan enemmän ja enemmän itse Gonzoa. Muut Muppetit ovat aina jotain, sammakoita, rottia, jotain ja heillä on lajitovereita. Gonzo vaikuttaisi olevan ainoa lajiaan ja siis aivan yksin ystäviensäkin keskellä. Elokuvan nimi ja viimeistään traileri paljastavat vastaukset, joten ne eivät tule olemaan yllätys.
On tavallinen päivä Muppet-talossa. Rizzo treenaa lihaksiaan rotanloukussa, kanat jumppaavat, Commodores soi, hirven irtopää laulaa ja keittiö räjähtää. Gonzo saa viestin muroista: "tarkkaile taivasta," mutta mainitessaan asiasta luullaan häntä pöpiksi. Samaan aikaan toisaalla sementtitehtaaksi naamioidussa salaisessa valtion avaruustutkimuslaitoksessa tuhma tutkija Singer (Jeffrey Tambor) on huomannut avaruudesta tulevan säännöllisiä viestejä, mutta kenraali Luft (Pat Hingle) ei usko Singeriä vaan epäilee kyseessä olevan vandalismia. Gonzon muroviestillä ja Singerin löytämillä avaruusviestellä on yhteistä se, että ne tulevat selvästikin samasta lähteestä.
Gonzo viettää aikaansa tarkkaillen taivasta ja salamanisku vie hänet avaruuteen tapaamaan (intialaisia?) avaruuskaloja jotka kertovat Gonzon lajitovereiden etsivän häntä. Kärventynyt Gonzo rientää iloitsemaan muille Muppeteille, että kosmiset kalat ottivat häneen yhteyttä ja kertoivat hänen olevan avaruudesta. Vastaanotto tuolle ilmoitukselle on hämmentynyt.
Kun Gonzo leikkaa nurmikkoon viestin "olen täällä", niin tapahtumia tarkkaileva Singer kiinnostuu Gonzosta ja tämän mahdollisista yhteyksistä avaruuden muukalaisiin. Folioon ja antenneihin pukeutunut Gonzo nappaa viestin Shelley Snipesin (Andie MacDowell) ufo-huuhaa-ohjelmasta ja uskoo emoaluksen kutsuvan häntä kotiinsa. Siispä Gonzo lähtee sekoilemaan tv-studiolle jossa Miss Piggy koettaa syrjäyttää Shelleyta juontajan paikalta. Nyt viimeistään kaikki pitävät Gonzoa hulluna, kaikki paitsi Singer joka haluaa tutkia häntä.
Gonzo houkutellaan Singerin luokse lupauksilla auttaa häntä. Rizzo luikertelee mukaan. Singer ja karhuapulaisensa kuulustelevat Gonzoa ja koemme mielestäni koko Muppet-historian parhaimman vitsin ja jo pelkkä sen ajatteleminen saa minut hykertelemään.
Singer kääntelee Gonzon nenää ja kysyy hämmästellen "no nostrils. How do you smell?" Johon Rizzo heittää "awful. Trust me, i'm his roommate" ja karhu repeää nauruun. Se karhu on nero.
Toisaalla muut Muppetit koettavat keksiä keinoa vapauttaa Gonzo ja samalla kaikki foliopäähörhöt tekevät perunamuusigonzoja ja pitävät häntä jonkinlaisena avaruusmessiaana.
Rizzo pistetään koe-eläinvankilaan muiden rottien seuraksi ja Singer koettaa edelleen pakottaa Gonzosta ulos tietoja avaruuden mahdollisista valloittajista, joista Gonzo ei tietenkään tiedä vielä mitään. David Arquette kiduttaa Rizzoa muun muassa sentrifugin avulla ja voileipä kertoo Gonzolle avaruusolioiden saapuvan keskiyöllä.
Muppetit saapuvat pelastamaan Gonzoa, joka on vaarassa joutua aivoimuriin. Ensin on kuitenkin ohitettava Ray Liotta, mutta onneksi Miss Piggylla on apunaan jonkinlainen aivopesusuihkepullo. Kumiankan avulla Muppetit muuttuvat väliaikaisesti näkymättömiksi ja Elukka tekee seksuaalista väkivaltaa Kathy Griffinille. Vähän niin kuin Kevin Bacon Hollow Manissa.
Shawshank Redemption-viittaus kun Rizzo paljastaa vankitovereilleen Mice Girls-julisteen takana olevan pakotunnelin. Jota seuraa kohta Independence Day-viittaus kun Singer ja Luft katsovat lasin läpi sumuiseen laboratorioon ja näkevät apulaisensa muiden hallinnassa.
Elukka särkee Kathy Griffinin sydämen.
Gonzo pelastetaan aivoimurilta, mutta sitten pitäisi kaikkien päästä pakoon. Onneksi apuna on oventekohyytelö joka tekee paikkaan kuin paikkaan miniatyyrioven. No, Muppetit pääsevät pakoon ja sitten suunnataan rannalle jonne avaruusoliot ilmoittivat Gonzolle tulevansa.
Hetkinen? Oventekohyytelö?
Pian ranta täyttyy Muppeteista ja foliopäähörhöistä.
Miss Piggy ajautuu tappeluun Shelley Snipesin kanssa ja Miss Piggy aivopesusuihkeensa avulla. Joshua Jackson ja Katie Holmes esiintyvät Dawson's Creekissa ja Pepe koettaa pokata Holmesin. You sick little monkey.
Odotusta, mutta avaruuden vieraita ei kuulu ja Gonzo on valmis luovuttamaan.
SITTEN!
They're here.
Avaruusalus laskeutuu. Ovet aukeavat. Keikka voi alkaa. Joo-o, Gonzon lajitoverit ovat kuin George Clinton ja Parliament ja funk soi.
Gonzo on löytänyt perheensä ja siksi hänet ammutaan tykillä ilmaan.
Singer saapuu paikalle neutronipyssynsä kanssa, jota ei ole ladattu ja varvaskin tulee kipeäksi kun hän potkaisee tynnyriä. Gonzon lajitoverit pitävät Singeria loistavana koomikkona ja pyytävät häntä suurlähettilääksi planeetalleen. Star Trek-tunnari soi. Singer iloitsee.
Gonzon on nyt päätettävä lähteäkö lajitovereidensa kanssa kotiplaneetalleen, vaiko jäädä Maahan. Gonzo jää Maahan.
"Tämä on minun kotini."

Muppetit Avaruudessa on suosikkini Muppet-elokuvista. Se on villi, se on outo ja sen keskiössä on minun suosikkini, Gonzo.
Tieteistarinoiden suurena ystävänä pidin siitä, että elokuva on aivan täynnä viittauksia kaikenmaailman sci-fi-leffoihin ja tietenkin myös siitä, että lajityyppikliseistä tehtiin pilkkaa rakastavasti. Lisäksi olin hyvilläni elokuvan muustakin huumorista joka oli sellaista joka toistuvasti herätti "häh? mitä? eihän tässä ole mitään järkeä!"-tyylistä huvittuneisuutta.
Mitä Muppeteihin tulee, niin tämä varmaan eniten heidän tapansa tehdä Family Guy-tyylistä huumoria, mikä ei nyt tietenkään tarkoita etteikö elokuva sopisi myös lapsille. Tosin se on myönnettävä, että muiden suhtautuminen Gonzon ilmoitukseen avaruusolioisuudestaan ei ehkä mene lasten tajuntaan homoseksuaalisuus-viittauksena millaisena se on selvästikin tarkoitettu ja kohtaus jossa Miss Piggya hakataan naamaan on ehkä hivenen liian väkivaltainen lapsille.

Muppetit Avaruudessa on juuri sopiva sekoitus huumoria joka on tolkullista, että myös tolkutonta. Sitä on niin paljon, että joka hetki tuntuu tapahtuvan jotain huomioitavan arvoista ja jopa Rob Schneider oli hauska, vaikka hän ei tehnyt yhtikäs mitään hauskaa. Eli hän oli käytännössä oma itsensä.

Mielenkiintoisena tai ei huomiona voin kertoa, että muistan aina tämän elokuvan suomenkielisen nimen olevan Muppetit Avaruudesta, ei Muppetit Avaruudessa ja olin jo kirjoittanut tämän tekstin (tätä lukuunottamatta joka on myöhempi lisäys) siten, että kutsuin jokaisessa Avaruudessa-kohdassa sitä Avaruudesta. No hei, onhan se englanniksi From Space, joten miksi ei suomeksi sitten.

Tähdet: *****
Muppetit Avaruudessa

Movie monday: Päässäni soi ja soi ja soi

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Päässäni soi ja soi ja soi
.
.
.
Tällä kertaa Movie Mondayn haasteessa ei otettu esille soijatuotteita, vaan elokuvamusiikki joka on aiheena sellainen josta olin ensiajatuksella hyvinkin innoissani.
Onhan elokuvamusiikki minulle usein pääkriteeri valita jokin elokuva katseluun.
Onhan elokuvamusiikki minulle ajoittain jopa itse elokuvaa tärkeämpi, miksi muuten minä olisin ostanut Undead-elokuvan scoren kun itse elokuva on kaikkea muuta kuin hyvä.

Hetken pähkäiltyäni aihetta koin kuitenkin eräänlaisen jumiutumisen.
Mistä hitosta minä kirjottaisin?
Hehkuttaisinkin satoja leffasoundtrackejani ja niitä joita minulle ei ole?
Kerronko että David Arnoldin Stargate on soitetuin levy kotonani? Ehkä se ei pidäkään paikkaansa, sillä Jerry Goldsmithin Star Trek The Motion Picture soundtrack on taatusti yhtä soitettu. Lalo Schifrinin Dirty Harry. Basil Poledouriksen Conan The Barbarian. Philip Glassin Candyman. Clint Mansellin Requiem For A Dream / The Fountain / Smokin' Aces.
Debbie Wisemanin Haunted.
Vangeliksen Blade Runner.
Tangerine Dreamin Firestarter.
Ryuichi Sakamoton Merry Christmas Mr. Lawrence.
Danny Elfmanin Batman.
Jatkanko? Näitä on kymmeniä, jopa satoja.

Yksinkertaistetaan asiaa. Mikä elokuva herättää heti musikaalisia mielikuvia, olematta kuitenkaan musikaali tai musiikkielokuva.
Ei se auta mitään.
Kun minä ajattelen Terminatoria saan heti mieleeni Brad Fiedelin säveltämän tunnusmusiikin.
Amélie muistuttaa salamannopeasti Yann Tiersenistä. Tyttö Nimeltä Nikita Eric Serrasta. Jopa fuckin' Terence Hill ja Bud Spencer-leffat aiheuttavat instant musiikillisen mielikuvan Oliver Onionsista.
Argento ja Goblin, Spielberg ja John Williams, John Carpenter ja John Carpenter!
No huh huh.

Ja sitten ovat elokuvat ja/tai ohjaajat joiden kohdalla ei tule ensisijaisesti mieleen joku säveltäjä tai tietty elokuvaa varten sävelletty musiikkikappale. Michael Mann, Quentin Tarantino, Martin Scorsese, he puolestaan tuovat heti mieleen näkyvästi (kuuluvasti) käytetyn popmusiikin Einstürzende Neubautenista Nancy Sinatraan.

Jopa Jim Carrey tuo heti mieleen hänet laulamassa Cuban Petea Maskissa.
Matthew Broderick huulisynkkaamassa Ferris Buellerissa.

Elokuvat ja musiikki ovat niin yhtä minun mielessäni, että minun on lähes mahdotonta ajatella mitään elokuvaa ilman että mielessä edes vilahtaisi jokin musiikillinen yhteys. Ja se toimii toisinkin päin. Jos mieleeni tulee yhtye Machines Of Loving Grace niin heti mieleeni pilkahtaa myös tv-sarja Chicagon Ratsupoliisi jonka yhdessä jaksossa soi kyseisen yhtyeen kappale.

Ilolla olen seurannut kuinka Suomessa on viime vuosina selvästikin noussut elokuvamusiikin arvostus itse elokuvissa ja leffoihin uskalletaan oikeasti säveltää musiikkia muuallekin kuin alku- ja lopputeksteihin, tai käyttää muutakin Eppu Normaalia kun ei muutakaan muka keksitä. Toki se suomalainen elokuvamusiikki tuntuu olevan pitkälti Tuomas Kantelisen harteilla, mutta ainakin se on lähtenyt liikenteeseen. Nyt kun vielä tänne perustettaisiin jokin Varèse Sarabanden tyylinen lafka, joka kunnolla keskittyisi juuri leffamusiikin julkaisemiseen.

"Mikä on sellainen elokuva, jota et pysty ajattelemaan ilman, että siinä oleva musiikki muistuu vahvasti mieleen?"
No ne kaikki.

Muppettien Aarresaari (Muppet Treasure Island, 1996)

Kyllä, kyseessä on Muppetien näkemys klassisesta Robert Louis Stevensonin tarinasta, joka on Ihmemaa OZ:n tavoin jo sen verran tuttu ettei kai minun kannata sitä enää toistaa. Puhutaanko siis jostain muusta. Hmm, no,,, minulla on Gonzo-alushousut, joita tosin en käytä etteivät ne kuluisi. Seinälläni roikkuu Fozzie-pehmolelu. Oh, muistatteko Pikku Muppetit tv-sarjan? Sen lopussa oli tosi cool Marvelin logo jossa hopeinen Hämähäkkimies meni jonkinlaiseen kyykkyyn.

Ehkä palaamme sittenkin Aarresaaren pariin.

Hans Zimmerille tunnusomaisen mahtipontisen musiikin siivittämänä kuulemme tarinaa kapteeni Flintin aarteesta. Arkkua haudataan, pääkallot laulavat ja kapteeni Flint tappoi merimiehensä, jotta kukaan ei voisi laverrella aarteen kätköpaikasta. Flint kuolla kupsahtaa ennen kuin ehtii hakemaan aarrettaan ja nyt unelmoidaan aarrekartan löytämisestä. Takatukkainen nuorukainen Jim Hawkins (Kevin Bishop) kuuntelee paikallisen dokun, Billy Bonesin (Billy Connolly) Flint-kertomusta haaveillen seikkailijan elämästä merillä. Bones saattaa olla muutakin kuin pelkkä alkoholisti, sillä hän on alkoholisti jonka hallussa on kuin onkin Flintin aarteen paikan kertova kartta ja ennen ylinäyttelemisestä johtuvaa kuolemaansa hän lahjoittaa kartan Jimille.
Myös Gonzolla ja Rizzolla on samansuuntaisia toiveita elämälleen kuin Jimillä ja kohta kolmikko tapaakin rikkaan tyhmän laivanrakentajan pojan, Fozzien joka juttelee sormessaan asuvalle mielikuvitusolennolle, joka on käynyt kahdesti Kuussa. No kuitenkin, Fozzie innostuu aarteenetsinnästä ja haluaa rahoittaa etsinnän, joten siispä lähdetään matkaan kapteeni Kermitin laivalla. Täällä he tapaavat yksijalkaisen kokin, Long John Silverin (Tim Curry), joka imagoltaan sopisi Bonesin varoituksiin yksijalkaisesta pahiksesta. Mutta Silver vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä, joten mitäpä häntä pelkäämään.
Kermit ihmettelee kuitenkin, että miten Fozzie oli antanut Long John Silverin palkata miehistön, etenkin kun joukko koostuu toinen toistaan friikimmästä hahmosta. On kirjaimellisesti päätön henkilö, hottis möreä-ääninen nainen, elävä kuollut ja sekalainen joukko murhanhimoisia hulluja,,, no ainakin melkein murhanhimoisia, mutta vähintäänkin hulluja. Sen siitä saa kun kuuntelee sormessa asuvaa mielikuvitusolentoa, sillä hän juuri oli neuvonut Fozzieta antamaan Long John Silverille vapaat kädet.
Tuuli tyyntyy ja laiva seisoo päiviä paikoillaan keskellä merta. On siis aika kokea joukkohysteriaa ja salsahulluutta. Mielipuolisuus kestää vain laulun verran ja sitten voidaan jatkaa normaalisti eteenpäin.
Tietenkin on niin, että Long John Silver on pahis ja täyttänyt laivan itselleen lojaaleilla olennoilla. Silver ja muut piraatit varastavat kartan, varastavat Jimin ja lähtevät saarelle jossa aarre odottaa. Kermit, Rizzo ja Gonzo lähtevät pelastamaan Jimiä, mutta tulevat villisikaheimon kaappaamiksi. Heimon kuningatar Miss Piggy onkin Kermitin vanha tyttöystävä ja siispä Kermit saa turpaansa. Tällä välin Long John Silver miehineen löytävät Flintin aarteen, joka osoittautuukin joukoksi tyhjiä arkkuja. Jim pakenee ja turhasta reissusta suuttuneet piraatit aikovat tappaa Silverin, mutta mies loukkaantuu tapahtuneesta ja piraatit pyytävät anteeksi.
Jim käy vapauttamassa Gonzon ja Rizzon, mutta Kermit on tällä välin viety Miss Piggyn luokse ja ei täten ole Jimin pelastettavana. Ilmenee että Miss Piggy oli heilastellut niin kapteeni Flintin kuin myös Long John Silverin kanssa ja että oikea aarre on Miss Piggyn kotona. Siispä nyt Silver pääsee juhlimaan miestensä kanssa rikkauksien keskelle, mutta tietenkin Jim ja muut ns. sankarit aikovat pilata kelpo piraattien ilot ja kohta Miss Piggy hakkaa piraatteja ja Kermit miekoittaa heitä.
Long John Silver häviää taiston, mutta pääsee pakenemaan vene täynnä kultaa. Tai pikemminkin Jim antaa Silverin paeta, uskoen hänen olevan pohjimmiltaan hyvä. No väliäkö tuolla, sillä vene vuotaa ja uppoaa.
Bileet!

Tim Curry on sanonut tämän Muppet-roolinsa olleen yksi uransa miellyttävämpiä ja sen kyllä näkee. Mies pysyy tuskin nahoissaan, niin innostuneelta hän vaikuttaa. Curryn eloisuus ylittää ruudun ja katsojalla on todellakin hauskaa katsellessaan häntä ja sen kautta kaikkea missä hän on mukana.
Muutoinkin elokuva on hyvin koukuttava ja innostava, että pitää olla kuollut, kuopattu ja halvaantunut jos ei hymy tee katsojasta Conrad Veidtia.

Sääli että pääosassa oleva Kevin Bishop (jota luulin aluksi Jonathan Brandisiksi) on näyttelijänä yhtä miellyttävä kuin kirvelevä potku kelleille, joten se hieman latistaa nautintoa.

Hauskaa on miten tämäkin aika suuresti lähi- ja puolikuviin luottava elokuva vaikuttaa aivan järjettömän massiiviselta elokuvalta jo pelkästään Zimmerin musiikin ja parin sopivasti sijoitetun mattemaalauksen ansiosta. Parempi kuin Pirates Of The Caribbeanit yhteensä.

Yksi pariin kertaan toistettava vitsi josta pidin suuresti oli se, kun perämies Sam The Eagle ennakoi, tulkitsee ja toteuttaa kapteeni Kermitin käskyjä ylilyödyn agressiivisesti. Tyyliin, että jos Kermit sanoo "nostakaa purjeet" niin Sam The Eagle suurinpiirtein ruoskituttaa jonkun opetukseksi, koska uskoi Kermitin tarkoittaneen sitä. Kermit on kuitenkin koko elokuvan ajan tutun ystävällinen ja asiallinen hahmo, joten Samin tulkintakyky on kieltämättä tulkinnanvaraista.

Tähdet: ****
Muppettien Aarresaari

Muppettien Ihmemaa OZ (Muppets' Wizard Of OZ, 2005)

Ihmemaa OZ. Kyllä te tiedätte miten se tarina menee, joten tästä tulee helppoa.

Dorothy (Ashanti) on pystytissinen kahvilatyöntekijä Kansasissa joka haaveilee bootyn heiluttamisesta rap-videoissa, mutta Em-täti (Queen Latifah) haluaa pitää tytön jalat liiankin raskaasti maassa. Dorothy myöhästyy Muppetien kykyjenetsintäkiertueelta, mutta ehtii antamaan lauludemonsa Kermitille. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Dorothy on tuomittu jäämään vielä yhdeksi satokaudeksi Tatooinelle Em-tädin ja Henry-sedän (David Alan Grier) luokse. Myrsky tulee ja vie talon mukanaan, sisällä Dorothy ja Toto, joka ei tässä tapauksessa ole koira vaan Muppettien katkarapu Pepe. Dorothy ja Toto päätyvät Ihmemaa OZiin jossa asuu rottia joilla on kaapelitelevisio. Talo murskaa alleen ilkeän noidan (Miss Piggy) ja kohta tavataan hyvä noita (Miss Piggy.) Dorothy saa hyvältä noidalta kengät ja neuvon lähteä Smaragdikaupunkiin sillä sieltä löytyisi velho joka tekisi Dorothysta kuuluisan laulajan ja vaikka mitä. Varokaa vain pahaa noitaa (Miss Piggy.) Siispä eteenpäin ja kohta tavataan aivoton Variksenpelätin (Kermit), sydämetön Tinamies (Gonzo), tai pikemminkin eräänlainen kyborgi, mutta kutsukaamme häntä tutummin edelleen Tinamieheksi ja kohta mukaan liittyy myös jäniksiä pelkäävä leijonaksi pukeutunut stand up-karhu (Fozzie.) Hei, Pelokas Leijona pelkää syystäkin jäniksiä, sillä ne kuulostavat ihan Highlanderin Kurganilta.
No niin, Dorothy toivoo siis julkkismenestystä, Variksenpelätin aivoja, Tinamies sydäntä, Leijona rohkeutta olla koomikko ja Toto rahaa.
Välillä seurataan pilvenpolttovitsejä ja vaikka oikea OZ-elokuva on kuuluisa Pink Floyd-kuvauksestaan, niin siltikin.
Saavumme smaragdikaupunkiin ja päähenkilömme pääsevät yksi kerrallaan esittämään pyyntönsä Velholle, joka esittäytyy kullekin erilaisena huonona tietokoneanimaationa, joista yksi on jonkinlainen Iron Maidenin Eddien ja Shrekin ristisiitos ja toinen metaanikaasua(?)
Velho lupaa toteuttaa Dorothyn ja muiden toiveet jos hänelle tuodaan lännen ilkeän noidan taikasilmä. Siispä matka jatkukoon kuoleman vuorten ylitse ja siirrymme ilkeän noidan luokse (joka siis on se aiemmin mainittu Miss Piggy) joka seuraa matkalaisia kaukaa ja oijoi, jatkumovirhe. Noidalla on päässään nahkalippis, mutta kamerakulman vaihtuessa se on kadonnut, ilmestyen taas hetken päästä.
Paha, tai ilkeä noita, kummaksi häntä nyt haluaakaan kutsua lähtee Helvetin Enkelien kanssa kohtaamaan Dorothya ja kumppaneita. Hmm,,, Miss Piggy on aika hot mustissa nahkavaatteissaan ja niiteissään. Hrr!
Tinamies paloitellaan, Variksenpelätin silvotaan, loput otetaan vangeiksi. Leijona aiotaan syödä, Toto ja Dorothy sirkkelöidä. Yksi Miss Piggyn apulaisista näyttää ihan Bruce Campbellilta.
Dorothy vapautuu kahleistaan ja aikoo matsata Miss Piggyn kanssa, kun kuva siirtyy Quentin Tarantinoon (Quentin Tarantino) kertomassa Kermitille (Kermit) miten kohtaus tulee menemään. Tämän perusteella Tarantino ei ole hyvä valinta esittämään Tarantinoa. No, Miss Piggy lentää ilmeisesti happoon ja sulaa pois. Hanavettä se kupliva ja savuava moska kuulemma vain olikin. Variksenpelätin ja Tinamies korjataan, ja sitten taikasilmän kanssa koko porukalla tapaamaan uudestaan OZ:n Velhoa ja kokemaan se klassinen se on vain illuusio-kohtaus. Selviää että OZ:n velho onkin Hollywoodissa turistibussia ajava ja samalla ilmeisesti jonkinlainen osa-aikainen erikoistehostemies Francis (Jeffrey Tambor.) Hiukan puhetta siitä kuinka kukaan ei ole Hollywoodissa sitä mitä esittää, mutta hän voisi silti tavallaan toteuttaa päähenkilöidemme toiveet. Leijona saa kultaisen mikrofonin, Tinamies sydänkarkin ja kunhan Variksenpelättimen pää revitään irti ja sinne kaadetaan muroja, on hänelläkin aivot. Dorothy saa mahdollisuuden esiintyä suurelle yleisölle television välityksellä ja tulla tähdeksi. Ilmeisesti Toto ei kuitenkaan saa rahaa. Dorothy ymmärtää että Hollywoodkuuluisuus on onttoa ja että me olemme kaikki aivan hyviä juuri tälläisenään (yeah right), joten oikea toive onkin päästä kotiin Kansasiin. Kops kengät yhteen ja Dorothy palaa kotiinsa.
Kotona Dorothy selittää kuinka paras paikka on juuri siellä, joten onkin sopivaa että Kermit tulee paikalle vaikuttuneena aiemmin saamastaan Dorothyn demosta ja haluaa tehdä hänestä tähden. Myrsky käänsi näköjään myös Em-tädin mielen ja se on tosi jees, vähän niin kuin Egotrippi.

