Matka Italialaisen Orin pehmotaidepornoilun hämmentyneestä luuviulusta, muskelisankareiden kuninkuuden Ah-nuldin kanssa jakavaksi idoliksi on ollut selkeän kivikkoinen ja vähintään henkisesti pitkä. Stallone ei ehkä hirveästi halua muistella Rockya edeltävää elokuvauraansa, tai ainakaan kameran edessä bylsimistä, mutta tuskin hän kaikkea sinne sijoittuvaa häpeääkään.
Brooklynin Kuninkaat on elokuva Stallonen uran alkupuolelta josta herraa on vaikea tunnistaa muutoin kuin kasvojensa puolesta, sen verran harrastelijamaista herran esiintyminen vielä on. Joku vääräleuka saattaa tietenkin sanoa, ettei Stallone nykyäänkään ole kovin hyvä näyttelijä, mutta tätä elokuvaa katsoessa pystyy huomaamaan miehen kykyjen kasvaneen Rockyyn mennessä räjähdysmäisesti.
Stallone ei kuitenkaan ole Brooklynin Kuninkaiden ainoa sittemmin tunnetuksi noussut näyttelijä, vaan mukana ovat Stallonen kanssa samassa kohtaa uransa alkua olleet Henry Winkler ja Perry King, joista huvittavasti isoin nimi varmaan tuolloin oli King esiinnyttyään aiemmin pienessä roolissa elokuvassa Teurastamo 5. Myöhemminhän Stallonesta tuli Rocky ja Rambo, kun taas Winkleristä tuli Fonzie. Heyyy! No, ainakin Perry sai aikaiseksi kulttiklassikoksi nousseen Class Of 1984:n.
Chico (Perry King), Stanley (Sylvester Stallone), Butchey (Henry Winkler) ja Wimpy (Paul Mace) ovat The Lord's Of Flatbush, 50-luvun Brooklynissa vaikuttava jengi jotka ovat yhtä vakuuttavia ja uhkaavia kuin Snorkkelit.
Hetkinen? Wimpy? Hahaha!
Rasvahiuksiset ja nahkatakkiset pojat kuluttavat aikaa purkkaa jauhaen, toisiaan tönien ja tekemällä kepposia, kuten piilottamalla opettajan liidut. Cripsit ja Bloodsit jäävät Lordsien varjoon. Pojat tahtovat vain pitää hauskaa.
Stanley on se porukan puupää joka on saattanut tyttöystävänsä raskaaksi. Wimpy on se pienikokoisin heistä joka hakee jengistä isovelihahmoja ja turvaa. Chico se tavallisin poika joka on jengissä pitkälti siksi, että kaveritkin ovat, mutta oikeasti hän kaipaisi tasapainoisempaa elämää. Butchie puolestaan on se jengin johtaja ja älykkö, mutta samalla kaikkein laiskin heppu.
Sitten kikatetaan, jauhetaan purkkaa samalla kuin tupakoidaan ja vältellään kaikin keinoin ns. aikuistumista.
Seuraa kohtaus jossa jengi fiftarityyliin vetää kahvilassa jotain kuorolaulua ja Stallone mylvii kuin hirvi. Butchie saa kuulla kahvilanomistajalta saarnaa siitä kuinka hänestä olisi muuhunkin kuin jengissä olemiseen ja tietenkin Butchie vastaa takaisin sarkastisesti.
Toisaalla Chico koettaa viettää laatuaikaa kiltin tyttöystävänsä Janen (Susan Blakely) kanssa, mutta neiti kaipaa muutakin tekemistä kuin vaakamamboa.
Muualla Stanley koettaa pitää tyttöystävänsä Frannien (Maria Smith) rauhallisena kihlaamalla hänet ja kinastelemalla hetken sormuksen hinnasta.
Wimpy? Kuka välittää?
Tappelu jalkapallojoukkueen kanssa ja Butchie jää auton alle loukaten jalkansa.
Sitten seuraa aika hieno kohtaus jossa Chico ja Stanley rupattelevat niitä näitä ja Stanley kertoo haaveistaan matkustella vaikka sitten vain mielikuvituksensa turvin. Samalla kohtaus on aika hämmentävä, sillä tässä esitetään aiemmin täytenä puupäänä esitelty Stanley ihmisenä joka haluaa oikeasti naimisiin ja elää muutoinkin kuin pelkän jengin kautta, kun taas juuri sellaisena esitelty Chico näytetään ihmisenä joka ei tahdo muuta kuin olla ottamatta vastuuta. Stanleyn asiallisuus korostuu kun ilmenee ettei Frannie olekaan raskaana ja mies haluaa silti mennä naimisiin hänen kanssaan, rakkaudesta ei pakosta.
Chico eroaa Janesta ja Stanley menee naimisiin. Häissä Butchie tanssii aika hyvn mieheksi joka tarvitsee kainalosauvat.
Loppu hyvin, aikuisuus saa odottaa.
Ei tätä nyt oikein uskalla mennä suosittelemaan kuin yhdestä syystä, eli siitä että siinä pääsee näkemään millaisia Stallone ja kumppanit olivat näyttelijöinä tuohon aikaan.
Elokuvan 50-luku on hyvin epäaidon tuntuinen ja vaikka sitä purkkaa jauhaisikin nahkatakit päällä, niin elokuvan valmistumisvuosi näkyy liiankin selvästi sen ilmeessä.
Dialogi on typerää ja se esitetään usein siten, että aivan kuin näyttelijä ei meinaisi muistaa mitä pitikään sanoa. Ja tämä pätee kaikkiin elokuvan näyttelijöihin. Aivan kuin elokuva olisi kuvattu ensimmäisella harjoituskerralla, niin etteivät kaikki vielä ole oppineet repliikkejään ulkoa.
Kuvaus on hyvin, hyvin kömpelöä ja välillä tuntuukin ettei kameramies ole tiennyt mikä se käsissä oleva laite nyt olikaan.
Elokuvassa on useita leikkausvirheitä ja se on muutoinkin kaikinpuolin niin alkeellisen oloinen, että puuduttavuusluokka on tasoa kuolema.
Mutta,
välillä sen rujo ulkoasu ja tylsyyteen asti vaivautunut esiintyminen antavat sille lähes dokumentaarisen kuorrutuksen, joka on kieltämättä edes suht' kiinnostavaa.
Kuitenkin kannattaa aina ehdottomasti valita ennemmin Onnen Päivät, sillä sen cool-a-mundoinen 50-luku ja Winklerin jengipaholainen ovat oikeasti viihdyttäviä, mitä tämä elokuva ei valitettavasti ole.
Brooklynin Kuninkaat on kuriositeetti joka olisi tehokkaimmillaan tv-ohjelmassa jossa esitellään tähtien nuorena tekemiä mainoksia, etc.
Tähdet: *
Brooklynin Kuninkaat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti