Citizen Toxie: the Toxic Avenger IV (2000)

Kun jäterikollisuus on saatu poistettua päiväjärjestyksestä voisi olettaa kaiken olevan hyvin, mutta Tromaville vetää puoleensa uutta pahuutta edellisen paikkaajaksi kun Vaippamafia eli aikuiset psykopaatit pukeutuneina vauvoiksi aloittavat terrorisoinnin. Pelastusoperaation aikana Toxic Avenger (David Mattey) saa selville, että korruptoituneet poliisit ovat kaiken takana ja samaan aikaan aika-avaruusjatkumossa tapahtuu repeämä jonka vuoksi Tromavilleen päätyy sen käänteisen version eli Amortvillen näkemys Toxiesta: Noxious Offender (David Mattey). Lyhyemmin Noxie ja joka tietenkin on paha hiphopversio sillä todellinen pahuus löytyy juurikin rytmikkäästä puhelaulusta. Luonnollisesti hyvä Toxie päätyy puolestaan Amortvilleen ja molemmilla on lieviä sopeutumisvaikeuksia uusissa ympäristöissään. Toxien on nyt siis mopattava rikollisuus pois kahdessa ulottuvuudessa. Tai no, tuntuu kuin kaikki sivuhahmot saisivat niin paljon tilaa irtovitseille, että niin sekä Toxie kuin Noxiekin tekevät vain satunnaisia vierailuja aina siihen saakka kunnes on lopputaiston aika.

Toxic Avenger kolmosen perään hahmo seikkaili vielä animaatiosarjassaan vuonna 1991, mutta varsinaisesti Toxie vetäytyi taustalle viettämään hiljaiseloa aina vuoteen 2000 saakka kunnes tämä nelososa julkaistiin. Tässä vaiheessa niin sekä Toxic Avenger kuin Troma olivat kasvaneet jo sen luokan popkulttuuri-ilmiöiksi, että enää sieltä ei tarvitse erikseen etsiä uransa alussa olevia tulevia tähtiä vaan nyt heillä oli mahdollisuus ottaa elokuviinsa jo tunnettuja nimiä... no, entisiä tähtiä jotka varmaan tekevät mitä vain pelkällä ruokapalkalla, mutta jonkinlaista nimitunnettavuutta saatiin silti mukaan. Himmeneville tähdille on tarjolla uutta elämänlankaa trendikkäissä roskaelokuvissa, kysykää vaikkapa Ian Zieringilta joka sai pitkästä aikaa mediahuomiota Asylumin Sharknadoilla.

Citizen Toxien näyttelijälistauksesta löytyvät muun muassa Corey Feldman, Ron Jeremy, Stan Lee, Julie Strain, Lemmy Kilmister, Eli Roth ja myöhemmin Marvel-menestykseen noussut James Gunn, jolle Troma-historia aiheutti hetkeksi ongelmiakin. He eivät ehkä valtavirtaelokuva-aktiiveille kuulosta juuri miltään, mutta aikoinaan Troma olisi varmaan päätynyt korviaan myöten velkoihin jos olisi palkannut yhdenkin edellä mainituista heidän vuoden 2000 nimimaineellaan. Ja tuo vuosiluku on siitäkin merkittävä, että jos kolmososan ongelmaksi muodostui jonkinlainen identiteetin puute niin nelosella se voisi olla enemmänkin ajankohta. Kolmosta voidaan sentään tavallaan puolustella sanomalla, että on heikko elokuva koska se tehtiin äkkiä ja materiaalista joka ei ollut edes siihen alunperin tarkoitettua, kun nelonen puolestaan ilmestyi 11 vuotta myöhemmin ja tuntuu silti hieman kiireessä tehdyltä eikä siten edelleenkään oikein tunnu täysin omilla jaloillaan seisovalta. Ehkä siihen on syynä liian monen tutun naaman mukanaolo joilla viedään huomiota muualle kuin sisältöön (vrt. Simpsonit jo monen vuoden ajalta) taikka sitten se, että Citizen Toxielle ei kenties kuitenkaan ollut tilausta muualla kuin vahvasti nousussa olevassa trendissä tehdä itsetietoisia roskaelokuvia (vrt. muun muassa jo mainittu Asylum) ja aika osoitti ettei Toxie enää ollutkaan järin poikkeava, mitä se suhteessa naapurielokuviinsa aikoinaan oli. Mutta ilmiö oli lähempänä mainstreamia kuin aiemmin ja Citizen Toxie oli ainakin suhteessa kahteen edeltäjäänsä pidetympi sekä ilmeisesti myöskin kaupallisesti menestyneempi, että puheet viidennestä osasta alkoivat nousta pinnalle. Siitä on nyt 19 vuotta ja pelkästään vuosien 2013 ja 2018 välillä on Asylum pukannut markkinoille kuusi (6!) Sharknadoa, että vaikka Troma edelleenkin tuottaa elokuvia niin jokin syy siihen täytyy olla miksi ei yhtiön tunnetuin hahmo ole esiintynyt elokuvissa aikana jolloin ne olisivat merkkien mukaan myyneet parhaiten. Toxie ei ole enää uniikki vaan massaa jossa myydäkseen tarvitaan muutakin kuin pelkät radioaktiiviset lihakset.

