Pikkukaupungin sheriffi Ray (Willem Dafoe) saa selvitettäväkseen mahdollisen itsemurhatapauksen. Aavikolta on löytynyt mies, Spencer (Steve Cormier) jonka kädessä on salkku ja salkussa 500 000 dollaria. Rayn uteliaisuus asian selvittämiseksi johtaa siihen, että mies ottaa käyttöönsä Spencerin identiteetin ja päätyy yhteistyöhönn asekauppias Lennoxin (Mickey Rourke) ja hänen kumppaninsa Lanen (Mary Elizabeth Mastrantonio) kanssa. Spencerin rahoilla on tarkoitus ostaa aseita mustaa pörssiä pyörittävältä yliluutnantti Bedrosianilta (Fred Dalton Thompson), mutta yliluutnantti onkin nostanut hintoja joihin Lennoxin ja Rayn on yllettävä. Lane sijoittaa puuttuvan summan, mutta samalla FBI:n Greg Meeker (Samuel L. Jackson) haluaa saada ne Spencerillä olleet rahat takaisin, sillä näemmä Spencer oli FBI:n listoilla peitetehtävissä ja rahat täten valtion. Toisaalla Rayn tietämättä FBI:n sisäisen tutkinnan miehet etsivät Rayta saadakseen samaiset rahat takaisin, sillä heidän mukaansa rahat oli varastettu ja nyt koetetaan selvittää kuka on edesmenneen Spencerin rikostoveri. Vaikka Ray ei tiedäkään tästä jälkimmäisestä seikasta mitään, niin aiempien harmaiden hiuksien lisäksi Rayta ihmetyttää, että miksi Lane ei paljasta Lennoxille ettei tässä ole oikea Spencer. Sllä vaikka Lennox ei ollut aiemmin tavannut Spenceria kasvotusten, niin välittäjänä toiminut Lane oli.
Aluksi sinisilmäiseltä ja hiukan araltakin vaikuttanut Ray alkaa uppoamaan koko ajan syvemmälle juonittelujen maailmaan ja sisäistävän sen niin hyvin, että alkaa jopa nauttimaan olostaan. Mutta kuka oikeasti tietää ja mitä ja kuinka hyvin Ray oikeasti onkaan päässyt tapahtumiin sisälle? Vai onko hän vain omaa hölmöä uteliaisuuttaan työntänyt nenänsä niin suuriin ongelmiin, ettei hänellä oikeasti ole muuta virkaa kuin olla pelkkänä pelinappulana. Oli miten oli, niin jokainen hyvän jännityselokuvan ystävä luultavasti nauttii matkasta. Tai sitten ei.
Jos tekisin, sanotaanko vaikka top 50 trilleri-listan, niin White Sandsin saisin mahtumaan sinne vaivatta. Tämä on ollut aina elokuva joka on miellyttänyt minua suuresti ja jota suosittelen mieluusti. Olen aina pitänyt siitä kuinka tämä elokuva pystyy olemaan tunnelmaltaan ja tyyliltään niin pirun vahvasti ns. klassinen Bogart-aikainen jännityselokuva, kuin myös selkeästi oman tekoaikansa tuotos, ilman että se korostaisi kumpaakaan osaa liikaa tai epäonnistuisi niissä.
Nolanmaisiin trillereihin tottuneelle White Sands esittäytyy ehkä hiukan kliseisenä ja arvattavana, mutta elokuva on juuri sopivan koukeroinen että haluaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se ei missään vaiheessa rupea tuntumaan miltään tehtävältä joka on pakko ratkoa. (Nolanmainen trilleri ei siis viittaa siihen, että Christopher Nolanin elokuvat tuntuisivat kotiläksyiltä, mutta sen edustamalla trillerityypillä on paha tapa ajautua ajoittain sellaiseksi jossa muka-nokkelien juonenkäänteiden lukumäärä on tärkeämpi kuin niiden tehtävä.)
Toimivaan tarinaan kun lisätään erinomaiset näyttelijät ja sopivan viileä tunnelma, niin vähintäänkin lähes täydellisen jännityselokuvan ainekset ovat käsissä.
Willem Dafoe, Mickey Rourke, Samuel L. Jackson, Mimi Rogers, Mary Elizabeth Mastrantonio, Miguel Sandoval, M. Emmet Walsh, Maura Tierney, James Rebhorn, Fred Dalton Thompson.
Tämä elokuva on vähintäänkin kasvoiltaan tupaten täynnä tuttuja näyttelijöitä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa jokin Copland. Onneksi kuitenkin näyttelijät ovat hieman sanoisimme vähemmän tunnettuja, jotta elokuvasta ei tule pelkkää kuka kukin on-juomapeliä. Ei niin ettäkö erinomainen Coplandkaan sitä olisi ollut, mutta se oli sitä ainakin hieman enemmän kuin White Sands.
Roolitus onkin hyvin toteutettu ja jokainen tekee mainiota työtä, mutta nyttemmin huomio keskittyy hauskallakin tavalla elokuvan kolmeen miespääosaan. Tämä elokuva osuu nimittäin mielenkiintoiselle ajanjaksolle. Tähän aikaanhan Rourken ura oli lähtenyt jyrkkään alamäkeen, Jackson oli juuri piakkoin nousemassa suuren yleisön suosioon ja Dafoe pysytteli karaktäärinäyttelijänä joka ei aivan pääse Hollywoodleffojen pääosiin, mutta oli jo tuolloin tae laadusta. Siispä on mielenkiintoista seurata kolmea loistonäyttelijää elokuvassa jossa jokainen heistä tekee erinomaista työtä, mutta joiden kulkema tie jakaantuu kolmeen suuntaan.
Hahmona Dafoen Ray on eniten selkeitä muutoksia ja kasvua kokeva, kun taas Jacksonin ja Rourken hahmot ovat enemmän tietoiseen hämärään jätettyjä jotta heistä voidaan paljastaa hiljalleen uusia ulottuvuuksia uteliaisuutta herättäen.
Tämän elokuvan katsominen sai kaipaamaan suuresti Mary Elizabeth Mastrantoniota. Tokihan neito on tehnyt epäsäännöllisen säännöllisesti töitä tämänkin elokuvan jälkeen, mutta jotenkin tuntuu ettei hänen tuotoksiaan ole vuosiin enää tällä puolella palloa pahemmin esitetty, tai ainakaan markkinoitu siten että ne olisivat päätyneet omaan tutkaan. Kuitenkin 80- ja 90-luvun taitteessa hän tuntui olevan joka elokuvassa, minkä itse ainakin pistin merkille kiitos elokuvien Robin Hood, Murha Neitsyen Merkeissä, Abyss ja tietenkin tämä White Sands.
No, mielelläni näkisin häntä nykyäänkin enemmän.
Tähdet: ****
White Sands
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti