Kartelli (La linea, 2009)

Meksikolaiset huumekauppiaat ovat korruption sekä väkivallan voimin löytäneet varsin turvallisen väylän kuljettaa laittomia kauppatavaroitaan jenkkilän puolelle, mikä huolettaa viranomaisia varsinkin syystä että samaa keinoa voidaan hyödyntää vaikkapa terrorismiin, siispä reitti on suljettava ja sen käyttäjät pysäytettävä. Samaan aikaan Tijuanassa ikääntynyt kuolemansairas kamalordi Salazar (Andy Garcia) on harkitsemassa eläköitymistä ja nouseva kyky Pelon (Esai Morales) on varmistamassa, että pomonsa tekee oikean päätöksen. Tässä tulee esille old- ja new school-asenteet jossa Salazar edustaa kaikesta ihmistuhoistaan huolimatta sitä ehkäpä pienempää pahaa. Toisaalla toinen rikollispomo Diablo (Jordi Vilasuso) päättää poistaa tulevan kilpailijansa Pelonin kuvioista ja kohta paikalle saapuukin amerikkalainen ammattitappaja Shields (Ray Liotta) joten nyt sitten jännätään kuka kaappaa bisnekset haltuunsa ja mitä tekevät amerikkalaiset viranomaiset. He katsovat vierestä koska antaa pahiksien tappaa toisiaan eikä mikään kuitenkaan estä trafiikkia. Tämä on lopulta perheen sisäinen ongelma.

Kartelli on jonkinlainen Sicarion ja Trafficin välimuoto jolloin toimintaa on haettu edellisestä kun taas henkilökuvaus sekä visuaalinen ilme väriskaaloineen noudattelee hieman jälkimmäistä. Mieleen tuleekin ajatus, että Kartellin tuottajat olisivat katsoneet Steven Soderberghin Trafficin ja tuumineet, että karsitaan hieman niitä arkipäivän juttuja ja ihmissuhteita keskittyen siihen kamaosuuteen jossa pyssyveikot ovat näkyvämmässä osassa, mikä taas sitten suuntaa elokuvaa enemmän jo moneen kertaan kuljetulle reitille. Mitä ilmeisemmin Kartellin tie on vienyt jossain vaiheessa vieläkin enemmän toimintaan päin koska Ray Liottan rooliin oli kaavailtu Don "the Dragon" Wilsonia, mutta sitten draamamoodi nousi lmeisesti tärkeämmäksi. Sivuosassa on kyllä myös Gary Daniels joten kenties todellakin aikeena oli tehdä jotain joogaliikkeitä, joita tosin Daniels ei nyt ainakaan harrasta. Ollaan siis enemmän sellaisessa Carlito's Wayn lajityypissä jossa fyysistä toimintaa toki on, mutta myös puhetta samassa suhteessa. Lopputulos on pätevien näyttelijöiden (edellä mainittujen ohella mm. Armand Assante, Danny Trejo, Bruce Davison, Joe Morton, eli ahavoituneita kasvoja on runsaasti) esittämää perushyvää draamajännitystä jossa kokonaisuus pysyy ehdottomasti hyvän puolella, mutta ei oikein missään vaiheessa nouse niin korkealle että pureutuisi kunnolla mieleen, vaikkakin on pituutensa ajan varsin kelvollisesti syleilyssään pitävä. Limesitruuna-filtterit ovat pakollisina mukana ja kuvaus on muka dokumentaarista, mutta jatkuvassa huojumisessaan tuntuu enemmänkin juopuneelta kuin keskittyneen elävältä. Lisäksi on mainittava se, että vaikka hyvät esiintyjät ja perustoimiva tarina jaksavatkin kantaa alkuteksteistä loppuun niin kyseessä on silti tosiaankin vain ihan hyvä elokuva joka ei pääse nousemaan täysin pinnalle vaan jää lukuisten muiden vastaavien varjoon, eikä se kuinka yksi hahmoista on ns. viimeisellä keikallaan oleva menneisyyttään katuva ammattitappaja jolla on sydän kultaa ainakaan saa Kartellia erottumaan minään pimeydessä loistavana majakkana.

Sitä ei ehkä uskoisi tästä kuvasta sellaista, mutta Garcian kohdalla se on ikävän spoilaava:

Jostain syystä Esai Moralesista tuli mieleen Serranon perheen isä ja se olisikin ollut aika huippua jos niin olisikin ollut.

Tähdet: **

Kartelli

Mort Walker 1923-2018

The Veteran (2011)

Afganistanin sodan kiertueen kokenut ex-sotilas Robert (Toby Kebbell) on palannut kotiinsa Lontoon köyhälistökerrostaloalueelle ja kuten asiaan kuuluu niin uni ei tule, töitä ei saa ja apatia valtaa mieltä. Paikalliset huumejengit aiheuttavat hekin harmia ja rahoittavat vieläpä toimintaansa arabiterroristien kanssa tekemällään yhteistyöllä, joten ei liene ihme ettei brittiagenttien tarvitse kovin vahvasti Robertin kättä vääntää saadakseen hänet tekemään asialle jotain.

Nukahdinko ja heräsin 80-luvun alussa kun vigilante-elokuvat olivat da shit ja jokainen vietnamveteraani puhdisti kadut jengisaastasta? Sotahistoria vaihtui, nykki sijaitsee britteinsaarilla ja filmi on digitaalista, mutta niin kasarikatutoimintaa The Veteran huokuu ettei se lopulta juuri muuta olekaan. Ei edes siten, että tekisi elokuvastaan isä- tai isoisätoimintaa joten ei ole Liam Neesonia taikka Michael Cainea kepittämässä nuorisoa, mikä saa sitten miettimään mitä muuta annettavaa The Veteranilla on kuin päivitetty muoti? No, eipä mitään. 