Citizen Toxie on tuttua Toxieta, että vaikka aikaa on kulunut ja kehitystä on kenties tapahtunut lateksinaamareiden laadussa ja muissa tehosteissa niin edelleen samaa visvaa, ulostetta, verta ja muuta on tarjolla samantasoisen huumorin puitteissa. Kuten jo aiemmin totesin niin Troman kohdalla raha, oppineisuus tai muu elokuvasta muka ns. parempaa tekevä elementti ei muuta heidän trash-ajatteluaan ja maku pysyy aina yhtä huonona. Esimerkiksi Toxien kasvomaskeerauksesta näkee jonkinlaista kehitystä tehosteiden osalta, mutta en sen perusteella sanoisi sen olevan oikeaan suuntaan sillä nyt enemmän kuin koskaan se näyttää pelkältä naamarilta.

Mukaan on pistetty jonkinlaista ajankohtaista satiiria kouluampumisuutisointikritiikkinä kun syyllistä haetaan peleistä, musiikista, etc. ja uskontoa käytetään poliittisena aseena, ja tottakai se on täsmälleen niin onnistunutta kuin niistä puhuminen on oikeassakin elämässä. Ei!

Lisäksi elokuva on täytetty julkkiscameoilla (heitä joista mainitsin aikaisemmin) sekä Troman omasta filmografiasta otettujen hahmojen vierailuilla, jolloin sisältö vaikuttaa osittain eräänlaiselta fanipalvelukselta kuin keskittymiseltä uuteen elokuvaan. Mikä ei tosin tarkoita etteikö Citizen Toxiessa olisi ihan veikeä tarina käytettävänään, sillä kyllä minä pidän tästä kaksoisolentoideasta ja kyseessä lieneekin ainoa Toxic Avenger-leffa jossa vaikuttaisi olleen käsikirjoitus apuna, mutta esimerkiksi kaikki nuo cameot ovat siellä aivan turhaan viemässä huomiota varsinaiselta sisällöltä. Niin joo, miten se muka on ongelma kun kyse on Troman elokuvasta? Troman, jonka keulakuva Lloyd Kaufman on sanonut "plots are for pussies!" On se siten, että tässä on viitteitä siitä kuinka ollaan haluttu tehdä oikea jatko-osa ja vieläoä tarinalla, mutta sitten päätettykin siirtyä johonkin The Force Awakens-moodiin ja kallistuttu liiaksi miellyttämään faneja antamalle heille se mitä he muka haluavat. Joskaan se käänteistodellisuus ei muutoinkaan ehkä toimi täysin odotetunlaisesti, koska vaikka se onkin helppo sanoa, että tuo hyvis onkin nyt pahis, tms. niin monilla hahmoilla ei ole historiaa joka kertoisi heidän alkuperäisestä luonteestaan ja monen kohdalla se luonne on ihan yhtä mulkero molemminpuolin, eikä erottamisessa apuna ole edes pahiksien ilkeää partaa kuten Spockilla:

Spock tiesi miten erottaa hyvä pahasta. ILKEÄ PARTA!

Se oli kyllä aika nokkela veto kuinka tässä elokuvassa hyvän Toxien puoliso on Sarah (Heidi Sjursen) joka erilaisesta kirjoitusasustaan huolimatta on olevinaan ensimmäisen osan Sara ja pahan Noxien maailmassa hän onkin Claire kuten kakkos- ja kolmososassa. Tämä on aika kiva jippo jo siksikin, että heti alussa huomautetaan Citizen Toxien olevan muka suoraa jatkoa ensimmäiselle elokuvalle eikä välissä olevia ole tapahtunutkaan ja kuitenkin ne vaivaudutaan huomioimaan jollakin tavoin, mutta vinkaten että ne ovat ns. pahoja elokuvia kun nyt ykkösen jatko on se hyvä.

Citizen Toxie on lopulta kuitenkin ihan sitä mitä Tromalta odottaakin eli silkkaa itsetietoista trashia, mutta Toxieksi se jättää kaiken hälinän keskellä päähahmon liiaksi sivuun, mikä on koomista ottaen huomioon kuinka samainen hahmo on tuplaroolissa. Huumori on tuttua, ällöttävyyden aste samaten ja kyllä minä pidän tätä enemmän kokonaisena elokuvana kuin kolmososaa, mutta muistettavuudeltaan ja merkitykseltään se jää selvästi kahden ensimmäisen jälkeen.

Tämä seuraava ei sitten ole varsinainen valitus, mutta hivenen nuriseva huomio kuitenkin. Katsoin Toxicit bluraykokoelmalta jossa mukavasti on kaikki neljä elokuvaa ja aikamoinen läjä ekstramateriaalia, että varsin mainiota sanoisin. Hiukan vain harmittaa se, että kaikki (kts. kuva) lisämateriaalit ovat jotain tv-promohassutteluja, tms. ja vaikka osa niistä onkin varsin huvittavia niin ne eivät liity mukana oleviin elokuviin. Jopa trailereistakin on tasan nolla (0!) Toxic Avengereita. On ihan kivaa että tuollaisia irrallisia sekoiluja pistetään mukaan, mutta jos kerran tosiaankin vaivaudutaan laittamaan niitä noinkin kattavasti niin eikö mukaan olisi voinut laittaa myös jotain itse mukana oleviin elokuviinkin liittyvää? Edes kaikkien neljän teoksen trailerit? Lisäksi määrästään huolimatta ekstramateriaalit paljastuvat varsin laiskaksi toiminnaksi kun tajuaa, että täsmälleen samat lisät ovat pistetty useammankin Troma-leffan oheen. Heillä nyt vain sattuu olemaan tiedostokansio jossa kaikki nuo ovat ja pistävät sen levyjensä täytteeksi olettaen, että katsojat ovat tyytyväisiä kun saavat paljon ihan mitä vain. Citizen Toxiesta kuitenkin on tiettävästi tehty making of-dokkarikin, että niin...