Muppettien versio Ihmemaa OZ:sta ei ole suosikkejani Muppet-elokuvista, se saattaa olla jopa vähiten pitämäni niistä (ei ole.) On tämä ihan hyvä, tai vähintäänkin viihdyttävä, mutta jostain syystä jo pelkkä ajatus Muppetien OZ:sta kuulostaa jo ennakkoon kuluneelta. Se johtuu ehkä vain siitä, että OZ on niin monta kertaa käytetty tarina, että vaikka Muppet-version pitäisi kuulostaa hyvältä idealta, niin nyt se kuulosti vain ideoiden loppumiselta. Jos Muppet-versio oltaisiin tehty vankilasarjasta OZ, niin se vasta olisikin ollut jo jotain.
Kyllä tämä sisältää kaikki tutut Muppetmaisuudet. On vitsejä joissa ei ole tolkun häivää, on vitsejä joista hahmot itsekin huomauttavat niiden olevan huonoja, on myös oikeasti hyviä vitsejä. On lajitelma julkkiscameoita joista osa on tuttuun tapaan loistavia ja sitten on Quentin Tarantino, joka on kieltämättä mielenkiintoinen valinta mutta osoittaa, että Little Nicky pilaa elämiä vieläkin.

Yksi asia joka kanssa aiheuttaa hieman suhtautumisongelmia tämän elokuvan suhteen, ovat viittaukset lapsille sopimattomiin juttuihin. Okei, en ole koskaan pitänyt Muppetteja täysin lastenjuttuina ja uskonkin että lapsilta jää huomaamatta suuri osa elokuvien ja tv-sarjan vitseistä. Mutta samalla Muppetit kuitenkin ovat myös lapsille ja täten jos mukaan laitetaan selkeästi aikuisille suunnattuja vitsejä, tulee ne naamioida siten etteivät lapset ymmärtäisi lähteä selvittämään niitä vaan ne menisivät huomaamatta ohitse, mutta samalla tarkkaavainen aikuinen katsoja huomaisi ne. Siksipä suorat maininnat jostain Girls Gone Wildista ovat liiankin
päälletulevia ja vaikka Quentin Tarantino on kuin elävä animaatiohahmo niin hän on myös mies jonka elokuvista harvat ovat lapsille sopivia ja hänen cameonsa myöskin. Vaikka sen lapsillesopimattomuudesta tehdäänkin elokuvassa huomio.

Repesin yhdelle elokuvan vitseistä aivan totaalisesti, siis niin kuin far out mään. Toto hämmästelee kyborgi-Gonzoa ja vääntää hänen nännejään kysyen mitä niistä tapahtuu, johon Gonzo vastaa "ei mitään, ne ovat nännini." Seuraa Ace Venturastakin tuttu likainen olo-kohtaus.

Mukana on tarpeeksi paljon miellyttävyyttä jotta se miellyttää.

Tähdet: ***
Muppettien Ihmemaa OZ

Muppet-elokuva (The Muppet-movie, 1979)

Hitto minua kismittää aina kun elokuvaan merkitään valmistumisvuodeksi jokin muu kuin valmistumisvuosi. Esimerkiksi tämän Muppet-elokuvan takakannessa mainitaan sen olleen vuonna 1979 parhaan laulun Oscar-ehdokkaana, mikä on aika hyvin elokuvalta jonka takakannessa mainitaan sen valmistumisvuodeksi 2006.
Ja toinen kestosuututuksen aihe, joka ei siis itsellään tähän elokuvaan liity, on se että olen ostanut tämän elokuvan käytettynä ja vaikka se toimiikin soittimessani, niin se on naarmuinen kuin Robert Davin kasvot. Kuinka helvetin vaikeaa se on pitää levyt naarmuuntumattomina ja sormet 'ttuun sieltä lukupinnasta. Aargh!

Muppetit ovat kerääntyneet teatteriin katsomaan ensimmäistä Muppet-elokuvaa. Ah, neljännen seinän kaato-huumoria.
Elokuva alkaa.
Kermit soittelee banjoa suolla kun hän sattuu tapaamaan alueelle eksyneen Hollywoodagentti Bernien (Dom DeLuise) joka mainitsee, että World Wide Studiot koekuvaavat sammakkoja suurta elokuvaroolia varten. Kermit on kyllä tyytyväinen oloonsa suolla, mutta päättää silti kokeilla kepillä jäätä ja lähtee matkalle kohti Hollywoodia.
Kermit pysähtyy pahimmista pahimpaan baariin. Kuinka paha? No jopa James Coburn heitetään sieltä ulos ja hän sentään omistaa paikan. Täällä Kermit tapaa huonon stand up-koomikon, Fozzien ja herättää ravintoloitsija Doc Hopperin (Charles Durning) mielenkiinnon. Doc Hopper omistaa sammakonreisistä tunnetun ravintolan, mutta mainokset ontuvat ja Doc Hopper haluaa palkata Kermitin houkuttimeksi, mikä ei ymmärrettävästi sammakkoamme kiinnosta. Doc Hopper ei kuitenkaan aio luovuttaa näin helpolla.
Kermit ja Fozzie ajavat autolla ja laulavat, ohittavat Big Birdin.
Pysähdys kirkolla ja Muppet-bändin (eli sen johon kuuluvat mm. Elukka ja se Joni Mitchellin näköinen hahmo) kohtaaminen. Pian törmätään minuun suosikkiini, Gonzoon joka haaveilee pääsevänsä Intiaan ja tulevansa siellä suureksi elokuvatähdeksi, mutta kyllä se Hollywoodkin paremman puutteessa kelpaa.
Syrjäteitä kulkiessa ja pikkukyliä nähdessä päädytään myös jonnekin takahikiälle jossa Elliott Gould kruunaa Miss Piggyn kauneuskuningattareksi ja Miss Piggy rakastuu yleisössä olevaan Kermitiin. Heti alusta saakka saamme huomata, että Miss Piggy on sairaalloisen mustasukkaista ja omistushaluista sorttia, ja on oman etunsa vuoksi silmänräpäyksessä valmis hylkäämään Kermitin. Eli heidän suhteensa on hiukan samanlainen kuin Akun ja Iineksen.
Kuten olette huomanneet, niin tämä elokuva on pitkälti road trip jonka aikana esitellään vähintäänkin tutuimmat Muppet-hahmot. Aina välillä joku Telly Savalas, Madeline Kahn, Bob Hope, Steve Martin, Richard Pryor tai joku muu tuttu naama/nimi tekee cameon, mikä on yksi Muppettien tavaramerkeistä. Jokaiselle julkkisvieraalle on kirjoitettu vitsi tai kaksi ja osa niistä on jopa hauskoja. Itse ainakin nauroin sille, että James Coburn lentää ulos omistamastaan El Sleezo-nimisestä baarista ja manaa sen olevan pahin paikka ikinä. No hei, se oli James Coburn. JAMES COBURN! Steve Martinin kyyninen tarjoilija oli myös mainio. Vastaavasti Elliott Gouldin cameo Muppetit Manhattanilla-elokuvassa oli parempi.
Ryhmä on siis kasvanut Miss Piggylla ja niin vie tie eteenpäin. Käy kuitenkin niin, että Doc Hopper apulaisineen saa Kermitin vangittua ja varmistaakseen sammakon yhteistyökykeneväisyyden aikoo sopivasti hullu ja tietenkin Saksalainen tohtori Krassman (Mel Brooks) suorittaa Kermitille aivopesun. Miss Piggy vetää tyylilleen sopivat kilarit ja hakkaa pahikset, auttaen itsensä ja Kermitin pakoon. Doc Hopper päättää, että jos ei saa Kermitiä hengissä niin kentien sitten edes hengiltä ja apuun palkataan Klaus Kinskin mieleen tuova Sammakontappaja (Scott Walker. Ei, ei se laulaja.
Kaksintaistelu tapahtukoon autiokaupungissa jossa Elukka muuttuu jostain syystä jättiläiseksi ja säikäyttää pahikset karkuun.
Kermit ja kumppanit pääsevät Hollywoodiin ja tuottaja Lew Lord (Orson Welles) tarjoaa Kermitille tavanomaisen rikas ja kuuluisa-sopimuksen.
Elokuvan teko voi alkaa ja siitä pääsemmekin teatteriin jossa Muppetit ovat juuri katsoneet elokuvansa ja keskustelevat siitä kehuen, käyttäen mm. kommentteja kuten: "Se oli sairas ja kummallinen."

Minä pidän kaikista Muppet-elokuvista enemmän tai vähemmän. Huonoinkin niistä on sellainen josta en luopuisi kovinkaan mielelläni. Muppet-elokuva on yksi suosikkejani, mutta ei kuitenkaan se suurin niistä. Se on silti elokuva jonka nostan hyvin korkealle Muppet-asteikolla, vaikka myönnänkin että se kärsii hieman siitä, että on ensimmäisen X-menin ja monien tv-sarjojen pilottijaksojen tapaan hieman liikaa hahmojen esittelyä. Siispä jos Muppetit eivät ole ennestään tuttuja on tämä aivan loistava tapa tutustua heihin ja jos he ovat jo tuttuja, niin sen suhteen tämä saattaa aiheuttaa jonkinasteista kaukosäätimen hapuilua.
Muppet-elokuva on Muppeteille tyypilliseen tapaan aika pähkähullu ajoittain, mutta se ei ole yhtä villi kuin mihin he myöhemmin tulevat yltämään. Se on kuitenkin täynnä sitä tuttua rakastettavaa Muppetmaisuutta joka ei aliarvioi katsojaansa ja osoittaa, että koko perheen elokuvan ei tarvitse olla lastenelokuva, vaan se voi olla nimenomaan koko perheen elokuva.

Asia josta olen aina pitänyt Muppeteissa ja aika varmasti mainitsinkin siitä jossain aiemmassakin Muppet-kirjoituksessa, on se että kukaan ei noteeraa Muppetteja eläiminä, tms. Muppetit ovat normaalissa kansakäymisessä ihmisten kanssa aivan kuten ihmiset ihmisten kanssa ja silti samalla huomioidaan se, että Kermit kuitenkin on sammakko ja täten olisi esimerkiksi eettisesti väärin että hän mainostaisi ravintolaa joka myy sammakonreisiä. Sen vuoksi saadaan aikaiseksi joitakin aivan hulvattomia juttuja kun samaa vitsiä miettii kahdella tavalla, siten että vitsin kohde on sammakko, mutta myös että kyseessä on eräänlainen ihmis-sammakko.

Loistava. Mutta hieman nostalgian kultaama.

Tähdet: ****
Muppet-elokuva

A Muppets Christmas: Letters To Santa (2008)

Ah, juhannus. Kesä ja kukkaset.
Menninkäiset kirmaavat laitumella tekemässä palmikoita. Keijusiitepölyä.
On siis otollinen hetki sulkea verhot, rojahtaa sohvalle ja palata Muppetien seurassa kokemaan joulun taikaa.

On joulu. Miss Piggy halajaa viettämään joulua Karibialle, Gonzo on lähdössä kanansa kanssa Havaijille ja Kermit kaipailee valkoista joulua. Tällä hetkellä tärkeintä on saada kirjeet Joulupukille lähtemään ja mieluusti ajoissa. No, postissa on töissä Jesse L. Martin ja kaipa hän ehtii laulamiseltaan tekemään muitakin töitä kuin ratkaisemaan New Yorkin murhatapauksia. Tavoilleen uskollisesti Gonzo aiheuttaa kaaoksen postitoimistossa ja Jesse L. Martin goes postal. Hou hou hou!
Gonzo huomaa kotoa, että hänen vaatteisiinsa on postiselkkauksen yhteydessä ajautunut kolme Joulupukille tarkoitettua kirjettä. Yksi niistä on naapurin tytön, Clairen (Madison Pettis) kirjoittama ja täten erityisen tärkeä. Postitoimisto on mennyt jo kiinni, joten sitä kautta eivät kirjeet enää ehtisi perille,,, öhöm!,,, Pohjoisnavalle jossa Joulupukki asustaa.
Mikä avuksi? Yhdistynyt Pulupalvelu voisi auttaa, jos heillä nyt olisi perheriidan välissä aikaa toimia.
Entäpä Mafia? Steve Schirripa ja Tony Sirico auttaisivat muuten, mutta kun he eivät luota rottiin jollainen Rizzo on.
Siispä Gonzo päättää lähteä itse viemään kirjeet perille ja muut Muppetit ovat valmiita auttamaan. Paitsi Miss Piggy, sillä Miss Piggy on bitch.
Pepe (se on se katkarapu), Fozzie, Rizzo, Kermit ja Gonzo lähtevät matkaan, mutta Whoopi Goldbergin esittämälle taksikuskille ei käy maksuksi pähkinät, joten koetetaan lentokonetta. Uma Thurman on niin hot, että en laisinkaan ihmettele että Pepe sekoaa hänet nähdessään. Tullimies Nathan Lane pitää Muppeteja epäilyttävinä ja päättää kiusata heitä. Syystäkin, sillä Fozzie kertoi huonon vitsin. Nathan Lane ei pidä Joulupukista koska joutui penskana tuhmien listalle ja ei täten aio auttaa Muppeteja viemään kirjeitä, mutta ilmeisen mielenvikaisuuden vuoksi käskee heitä viemään kirjeet perille heti huudettuaan ensin päinvastaista.
Muppetit matkustavat lentokoneen siivellä, vähän niin kuin se riiviö Twilight Zonessa ja kohta ollaankin Pohjoisnavalla.
Myöhäistä. Joulupukki on jo lähtenyt kierrokselleen.
Masennus.
Gonzo toivoisi asioiden olevan paremmin ja tottakai Joulupukki (Richard Griffiths) kuulee kaikki maailman toiveet ja kohta Muppetit ovat Joulupukin reessä lentämässä ympäri ämpäri maailmaa ja kirjeet pääsivät ajoissa perille.
Ensimmäisestä kirjeestä ilmenee että Pepe haluaisi osata laulaa oopperaa ja näin tapahtuu.
Toisessa kirjeessä Nathan Lane toivoo pääsevänsä pois tuhmien listalta ja näin tapahtuu.
Kolmannessa kirjeessä Claire toivoo, että jouluna kaikki ystävät viettäisivät sen yhdessä ja niinpä Muppetit lähtevät hengailemaan Clairen ja tämän äidin Jane Krakowskin luokse. Miss Piggykin palaa karibialta takaisin viettämään joulua Kermitin ja muiden kanssa, ja arvatkaa vain alkaako satamaan lunta. Joo.

Muppetit osaavat yleensä taiteilla hienosti aikuisille ja lapsille tarkoitetun huumorin välissä, mutta Letters To Santa painottuu aika selvästi sinne lasten puolelle. Toki siellä on Muppeteille tyypilliseen tapaan huumoria joka vaatii aivovamman ja jonkun termodynamiikan tietoisuutta, mutta pääosin olemme kiltin ja helposti ymmärrettävän lapsushuumorin polveen ulottuvassa altaassa. Siispä tarjolla on paljon hempeää lauleskelua, rakkautta, hellyyttä, onnellisuutta ja karhu joka epäilee näyttävänsä lihavalta valokuvassa. Se karhu on nero.
On tässä mukana Muppeteille tyypillinen cameotulva, hauskoja tilanteita ja yleistunnelma on mukavan lämmin. Ei siis ehkä kovinkaan erityisen mieleenpainuva elokuva, tai ensimmäisenä mieleen tuleva kun suosittelee Muppeteja, mutta mukava kiltti jouluelokuva kuitenkin.

Tähdet: ***
A Muppet Christmas: Letters To Santa

Peter Falk 1927 - 2011

Reindeerspotting: Pako Joulumaasta (2010)

Joonas Neuvonen kuvaa päihderiippuvaisia ystäviään Rovaniemellä ja päähenkilöksi nousee Jani, joka kuten niin monet muutkin nuoret, kuvittelee muualla asioiden olevan aina paremmin ja lähtee jossain vaiheessa jonkinlaiselle Euroopankiertueelle vetämään Subutexia. Siellä välissä uskotellaan itselle, että nyt loppuu kamanveto ja sitten vedetään kamaa. Mumistaan silmät lautasina ja näytetään Twilight-hahmolta.
Sittemminhän saimme lukea lehdistä mihin Janin tie vei.

Okei, jokainen joka tuntee päihderiippuvaisen, oli kyseessä sitten narkkari tai alkoholisti, niin tunnistanee heti elokuvan henkilöitä. Itsekin valitettavasti läheltä päihteiden vaikutuksen nähneenä, tiedän Reindeerspottingin olevan realistinen kuvaus tietynlaisista ihmiskohtaloista.
Vaikka joku Trainspotting ja Drugstore Cowboy ovat olevinaan huumeiden haittoja osoittavia elokuvia, niin kumpikin on tyyliltään aivan liian cool ollakseen oikeasti tarpeellista pahoinvointia aiheuttava. Unelmien Sielunmessu toimii siinä asiassa huomattavasti paremmin, mutta juuri joku Reindeerspotting on sellainen huumekuvaus jota pitäisi minunkin mielestäni esittää koulussa, sillä se näyttää parhaiten sen kuinka tutun oloisia huumeriippuvaiset ihmiset voivat olla, mutta kuinka suurta pahoinvointia he aiheuttavat itselleen ja läheisilleen. Tai oikeastaan se mitä tässä jää hieman kaipaamaan on se miten läheiset asiaan suhtautuvat ja vaikka ymmärränkin ettei tätä ole tehty varsinaiseksi opetusmateriaaliksi, niin kyseessä olisi ollut mielestäni tarpeellinen lisä jo senkin vuoksi, että Jani itse mainitsee kuinka perhe on tärkein. Toinen mitä jäin myöskin kaipaamaan oli jonkinlainen, ei nyt selitys, mutta jotain sellaista kertomaa siitä missä vaiheessa nämä elokuvan narkomaanit aloittivat kamanvedon. En nyt puhu mistään porttiteorian kuvaamisesta, että ensin vedin liimaa, sitten hepoa, vaan koska olen aina miettinyt että missä vaiheessa ylitetään se raja viihdekäyttäjästä addiktiksi. Huumeissa, alkoholissa, missä vain. Sellaisen käsittely on ehkä liikaa odotettu jonkinlaisena "huvina" kuvastusta materiaalista, mutta siltikin. Jokainen meistä muistaa vaikkapa yläasteelta kavereita jotka olivat sitä mieltä, etteivät ikinä esimerkiksi dokaa, mutta ovat nyttemmin sellaisessa kunnossa, ettei heille luovuttaisi autonsa avaimia tai kutsuisi kylään. Samaan tapaan kuin se ihminen jonka oletit päätyvät ennenaikaiseen hautaan, onkin nyt jokin terveysguru ja tanssii vielä sinunkin haudallasi. Jossain vaiheessa meissä tapahtuu muutoksia jotka ohjaavat loppueläämme, mutta missä se tapahtui Janille ja muille dokumentin hahmoille ja onko sellaista edes mahdollista määrittää. Joten anteeksi, mutta maininta että joku on vetänyt jo vuosia kamaa ei riitä minulle.
Kuitenkin, jos Reindeerspottingin katsoo jonkinlaisena videopäiväkirjana josta puuttuu alku ja loppu, niin sellaisenaan kyseessä on minunkin mielestäni ehdottomasti väkevä narkkaridokumentti.

En osaa oikeasti sanoa onko tämä elokuvana hyvä, koska kyseessä on loppujen lopuksi vain kotivideokuvaa nuorista jotka häröilevät ja siten voisi sanoa elokuvallisesti kyseessä olevan amatöörimäisen tekeleen.
Opetuksellinen arvo on kyseenalainen, mutta jälleen, kyseessä ei ole mikään opetuselokuva. Joskin ohjaajan irtisanoutuminen levyllä olevasta päihdetietouspaketista on naurettavaa, sillä kuka valopää häntä ja dokumenttiaan nyt siihen yhdistäisi muutoinkaan. Sama valopää varmaan päätti sensuroida kannen sillä muovisella slipcasella.

Se on se aihe ja realismi joiden vuoksi Reindeerspotting on niin tehokas ja merkittävä.

Usko paremmasta elämästä jossain muualla kuin kotona, on tietenkin yleismaallinen harhaluulo joka tosin voi osoittautua todeksikin. Moni kuvittelee jossain vaiheessa elämäänsä, yleensä teini-iässä, että muuttamalla jonnekin muualla olisi se yhtä kuin unelmien toteutuminen, vaikka oikeasti kotona eivät asiat ole yhtään hullummin ja muualle meno saattaa vähintäänkin osoittaa juuri sen. Se että dokumentin Janilla on samoja haaveita on seikka johon on helppo samaistua. Unelmia meillä on kaikilla.
Itse huumeriippuvuus on ehkä vaikeampi asia itseensä yhdistettäväksi, mutta addiktio on asia jonka pystyy löytämään itsestään muodossa tai toisessa. Oli se sitten kahvinhimo, pääsy päivittäiselle lenkille, Facebook, krooninen masturbointi, jotain. Kun jostain tulee vähintäänkin päivittäinen tapa, niin sen huomaa muuttuneen pakottavaksi siinä vaiheessä kun sen hetkellisesti lopettaa. Sitä on ehkä vaikea mieltää ongelmaksi samaan tapaan kuin huumeriippuvuutta, mutta se on keino alkaa ymmärtämään asiaa.
Jos jotain, niin Reindeerspotting saa ajattelemaan ja se on aina hyvä asia, vaikka se lisäisikin tuskaa. Sitä ei halua löytää itseään tälläisestä dokumentista/elokuvasta, mutta jossain määrin sen tunnistaa myös siksi maailmaksi jossa itseään päivittäin käyttää. Ei se tarkoita, ettäkö omassa lähipiirissä olisi narkomaaneja. Hitto, kaikki sukulaiset ja ystävät voivat olla vaikka kukin itse täydellisyys, mutta silti siellä on jotain tunnistettavaa myös toisella puolen kolikkoa. Kuten vaikkapa itsestään selvän kliseen käyttö.

Muuten, muistaako kukaan ymmärtääkseni Tony Kayen ohjaamaa päihdetietoisuusmainosta (ei se Tubesta löytyvä Meth-mainos), jossa sellainen luurangoksi kuihtunut, mätähampainen narkkari istui sängyllä tai sohvalla ja puhui kameralle tulevaisuuden haaveistaan, kuinka jos tulette katsomaan vuoden päästä niin hän on on hyvässä kunnossa ja menestyvä hyvä ihminen. Sitten kuva meni mustaksi ja tulikohan siihen teksti jossa kysyttiin että haluatko sinä olla hän, tai jotain sellaista.
Jos joku sen muistaa (se on varmaan 10 - 15 vuotta vanha) niin älkää väittäkö Reindeerspottingin olevan "ainutlaatuinen ihan koko maailmassa", sillä sitähän se ei ole.
(Myöhemmin samana iltana: Hei, nyt muistan, siinä mainoksen lopussa luki "heroin. Want some?")

Vuosia sitten. Vuosia vuosia sitten Suomea kiersi ns. huumebussi, joka siis oli valistuskäyttöön somistettu kiertävä näyttely. Bussin takaosassa oli eräänlainen narkomaanin huone, eli muka jonkinlaiseksi olohuoneeksi somistettu nurkkaus jolla tahdottiin näyttää tunnusmerkkejä narkomaaneista ja heidän elintavoistaan. Tämä nauratti minua ja ystäviäni, kun totesimme sen olevan siistimpi kuin omat huoneemme. Vieläkin olen huono laittamaan tavaroita kotonani oikeille paikoilleen, mutta uskokaa pois, epäjärjestys voi tehdä minusta käänteisen Sademiehen, mutta ei narkomaania. Joten ystävät hyvät, ei sitä sänkyä tarvitse pedata ja jos kirjaa ei jaksa laittaa hyllyyn, niin lattia on ihan hyvä paikka sille.

Tähdet: ****
Reindeerspotting: Pako Joulumaasta

Zombieland (2009)

Jesse Eisenberg ja Michael Cera lienevät tämän hetken tunnetuimmat nörttinäyttelijät. Ei siis niin että he oikeasti olisivat nörttejä (no, ovat he varmaan), vaan että heidän uransa tuntuu perustuvan varautuneiden neitsyt-Halo-nörttien esittämiselle, jotka kuitenkin ovat Puolenkuun Pelit-nynnyydestään huolimatta näsäviisaan nokkelia sanaseppoja. Eikä siinä mitään, he esittävät tuota rooliaan taidolla, vaikka pistääkin mietityttämään että kuinka kauan he pystyvät lypsämään sitä. On siis odotettavissa, että tulevaisuudessa tulee joku ultraväkivaltainen ja/tai supermasentava elokuva jonka pääosassa on juuri Eisenberg, taikka Cera. Jotain jolla karistetaan aiempaa imagoa kunnolla pois, kuten Anne Hathawayn Havoc.
Eisenberg on Yön Ritari.
Näistä kahdesta myönnän pitäväni enemmän Cerasta, sillä Eisenberg vaikuttaa aina sellaiselta hiukan nokka pystyssä olevalta "parempi kuin muut"-ihmiseltä, että välillä tekisi mieli antaa remmiä ja lähettää nurkkaan häpeämään. Ja muuten juuri tuosta syystä Eisenberg istuikin ihan hyvin Social Networkiin. Ja myöskin siksi hieman karttelin Zombielandia.

Zombie 101.
- Pieni sopivasti eripurainen ihmisjoukko.
- Kuvitelma siitä, että jossain on turvapaikka.
- Zombeja.
Eli Zombieland ei selvästikään perustarinaltaan tuo peliin mitään uutta, joten muutokset jäävät tapaan esittää nämä asiat.
Laitetaan mukaan runsaasti huumoria, joka nyt sekään ei ole ennenkuulumatonta zombie-elokuvassa, edes tietoisena ratkaisuna. Tehdään kuitenkin huumorista sarkastista sanailua, liitetään mukaan paljon popkulttuuriviittauksia, maustetaan sopivan menevällä soundtrackilla ja erottuaksemme Shaun Of The Deadista, tehkäämme elokuvasta visuaalisesti Zack Snydermainen ja amerikkalainen sillä tapaan kuin amerikkalaisen luulee eroavan brittiläisestä. Hyvä niin, sillä se sopii Zombielandille, vaikka vastaavasti se ei tee siitä kovinkaan uniikkia.