Tai onhan siellä se nykyajalle kuluneen trendikäs lähiössä piilevä terrorismi aiheena jolla koetetaan luoda jotenkin draamapainotteisempaa ja syvällisempää elokuvaa kuin vain pelkkä katukostaja ampuu narkkarit ja diilerit-räime, mutta vaikka alkupuoli kulkee varsin raukeasti ja siten kestää kauan ennen kuin ne etu- ja takakannessa mainostetut "kovat piipussa" pääsevät sieltä ulos, niin sitten kun se vauhti alkaa on se perinteistä bullethellia jossa pelastetaan joku läheinen taikka oma itsekunnioitus ampuen kaikki vastaantuleva tuusannuuskaksi. Lopun ammuskelu jossa kaikki pahikset tapetaan onkin aika vaikuttavan tylysti toteutettu, mutta on hienoisessa ristiriidassa aikaisemman elokuvan kanssa kun syy siihen ei tunnu olevan tapahtuman aikana yhtään sen parempi kuin jo heti elokuvan alussa joten vetkuttelu sinne saakka tuntui turhalta. Sinänsä siis se "kovat piipussa" on kuvaava koska siellä ne luodit aika pitkälle pysyttelevätkin, mutta mielikuvia luovana niin sekä se lause että elokuvan traileri ovat harhauttavia koska varsinaista toimintaa on minimaalisesti ja suurin osa vain hengailevaa puhumista siitä, että on olemassa tosi pahoja terroristeja eikä kehenkään voi tietenkään luottaa, mutta elokuvan todellinen luonne tuntuu pääsevän esille vasta lopussa kun itsestäänselvyyksistä puhumisen sijaan tehdään sille jotain. Joskin koska mukana on pari aika suoraakin viittausta Taksikuskiin niin liekö sitten sitä haettavan jonkinlaisen The Exterminator kohtaa Sleeper Cell-hybridin muodossa? Mene ja tiedä, mutta siinä tapauksessa hahmot ja käänteet jätetään turhan kuluneen kliseiksi ja innottomiksi jotta kertomus tuntuisi miltään umpikujaan päätyneen ihmisraunion viimeiseltä oljenkorrelta henkiseen vapauteen ja mieleen jää vain tarkoitus tehdä suoraviivainen katukostajaelokuva johon ei kuitenkaan ole riittänyt uskoa jolloin siten ollaan väkinäisesti koetettu venyttää tyhjästä täyttävää sisältöä.

Tähdet: **

The Veteran

Turvatalo (Safe House, 2012)

Ex-CIA:n superduperagentti Tobin (Denzel Washington) petti aikoinaan maansa ja rupesi myymään valtiosalaisuuksia vähän sinne ja tänne, päätyen nyt viimein innokkaiden pyssyhenkilöiden tähtäimiin. Tobin siis antautuukin jenkkiviranomaisille päästäkseen turvaan luotisateelta, mikä on hämmentävää sillä juurihan tuossa selitetään suurinpiirtein tuntintolkulla sitä kuinka nerokas, komea ja taidokas mies Tobin on. Hän lukee ajatuksesi ja kävelee vetten päällä, nousee kuolleistakin kolme päivää myöhemmin. Eihän sellainen ihmisen tarvitse turvapaikkaa vaan muiden pitäisi hakeutua hänen suojiinsa. All hail Tobin! Tietenkin hän ajattelee pidätystään vain välipysäkkinä josta jatkaa matkaansa minne haluaa. No kuitenkin, Tobin viedään turvataloon joka on kaikkea muuta kuin turvallinen sillä samantien sinne hyökkäävät pahikset ja pistävät kaiken hyrskyn myrskyn, joten konttorirotta-agentti Matt (Ryan Reynolds) joutuu ryhdistäytymään ja viemään Tobinin mukanaan. Sitten seuraa sitä peruskamaa ettei kehenkään voi luottaa eikä varsinkaan omiin esimiehiin ja vanki on niin charmantti sekä liukaskielinen että kohta kaikki ovat sulaa vahaa hänen edessään. Tottakai, juuri sitähän ne CIA:n tyypit alussa jankkasivat.

Voi olla, että olen kertonut tämän täällä aikaisemminkin, mutta Turvatalon kohdalla se tuntuu perustellulta toistaa jos näin on.

Muistan kuinka videovuokraamoaikanani (eli myöhäisimmillään 2009) eräs asiakas kertoi ettei pidä Denzel Washingtonista koska hän on huono näyttelijä ja reaktioni oli sama kuin suurinpiirtein kaikilla muillakin eli "whaaat? you're crazy, man." Joskin sitten aika pian ymmärsin mitä miksi hän näin ajatteli. Niin Washington kuin valtasosa näyttelijöistä ylipäätään esiintyy aika pitkälti samalla tavalla elokuvasta toiseen, mikä ei tarkoita niinkään rajoittuneita lahjoja kuin ehkä enemmänkin oman tyylin löytämistä, siitä kiinnipitämistä ja tästä syystä sellaista tuttua tuntemista jonka vuoksi Washingtonista pitävät katsovat hänen elokuviaan koska siinä nimenomaan on hän ja me tiedämme hänen olevan hyvä koska on kuka on. Näinhän teemme kaikki: katsomme tietyn näyttelijän elokuvia koska pidämme hänestä ja pelkäästään jo se on jonkinlainen laadun tae vaikka saattaa hetkittäin myös tehdä katsojasta puolueellisen. Mutta hetkinen, mitä jos emme pidäkään jostakin näyttelijästä niin emmekö tuolloin saattaisi vältellä hänen elokuviaan ja jopa sanoa hänen olevan huono näyttelijä? Hmmmmm.........

Tuo kyseinen asiakas ei pitänyt Denzelista joten kukapa me olemme sanomaan, että Washington on hyvä näyttelijä jos kerran hänestä pitämätön ei näe esiintyjää samalla tavalla. Varsinkaan kun siinä ei tullut esille mitään ns. väärää kriteeriä kuten sukupuoli, ihonväri taikka nimi vaan ainoastaan se ettei Washington yksinkertaisesti ole hyvä näyttelijä. Minä pidän Washingtonia hyvänä, mutta näen toki että hänkin esiintyy enimmäkseen elokuvasta toiseen samalla tavalla ja jos se nimenomainen tapa ei ole mieleen niin sitten hän on huono näyttelijä. Onhan se ihan ymmärrettävää ettei kukaan pysty tasaiseen tahtiin tekemään elokuvia joissa esiintyy jokaisessa edellisestä tyystin poikkeavalla tavalla, ainakaan jos useampi elokuva edustaa keskenään samaa lajityyppiä taikka esitettävässä hahmossa ei ole aineksia ihan erilaiseen näkökulmaan. Mistä päästäänkin Turvataloon joka on elokuva joka toi mieleen tuon Washington ei ole hyvä näyttelijä-asiakkaan ja syy siihen on se, että jos tämä olisi tuolloin ollut uutuushyllyssä ja hän olisi ottanut Turvatalon käsiinsä pyytäen todistamaan sillä päinvastaista kuin mielipiteensä on, en olisi pystynyt koska tämä on elokuva joka vain vahvistaa käsitystä siitä miksi Washington ei olisi hyvä näyttelijä. Ei pelkästään se ettei tämä todellakaan ole vaatinut Washingtonilta mitään ylimääräistä ponnistelua (toki hänen perustasonsakin on usein riittämiin), mutta kun koko elokuva on niin keskivertoa by the numbers-hollywoodtoimintaa ettei sitä katsoessaankaan oikein ymmärrä miksi se on tehty. Siinä on yleisesti ajatellen hyviä näyttelijöitä ja muutoinkaan ei tekijäkaartin kohdalla ole vältelty ammattitaitoa, mutta toteutus on silkkaa liukuhihnaa aina siihen kuoliaaksi hakattuun vauhtia kasvatetaan epileptisellä leikkauksella ja lähikuvilla jotta ei nähdä miten se toimintakohtaus on oikeasti koreografioitu-rutiiniin asti. Kuvaa huojuu ja liikkuu taukoamatta koska tekijöillä ei ilmeisesti ole muuten ollut uskoa siihen, että katsoja tajuaisi toimintaelokuvassa olevan toimintaa. Pahinta kuitenkin on se, että Washingtonin esittämästä hahmosta on tehty käytännössä omnipotentti, sankari joka on kaikkia muita fiksumpi, vahvempi, kyvykkäämpi ja siten jo muutenkin täydellisten ihmisten joukossa yksi vielä parempi vie hiiteen kaiken mahdollisen jännityksen koko elokuvasta. Inhottavaa katsoa ison rahan toimintaelokuvaa jossa väitetään olevan syvyyttä koska päähenkilö on rikollinen, antisankari, mutta sitten se kaikki onkin pelkkää pintaa koska kyseessä on niin hyveellinen ihminen että siinä rinnalla äiti Teresakin vaikuttaa itseään myyvältä crackaddiktilta ja koska Washington on Turvalon osatuottaja niin tuntuukin, että hän oli vain halunnut egotrippailla kun esittää hahmoa joka on parempi kuin kukaan muu koskaan voisi ollakaan. Pokka meinasi pettää heti alkupuolella kun CIA:n aivoriihi oli puhumassa Washingtonin hahmosta ja siinä luetellaan hillitön listä hahmon osaamisesta ja hehkutetaan kuinka nerokas mies onkaan kyseessä, kuin Jumalasta seuraava ja sitä on vain oh c'mon, onko tämä Steven Seagal-leffa koska niissä tuollainen kohtaus on jokapäiväistä leipää ja silti aina yhtä naurettava. Turvatalo ei kuitenkaan ole mikään 2 Gunsin kaltainen sokerihumala jollaisen kohdalla voisi mukisematta hyväksyä Washingtonin halun pitää hauskaa vaan ilmeisesti väite on ollut, että nyt ollaan kuten The Equalizer ja siten ajatuksetkin pitäisi pitää mukana. Ei Denzel, ei, tämä ei vaadi muita ajatuksia kuin pohdintaa siitä miten sen IMDb-arvosana voi tälläkin hetkellä olla jopa 6.8, mutta sitten sitä toteaa että tottakai se on, onhan siinä Denzel Washington joten sen täytyy olla hyvä. Mutta tosiaan jos ei Washingtonista yleensäkään pidä ja toteaa hänen olevan huono näyttelijä sen pohjalta niin Turvatalo ei liiallisen turvallisuutensa vuoksi käännä päätä.

"The screenplay for this film was featured in the 2010 Blacklist; a list of the "most liked" unmade scripts of the year."

Miksi?

Tavallinen.

Yllätyksetön.

Tavallinen.

Vaikka Turvatalo onkin mielestäni keskinkertaista jyystöä niin plussaa ja hatunnosto erityisesti Washingtonille siitä kuinka hänen halustaan ohjaaja Daniel Espinosa sai pitää paikkansa vaikka muka paremmin tietävät tuottajat halusivat kenkiä hänet pois. Ehkä he tiesivätkin paremmin, mutta omien puolta pitäisi pitää ja mielummin antaa ohjaajan tehdä työnsä silläkin uhalla että se olisi riskinottoa katsojamäärissä, tms.

Tähdet: **

Turvatalo

Exorcismus (La posesión de Emma Evans, 2010)

Teini-ikäinen Emma (Sophie Vavasseur) tahtoo olla vain kuten muutkin ikäisensä vaikkakin ylihuolehtivat vanhemmat pitävät tyttönsä kaukana maailman pahuudelta kuten kavereiden kanssa hengailulta ja ilolta, mutta sitten iskevät kouristukset ja Emma viedään sairaalaan selvittämään mikä on vialla. Mitään ei löydetä, mutta tämähän se vasta saakin eritoten äidin sulkemaan lapsensa vieläkin tiukemmin sisätiloihin (jonka vuoksi hän viettää paljon aikaa ulkona kavereidensa kanssa). Tärinäkohtaukset jatkuvat lisäten ansioluotteloon muistinmenetykset ja sen aikana tapahtuneet väkivaltaiset hyökkäykset, joten onhan se nyt selvää että Saatana on riivannut Emman. Onneksi eno sattuu olemaan pappi joten eiköhän aloiteta manaus heti eikä viidestoista päivä. Siispä sidotaan Emma tuoliin ja annetaan hänen möristä aikansa.

Miksi takakannessa lukee "täysin uusi näkökulma"?

Kamera huojuu kuin juopunut ja kaikki innovatiivisuus on jätetty muiden elokuvien harteille. Vaikka esimerkiksi visuaalisuuden olemattomuus ja säikyttelyiden käytännönläheisyys johtunee pääosin minimaalisesta budjetista niin ainakin osa pelottelukohtauksista on tehty vähintään siedettävän kelvollisesti, joskin sellaista on vain häivähdys koska kyllä tämä kauhunsa toteuttaa pääosin sillä perinteisellä laiskalla tavalla, että ollaan hiljaa, hiljaa... sshhhh... HIRVIÖHYÖKKÄÄJAPUREENAAMAAN!!! Eli kovaääninen äkkisäikäytys jollaisesta vain ensimmäistä elokuvaa eläissään katsova oikeasti yllättyy. Parasta ehkä siis ovatkin ne pari kohtausta joissa demonin vallatessa Emman mielen ei se ole vain pelkästään kotona olemista vaan esimerkiksi paholaiskohtaus iskee kaverin kanssa pihalla jutellessa, että aineksia siihen kuinka riivaus olisi jonkinlainen hitaasti kehittyvä tauti olisi ollut ja siinä olisi ollut mielenkiintoinen konsepti johon kyllä tehdään muutama viittaus. Yleensähän se Beelzebub valtaa ihmisen aika nopeasti ja parin perheen säikäyttävän päänkierto-oksennuskohtauksen jälkeen ollaankin jo suljetussa tilassa suorittamassa manausta, ja sitähän se käytännössä tässäkin on, mutta ainakin nyt tuli mieleen että se voisi olla myös salakavalasti hiipivä hiv joka kehittyy aidsiksi. Siihen olevat viitteet jäävät kyllä ohimarssiksi koska käytännössä tämä vain toistaa uudestaan ja uudestaan samaa kulunutta riivaustilannetta ja sillä ollaan sitten venytetty elokuva täysimittaiseksi.