Tähdet: ***

Citizen Toxie: the Toxic Avenger IV

The Toxic Avenger 3: the Last Temptation of Toxie (1989)

Kahdesti on Toxic Avenger (John Altamura/Ron Fazio) vapauttanut kotikaupunkinsa pahuudelta ja nyt taas käy aika pitkäksi, joten elämä on toki rauhaisaa mutta niin kovin tylsää. Lisäkriisin aiheuttaa sokean tyttöystävän, Clairen (Phoebe Legere) haave nähdä taas ja siihen tarjoutuu mahdollisuus kokeellisen leikkauksen muodossa jossa vain 50% koe-eläimistä on menehtynyt. Hot dog! Mutta mistä repiä rahat leikkaukseen? Onneksi Apocalypse Inc.:ssa huomioidaan Toxien ahdinko ja hänelle tarjotaan sieltä hyväpalkkaista työtä. Tietenkään Toxie ei ymmärrä tehneensä sopimuksen kirjaimellisen paholaisen kanssa, mutta huolehditaan siitä sitten kun sen aika koittaa.

Kolmonen siis kuvattiin yhdessä kakkosen kanssa, mutta ei ilmeisesti ajatuksella tehdä varsinainen kolmas osa vaan materiaalia oli tiettävästi niin paljon, että yli jääneestä kamasta tehtiin tämä nyt vuorossa oleva elokuva. Se ei kuitenkaan vaikuta jostain jämäpaloista koostetulta teokselta siten ettäkö kohtaukset näkisi kuuluneen alunperin jonnekin edellisen elokuvan sekaan, vaan pikemminkin kyseessä on ollut osuus joka jatkui suoraan edellisen lopputekstien perään ja siten voisi ajatella, että tässä nyt jonkin Kill Billin tavoin on muka vain leikattu leffa kahtia. Joskin enemmänkin tässä tuntuu siltä, että ylikuvattua materiaalia oli jäljellä jokin noin 40 minuuttia ja siitä sitten tehtiin oma elokuvansa, joka ei tietenkään ollut tarpeeksi jolloin lisättiin vähän jotain mitä vain jotta saatiin aikaiseksi täyspitkä elokuva. Yksinkertaisesti edellisestä jäänyt ylimääräinen osuus ei riittänyt kokonaiseen toiseen elokuvaan, mutta sellainen siitä piti silti saada aikaiseksi. Tästä syystä lopussa tuleekin ajatus, että nyt ei kyllä tiedetty miten päättää elokuva vaan äkkiä improvisoitiin jotain ainakin melkein sopivaa. Täytettä on haettu myös kierrättämällä joitakin edellisessä elokuvassa olleita kohtauksia, mutta ei kuitenkaan takautumina vaan suoraan muka osana kolmatta elokuvaa. Pidän kyllä edelleen varsin hauskana sitä miten elokuvan paholaisongelma ratkaistaan ns. Jumalallisella väliintulolla, mutta onhan se yhtä laiskan mielen päätös kuin sortuminen se oli vain unta-lopetukseen.

Sinänsä Toxic Avenger kolmonen on linjassa edellisen kanssa, että huumori on tuttua ja toteutus ymmärrettävästi samanlainen, mutta varsin vähän siinä on muistettavia hetkiä eivätkä muun muassa ne edellisen osan kuvien kierrätykset aiheuta ainakaan tue tämän elokuvan olemassaolon merkitystä. Positiivisesti yhdessäkuvaamisen ansiosta mukana on paljon samoja näyttelijöitä samoissa rooleissa ja Apocalypse Inc.:n tarinallisen merkityksen jatkumo on mainiota askeleiden edistämistä, että joiltakin osin the Last Temptation of Toxie on hyvä idea, mutta sen toteutus olisi kaivannut enemmän panostamista itsenäisyyteen. Nyt se olisi erinomainen lyhytelokuva kakkosen rinnalle ja sisältää muutaman mainion hetken, mutta täyspitkänä se on tarpeettoman pitkäveteinen raakile.

Kohtaus jossa Toxie sulaa on kyllä todella ihastuttava käytännön kumitehoste.

Tähdet: **

The Toxic Avenger 3: the Last Temptation of Toxie

Michael J. Pollard 1939-2019

The Toxic Avenger 2 (1989)

Toxic Avenger (John Altamura/Ron Fazio) on pyyhkinyt mopillaan kotikaupunkinsa Tromavillen puhtaaksi saastasta, joten ei enää rikollisia ja poliitikkoja. Ihmiset voivat rauhassa tanssia kaduilla, ottaa tatuointeja ja harrastaa tuholaistorjuntaa, ja Toxie voi käyttää aikansa toimimalla avustajana sokean tyttöystävänsä Clairen (Phoebe Legere) työpaikalla sokeinkeskuksessa. Tarjolla on muun muassa koripalloilua ja katolla suoritettavia luontokävelyitä eli kaikkea sitä mitä sokeat kaipaavatkin, varsinkin ilman valvontaa. Aika käy hieman pitkäksi joten haluttua vaihtelua arkeen tuo tuhma suuryritys Apocalypse Inc., joka päättääkin räjäyttää edellä mainitun palvelutalon ihan noin vain huvikseen. Toxie on kuitenkin jälleen estämässä enemmän pahuuden leviämisen Tromavilleen, jonka vuoksi Apocalypse Inc. päättää huijata hirviösankarin etsimään kadonnutta isäänsä Japanista ja siellä tarjolla olevan teknologian avustuksella poistettaisiin Toxiesta radioaktiiviset myrkyt jotka tekevät hänestä superin. Samaan aikaan Apocalypse Inc. on tekemässä Tromavillesta yhtä suurta ydinjätteen kaatopaikkaa, että etsi ja tapa se daddy-o äkkiä, sinua tarvitaan kotona.