Columbus (Jesse Eisenberg) on elokuvan nörttihahmo, joka kirjaa itselleen sääntöjä joiden mukaan pysyä elossa maailmassa joka on zombieviruksen saastuttama. Columbus tapaa agressioon luottavan Tallahasseen (Woody Harrelson) ja koska molemmat sattuvat olemaan matkalla samaan suuntaan, aloittavat he yhteisen road tripin. Kohta tavataan sisarukset Wichita (Emma Stone) ja Little Rock (Abigail Breslin) jotka pienen jahkailun päätteeksi päätyvät kulkemaan yhtä matkaa poikien kanssa. Jokaisella on kuvitelmansa siitä missä olisi odottamassa jonkinlainen Shangri-La. Sitten kinastellaan, nauretaan, heitetään ilmoille nokkeluuksia, muka-nokkeluuksia ja kaikkea-muuta-kuin-nokkeluuksia ja mennään tapaamaan Bill Murrayta. Hei, se tapahtuu jo puolessa välissä elokuvaa ja on niin yleisessä tiedossa, ettei kukaan voi pitää tuota oikeana spoilerina. Etenkin kun se Murrayn mukaan tulo ei tapahdu yllätyksenä, vaan valuttamalla.
Tytöt lähtevät huvipuistoon, zombiet hyökkäävät, pojat tulevat apuun ja Columbus oppii että joskus pitää rikkoa sääntöjä jotta ne toimisivat muutoin.

Oli tämä ihan hyvä elokuva.

Plussaa oli se, että kuten Shaun Of The Dead oli myös Zombieland tehty visuaalisesti sellaiseksi, että jos siihen törmäisi kanavahyppelyn yhteydessä, niin sitä saattaisi luulla oikeaksi kauhuelokuvaksi. Eli elokuvassa ei tehdä zombeista ja aiheesta pilaa vääntämällä katsojalle rautalangasta sen olevan komedia. Ei siis pyöriviä silmiä, bojojojoing-äänimaailmaa ja muutakaan sellaista joka heti ensisilmäyksellä paljastaisi sen olevan komedia, mitä se ehdottomasti kuitenkin on.

Pidin siitä kuinka triviaalisena seikkana zombie-epidemian synty esitetään, vaikka toisaalta kun kyse on zombeista niin en ainakaan minä kaipaa mitään selityksiä siitä mikä sen aiheuttaa. Hampurilainen on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin ohi lentävä asteroidi.

Eisenberg ja Harrelson toimivat hyvin yhdessä. Breslin oli mielestäni myös varsin mainio, mutta Emma Stone oli tosi ärsyttävä koko ajan ja sillä ei näköjään ollut merkitystä mitä tunnetilaa hän esitti, hän oli silti ärsyttävä. Kaikki muut vaikuttivat siltä, että heillä on hauskaa elokuvassa, mutta Stonesta minulle tuli koko ajan mieleen ettei hän oikeasti halunnut olla mukana. Mikä on sinänsä outoa, koska ekstroissa hän vaikuttaa hyvinkin rehellisen innokkaalta ollessaan mukana Zombielandissa. Ehkä se sitten oli vain se pirun ruma silmämeikki joka kävi hermoilleni.

Elokuvan ehdottomasti hauskinta katseltavaa olivat Harrelson jonka badass-hahmo oli varsin mainio ja Bill Murray jonka suhtautuminen kohtaloonsa oli aivan loistava.

Zombieland näyttää hyvältä, joskin se Snydermainen hidastusten käyttö voi käydä hieman tylsäksi pidemmän päälle ja dialogi oli sujuvaa, joskin tuntuu että kaiken kuuli jo Gilmoren Tytöissä.
On tämä kuitenkin tarpeeksi erilainen kuin Shaun Of The Dead, joka valitettavasti kuitenkin tulee elokuvaa katsellessa mieleen.

Tähdet: ***
Zombieland

Timecop (1994)

Vaikka sitä on aika vaikea nykyään ymmärtää, niin oli aika jolloin Van Damage teki jonkinlaisia ison rahan elokuvia, Hollywoodtoimintaa joissa oli vastanäyttelijöinä laatunäyttelijöitä (Ron Silver, Ted Levine, Powers Boothe, Raul Julia, etc.) ja ohjaajatkin olivat uskottavia (esim. John Woo, Peter Hyams, Tsui Hark.) Saapuipa Van Damagen ohjausdebyyttiin itse Roger Moore, joka tosin ei elämäkerrassaan muistele kokemusta kovinkaan hyvällä. Se nyt on ihan eri asia olivatko nekään elokuvat hyviä, mutta ainakin niiden aikoina Van Damage oli sama kuin Jason Statham on nyt, kuumimmista kuumin toimintastara. Ja tekihän mies vuonna 1996 mainion itseparodisen vierailun Frendeissä, osoittaen näen jonkinlaista popkulttuuri-ikonisuutta.
Timecop sijoittuu juuri sille aikakaudelle, kun Van Damagen leffat saattoi olettaa näkevänsä teatterissa, jonkin rottaihmisen kellarin sijaan.

Sisällissodan aikainen amerikka ja kultalastia kuljettavat etelävaltioiden sotilaat kohtaavat syrjätiellä miehen, joka konepistooleilla ampuen ryöstää tuon kultalastin itselleen. No mitenkäs se nyt on mahdollista? Olemme oikeasti lähitulevaisuudessa, eli tuolloin kyse oli vuodesta 2004 ja yhdysvalloissa on kehitetty laite jolla voi matkustaa ajassa.
Koska valtio huolestuu laitteen väärinkäytösmahdollisuuksista, kuten vaikkapa siitä että joku kulkee ajassa taaksepäin ryöstämään konepistoolien avulla kultalastin, perustetaan poliisiryhmä jonka tehtävänä on tarpeen mukaan matkustaa ajassa taaksepäin estämään tuollaiset tapahtumat jotta nykyisyys ei muuttuisi. Ai niin, ajassa voi matkustaa vain taaksepäin koska tulevaisuus ei ole vielä syntynyt. Mikä aiheuttaa ongelman jo siinä kun miettii, että miten menneisyyteen matkannut voi palata tulevaisuuteen jos sitä ei ole.
Nyt puolestaan olemme nykyajassa, eli kaipa se sitten on vuosi 1994 ja Max (Jean Claude Van Damme) on poliisi jonka kotiin hyökkää joukko tappajia. Max selviää tilanteesta juuri ja juuri, mutta vaimo Melissa (Mia Sara) kuolee.
Vuonna 2004 Max on yksi näistä aikakytistä joka hyppii ajassa estämään esimerkiksi jotakuta nykyisyyteen kuuluvaa henkilöä hyötymästä vuosisadan alun pörssimarkkinoista, etc. Erään tehtävän aikana Max saa kuulla, että osa menneisyyteen kulkevista rikollisista työskentelisi aikapoliisiprojektia vastustavan senaattori Aaron McCombin (Ron Silver) alaisuudessa. McComb aikoo rahoittaa presidentinvaalikampanjansa menneisyydestä ryöstettyjen rahojen avulla ja nyt Maxin tehtävänä on kerätä pitävät todisteet McCombia vastaan ja pidättää hänet. Tietenkin se että Max syyttelee jotain senaattoria johtaa siihen, että kohta hänen on vaikea luottaa kollegoihinsa, joka nurkalla tuntuu vaanivan puukkohullu tappaja ja sisäisen tutkinnan poliisi Fieldingista (Gloria Reuben) tulee hänen esiliinansa.
Max ja Fielding hyppäävät ajassa taaksepäin vuoteen 1994, sillä sinne on jäljitetty jokin aikarikos. Max ja Fielding saavat huomata McCombin menneen tapaamaan itseään ja opimme, että sama materia samassa ajassa kumoaa toisensa. Eli jos menneisyyteen matkustanut Marty McFly koskettaisi itseään, tappaisi hän itsensä. Saamme myös huomata, että Fielding onkin McCombin leivissä ja kohta Max saa luvan hakata pahiksia minkä kerkeää. Alaisiaan arvostava McComb ampuu Fieldingia ja palaa takaisin vuoteen 2004. Myös Max palaa oikeaan aikaansa huomatakseen, että aikapoliisiprojektia ollaan sulkemassa ja että McComb omistaa suurinpiirtein kaiken ja kaikki. Siispä äkkiä takaisin vuoteen 1994 pelastamaan Fieldingia jotta hänestä saataisiin todistaja McCombia vastaan. Mutta McComb onkin jo lähettänyt omat miehensä tappamaan Fieldingin sekä sen ajan Maxin. Öö, okei. Tässä siis palaamme siihen alkupuolen osuuteen jossa Maxin vaimo tapettiin. Nyt tulevaisuuden Max siis pyrkii pelastamaan itsensä ja vaimonsa. Siispä potkitaan pahiksia nurin ja työnnetään lopuksi menneisyyden McComb tulevaisuuden McCombin syliin ja katsotaan kuinka he muuttuvat huonon tietokone-efektin ansiosta hyytelöksi. Max voi palata omaan aikaansa ja koska vaimokin tuli aikoinaan pelastettua niin nyt omassa ajassa odottaa vain pelkkää hyvää.

Timecop oli siis yksi Van Damagen budjetillisen kultakauden tuotoksista ja vaikka elokuvan tarinassa on enemmän aukkoja kuin Uuno Turhapuron reikäpaidassa, niin kyseessä on silti sopivan näyttävää ja sujuvasti kulkevaa tieteistoimintaa. Mutta tosiaan, loogista ajattelua ei kannata tämän elokuvan kohdalla harjoittaa, sillä kuten monessa muussakin aikamatkustuselokuvassa myös tässä meinaa pää räjähtää jos rupeaa miettimään miten mikäkin on mahdollista tämän elokuvan esittämällä tavalla. Mainitaan nyt kuitenkin pari seikkaa jotka saavat raapimaan päätä.
Okei, minusta oli hyvä idea että aikamatkustus toimi vain menneisyyteen päin, vähän niin kuin Terminatorissa, eli asiaa yksinkertaistettiin mukavasti. Ongelma tulee vain siinä vaiheessa jos mietimme, että jos tulevaisuuteen ei voi matkustaa kun sitä ei ole vielä tapahtunut, niin tuolloinhan vaikkapa vuoteen 1929 matkustanut ei voisi palata edes aikaan josta lähti kun sekin olisi tulevaisuudessa jota ei ole vielä syntynyt. Minuutti sitten tarkoittaa, että minuuttia myöhemmin ei ole sama kuin minuutti sitten.
Toinen hyvin silmiinpistävä ongelma näkyy siinä, että aikamatkustus suoritetaan eräänlaisella raketilla, mutta menneisyyteen tullessaan he astuvat ulos sellaisesta Stargate-aikalätäköstä. Joten mihin hittoon se raketti katosi? Takaisin tulevaisuuteen palataan avaamalla jollain kaukosäätimellä se sama Stargate-aikalätäkkö, mutta edelleen... Missä on se raketti? Ja kuitenkin kun palataan ajassa takaisin nykyaikaan, niin ollaankin yht'äkkiä taas sen raketin sisällä. Hitto, jopa Ankkojen aikamatkustuspallo oli järkevämpi.

Vaikka tämä elokuva käsittelee futuristisia ideoita, niin onneksi kaikenmaailman teknovempaimien määrä on pidetty minimissään, sillä se vähä mitä tulevaisuuden teknologiasta ja designista esitetään on aivan he-le-ve-tin rumaa. Esimerkiksi tämän elokuvan tulevaisuudessa, eli vuodessa 2004 autot ovat kuin legoista rakennettua kulmikkaita R2D2-laatikoita ja niiden rinnalla Jar Jar Binks alkaa vaikuttumaan hyvältä idealta. "Ohh, maxi big da Force. Well dat smells stinkowiff." Ja sama pätee niihin pistooleihin jotka näyttävät joltain mustilta tamponeilta.

Toimintaleffaksi Timecop on ihan kelpo tapaus ja Van Damme-leffaksi osoitus siitä, että vaikka mies on aikamoinen puunaama niin toimintastarana hän oli aika vakuuttava ja pystyi kantamaan hieman isompiakin leffoja harteillaan. Ja miksei pystyisi edelleenkin.

Kaksoisisku, Replicant, Maximum Risk ja Timecop. Ainakin näissä Van Damme on esittänyt kaksoisroolia, mikä on jostain syystä mielenkiintoista.

Tähdet: ***
Timecop

Kuolemanottelu (The Salute Of The Jugger, 1989)

Pum! Ja ydintuho.
Post apokalyptinen tulevaisuus jossa luonnollisesti ihmiset ovat taantuneet henkisesti, teknologia on lähes kokonaan kadonnut, ihmiset pukeutuvat Mad Maxin koe-esiintymistä varten ja kaikkialla on pölyä. Pakoa arjen köyhyydestä tuovat mukanaan kiertävät Juggerit, eli eräänlaiset urheilijat jotka pysähtyvät ajoittain kilpailemaan keskenään lajissa joka on kuin rugbya piikkinuijien ja ketjujen kanssa. Niin ja koiran pääkallon kanssa. Emme saa unohtaa koiran pääkalloa.
Rollerballin tavoin väkivalta on oleellinen osa ihmisten viihdyttämistä tässä lajissa ja kuten urheilussa yleensä, myös tässä on olemassa sarjatasoja. On olemassa ne aavikolla kiertelevät huonommat ja törkyisemmät joukkueet ja sitten kaupunkiin kilpailemaan päässet mestarijoukkueet. Kaikki tietenkin haaveilevat pääsystä kaupunkiin kilpailemaan, sillä se olisi samalla nousu pois köyhyydestä ja kurjuudesta.
Yhtä näistä aavikkojoukkueista johtaa Sallow (Rutger Hauer) ja erään kisan yhteydessä yksi joukkueen jäsenistä loukkaantuu sen verran pahasti, että hänet on korvattava. Paremmasta elämästä haaveileva Kidda (Joan Chen) on tuo korvaaja.
Kidda katselee ihaillen Sallowia joka on joskus menneisyydessään kilpaillut korkeammalla tasolla, eli kaupungissa, mutta Sallow itse haluaisi mielummin unohtaa menneisyytensä johon kuuluu suhde ylempiarvoiseen naiseen ja sen vuoksi karkoitus kaupungista. Kidda kuitenkin patistaa Sallowia haastamaan jonkun yläliigan joukkueista jotta hän pääsisi osoittamaan kykynsä ja tulisi kenties värvätyksi maineeseen ja mammonaan. Myös nuori puupää Gar (Vincent D'Onofrio) olisi innokas nousemaan korkeammalle oksalle, kun taas joukkueen veteraani Mbulu (Delroy Lindo) on sitä mieltä, että he eivät ole tarpeeksi tasokas joukkue voittaakseen ketään yläliigasta. Eli heidän kannattaisi olla ennemmin iso kala pienessä lammessa kuin pieni kala isossa. Sallow alkaa kuitenkin kaipailemaan mennyttä aikaa ja on valmis toteuttamaan Kiddan ja Garin unelmat ja todistaa samalla jotain itselleenkin.
Siispä matkaamme maanalaiseen kaupunkiin ja kaupungin johtaja Lord Vile (Hugh Keays-Byrne) hyväksyy Sallowin haasteen ja määrää Sallowin entisen joukkueen hänen nykyistään vastaan. Sallowin entisen joukkueen kapteeni ja samalla Sallowin ystävä Gonzo (Max Fairchild) ei haluaisi ryhtyä kisaan, etenkään kun Vile määrää että Sallowia tulee tietoisesti vahingoittaa. Vile kun on hän joka aikoinaan Sallowin kaupungista karkoitti, tämän oltua suhteessa miehen vaimoon, joka muuten tuntuu himoitsevan kaikkia vastaan tulevia, joten ehkä Sallow ei ollut ongelma. Siispä kostoksi on veren virrattava ja luiden murtua, mutta Gonzo haluaa sen tapahtuvan reilusti sääntöjen puitteissa, koska silloinkin luut napsahtavat, veri suihkuaa ja Purple Rain on ihonväri.
Sallowin joukkue kestää haasteottelun ja sen seurauksena Kidda ja Gar saavat jäädä kaupunkiin toteuttamaan unelmiaan.
Sallow kerää uuden joukkueen ja jatkaa aavikkokilpailuja.

Minua on aina jotenkin aina ällistyttänyt se, että tämän elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja on David Webb Peoples. Herra jonka nimi tuo minulla aina ensimmäisenä mieleen Blade Runnerin ja Armottoman. Kaksi lajityyppinsä parhaimmistoon kuuluvaa elokuvaa. Voisipa jopa sanoa niiden olevan elokuvia ylitse muiden. Ja vaikka Kuolemanottelu onkin viihdyttävä omassa genressään, niin kyseessä on aika tietoinen B-leffa, rehellistä roskaa ja täten hyvin kaukana edellä mainituista mestariteoksista. Uskonkin että Peoples ei pyrkinyt tällä elokuvalla nousemaan minnekään kaikkien aikojen parhaat-listalle, vaan osoitti kunnioitusta Mad Maxia ja kenties etenkin Italialaisia post apokalyptisia-elokuvia kohtaan. Sillä sellaisten elokuvien joukkoon Kuolemanottelu istuu kuin munuainen sukkaan. Joten nauttiakseen parhaiten Kuolemanottelusta on osattava ottaa se tribuuttina elokuville joissa barbaariset ihmiset pukeutuvat pölykapseleihin ja tappelevat polttavan auringon alla.

Olen aina pitänyt siitä kuinka jostain syystä näissä ydintuhon jälkeisissä maailmoissa ihmiset kyllä pukeutuvat vaikkapa puuvillasta tehtyihin vaatteisiin, mutta ne ovat aina koristeltu niiteillä, muoviletkuilla, ketjuilla ja millä lie tietokoneen muoviosilla. Miksi? Eihän ole oikeastaan mitään järkeä. Ne jaloissa pyörivät piirilevyt ovat vain tiellä. Se on sama kuin siinä nuorisosarjassa Klaani jossa kakarat meikkasivat itseään ja tunkivat sulkia hiuksiinsa, vaikka ainoa hyöty siitä näytti olevan se, että The Rasmus-yhtye päätti kopioida itselleen sen Rufio-lookin.
On se silti aina yhtä hauskaa katseltavaa.

Kovasti elokuvan tasoa nostaa se, että mukana on joukko erinomaisia näyttelijöitä ja on erityisen hauskaa katsella Vincent D'onofriota ja etenkin Delroy Lindoa tälläisessä elokuvassa joka lajityyppinsä vuoksi vaikuttaisi sellaiselta etteivät he kehtaisi edes myöntää olleensa mukana. Ihan turhaa huolestutte, sillä juuri teidän kaltaisenne näyttelijät tekevät tämänkaltaisista elokuvista hyviä.
Niin ja kyborgit. Kyborgit ovat hyvä juttu.
Kuolemanottelussa ei ole kyborgeja.

Musiikki on erinomaista tribaali-industriaalia ja täten juuri sopivan alkukantaista gladiaattorimeiningin taustaksi.

Joten jos elokuvat kuten America 3000, Steel Dawn, New Barbarians, ja tietenkin Mad Max-trilogia ovat mieleesi, niin tämä on erinomainen lisä sinne.
Kuolemanottelu ei ole mikään mestariteos, mutta ehdottomasti hauskaa katseltavaa ja vähintäänkin osoitus siitä kuinka hyvä Rutger Hauer osaa olla, vaikka elokuva ei yltäisikään hänen kykyjensä tasolle. Rutger, lopeta niiden Omega Doomien teko ja pysyttele hyvien elokuvien parissa.

Tähdet: ***
Kuolemanottelu

Broken Arrow -Operaatio Erämaassa (1996)

Kun John Woo nousee puheenaiheeksi, niin ainakin minun puoleltani tulee mainituksi, että hänen aasialeffansa ovat huomattavasti jenkkituotoksia paremmat. Jenkkikamasta Face/Off oli ihan ok, Hard Target oli ihan ok, Mission Impossible 2 oli juuri ja juuri siedettävä, Windtalkers puuduttava, Paycheck ihan hillitöntä kuraa, mutta Broken Arrow oli loistava.
Silti kehottaisin kääntymään ennemmin Hardboiledin ja The Killerin puoleen, sinne ne ovat mielestäni Woon parhaimmat elokuvat.
Ai niin, olen aika varma että suurin osa nostaa Face/Offin Woon parhaimmaksi jenkkileffaksi, enkä minä mene pahemmin vastaan väittämään, vaikka itse en siitä suuremmin innostunutkaan.

Deakins (John Travolta) ja Riley (Christian Slater) ovat armeijatovereita, lentäjiä jotka puksuttavat taivaalla stealthkoneella. Deakins on eräänlainen mentori Rileylle.
Erään yöharjoituksen aikana Riley saa huomata, ettei Deakins taidakaan olla ihan kiltti kaveri. Ai mistäkö hän sen huomasi? No se että toinen koettaa ampua sinut ohjaamossa ja varastaa mukana olevat ydinohjukset viittaa siihen suuntaan. Deakins ei saa tapettua Rileyta, mutta sentään laukaistua hänen heittoistuimensa. Sitten Deakins voikin feikata hätäilmoituksen ja syöstä koneen maahan, kunhan on sitä ennen pudottanut ydinohjukset myöhempää noutoa varten.
Armeija lähettää heti sotilaita tutkimaan putoamispaikkaa jolloin huomataan ydinaseiden puuttuminen. Tutkintaa johtaa armeijan puolesta eversti Wilkins (Delroy Lindo) ja poliittisen johdon edustajana jonkinlainen tiedotussihteeri, tms. Giles (Frank Whaley.) Loppujen lopuksi tämä elokuva on Slaterin ja Travoltan kaksinkamppailua, mutta halusin päästä mainitsemaan Whaleyn siksi, että hänen tässä elokuvassa oleva hahmonsa ja John Cusackin hahmo Con Airissa ovat niin samanlaisia ulkoasua myöten, että välillä he menevät mielessäni sekaisin. Sillä kuten kaikki muutkin ihmiset, myös minä ajattelen Con Airia päivittäin.
No siirrymme kuvaamaan Rileyta kun hän herää erämaasta josta hänet löytää puistovahti Terry (Samantha Mathis) ja pienen nujakoinnin jälkeen Riley saa Terryn uskomaan, että pidättämisen sijaan häntä tulisi auttaa ydinaseiden ja Deakinsin etsinnässä. Samaan aikaan toisaalla Deakinsin oma sotilasjoukko lahtaa kiltit sotilaat ja Deakins saa ydinaseet haltuunsa.
Riley ampuu pahiksien helikopterin alas. Ja toisaalla taas armeija uskoo Deakinsin kuolleen ja kiitos sen hätäilmoituksen, luullaan Rileyn varastaneen ydinaseet. Joten Riley ei saa apua armeijalta ja siinä vaiheessa kun asiat saataisiin selvitetyksi olisi Deakins jo päässyt kauaksi pois. Vaikka väliäkö tuolla, sillä ihan heti armeija ja Giles saavat tietää Deakinsin olevan se elokuvan pahis.
Sitten Indiana Jonesin tavoin hypätään auton päälle, roikutaan sivussa, roikutaan takana, roikutaan edessä ja napataan Liiton Arkki mukaan. Riley ja Terry vievät ydinaseet läheiseen kaivokseen ja Riley aikoo deaktivoida ne, mutta tietämättään he toimivatkin juuri siten miten Deakins itsekin aikoi toimia. Deakinsin ajatus oli alun alkaenkin myydä vain toinen ydinohjus ja räjäyttää toinen kaivoksessa. Tällöin kaivoksen maanpinta estäisi pommin täyden vaikutuksen, mutta armeija ja muut uskoisivat ydintuhon koittaneen ja kukaan ei enää koettaisi löytää toista ydinohjusta saati sitten Deakinsia. Öö, okei, kyllä se minustakin kuulostaa aika hölmöltä, mutta menköön. Hei, ainakaan tässä ei mennä jääkaappiin piiloon. Deakins saa räjäytettyä toisen ydinaseen, mutta ei huolta sillä Riley ja Terry pääsevät turvaan maanalaisen joen ansiosta. Öö, okei.
Deakins jatkaa matkaansa junalla jonne myös Terry ehtii mukaan. Salamatkustaja aiotaan tappaa, mutta ei huolta, Riley tulee pelastamaan ja kiukkuinen Deakins aktivoi toisen ydinohjuksen.
Riley ja Deakins muksivat toisiaan. Sankari deaktivoi ydinaseen ja törmäyksessä ohjus seivästää Deakinsin.
JUNARÄJÄHDYS!
Riley pariutuu Terryn kanssa.

Broken Arrow on hyvä muistutus siitä, että vaikka välillä tulee vinguttua kuinka ikävää on ettei enää keksitä uusia tarinoita, niin joskus vanhakin tarina voidaan toteuttaa oikein. Kunhan vain valitaan oikeat näyttelijät, oikea ohjaaja, oikea säveltäjä ja toteutetaan se sama vanha tuttu tarina hyvällä maulla, vakavasti, mutta unohtamatta pitää samalla hauskaa.

Travolta etenkin tuntuu pitäneen hauskaa, sillä niin energisesti hän esittää pahista ja vastapainona Slater on sopivan yksi-ilmeinen sankarihahmo. Sivuosiinkin on saatu mainioita esiintyjiä ja jotenkin tuntuu, että Daniel Von Bargen ja Kurtwood Smith ovat jokaisessa tämänkaltaisessa leffassa jonkinlaisia kenraaleja, tms.

Toimintaa on paljon, se on näyttävää ja täynnä Woomaisuuksia. Niin ja Hans Zimmerin tähän elokuvaan säveltämä musiikki on aivan loistavaa.
Eli jos haluat nähdä onnistuneen toimintaleffan jonka aikana ei tarvitse ajatella liikoja, mutta joka ei myöskään tunnu (täysin) tyhmältä, niin tässä sellainen on. Toimii kuin tykin suusta.

Ai niin, pidin suuresti Travoltan hahmon motiiveista varastaa ydinaseet. Ei rahan tai vallan vuoksi, vaan siksi että hänet oli liian usein sivuutettu ylennyksiä jaettaessa ja nyt mies haluaa kostaa.

Tähdet: ****
Broken Arrow

Paha Perhe (2010)

Käräjäoikeuden tuomari Mikaelilla (Ville Virtanen) on perhe johon kuuluvat vaimo, nuorempi poika ja aikuinen poika Dani (Lauri Tilkanen). Mikael on toistamiseen naimisissa ja aiemmasta kariutuneesta liitosta hänellä on myös äitinsä luona asunut aikuinen tytär Tilda (Pihla Viitala), joka muuttaa isänsä luokse äidin kuoltua. Mitäpä tuosta ajattelemme, eihän yksi asukas lisää ole ongelma. Paitsi tietenkin silloin kun täydellisyyteen itsensä ja lastensa kohdalla pyrkivä isä alkaa epäilemään aikuisten lapsiensa olevan insestisessä suhteessa, mikä johtaa ajattelukyvyn sumentumiseen ja absurdeihin mittasuhteisiin kasvaviin toimiin "parantaa" lapset, korjata tilanne ja tehdä perheestä täydellinen. Asiaa ei Mikaelin kohdalla helpota se, että nuo lapset Dani ja Tilda ovat myöhäisessä kapinavaiheessa ja kaikki mitä he tekevät vain kiehauttaa isän verta entisestään ja he itsekin ymmärtävät sen. Dani ja Tilda alkavatkin suunnitella eräänlaista pakoa Costa Ricaan, kun Mikael puolestaan uuden liittonsa kustannuksella keskittää kaiken tarmonsa pelastaakseen lapsensa suhteelta, jonka hän näkee jatkuvana suljettujen ovien takana olevana kahdenkeskisinä orgioina. Mikael menee jopa niin pitkälle, että auttaakseen Dania hän pyytää kaveriaan kaappaamaan ja tavallaan aivopesemään poikansa normaaliksi. Siis vähän samaan tapaan kuin Harvey Keitel Holy Smokessa. Vielä kun Tilda lähetetään kauas pois, niin kaikki on taas hyvin. Paitsi että Mikael itsekin tietää mokanneensa ja pahasti, mutta hän ei parempaankan pystynyt ja on ainakin pahoillaan siitä.
Eihän Mikaelin suunnitelmista mitään tule ja lopulta hänen on hyväksyttävä että Dani ja Tilda osannevat itse tehdä oikeat päätökset. Siihen mennessä ollaan vain tuhottu avioliitto, kolme sormea ja lapsetkaan eivät järin arvosta isäänsä.
Loppuun symbolinen synninpäästö.

Oli muuten aivan hemmetin hyvä elokuva.

Paha Perhe on tietenkin kertomus dysfunktionaalisesta perheestä ja sellaisenaan se ei kuulosta mitenkään erikoiselta, mutta jokin tässä elokuvassa teki minuun erityisen vaikutuksen. Se on komedia ja se on draama, mutta se ei naurata eikä se draamanakaan tunnu tyypilliseltä Paha Perhe-tarinalta jossa joku alkoholisti-isä raiskaa syntymättömän vuohen. Tämä on kuin jokin Todd Solondzin elokuva jossa komedia on niin mustaa ettei tiedä nauraako vai ei. Toisaalta sitä pitää elokuvaa hyvin hauskana, mutta samalla masentuu nurkkaan nyyhkyttämään.

Pidin suuresti siitä, että Mikaelilla oli oikeasti syytä uskoa lapsiensa suhteen laadun olevan kielletty ja lapset eivät tee mitään ajatusten muuttamisen suhteen, jonka vuoksi sitten Mikael alkaa mielessään liioittelemaan asioita aivan järjettömiin mittasuhteisiin saakka.
Koska Mikael pyrki pitämään perheensä ehjänä ja ns. normaalina, ei hän oikeastaan ollut mitenkään lainausmerkeissäkään paha. Mitä eivät olleet myöskään muut perheenjäsenet. Sitä vain koetettiin korjata ehjää ja tehdä hyvää väärin keinoin. Minkä vuoksi minun on pakko todeta, että tämä elokuvan nimi on ihan anaalista. Nyt se aivan leimaava väärällä tavalla koska moni varmasti mieltääkin elokuvan keskiössä olevan perheen pinnallisesti "pahaksi", vaikka parempi vaihtoehto olisi ollut esimerkiksi Hyvä Perhe. Siinä olisi ollut enemmän sopivaa ironian makua, kuten myöskin se olisi ollut enemmän oikeassa elokuvan hahmoja ajatellen. Oikeastaan elokuvan nimeksi olisi kannattanut antaa pelkkä ja yksinkertainen Perhe, se olisi kertonut kaiken oleellisen ja ollut samalla sanomatta mitään.

Elokuva on aika pitkälle Ville Virtasen show ja hän esittääkin loistavasti miestä joka ei missään vaiheessa oikein tunnu tietävän mitä tapahtuu ja miten silloin tulisi toimia, mutta luulee paljon ja päättelee kaiken väärin. Erityisen loistavana pidän kohtausta jossa Tilda kysyy autossa saako siellä polttaa ja se tapa millä Virtanen vastaa on täydellinen läpileikkaus koko Mikael-hahmon luonteesta.

Muut näyttelijät toimivat enemmän tai vähemmän taustatukena. Jopa Virtasen jälkeen eniten esillä olevat Viitala ja Tilkanen ovat aikalailla sivuosissa ja vaikka hekin tekevät ihan hyvää työtä, niin kyllä se Tilkasen tauoton ummetus-ilme oli välillä hieman puuduttavaa.

Olin aivan siinä ja siinä antaako elokuvalle täydet tähdet, mutta minua alkoi vaivaamaan koko ajan enemmän ja enemmän se, että miksi elokuvassa oli se sivuraide jossa Tilda on aloittamassa treffailua Reino Nordinin esittämän kahvila-asiakkaan kanssa. Koska jos sen idea oli muka siinä, että Tildan ja Danin suhde raukeaisi sen vuoksi että Tildalla on toinen mies, niin Nordinin osuus sivuutettiin siihen nähden aivan liian nopeasti. Ja jos se ei ollut alunperinkään tarkoitus, niin nyt se on sitten aivan turhaan mukana, sillä sittenhän se ei edistä tarinaa mihinkään suuntaan. Plussana tosin on sanottava, että Suomen huonoimpana näyttelijänä pitämäni Nordin oli roolissaan vähintäänkin ihan ok.

Tähdet: ****
Paha Perhe

Movie monday: Itkupilli

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Itkupilli
.
.
.
Hmm, elokuvat jotka ovat itkettäneet muustakin syystä kuin huonoudellaan (damn you Wicker Man remake!)

Muistan muksuna itkeneeni joidenkin Hammer-elokuvien vuoksi, mutta se johtui pelosta. Jätetään ne nyt kuitenkin laskuista pois ja keskitytään enemmän koskettaviin kyynelkanavienavauselokuviin, tai kenties pikemminkin johonkin yksittäiseen kohtaukseen sellaisessa.

Mieleeni palaa tilanne kun vanhempani veivät minut pienen pienenä poikasena katsomaan elokuvateatteriin Disneyn Kaunotar ja Kulkuri-elokuvaa. Okei, heti täytyy kertoa, että tuo elokuva aiheutti minulle pahoja traumoja ja en ole sittemmin rehellisesti sanoen uskaltanut katsoa sitä uudestaan. Ehkä se johtuu siitä, että pelkää sen vaikutuksen katoavan, ettei se ole sama kuin silloin lapsena, tai ehkä siitä syystä että pelkään reagoivani juuri samoin kuin silloin joskus päälle 20 vuotta sitten. Ai niin, ja tämä ei siis tapahtunut 50-luvulla kun elokuva julkaistiin, vaan 80-luvulla.
Mitä? Mistä minä tiedän miksi sitä silloin esitettiin teatterissa.
Kaunottaressa ja Kulkurissa oli elokuvan loppupuolella kohtaus jossa yksi elokuvan koirista jää vaunujen alle ja vaikka muistaakseni koira selviytyi pintavammoin eikä siis kuollut, niin voi luoja kuinka minä räjähdin tuolloin hallitsemattomaan itkuun. Olin kuulemma sanalla sanoen hysteerinen.

Mutta se, että lapsi itkee nähdessään surullisen kohtauksen ei ole mitenkään ihmeellistä. Se että se tapahtuu aikuisena elokuvan vuoksi onkin ehkä jo hieman harvinaisempaa, mutta ei tietenkään olematonta. Aikuisena ero tulee siinä, että sitä helposti huomaa koska elokuvaan on tehty tahallinen itketyskohtaus ja silloin sitä ei osaa lopulta ottaakaan tuota kohtausta vakavasti koska tietää, että tässä nimenomaan koetetaan manipuloida mieltä. Sieltä tulee joku Terminator kakkosen "tiedän nyt miksi te ihmiset itkette"-kohtaus ja yrjö meinaa lentää. Tsiisus! Sieltä tulee Armageddon joka oikein tyrkkii meitä ja sanoo että meidän kuuluu itkeä juuri tässä nimenomaisessa kohdassa ja piste. Ja näitä on paljon,,, paljon. Ja ne ovat juuri niitä elokuvia ja kohtauksia joiden kohdalla ei meinaa kehtaa myöntää itkeneensä, tai edes liikuttuneensa koska silloin myöntäisi, että hypnoosi tehosi ja aikuinenhan tietää kuitenkin paremmin.

Siksipä paljastan nyt, että miehekkään yhden kyyneleen tai kopautuksen olkapäähän sijaan elokuva Pearl Harbor aiheutti minussa itkuliikutusta. Siinä on siis se kohtaus kun Japanilaiset iskevät ja Michael Bay pistää peliin kaikki hidastuksensa, sentimentaaliset musiikit, kaukaisuuteen katsomiset ja Kate Beckinsale juoksee hidastetusti, niin minua rupesi itkettämään ja ärsyttävää oli se, että samalla tiedostin kuinka minä juuri aina pilkkaan näitä kohtauksia ja tiedän niiden olevan äärimmilleen laskelmoituja. Ei se silti estänyt kyyneleitä.

En missään nimessä mene suosittelemaan Pearl Harboria kenellekään, sillä kyseessä ei ole kovinkaan hyvä elokuva, mutta sekin kuitenkin todistaa että väärä elokuva oikealla hetkellä voi toimia edes hieman. Kliseet ovat kliseitä, mutta ne eivät olisi kliseitä jos niitä ei olisi joku alunperin käyttänyt.

En nyt muista seuraavien fyysisesti itkettäneen, mutta vähintäänkin nostaneen palan kurkkuun ja saaneen alaluomen väreilemään. Osa näistä saattaa vaikuttaa oudoilta valinnoilta, mutta takaan että jos katsotte ne ajatuksella ja oikealla hetkellä niin ne toimivat.

Gladiator:
Kun Russell Crowe kuolee ja ruumis leijailee areenan poikki. Pidin myös niistä kohtauksista joissa Maximus kulkee ns. valoa kohden ja siinä näytetään se kosketus viljapeltoa vasten.

Smokin' Aces:
Kun Jeremy Piven kokee romahduksen ja aikoo tehdä itsemurhan vain luhistuakseen juuri ennen sitä.

Terminator:
Kun Kyle Reese ja Sarah Connor rakastelevat ja siinä soitetaan teemakappaletta hitaasti pianolla ja Reesen käsi irtoaa Sarahista.

The Wrestler:
Kun Rourke pitää sen "broken down piece of meat"-puheen tyttärelleen.

Star Trek 2:
Spockin kuolema.

The Abyss:
Kun Ed Harris laskeutuu meren syvyyksiin ja viestittää tietävänsä sen olevan yksisuuntainen tie.

Ja onhan noita lisääkin. Olen huomannutkin, että tunteellinen kohtaus toimii itseeni parhaiten, jos en erikseen ajattele sellaisen tulevan, kuten romanttisissa draamoissa on vakiona.

Vaikka noiden esimerkkien kohdalla en oikein muistakaan, että itkinkö oikeasti vai olinko pelkästään lähellä tuota toimintaa, niin aikuisiällä tiedän katsoneeni varmasti ainakin kolme elokuvaa jotka saivat oikeat sertifioidut kyyneleet esiin.

Unelmien Sielunmessu.

Million Dollar Baby.

The Truman Show.

Jokaisen näistä kolmen kohdalla tunnustan purskahtaneeni itkuun ja siksi niitä on niiden voiman vuoksi ollut vaikea katsoa uudestaan. Truman Show aiheuttaa ongelmia jopa sen soundtrackia kuunnellessa, kun jos siihen keskittyy liikaa niin on välillä pakko keskeyttää levyn kuunteleminen.

Tosin, se elokuva jonka kohdalla herkistyn aina äärimmilleen ja tein niin sekä lapsena, että teen nyt jonkinlaisena aikuisena, kuten tulen tekemään myöhemminkin jos nyt satun elämään vanhukseksi saakka ei ole mikään edellä mainituista. Se ei ole mitenkään surullinen elokuva ja monien mielestä se on varmastikin elokuva joka vaikuttaa kaikelta muulta kuin koskettavalta, mutta niin vain se on sitä minulle.

Star Trek The Motion Picture.

Ihan oikeasti, pelkästään se alku kun kamera kuvaa liikkuvia tähtiä ja Jerry Goldsmithin herkkä musiikki soi, minulla rupeaa heti alahuuli väräjämään ja pystyn ajattelemaan vain kuinka kaunista se on. Ja siitä tulee hyvä olo.

Starship Troopers (1997)

Miten ihmeessä kukaan voi inhota tätä elokuvaa ja kyllä, tarkoitan juuri sinua senkin kerettiläinen.

Harvemmin ostan jo omistamiani elokuvia uudestaan, ainakaan jos se aiempi itselläni oleva versio on vielä katselukunnossa. Siksipä esimerkiksi Tähtien Sodatkin löytyvät minulta vieläkin kasettimuodoissaan. Joskus jos löytää naurettavan halvalla kattavamman version jostain elokuvasta, niin toki silloin se saattaa tulla ostetuksi syrjäyttämään jo hyllystä löytyvän sukulaisensa.
Mutta poikkeus on aina poikkeus.
On kuitenkin ainakin kolme elokuvaa jotka olen ostanut tietoisesti useampaan otteeseen vaikka edellinen versio oli kunnossa ja vaikka uudessa versiossa ei ole ollut mitään merkittäviä muutoksia.
The Crow piti aikoinaan vaihtaa kasetista levyyn ja siitä vielä kahden levyn painokseen.
Avaruusseikkailu: 2001 koki saman tapahtumasarjan, tosin sillä erotuksella että uuden vuoksi en luopunut vanhasta, vaan nyt siellä on kaksi eri dvd-painosta ja bluray. No hei, se on sentään maailman paras elokuva. 2001:stä ei ole kasettina jäljellä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen kuluttanut sen loppuun. Kannen tosin säilytin, että onhan se jo jotain. Ja ennen kuin kysytte, niin siitä ei ole tulossa kirjoitusta, mutta jatko-osasta on.

Niin mutta Starship Troopers. Se on se kolmas elokuva jonka olen ostanut useampaan otteeseen vain koska sitä on tullut uusi versio markkinoille. Ensin oli se isokannella oleva vhs, sitten flipperi-dvd ja lopuksi yksipuolinen, mutta ekstroiltaan ylivertainen spessuversio. Miksi? Koska se on ihan kiva leffa.
Ja kyllä, ylpeilkäämme myös sillä, että kyseisen elokuvan erinomainen Basil Poledouriksen säveltämä soundtrack on myös hallussani.

Unohtaa Heinlein, sillä tämä on enemmän Verhoeven-elokuva.
Niin ja pysytelkää suosiolla kaukana Starship Troopersin jatko-osista ja siitä kököstä animaatiosarjasta, sillä ne ovat kiltisti sanottuna löysää sontaa.

Tulevaisuus. Nyt!
Haluatko lapsia? Haluatko ryhtyä poliittiselle uralle? Haluatko opiskelemaan? Haluatko mahdollisuuden äänestää vaaleissa? Haluatko, että sinua kohdellaan kuten ihmistä tulisi kohdeltavan? Jos vastauksesi on kyllä, mene armeijaan se tekee sinusta miehen olit sitten mies tai nainen.
Kyllä, tulevaisuuden yhdysvalloissa ja yhdysvallat on käytännössä koko Maa-planeetta olet jotain ja voit saavuttaa jotain vain menemällä armeijaan, muutoin olet ihmiskunnan pohjasakkaa, puunhalaaja hippisika, oksetuksen oksetus (kuten minä itse olen.) Mutta se ei riitä että menet armeijaan, sillä armeijallakin on kriteerinsä joiden mukaan päätetään ketkä tuon suuren kunnian saavat kokea. Tärkeintä on että olet sekä nuori, sekä kaunis, sillä ruma ja vanha saa olla vain jos armeijassa olo on sinut sellaiseksi tehnyt.
Tahdon riemuvoitto ja Arjalainen superrotu. Vern Schillinger olisi iloinen tästä uusnatsismista.
Toki armeijassakin on omat kastijärjestelmänsä, koska voit olla joko alempiarvoinen sotamies, taikka snobistista päällystöä. Tämä ilmenee siinä, että koulun ihanneparista Rico (Casper Van Dien) päätyy likaista työtä tekeväksi sotilaaksi, kun fiksumpi ja filmaattisempi Ibanez (Denise Richards) pääsee lentämään. Rico haluaa pitää suhteen ehjänä, mutta he pelaavat nyt eri joukkueissa ja täten heistä ei voi yhdesä tulla mitään.
Mutta hetkinen, mihin armeijaa oikein tarvitaan? No, planeetta Klendathulla sattuu asumaan jättimatoja, jättitorakoita ja jättiskorpioneja, ja koska ne perkeleet puolustavat reviiriään tulee ne kaikki tappaa mahdollisimman graafisesti. Eihän se planeetta nyt meidän toimivalta-alueellemme kuulu, mutta maailmanpoliisin on tehtävä mitä maailmanpoliisin on tehtävä. Siispä seuraamme parisen tuntia sitä kuinka sotilaita revitään riekaleiksi, kuinka jättiötökät räjähtävät kappaleiksi ja kuinka gestapo työntää jättimadon naama-anukseen porakoneen.
Would you like to know more?

Tämä on taatusti yksi epäkorrekteimpia hollywoodelokuvia ikinä. Starship Troopers oikein survoo kasvoillemme propagandaa siitä kuinka vain ja ainoastaan amerikkalaiset sotilaat ovat merkityksellisiä ja että Jumala on vain heidän puolellaan. Kuinka amerikassa kaikki ovat nuoria ja kauniita ja kuinka kaikki yhdysvaltojen viholliset ovat rumia ällötyksiä ja ne tulee tuhota jotta voimme olla vapaita. Mutta toisin kuin jossain Michael Bayn elokuvassa, Verhoeven esittää tämän patriotismipropagandan hieman samaan tapaan kuin Trey Parker ja Matt Stone tekivät Team Americassa. Eli vetää diktatoorisen egoismin niin yli, ettei sille voi kuin nauraa.

Koska Starship Troopers esittää amerikkalaiset sotilaat natseina, ei liene vaikea ymmärtää miksi elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Kaiken lisäksi Verhoeven korosti fasismia latomalla elokuvan täyteen aivopesulta tuntuvia mainoksia joissa jankattiin kuinka juuri tämä nimenomainen tapa olla ja elää on ainoa oikea, sillä ethän sinä tahdo olla väärässä. Liity massaan koska kaikki muutkin niin tekevät.

Usein kuulee valitusta siitä kuinka jossain elokuvassa/tv-ohjelmassa ei ole mukana esimerkiksi vähemmistön edustajia, tai kuinka epäreilua on kun jossain ammateissa on vain miehiä, tai vastaavasti naisia. Kuinka on pakko ottaa esimerkiksi jokin naiskiintiö käyttöön, koska muuten siitä tulee jokin herrain klubi. Siis oikeasti, 'ttu mitä bullshittiä! Sellainen ajattelu missä ei palkata työhön parhaimmalta vaikuttavaa vaihtoehtoa, vaan täytetään jokin kiintiö on kyllä niin anuksesta kuin olla ja voi. Eikä sellainen ole esimerkiksi mitään rasisminvastaista toimintaa, vaan pikemmin juuri itse syrjintää. Miksi johonkin Frendit-sarjaan pitäisi mukaan laittaa esimerkiksi homoseksuaali? Tai miksi Bel Airin Prinssiin tulisi istuttaa Ron Howard? Jos tarina ei sitä vaadi, niin sellaista ei pitäisi tehdä vain koska se olisi muulla tavoin jotenkin pakko ja ketään ei tahdota loukata.
Ja Perussuomalaiset, pysykää kaukana sillä en kannata teitä.
Enkä muutenkaan tahdo aloittaa mitään rasismidebattia, koska siitä ei nyt ole kyse. Tahdon vain mainita, että asioiden ei pitäisi kulkea siten, että joku palkataan nimenomaan ihonvärinsä vuoksi koska laki tai jokin muu määrää niin, eikä vastaavasti ketään tulisi olla palkkaamatta sen vuoksi. Vaan yksinkertaisesti niin, että jokainen olisi iästään, nimestään, sukupuolestaan, ihonväristään, hiusmallista, etc. huolimatta tasa-arvoisessa asemassa, niin hyvässä kuin huonossakin.
Näenkin että Starship Troopers kommentoi juuri tuollaisia asioita ylikorostamalla niitä tietoisesti väärän puolen kautta. Siksi amerikkalaiset ovat aina oikeassa, siksi sotilaat ovat vain nuoria ja kauniita, siksi ja siksi, vain jotta lopussa sankariksi voi nousta veteraani, eräänlainen kehäraakki ja huomauttaa, että hei, poliittinen korreuktius ja epäkorrektius voivat olla aivan yhtä huonoja asioita jos kummastakin tehdään liian iso asia.

Okei, ymmärrän että logiikkani ontuu, mutta ei huolta se tulee ontumaan jatkossakin.
Tässä muuten on pääsyy siihen miksi en ole aiemmin kirjoittanut Starship Troopersista, koska se saa vereni (positiivisesti) kiehumaan ja sen ansiosta rupean vaahtoamaan tajunnanvirtaa joka saattaa myöhemmin kaduttaakin, mutta vähintäänkin saa kirjoittajan vaikuttamaan kukkuu kukkuu-päältä.

Minua suututtaa kun joku sanoo tästä elokuvasta, että se oli hyvä toimintaleffa, tai vielä pahempaa että "'ttu kun veri lentää", sillä vaikka tämä toki onkin näyttävä toimintaelokuva niin se on minusta ennen kaikkea poliittinen satiiri. Se vain naamioi itsensä ja pilkkaa katsojia jotka eivät ymmärrä katsoa sen naamion alle.
Tietenkin ymmärrän etteivät kaikki pidä tästä elokuvasta, koska mitä hittoa se nyt olisi jos kaikki pitäisivät samoista asioista, sitä voisi vielä päätyä Katy Perry-faniksi. Brr!
Mutta toivoisin etteivät he pidä siitä sen sanoman vuoksi, jonka katsoja tulkitsee huonosti toteutetuksi, eivätkä esimerkiksi sen takia että siinä on huonoja näyttelijöitä. Tottakai tässä on huonoja näyttelijöitä, onhan sen pääosassa Casper Van Dien. Vastaavasti siellä on mukana myös Clancy Brown ja Michael Ironside, joten eipäs nyt pillastuta. Minusta kuitenkin nimenomaan se, että elokuvassa esiintyvät jotkut elävät maalinkuivumiset kuten Van Dien ja Patrick Muldoon vain korostavat sitä kuinka tässä naureskellaan sille kuinka kaikkien tulisi olla Ken tai Barbie. Siitä syystähän se Ricon ja Ibanezin rakkaustarinakin on tehty pinnalliseksi saippuaoopperaksi, koska tuolloin ei tarvitse ajatella muuta kuin kauniita vaatteita ja koruja. Räjähdyksiä, kuola valuu, öö. Mutta omasta mielestäni menettää paljon jos ei pysty näkemään muuta kuin pinnan koreuden, sillä alta löytyy,,, ihan oikeasti,,, paljon ajatuksia herättäviä asioita.
Hei, kuinka monen elokuva-arvostelun kohdalla minä olen muka ajatellut näin paljon? Aika harvan. Joten kyllä Starship Troopersissa jotain merkittävää on.
Ja kuka ei muka innostu kun Doogie Howser paljastuu telepaattiseksi SS-mieheksi.

Starship Troopers on 125 minuuttinen armeijan värväysvideo joka sanoo, että ethän ollut niin tyhmä että uskoit edeltäviä 125 minuuttia.

"Young people all over the globe are joining up to save the future."

Tähdet: ****
Starship Troopers