Hmm, miksiköhän tuosta Exorcismuksesta tulee mieleen Viimeinen manaus? Ai joo, tästä syystä:

Enkä oikein ymmärrä miksi alkuperäisnimeksi kerrotaan La posesión de Emma Evans kun taustatekijöistä huolimatta kyseessä on englanninkielinen ja selvästi englanninkieliselle markkina-alueelle tehty elokuva. Toki joidenkin näyttelijöiden kohdalla vaikuttaisi siltä kuinka repliikit olisi jälkiäänitetty ja siten ehkä ollaan oltu jonkinlaisella globaalilla linjalla, mutta englantia silti puhutaan omalla taikka toisen äänellä ja tapahtumapaikkana on tietenkin Lontoo.

Kannessa mainitaan Hellraiserista parhaiten tunnettu Doug Bradley ja hieman yllättäen hänen nimensä ei kuitenkaan ole isoimmalla fontilla, mutta tuossakin kokoluokassa se on selvästi ainoastaan harhauttaen myymässä elokuvaa sillä Bradley käy ainoastaan tekemässä cameoksi luokiteltavan moikkauksen.

Tähdet: *

Exorcismus

All About the Benjamins (2002)

Benjamin viittaa rahaan, joten ei kannata odottaa juonen nitoutuvan sen kotimaisen teini-idolin(?) ympärille joka ainakin itselleni on tutuin ainoastaan siitä, että olen nähnyt kuvan jossa hänellä oli hattu päässään.

Ilmeisesti joku kuitenkin pelkäsi etteivät katsojat ymmärrä mitä Benjamin tarkoittaa ja siksi elokuva on julkaistu myös for dummies-versiona:

Jatkuvaa rahapulaansa valittava myrtsi palkkiometsästäjä Bucum (Ice Cube) saa tehtäväkseen noutaa oikeutta välttelevän rasittavan suulaan pikkuhuijari Reggien (Mike Epps), kun sitten jahdin aikana törmätään ilkeisiin timanttivarkaisiin jonka seurauksena jahdattava päätyy vahingossa hukkaamaan voittavan lottokuponkinsa pahisten pakettiautoon. Reggie houkuttelee Bucumin mukaansa noutamaan lipuketta ja dollarinkuvat silmissään yhteistyö alkaakin. Tiedätte miten tämä menee: Bucum kohtelee Reggieta kuin mureutettavaa lihaa ja Reggie heittää läppää non stoppina käyden parinsa ohella katsojankin hermoille. Samaan aikaan pahikset etsivät Reggieta koska luulevat timanttien päätyneen hänen huomaansa ja sitten pallotellaan niitä osapuolten välillä kunnes pahikset kuolevat ja hyvikset ovat miljonäärejä.

Lyön vaikka vetoa, että Eppsin hahmon nimi Reggie on viittaus Eddie Murphyyn 48 tuntia-elokuvissa ja tässä duossa Epps onkin se osapuoli jota Murphykin esitti omissa elokuvissaan, eli se puheliaasti komediallisempi hahmo kun vierustoverina Ice Cube on Nick Nolten tavoin se ryppyotsaisempi mutrunaama. Sinänsä siis kyseessä ovat se perinteiset buddy-elokuvien hahmot että olisin voinut myös mainita tässä duot Robert De Niro/Charles Grodin, Laurence Fishburne/Stephen Baldwin tai vaikkapa Damon Wayans/Adam Sandler. Samaa kamaa, joskus onnistuneesti ja joskus Stephen Baldwin. Jackie Chan ja Owen Wilson eivät oikein lukeudu siihen koska ovat molemmat yhtälailla komediaosapuolia ja esimerkiksi Tappava ase ei kelpaa koska All About the Benjamins kuuluu sinne toimintakomedian sarjaan jossa on jälkimmäinen osa painotettua vaikkakin Riggsin tavoin itsemurhahakuista, mutta nämä kaikki kuitenkin osoittavat ettei tämä matkaa minnekään tuntemattomaan ja 48 tuntia taitaa olla suorin viittaus vain koska siinä pääosanäyttelijänä on tummaihoinen mies aivan kuten tässäkin sattuu olemaan joten pitäähän siitä siksi tehdä huomautus kotipojille.

Ja jos joku ajattelee ettei näin ole ja Reggie on ihan vain sattuman valitsema nimi niin Eppsilla on kohtaus jossa hän juttelee henkilön kanssa jonka asenteesta ei pidä ja siksi karrikoidusti imitoi häntä, todeten samalla että älä ole tuollainen, vedä vähän henkeä, löysää kravattia ja tällainen kohtaus on myös 48hoosta tuttu. On kiva, että esikuvat huomioidaan, mutta Epps ei ole Murphy eikä Cube ole villeimmissä unelmissaankaan Nolte joten vertailu ei ole aina hyvästä ja siten tälle elokuvalle olisi kenties ollut parempi vetää se Stephen Baldwin malliksi. Epps ja Cube sopivat aika hyvin yhteen ja edellisen tyttöystävää esittävä Eva Mendes on kolmikon yhteisissä kohtauksissa kelvollisena tasoittajana vaikka roolinsa onkin olla vain liian hyvä hänelle-kaunistus, että ei hän hyvänä näyttelijänä tule esille vaan on vain sopiva sordiino duon surkeiden vitsien välissä. Jokainen kerta kun Cube on kuvan keskiössä osoittaa hän ainoastaan miksi ei ole hyvä näyttelijä ja se pelkkä v*ttu mä on kova ja uskon siihen itsekin-asenne on vain naurettava esiintymistapa josta hänen olisi jo tähän mennessä pitänyt päästä eroon. Toki hahmon on tarkoitus ollakin vakava kovanaama jotta Eppsin rasvainen komiikka pääsisi paremmin esille ja Cuben hahmon koomisuus tulisi juuri siitä kuinka hän on näissä tilanteissa kala kuivalla maalla, mutta Cube on pelkästään kuin tikkukaramellia vaille jäänyt kakara ja siten rasittava kiukkuperse kuin ns. vakavasta huumoria nyhtävä. Muutoinkin All About the Benjaminissa tunnutaan olleen väärällä tavalla vakavissaan jonka vuoksi ollaan oltu liian kireitä ja siten huumori tuntuu jääneen kynsien pureskelun taakse eikä toimintaankaan ole saatu tarvittavaa rentoutta vaan väkivalta on tarpeettoman raskasta toimiakseen viihdyttävänä. Se ei siis juurikaan naurata taikka saa nauttimaan vauhdista, koska tuntuu liian kiukkuiselta ja painostavalta ollakseen ainakaan kokonaisuutena viihdyttävä. Se miksi Epps ja Cube sopivat yhteen vaikka hahmonsa ovatkin puhkikulutettuja ja esittäjänsä rasittavia on siinä, että he sentään tuntuvat tuntevan toisensa ja osaavat siten rytmittää tekonsa yhteiseksi kuin kahdeksi erillään olevaksi. Sääli vain, että se on kuin laittaisi yhteen Beavis ja Buttheadin ettei sitä kauaa kestä ilman halua viiltää ranteet auki... heiltä. No jaa, kyllä tämän katsoo ihan yhtä hyvin kuin jonkun Fledin taikka Bulletproofin ettei kyseessä suinkaan ole mikään surkeimmista surkein buddy-elokuva, joskaan sen kehno huumori taikka ryppyotsainen henki eivät ainakaan auta sitä nousemaan yhtään lajityypin keskiviivaa korkeammalle ja sekin on jo aika helläkätisesti sanottu.