Kuten usein jatko-osien kohdalla myös tätä Toxic kakkosta pidetään yleisesti ottaen heikompana kuin ensimmäistä osaa ja osittain sen saattaa selittää seikka, että se kuvattiin sen verran pitkänä jotta lopusta saatiin leikattua erilleen kolmososakin. Sitten kun vielä kolmonen julkaistiin sopivasti erillään kakkosesta ilman tietoa sen olevan myöhemmin tehdyn jatkon sijaan samaa irralleen leikattua materiaalia, tuntui kakkonen varmastikin monista varsin rikkonaiselta teokselta, vaikkakaan lopetus ei kuitenkaan ole niin avoin kuin tuolla tiedolla luulisi. Joskin tuntuu hivenen hassulta kritisoida jotain Toxic Avengerin jatko-osaa huonommaksi kuin edeltäjäänsä, sillä kyseessä on jo alkujaankin elokuva(sarja) joka on tietoisesti huono ja jos ajatellaan ensimmäisen elokuvan juonen rakennetta niin aika hajanaiseksi sekin lopulta jää kun esimerkiksi suuryrityksen jäterikos estetään repimällä pormestarin suolet ulos, mikä ei varmastikaan estä jo allekirjoitetun sopimuksen täytäntöönpanoa. Saati sitä kuinka ensimmäinenkin elokuva tuntui heittävän mukaan kaikki mieleen tulleet ideat sopivat ne sinne taikka eivät, että jos siitä oltaisiin haluttu saada aikaiseksi jonkinlainen ns. hyvä elokuva olisi sitä virtaviivaistettu huomattavissa määrin.

Mutta niin, on tylsää huonoa elokuvaa ja on viihdyttävää huonoa elokuvaa, että tietenkin huonoudellakin on tasonsa eikä siten se ole niin itsestäänselvää edes elokuvien välillä joiden työnkuvaan kuuluu olennaisesti trashina oleminen. Toxic kakkonen ei kuitenkaan ole huono huono teos vaan hyvinkin viihdyttävä joka rikkonaisuudestaan (kahtia leikattu, Toxicin näyttelijä sai kenkää ja toinen otti puolessa välissä kopin) huolimatta on toimiva elokuva ja joka mielestäni aiempaan verrattuna jopa parantaa menoa lähes joka suhteessa, sisältäen huomattavasti enemmän muistettavia hetkiä, loi ensimmäistä paremmin pohjaa joka jäi elämään myöhemmissäkin vaiheissa ja toi mukanaan muutaman näyttelijävaihdoksen taikka roolihahmon joilla tuota kivijalkaa vahvistettiin merkittävästi. Kakkanen kun vaihtoi sokean tyttöystävän näyttelijän sellaiseen joka tuntui ottavan roolinsa paremmin kieli poskessa kuin edeltäjänsä, mukaan tuotiin istuvasti ilkeä suuryhtiö Apocalypse Inc. jonka ainoa tehtävä tuntui olevan radioaktiivisen jätteen levittäminen sekä mummojen töniminen ja yritystä edustamaan pistettiin persoonalliset hahmot jotka eivät vaikuttaneet vain kertokäyttöisiltä, ja kun tuli aika pistää esiin ällöttäviä toimintakohtauksia siirryttiin pelkän veripalttuväkivallan sijaan sellaiseen Tom & Jerry-tyylisen komiikan pariin joka nosti viihdyttävyyspisteitä. Tietenkin tämä tekee Toxic kakkosesta ensimmäistä enemmän komedian jonkinlaisen kauhukomedian sijaan ja se lajityypin tiukempi rajaaminen saattaa olla joillekin hienoinen ärsyke, mutta itse olen aina nähnyt nämä kaikki pelkkinä komedioina ja siten se oli jo ensimmäisen jälkeen jo enemmänkin tervetullutta. Jotain kakkosen tietoisesta siirtymästä enemmän komediaan kertoo jo se, että kun suunnilleen 25 minuutin kohdalla tulee tiivistelmä ensimmäisen elokuvan tapahtumista niin se mainitaan itseä piikitellen siten, että muistattehan mitä ensimmäisessä elokuvassa tapahtui? ja sitten tulee synopsis jossa takaumassakin näytetään leffan logo. Eikä parodisuus jää vain itseironiaan vaan huomioita tehdään toisaallekin, kuten vaikkapa näyttämällä että Angel Heartin (1987) Louis Cyphre istuu Apocalypse Inc.:n johtoportaassa:

Kyseessä on siis puhtaammin komedia ja se kannattaa nähdäkin sellaisena. Lisäksi suosittelen katsomaan tätä kakkososaa hieman kuin Imperiumin vastaiskua eli elokuvana joka alkaa hieman kesken ja loppuu hieman kesken, minkä vuoksi yksinään se ei ehkä ole tarpeeksi ehyt kulkeakseen täysin soolona, mutta joka tuo sarjaan lähes kaikki sen merkittävimmät palat ja joka on kantava tukipilari ollen todellisuudessa juuri se mistä Toxic Avenger muistetaan, vaikka ei ehkä saakaan huomiota sen mukaisesti.