Huomautettakoon lopuksi, että tietenkin Cuben esiintymistapa voi olla tietyissä elokuvissa aivan nappivalinta (Boyz n the Hood), mutta esimerkiksi tämän elokuvan kohdalla vaikuttaisi siltä ettei ohjaaja tehnyt muuta kuin totesi hänelle että "ole imagosi" ja päästi vapaaksi, eikä täten laisinkaan ohjannut Cubea, mutta hänen rajatuille kyvyilleen on ohjaus hyvinkin tärkeää.

Tähdet: **

All About the Benjamins

Tuliliekki (Catchfire, 1990)

Anne (Jodie Foster) todistaa mafiamurhan ja saa peräänsä ammattitappaja Milon (Dennis Hopper) joka rakastuu neitiin nähdessään valokuvan hänestä. Siispä kun Milo viimein löytää Annen antaa hän kaksi mahdollisuutta: kuole tai rakastu sinäkin. Anne pullikoi hieman vastaan, mutta on pian ihan yhtälailla lääpällään ja sitten yhdessä paetaan perässä olevia viranomaisia sekä tappajia, kunnes päätetään kääntyä ja räjäyttää koko mafia taivaan tuuliin. Ei kun ihan oikeasti, siihen pysähtyi järjestäytyneen rikollisuuden matka.

Tuliliekki? Hetkinen, silloin kun vaari kasetin osti oli sen suomennos Tulileikki joten tuo vaikuttaa samanlaiselta mahdollisesta erheeltä kuin Pahan kehän muutos muotoon Paha kehä. Niin pieni seikka ja Tulileikki muuttui nimeksi joka on yhtä hupsu kuin jos jokin Day After Tomorrow olisikin Kylmä jää. No kuitenkin, kyseessä on keskinkertainen tappaja ihastuu uhriinsa-trilleri jossa on yritys jonkinlaiseen modernisoituun film noiriin, mutta todellinen kiinnostavuus jää muiden juttujen varaan kuten näyttelijäkaartiin joka on hyvin kattava otos tuttuja ja päteviä naamoja. Itselleni sillä on pieni paikka muistoissa jo siksikin, että peruskouluikäisenä ostin Tulileikin (en Tuliliekkiä) R-kioskin poistokorista ja kotona sitten huomasin ettei kasetin kunto ollut se kaikkein loistavin edes jos määritelmänä olisi termi täysi romu, jolloin luonnollisestikin iskin sen pöydänkulmaan, teko joka muovinpalasten lentäessä oli tyynnyttävä keino purkaa turhautuneisuuden adrenaliini. Sitten ostamaan toinen kappale joka toimi kuten itse elokuvan sisältökin eli kelvollisesti. Joskin sekin on hieman kyseenalaista koska ainakaan Dennis Hopper itse ei varmaankaan näin kehuvasti ajatellut kun muutti ohjauksen suhteen nimensä Alan Smitheeksi, joka harvemmin on hyvä merkki elokuvan onnistuneisuudesta. Mihin näemmä vahvasti vaikutti se, että tuotantoyhtiö meni vailla Hopperin suostumusta pilkkomaan Tuliliekin lähes puolet lyhyemmäksi ja oli tuo 180 minuuttinen og-ohjaajanleikkaus sitten kuinka tarpeettoman pitkä tai ei niin jos siitä pätkitään 95 minuuttinen versio tarkoittaa se todennäköisesti aika merkittävien tapahtumien katoamista. Siltikin jäljelle jääneiden todisteiden perusteella niihin puuttuviin filmikeloihin täytyisi sisältyä ihme jos toinenkin jos niillä Tuliliekki muuttuisi mestariteokseksi. Mene ja tiedä, ehkä niin kävisikin. Toisaalta kun Hopper oli myöhemmin julkaissut ohjaajanleikkauksen joka huom. ei ollut 85 minuuttia pidempi kuin tämä teatteriversio vaan 18, ei se oikein saa uskomaan minkään pituuden olevan sopiva jos kerran hän alunperin halusi kolmituntisen, ei ollut tyytyväinen 95 minuuttiin, mutta 113 oli sitten juuri passeli. Tai ehkä, ehkä hän tiesi 180 minuutin olevan liikaa ja ehkä 95 minuutin olevan sopivasti, mutta ongelma oli se ettei hän sitä toteuttanut vaan tuotantoporras omin lupinensa. Samapa tuo, kaikki on vain spekulaatiota siihen saakka kunnes vertailukohdaksi saa sen kolmen tunnin Tuliliekin taikka Tulileikin.

Tämä ei kenties yllättäen kuitenkaan tunnu sekavalta koska esimerkiksi hyppisi paikasta toiseen ja jättäisi matkalleen aukkoja, juoni kun on aika suoraviivainen siten että kunhan Milo ja Anne päätyvät yhteen niin sitten yhdessä paetaan muita ja sitä pariskunta pakomatkalla-tarinaa on nähty usein ennen ja myöhemmin eikä sellaisen kulkuun juuri aika taikka kilometrimäärä tunnu vaikuttavan. Sekavalta tämä kyllä välillä tuntuu, mutta sitä enemmänkin hahmorakenteiden ja yleisilmeen vuoksi. Erikoista kun on se, että oikeastaan kaikki esiintyvät jäykän ilmeettömästi ja lausuvat repliikkinsä monotonisesti, minkä uskon olevan jostain syystä suunniteltu tehokeino, mutta esimerkiksi Joe Pescille itsensä hillitseminen on ollut selvästi vaikeaa ja hän vaikuttaakin nahoissaan repeämisessään tahattoman koomiselta. Sama pätee Dennis Hopperiin joka on aiemmin uskomani tarkoituksellisen tehokeinon vuoksi kuin elävä kuollut ja sitten yht'äkkiä rupeaa jammailemaan saksofonilla tai on tuskan ilme silmissään pidättelemässä itselleen tuttua kirosanatäytteistä raivoamista. Mielenkiintoinen ratkaisu on myös se, että ollaan selkeästi elokuvan tekoajassa eli 90-luvun alkamisessa ja sitä tuodaan esille sen hetkisellä modernilla taiteella kuten myös aikakausiteknologialla, mutta moni hahmoista on pukeutunut kuin kuuluisi 40-luvun film noir-elokuvaan. Eli kyseessä on hieman samanlainen idea kuin vaikkapa Pulp Fictionissa, että nykyisyydessä on paljon retrohenkeä, mutta sillä erolla että siinä se toimi luontevammin ja Tuliliekissä se on enemmänkin kuin leukapartainen m'lady-fedorapoika 2000-luvulla.

Siispä vaikka se vintage on kiehtova idea niin se tuntuu kehnosti päälleliimatulta ja olevan mukana esimerkiksi vain koska muille ei puvustamosta riittänyt nykyaikaisia vaatteita. Moderni film noir on kyllä varmaan kuitenkin ollut Hopperin mielessä ja sen toteutus nimenomaan yhdistämällä klassisia visioita tähän hetkeen sillä myös musiikissa on tehty ihan sama temppu ja välillä kitarablues tai synahuuruilu väistyy todella savuisen old school-puhallinsoitinjatsin tieltä tai toisinpäin. Joten elementit ainakin ovat mielenkiintoisia, mutta niiden yhdistäminen on pinnallista eikä sitä ainakaan auta valitettavan rutiininomaiseksi jumiutuva juoni. Näkemättä voisi uskoa, että niissä ohjaajanleikkauksen lisätyissä 18 minuutissa taikka vähintään niissä 85 minuutissa on enemmän aikaa kulutettu Milon ja Annen suhteen kehittymiselle, koska nyt Anne hieman turhan nopeasti rakastuu mieheen joka tulee sanomaan, että ole minun tai ammun sinut. Varsinainen ehdollistaminen taikka todellinen vaikeuksien kautta rakastuminen puuttuu, että se on vain ok, olen sinun jos tahdot niin, olen sinun kuin sydämesi poukkoileva, raivokas. Loppuratkaisu jossa vain mennään ja räjäytetään kaikki pahikset atomeiksi vaikuttaa sekin pelkältä laiskalta ratkaisulta, että kun ei nyt muutakaan keksitä niin tämä kelvatkoon. Onhan se kieltämättä hieman huvittava, mutta kuten päätellä voi on se sitä valitettavan tahattoman oloisesti ja vaikka Tuliliekissä on joitakin vähintäänkin kutkuttavia ideoita vaivaa koko elokuvaa laiskuus ja välinpitämättömyys mikä epäilyttävästi vain varmaankin lisääntyisi lisäminuuttien kanssa. Mutta tosiaan, irrallisina osasina nykyaika kohtaa 40-luvun film noirin kuulostaa aika houkuttelevalta ja kukapa voisi olla kiinnostumatta Tuliliekistä nähdessään sen näyttelijäkaartin kun edellä mainittujen ohella siellä ovat myös mm. Charlie Sheen, John Turturro, Dean Stockwell, Fred Ward, Katherine Keener ja itse Vincent Price!

Tähdet: **

Tuliliekki

Small Town Murder Songs (2010)

Hiljaisen pikkukylän laitamilta löydetään tunnistamattoman nuoren naisen ruumis, joka kummaksuttaa paikkakuntalaisia jotka ovat aikaisemmin nähneet vastaavanlaisia rikoksia vain televisiossa ja sheriffi Walterille (Peter Stormare) kyseessä on jotain poikkeavan haasteellista kun hänellekin tavanomaisempaa on jätteiden väärään paikkaan dumppauksesta sakottaminen. Walterille tapauksesta muodostuukin oman väkivaltaisen luonteen ja sen muodostaman historian puhdistus, synninpäästöyritys yhteisössä jossa kaikki tuntevat kaikki ja mikään ei pääse unohtumaan.

Useammalla elokuvafestivaalilla palkittu Small Town Murder Songs on kuin tehty juuri sellaisia varten: se on pieni, hiljainen, kovasti tunneladattu americanamurhakertomus jossa itse rikos on lopulta sivuseikka ja tärkeämpää on kuvastaa rikkonaisia ihmisiä katumassa syntejään, jonka vuoksi se vertautuukin aika vahvasti sellaisiin elokuviin kuten Affliction, The Pledge, Three Burials Of Melquiades Estrada tai vaikkapa Lone Star.

Punainen lanka ei siis olekaan rikoksen, tms. selvittely vaan päähenkilön kehitys joka aika usein kaapissa olevien luurankojen (alkoholismi, rasismi tai jotain muuta) ravistelun vuoksi ei johdakaan johonkin ylevään taikka itseään kehittävään vaan pikemminkin Jobin kaltaiseen maahan painamiseen ja hyvällä säkällä inhimillisyyden pitämiseen kaikkien koettelumusten jälkeen. Ja kun aika usein pääroolissa on vieläpä joku joka selvästikin on kuin luotu kantamaan kaikki se paino niin ensireaktio on automaattinen positiivisuuteen kallistuminen, varsinkin kun kyseessä on vieläpä Hollywoodin ulkopuolinen teos joka sekin tuo vaikkapa sitten edes vahingossa jonkinlaista uskottavuutta, mikä toisaalta tuo myös toisesta suunnasta tulevaa ennakkoasennetta aivan samaan tapaan kuin se iso elokuva jonka pääosassa koreilevat Tom Hanksin kaltaiset nimet. Small Town Murder Songs on hyvä elokuva ja jos tällaiset kertomukset nousevat tai kaatuvat näyttelijöiden mukana niin Peter Stormare todellakin on joku joka jaksaa kantaa painolastinsa, että elokuvan saamat kehut on helppo hyväksyä. Jotenkin vain tuntuu kyseessä olevan liiankin kriitikoille ja indieleffafaneille räätälöity teos ja esimerkiksi ajoittain ruutuun ilmaantuvat ns. filosofiset otsikot katumuksesta, tms. tuntuvat tarpeettoman alleviivaavilta kun muutoinkin elokuva on täynnä päähahmon synneistä kärsimistä ja kun vielä mukaan pistetään toistuvia dramaattisia hidastuksia joiden aikana soi traaginen gospel tai vastaava niin jopa vain 85 minuuttisena elokuva tuntuu venytetyltä sekä itseään toistavalta. Hidastempoisuus on sinänsä perusteltua Small Town Murder Songsin ollessaan pyrkimykseltään arkinen, mutta ne edellä mainitut painotukset tuottavat pienoista tahatonta koomisuutta aivan kuin olisivat välillä tarkoitettu periferiarikosdraamojen parodioinniksi joka on hieman ikävää koska se ei varmastikaan ole ollut tavoitteena ja melankoliaa ei olisi tarvinnut korostaa, pelkkä hiljainen katseen kääntäminen riittää. Siltikin kyseessä on hyvin näytelty elokuva jossa tarkoitettu murheellinen tunnetila tulee vahvasti esille ja hetkinä jolloin tuntuu ettei englanninkielisessä elokuvassa ole enää muuta kuin megalomaaniset tehoste-elokuvat sekä niiden draamaversiot tähtinäyttelijäensembleineen niin Small Town Murder Songsin kaltaiset hengähdystauot ovat hyvinkin tarpeen.