Muun muassa pahis jonka nenä puristetaan paistetuksi kalapiiraaksi, pahis joka nuijitaan hattunsa sisään, pahis josta tehdään koripallo, pahis josta tehdään nuudeliateria, pahis jonka kädet repeävät irti ihan noin vaan vahingossa, hiton tarttuva tukkarocktunnuskappale ja klassikoiden klassikko, tämä vuoropuhelu:

Apocalypse Inc. Chairman: Neither a borrower, nor a lender be... Shakespeare.

Homeless Woman: Fuck You... David Mamet

Nämä ja monet muut kohtaukset ovat niitä jotka ovat jääneet mieleen ja syystäkin, ovathan ne sopivan kierolla tavalla hauskoja, aivan kuten koko elokuvakin.

Riemastuttavaa roskaa!

Tässä kakkososassa ensiaskeleitaan elokuva-alalla otti Michael Jai White ja missäköhän happiteltassa hän päivänsä viettää kun näyttää vielä nykyäänkin samanikäiseltä kuin vuonna 1989?

Tähdet: ****

The Toxic Avenger 2

The Toxic Avenger (1984)

Tromavillessa, maailman myrkkyjätepääkaupungissa (jep, Toxic Avenger on ympäristötietoinen elokuva) asuva kömpelö nörtti Melvin (Mark Torgl) joutuu ylimielisten sporttipoikien ja aerobictyttöjen pilan kohteeksi, minkä vuoksi hän päätyy pinkki tutu päällään radioaktiivisen jätetynnyrin täytteeksi. Saastan seurauksena Melvin kokee muodonmuutoksen ja hänestä tulee itsevarma, lihaksikas, kasvoiltaan epämuodostunut ihmishirviö Toxic Avenger (Mitch Cohen), joka uusia kykyjään hyväksikäyttäen kostaa väärintekijöille. Punkkarit aiheuttavat pikaruokalassa harmia? No problem, tungen heidät uuniin ja teen yhdestä jäätelön.

Toxie kulkee tekemässä hyvää auttaen muun muassa mummoja turvallisesti tien ylitse, avaa tiukkoja purkinkansia, hakkaa raiskaajia ja auttaa vauvoja syntymään. Hänestä tulee jopa homoikoni ja saa kauniin naisen, Saran (Andree Maranda) rakkautta osakseen, että elämä on entiselle Melvinille yhtä auvoa. Niin ja tottakai Sara on sokea, mutta ei se mitään niin oli hänen opaskoiransakin. Edessä on kuitenkin suuria ongelmia kun sankarinviitta putoaa yhden vaivaisen viattoman (todellisuudessa valkoisen orjakaupan harjoittaja) lyhytkasvuisen mummelin tunkemisesta pesukoneeseen ja samanaikaisesti korruptoitunut pormestari on lupautunut luovuttamaan suojelualueelta maata suuryhtiön ydinjätteeen dumppauspaikaksi ja sitähän ei Toxie voi sulattaa. Ehkäpä vanha kunnon suolien ulos repiminen auttaa palauttamaan uskon hirviön sankaruuteen?

Vaikea kuvitella etteikö kukaan joka vähääkään on kiinnostunut B-elokuvista tai etenkin ns. roskaelokuvista olisi tietoinen sekä Tromasta että Toxic Avengerista, sillä niin suuri merkitys niillä on ollut omassa piirissään jo ammoisista ajoista. Toxic Avenger saattaa olla vieläpä laajemmin tunnettu vaikkakaan ei ehkä täysin tietoisena ilmiönä, koska epätodennäköisistä lähtökohdistaan huolimatta se oli lyhyen aikaa hyvinkin onnistuneesti markkinoitu kaikelle kansalle kun alkuperäisen elokuvan perässä tulivat aikoinaan pelit, lelut, sarjakuvat ja animaatiosarja.

Mustan huumorin värittämästä väkivaltaisesta niin huono että hyvä-trashista tuli väliaikaisesti lapsille sopiva ilmiö.

Huomioitavaa on toki vieläpä se, että osa valtavirtamenestyksen kiitoksista pitää suunnata Turtlesien suuntaan, olihan kuitenkin Toxicin ja kumppaneiden animaatio- ja leluversiot varsin samassa linjassa Teenage Mutant Hero Turtlesin kanssa, että hyvin olisi voinut uskoa kaikkien heidän jakavan saman todellisuuden.

Itselläni ei penskana ollut Toxic Avenger tai siis pikemminkin Toxic Crusaders-leluja, mutta esimerkiksi minullakin ollut Turtlesien Mutagen Man-nukke olisi mennyt ihan yhtä uskottavasti läpi Toxicin maailmasta kuin kilppareidenkin.

Jonkin verran tuli Toxicin animaatio- ja sarjakuvaversiota seurattua, mutta kyllä itselleni ne rakkaimmat ilmentymät olivat elokuvat jotka lukeutuvat siihen sarjaan, että iässä jolloin kaksi ensimmäistä näin olisi äitini varmaan paheksunut katsomaani jos olisi siitä tiennyt. Ja samalla mainitsen, että tämä ns. koko perheen version vähintäänkin henkinen yhteys turtleseihin saattoi aiheuttaa sen kuinka vaikka Toxic oli kansainvälinen ilmiö niin ainakin sen alkuperä saattoi jäädä kuvitelman sen olevan TMNT-spin offin varjoon. Siksi mahdollisesti kyseessä oli jotain jonka ei edes täysin tiedetty olevan kokonaan oma juttunsa. Kenties? Liekö sillä väliä?

The Toxic Avenger on hyvin tromamainen elokuva samaan tapaan kuin ne lähes kaikki ovat, minkä vuoksi kaikki on tietoisesti ylilyötyä sekä hyvin halvan että siten myöskin kömpelön oloista. Tämä on varsin tyypillistä Tromalle ja sitä ei muuta ei muuta budjetin suuruus taikka ajantuoma tekninen kehitys elokuvanteossa saati sitten kokemus joka antaisi ymmärtää mitä muuttamalla saataisiin seuraavasta ns. laadukkaampi. Oli se sitten visuaalinen tehoste, esiintyminen taikka ihan mikä vain, tekee Troma tietoista roskaa ja pitää sen myötä hauskaa, luoden ilontunteen joka myös helposti tarttuu katsojaan. On siis vaikea sanoa onko näytteleminen huonoa koska totta Mooses se on, mutta se on tarkoituksellakin sitä ja siten hyvin kokonaisuuteen istuvaa, jolloin sitä voisi sanoa sen olevan omassa ympäristössään jopa hyvää. Tämä tosin edellyttää, että huomioi Toxic Avengerin olevan tietoista roskaa ja kun jokainen vastaantuleva hahmo näyttää crackhuoralta diskossa kokemassa epileptista kohtausta pahimman tourettekohtauksen aikana, tulee vain ymmärtää ja hyväksyä osana normaalia arkea.

Visvaa, verta, ulosteita, irtojäseniä, sairaan isoja korvakoruja, turkkilaisen merimiehen kielenkäyttöä, paljasta pintaa, transvitsejä, heterovitsejä, kaikki ovat pilkan kohteena ja lista jatkuu sisällyttäen kaiken mitä on mieleen juolahtanut sillä jos se on hetkenkin vaikuttanut hauskalta tai ei on se taatusti pistetty mukaan.

Toxic Avenger on aikalailla täydellistä trashia ja jos haluaa tutustua Troma-tuotantoon taikka lajityyppiin ylipäätään niin sitä voi ehkä suositella muitakin vaihtoehtoja, mutta kuitenkin lopulta harvassa ovat näin kattavasti tarvittavat piirteet omaavat esimerkit jotka eivät ole hauskan huonoja vahingossa ja joissa olisi vieläpä hahmo joka olisi yhtä mieleenpainuva sekä oikeastikin toimiva.

Pienistä uranalkajaisrooleista löytyvät Patrick Kilpatrick ja täysin huomioitta jäävä Marisa Tomei. Kuvassa heistä ensimmäinen:

Tähdet: ****

The Toxic Avenger

The Diamond of Jeru (2001)

50-luvun puolivälin Borneo ja alkoholille perso botskikapteeni Mike (Billy Zane) on rahapulassa tyytynyt rividuunarin hommiin öljykentällä, mutta saa kenkää puolustettuaan ystäväänsä Rajta (Jackson Raine) tappelussa. Onneksi piakkoin paikalle saapuu hienostopariskunta John (Keith Carradine) ja Helen (Paris Jefferson) jotka tarvitsevat opasta viidakkoretkelle, ja kuten aina näissä tapauksissa renttusankarimme ihastuu vaimoon, mutta ei suuremmin pidä ylimielisyyteen kallistuvasta miehestä. Avioparimme on halukas lähtemään timantinmetsästysseikkailulle ja sama kiinnostaa myös Mikea joka aiemmin oli löytänytkin suurenmoisen jalokiven, mutta kadottanut sen kun muutkin halusivat samaisen mineraalin. Koska tietenkin myös Helen viehtyy puolisoaan miehisemmästä Mikesta tulee John mustasukkaiseksi, joten ennen kuin matka ehtii alkaa saa sankarimme potkut ja pariskunta lähtee seuraamaan ilmiselviä roistoja viidakkoon. Tietenkin Mike kera Rajn lähtee perään aikeenaan pelastaa John sekä Helen ilkimyksiltä ja ehkä siinä ohessa löydetään vieläpä hanhenmunan kokoinen timantti.

Louis L'Amourin novelliin pohjautuva The Diamond of Jeru on poislukien tutumpi westernmiljöö täsmälleen sellainen kuin L'Amourin tarinat yleensäkin ovat: fiinit muka sivistyneet ihmiset ovat pahiksia, moukkamaisen oloinen likainen sankari on hyvä tyyppi ja jälkimmäisen alkukantaisuus aluksi ärsyttää tarinan naista, mutta lopulta nimenomaan se "miehisyys" on kaikki naiset puolelleen voittava seikka. Mukaan jotain seikkailullisuutta kuten vaikkapa vesiputoukseen ajautumista taikka riehakasta ratsastamista ja tunnelmaa joka juuri ja juuri välttää Harlekiini-kirjojen siirappisuuden. Elokuvallinen Juliet Jonesin Sydämen "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" taikka vaihtoehtoisesti klassista romanttista seikkailua auringonlaskussa, mutta ainakin kyseessä on miellyttävää katseltavaa joka ei luonnollisesti koetakaan olla sen enempää kuin mitä mainitsee jo alkusanoikseen. Ei siis mikään Afrikan kuningatar, mutta vähän sinne päin kuitenkin.

Tähdet: ***

The Diamond of Jeru

Border Run (2012)

Tiukka oikeistolaisreportteri Sofie (Sharon Stone) kannattaa varsin mustavalkoisesti trumpiaanista rajapolitiikkaa ja nauttiikin suuresti kun saa näpäytettyä kaikenlaisia vihervassareita heidän lepsusta suhtautumisestaan laittomiin siirtolaisiin. Siispä tottakai hänen veljensä Aaron (Billy Zane) on ihmisoikeusaktivistisalakuljettaja joka nimenomaan auttaa rajaloikkareita ja nyt kadonnut yhdellä reissuistaan jonka vuoksi Sofie matkaa Meksikon puolelle selvittämään tapausta. Perillä Sofie joutuu omakohtaisesti kokemaan millaista on joutua koettaa ylittää raja laittomasti, mitä vaaroja matkalla kohdataan, kuinka ihmiskauppa rehottaa valtoimenaan ja olit kummalla puolella rajaa tahansa niin raha se on joka elämänarvon määrittää. Ja kun tunnin jälkeen Sofie pitää kääntymyksensä herättämän saarnan siirtolaisten oikeuksista ei elokuva yllättäen lopukaan siihen, vaan nyt siirrytään huumesalakuljetuksesta kertovan jännärin pariin. Vau! ihan kuin kaksi elokuvaa yhden hinnalla.

Ilmeisesti tositapahtumiin pohjautuva Border Run ei ole niin saarnaava kuin ensiminuutit antavat ymmärtää ja vaikka tässä toki käydään läpi se idea jossa tiukasta konservatiivista tulee liberaalimpi ei elokuva kuitenkaan maalaa kuvaa sellaiseksi, että vain jenkit olisivat persuja taikka vaan samaa porukkaa löytyy myös rajan toiselta puolen. Joskin vaikka ajatuksissa on varmasti ollutkin tehdä riipivää draamaa ja siksi mukaan on pistetty suurinpiirtein kaikki mahdollinen saasta ja lika niin toteutus sortuu liiankin usein sellaiseen nolostuttavaan teatraalisuuteen, että kun esimerkiksi Sofie tulee huumatuksi sekä raiskatuksi on tilanne kuin jokin Pinky and the Brainin alkutekstiosuus, joka ei varmastikaan ollut tekijöiden mielessä.

Ja vastaavasti ne osat joissa ei imitoida Ace Venturan naamanliikkeitä ovatkin sitten sellaista suossa murjottaen tarpomista, että aika harvakseltaan on löydetty uskottava toteutustapa niin ohjaajan kuin näyttelijöiden puoleltakaan jotta Border Run olisi aiheensa vaatimusten mukaisesti vavahduttava kokemus. Loppupuolen huumesalakuljetusjännäriosuudessa on enemmän oikeanlaista draivia, mutta sitä kestää vain vartin verran ja ei oikein istu edeltävään osaan elokuvasta jo siksikin, että tuntuu tyystin unohtavan koko pakolaisjuonen. Mielenkiintoisesti Border Runin alkuperäisnimi oli ilmeisesti The Mule, joka puolestaan tittelinä onkin osuvampi juuri noihin lopun 15 minuuttiin.

DVD:n kannessa ja menuvalikossa Sharon Stone esitetään vaaleahiuksisena kun itse elokuvassa karvoitus on hyvinkin tumma mikä saa pohtimaan, että miksi on näin? Tokihan Stone on varmasti tutumman näköinen blondina, mutta jos kerran ei ole sitä Border Runissa niin johtuneeko kuvavalinta (tai pikemminkin kuvamuokkaus koska sama leffakansi löytyy myös tummakutrisena) vain oletuksesta elokuvan myyvän paremmin vaalealla Stonella kuin ei? Uskoisin kuitenkin ettei kukaan olisi sekoittanut mustahiuksista Sharon Stonea vaikkapa Sylvester Stalloneen, mutta kenties sittenkin.

Tähdet: **

Border Run

China Moon (1994)

Kyttä Kyle (Ed Harris) tapaa juottolassa kauniin ja jotenkin etäisen oloisen Rachelin (Madeleine Stowe) eikä viettely johdakaan edellisen haluamaan lopputulokseen. Poliisina Kyle saa kuitenkin jäljitettyä Rachelin ja yrittää uudelleen onnistuen nyt huomattavasti paremmin. Lempi roihahtaa ainakin yksipuolisesti sillä Rachelin mielessä tuntuu olevan enemmänkin saada pettävä aviomiehensä Rupert (Charles Dance) hengiltä ja joku auttamaan ruumiin hävittämisessä. Rakkaus saa tekemään tyhmyyksiä ja kuten Kyle itsekin sanoo ovat murhaajat tyhmiä ja tekevät aina jonkin virheen jonka vuoksi jäävät ennemmin tai myöhemmin kiinni. Aika näyttää.

China Moon on Body Heatin (1981) tyylinen niin sanottu moderni, mutta ehdottomasti vanhanaikainen film noir-/femme fatale-elokuva joka tuntuu hieman vielä ikäistään iäkkäämmältä kun huomioi sen tehdyn jo muutamaa vuotta ennen julkaisuajankohtaansa ja päädyttyään myöhemmälle ajalle tuotantoyhtiön konkurssin vuoksi. Siten China Moonin vuosi 1994 onkin oikeasti 1990 ja siinä vielä ollaankin siirtymävaiheessa pois kasarista, mutta jos esimerkiksi Body Heat oli tyylillisesti erikoisuus 80-luvun alussa niin China Moon taisi osua hetkeen jolloin sama ilmiö oli kenties pienimuotoinen trendi? Vuosien 1990-1993 välillä kun ilmaantuivat Dennis Hopperin ohjaama Hot Spot, Paul Verhoevenin Basic Instinct, Jim Belushin tähdittämä Traces of Red, Willem Dafoen White Sands ja ainakin Nicolas Cagen Red Rock West joissa kaikissa oli enemmän taikka vähemmän nimivoimaa sekä mustaa rikoselokuvaa vahvoilla juonikkailla naisilla tuottaakseen pienimuotoisen ilmiön häivähdyksen sijaan. Tai sitten ei, mutta voisin siltikin uskoa että nimenomaan Hot Spotin ansiosta katsottiin China Mooninkin ajan koittaneen, joka ei sitten ajoissa tapahtunutkaan ja vaikka mukana onkin perinteisen oloinen epätoivoinen suhde johtamassa kuolettavaan umpikujaan-juonena, hyvät näyttelijät sitä toteuttamassa ja musiikkikin on kuin jostain Double Idemnitysta on China Moon hieman pitkästyttävä elokuva, jääden muiden aikalaisnoirien jalkoihin. Mustaksi rikoselokuvaksi tämä on vähän turhan beige ja Charles Dancen jenkkiaksentti on aivan kauhea.

Sinänsä China Moon on kuitenkin siitä mainio, että elokuvasta tunnistaa kunnioitettavat esikuvat ja se on koostettu laadukkaista yhteensopivista palasista, mutta se on lopputulokseltaan aivan liian varman päälle tehty että todellinen jännitysmomentti on kuin lukisi sanomalehteä aamukahvin aikana. China Moon toimii siis parhaiten jos katsoo sitä jonkinlaisena värikorjattuna versiona jostain vanhemmasta teoksesta tai jos ei ole suuremmin vastaavia elokuvia nähnyt, koska se ei kuitenkaan ole suoranaisesti surkea kokemus vaan pikemminkin laimennettu versio väkevämmästä ja siksi turvallinen ensiaskel lajityyppiin.

Ja onhan China Moon ainakin siitä erikoinen elokuva, että auton ovi ei yllättäen olekaan luodinkestävä.

Haluaisin pitää enemmänkin.

Tähdet: ***

China Moon

Tulivuori (Volcano, 1997)

Maanjäristykset Los Angelesissa ovat niin arkipäivää, että kun sellainen jälleen koetaan niin se otetaan yhtä vakavasti kuin palohälytykset suomalaisessa ostoskeskuksessa: kukaan ei välitä.

No, tällä kertaa kenties kannattaisi jos ei nyt välttämättä halua palaa hengiltä, sillä tämänkertainen järistys enteilee tulivuorenpurkausta keskellä kaupunkia. Wh-wh-what? Miten sellaista kuin tulinen vuori ei muka huomattu jos se kerran sijaitsi kaupungissa? No, tämä tulivuoripa oli niin ovela, että piilotteli maan sisällä ja kiukustui nyt kun metrotunnelin rakentajat osuivat liian liki.

70-luvulla laivat upposivat, lentokoneet putosivat, maa järisi ja talot paloivat. Sitten olikin pitkään aika rauhallista kunnes taas siinä suunnilleen 90-luvun puolivälissä katastrofit alkoivat olla taas arkipäivää ja tulihan niitä joko viruksien taikka meteoriittien muodossa, ja yleensä vieläpä tuplasti kun tuntui olevan tapana se, että kun yksi iso studio tuotti oman asteroidileffansa (Armageddon) niin toinen teki omansa (Deep Impact), etc. Tämä Tommy Lee Jonesin tähdittämä Tulivuori lukeutuu myöskin noihin tuplanäytöksiin kun toisaalla samana vuonna ilmestyi myös Pierce Brosnanin Dante's Peak ja ajoittain elokuvilla onkin keskenään sen verran paljon yhtäläisyyksiä, että joidenkin kohtauksien sijoittaminen oikeaan paikkaan voi olla haasteellista. Toista parempaa ei kenties olekaan vaan sitä suosii sitä minkä on viimeksi nähnyt.

Tulivuori on viihdyttävää katseltavaa aivan samalla tavalla kuin suurin osa niistä muistakin ison rahan katastrofielokuvista on. Rakenne on varsin tuttu: suuri joukko tuttuja näyttelijöitä, mutta hahmot pääosin suht' pinnallisesti kirjoitettuja. Riittää että saamme heistä ääriviivat ja että siellä on se eläin (ts. koira) joka on hetken vaarassa, mutta selviää kuitenkin jolloin loppu onkin säästetty teknisille ansioille. Niin ja onhan siellä oltava se kaikki kansat yhdistävä palopuhe siitä kuinka me emme luovuta! Roland Emmerich onnistui tässä niinkin hyvin, että se teki hänestä melkein synonyymin katastrofielokuville ja leimasi miestä sen verran ettei muunlaisia elokuvia juuri haluttukaan. Sillä saralla Emmerich onkin ollut viime ajat aika hiljainen, että ehkä se olisi jo aika pyöräyttää taas uusi maailmanlopun teos. Joskin koko katastrofigenrekin on elänyt viime vuoden säästöliekillä, ellei sitten ajatella uusinta Terminatoria joka tuntuu haluavan todistaa olevansa katastrofeista suurin. Ba dum tss!

Mutta niin, mitenkään vähättelemättä elokuvan näyttelijöitä (hyviä esiintyjiä heidän joukossaan onkin) on Tulivuori kuitenkin monien kollegojensa tavoin viihdyttävin sekä kiinnostavin nimenomaan sen katastrofitehosteiden ansiosta. Vyöryvä magma sulattamassa ihmisiä ja autoja, helvetinlieskat, kaiken peittävä tuhkasade ja Tommy Lee Jonesin kasvojen uurteet, niissä se todellinen vaikutus on ja vaikka Tulivuori onkin ehkä kaikessa yllätyksettömyydessään turhankin varman päälle pelattu toimii se siten kuten pitääkin. Dante's Peak on silti mielestäni parempi.

Tähdet: ***

Tulivuori