Tähdet: ***

Small Town Murder Songs

Paholaisen leikkimökki (Cubbyhouse, 2001)

Alku lupaa... no, sovitaan että hyvää kun kielivalikossa soi jokin möykkämetallimusiikki ja itse kuvassa on Baphomet.

Kiinnostavaa on, että jos valitsee (risti on kursori) tuon sarvien välissä olevan mustan kohdan ei kieleksi tulekaan arameaa vaan mitään ei vain yksinkertaisesti tapahdu. Ymmärrettävää kun ainoa oikea saatanallinen kielivalinta on tietenkin ruotsi. Hejsan, ad Björn qui laetificat juventutem meam.

30 vuotta sitten saatananpalvojat pilkkoivat Australiassa australialaisen perheen ja nyt jenkeistä avioeron myötä takaisin ei-niin-yllättäen australiaan muuttava Lynn (Belinda McClory) tuo sinne amerikkalaiset lapsensa joista vanhin, Danny (Joshua Leonard) näyttää samanikäiseltä kuin äitinsä (oikeasti Leonard onkin vain seitsemän vuotta nuorempi). Oh, mom! No kuitenkin, he ostavat tietenkin juuri sen talon jossa saatananpalvojattuon mainitun  murhauksen suorittivat ja siksipä myyjän ehdoton vaatimus on ettei taloa saa myydä perheelliselle, joten luonnollisesti se myytiin perheelliselle. Siellä onkin murhanhimoinen puu joka on todennäköisesti sukua joko Evil Deadin raiskaajapuulle taikka The Guardianin lapsia syövälle druidipuulle, mutta eläväisyytensä perusteella ei sentään Robert Pattinsonille. Hauskaa on kuinka puu hyökkää ihmisten kimppuun keskellä kirkasta päivää välittämättä siitä kuka katselee, mutta kukaan ei nähdessäänkään huomaa mitään ja rajuin reaktio on kutsua tuholaistorjuja... jonka puu syö. Hah! jopa ne lapset jotka puu koetti juuri äsken kuristaa, repiä ja popsia ovat heti perään, että nou hätä mennään leikkimään sen luokse rakennettuun majaan jossa on luita ja eläinten kalloja ja seinillä satanismisymboleja. Tietenkin se leikkimökki on portti helvettiin jolla en siis tarkoita eduskuntataloa taikka saksalaisperäista ruokakauppaa, mutta jotain aivan yhtä kammottavaa kuitenkin. Mökki ottaa lapset valtaansa jotta avullaan portti saataisiin auki.

Ozploitaatiota, eksploitaatiota, grindhousea, trashia, kalkkunaa, tms., sitä Paholaisen leikkimökki on ja vaikuttaa olevan roskaa aivan rehellisesti eikä moderniin tapaan ironisesti taikka kunniaa osoittavasti. Se on roskaa koska parempaan ei pystytty.

Vahvasti lainataan Poltergeistista, mutta yleisfiilis on enemmän jossain 70-luvun sensaatiohakuisessa roskakauhussa jossa asiaankuuluvasti tarinankuljetus on amatöörimäistä törmäilyä, hienovaraisuus on kiellettyä ja tolkun menettäminen uhallakin on kova kiire itse asiaan joka siis on veri- tai muut kauhutehosteet, ollen silti kokonaisuutena yksinomaan pitkästyttävä. Musiikkikin kuulostaa siltä kuin rääkättäisiin epävireistä kissaa.

Joskin erityisen  suuri miinus siitä, että jos kerran tehdään retroroskaa niin kyllä siellä pitäisi paljaat tissit olla. Sama se kumman sukupuolen edustaja ne ottaa esille, mutta tissit peliin ja heti! Niitä ei nyt ollut, että hävetkää. Eksploitaatiota muka, pyh!

Tähdet: *

Paholaisen leikkimökki

Tappolistalla (Act of Vengeance, 1986)

Entisellä kaivostyöläisellä ja nykyisellä luottamusmiehellä Jockilla (Charles Bronson) on lieviä vaikeuksia sopeutua pukumiesten seuraan ja varsinkin hyvä veli-käytäntöön jota isommat herrat harrastavat, mutta hän jaksaa uskoa että vaikka ammattiyhdistyksestä löytyy herrainklubilla seurustelevia kollegoita ollaan siellä kuitenkin ensisijaisesti työntekijöiden puolella. Kun yhdistyspomo Tony (Wilford Brimley) osoittaa välinpitämättömyyttä kuolemaan johtaneen kaivosonnettomuuden vuoksi huomaa Jock, että johto kaipaisi tuuletusta jolloin ahneus ja maton alle lakaiseminen eivät olisi enää jaetulla ykkössijalla. Jockin vaimo Margaret (Ellen Burstyn) puskeekin miehensä haastamaan Tony tulevissa yhdistyksen vaaleissa, mutta Jock on varma että jos hän niin tekee on tuolloin henki vaarassa. Tony kun on paskiainen niin Jock ymmärtää, että työn orjan on noustava sorron yöstä vaikka se saattaakin tarkoittaa ikuista unta.

Tositapahtumiin pohjautuvan tarinan lopputulos Jockin osalta oli "...murdered in 1969 by killers hired by a union political opponent, Mine Workers president Tony Boyle."

Tässä näkee millä tavoin varsinkin tuolloin 80-luvulla Bronsonin elokuvia myytiin kun tästäkin poliittisesta draamasta saatiin aikaiseksi tällainenkin kansikuvavaihtoehto:

Ei, nyt Bronson ei kulje ampumassa kamakauppiaita haulikolla eikä itse asiassa millään muullakkaan kovaa puhetta vahvemmalla. Muistatteko ne osuudet Wall Streetista joissa Martin Sheenin esittämä perusduunari puhuu kollegoilleen, Tappolistalla on enemmänkin sellainen elokuva. Kyseessä on varsin kiinnostava ihmislähtöinen tarina ja tämä aiheuttaa sen harvinaisen tunteen jossa elokuvan lyhentämisen sijaan toivoisi sille lisäminuutteja, sen puolentoista tunnin keston tuntuessa aikamoiselta tiivistykseltä. Se onkin suurin miinus tämän elokuvan kohdalla koska toistuvasti tulee fiilis, että nyt on jäänyt jotain kertomatta ja kun heti alussa Jock toteaa, että Tony pyrkisi vaalivoittonsa varmistaakseen tappamaan hänet niin siinä vietiin jännitys siitä mitä mahdollisesti tulisi tapahtumaan ja se paljastava toteamus tuntuikin olevan siinä missä oli vain koska piti ahtaa liian lyhyeen aikaan liian paljon kerrottavaa. Toisaalta tämä aiheuttaa myös sellainen mielenkiintoisen rakenteen elokuvalle, että jotta saataisiin muun muassa murhan suunnittelu, siihen liittyvien ihmisten motiivit ja toteutus kerrottua on pitänyt jostain muualta karsia jolloin sen vuoksi pääosaesittäjä tuntuu katoavan pitkiksi ajoiksi tehden Bronsonista melkeinpä sivuosanäyttelijän tarinassa jossa hahmonsa on pääosassa. Toisaalta koska murhaan liitetyt ihmiset ovat hekin kiinnostavia ei heidän osuuttaan haluaisikaan vähentää pääosan etualan vuoksi, mistä syystä jälleen tulee halu saada enemmän pituutta elokuvaan.

Edellä mainittujen näyttelijöiden ohella mukana ovat myös esimerkiksi Hoyt Axton ja Alan North joten varsinkin ns. vanhan liiton vaikutus on vahvana selkärankana, mutta eipä myöskään Ellen Barkinia taikka muita nuoremman polven esiintyjiä pääse huonoksi kutsumaan. No, paitsi nuori herra Keanu Reeves käy osoittamassa ettei hänen uransa ainakaan lähtenyt nousuun tämän elokuvan ansiosta, koska aika olematonta lahjakkuutta hän tässä osoitti. Eipä sentään mies ole ulkonäöltään juurikaan vuodesta 1986 muuttunut, mikä on vain spookya.

Tähdet: ***

Tappolistalla

Salamurhaaja (Assassination, 1987)

Joissakin paikoissa kuten nyt vaikkapa tämän kasetin takakannessa kerrotaan, että Charles Bronsonin esittämä salaisen palvelun turvamies Jay Killian kutsutaan takaisin palvelukseen aivan kuin hän olisi jo eläköitynyt, tms., mikä tietenkin kuulostaa ihan sopivalta tuolloin 60-vuotiasta Bronsonia ajatellen, mutta se on vain väärin.

Se on samalla tavalla väärin kuin irtisanoutuneen kerrotaan irtisanotun. Pieni mutta merkittävä ero ja niinpä Jay oli oikeasti vain sairaslomalla palaten duunin kuin kuka tahansa muukin tekee sellaisen jälkeen. No mutta kuitenkin, Jay siis palaa valkoiseen taloon turvatehtäviin ja pääsee tai pikemminkin joutuu suojelemaan jenkkilän tunnetuinta bitchiä eli ensimmäistä naista, presidentin vaimoa Laraa (Jill Ireland). Lara tekee heti selväksi ettei välitä hevonv*ttuakaan omasta hengestään ja enemmän itsetuhoisempi hän olisi vain jos olisi tehty bensiinistä ja haluaisi halata nuotiota. Hän viaa kaikkia jotka kohtaa ja pitää huolen, että maine inhottavana ihmisenä pysyy voimissaan, joka onnistuu muun muassa käyttäytymällä narsistisesti ja itkupotkuraivarifiiliksellä lehdistötilaisuuksissa. Presidentin vaimo pitää kyllä suunnattomasti yhdestä asiasta joka on alaistensa julkinen nöyryytys. Jep, tässä tahdotaan oikein todenteolla korostaa sitä kuin vastenmieliseen hommaan Jay joutuu koska tottakai edessä odottaa romanssi, jonka kohdalla ei tarvitse edes ajatella asian olevan jotenkin petollisen paheellista koska muistetaan mainita muutamaan otteeseen ettei Laran avioliitto presidentin kanssa ole hyvällä tolalla, avioeron häämöttäessä tulevaisuudessa ja siksi on lupa hakea vierasta lekaa. Ennen onnen täyttämistä Lara siis käyttäytyy kuin piloille hemmoteltu kakara ja Jay koettaa purra hammasta, mutta kun rouvaan kohdistuu salamurhayrityksiä alkaa hän pikkuhiljaa ymmärtämään, että Jay on paikalla vain suojellakseen häntä sekä tarjotakseen vahvat käsivarret joille heittäytyä.

Sinänsä ihan tarpeeksi viihdyttävää bronsontoimintaa ettei siinä mitään, koska onhan mukana kaikki vaadittava joka on suurinpiirtein tosi kovia äijiä äijäilemässä ja äijimpänä heistä Bronson itse joka pelkällä läsnäolollaan tuntuu niin vaikuttavalta, että tiiliskivet rikkoontuvat ihan oma-aloitteisesti ettei Bronsonin tarvitse liata käsiään. Kuitenkin jopa Cannonin elokuvaksi tässä tunnutaan tyytyvän liian vähään ja kokonaistoteutuksesta on vaikea löytää mitään todella innostavaa Bronsonin fanituksen ulkopuolelta. Tempo on laiska, hahmot käytettyjä, juoni puhkikulutettu ja kaikessa paistaa sellainen tuotantopuolen laiskuus, että kyllä tämä kelpaa katsojille kun se on kelvannut aikaisemminkin. Sinänsä se pitää paikkaansa sillä katsoinhan minäkin Salamurhaajan, mutta vaikka rutiinitarinointi kelpaa silloin kun se tehdään vakaumuksella niin nyt tulee hieman surku sitä, että tätä myydään pelkällä Bronsonin imagolla kuin elokuvalla jonka teossa olisi käytetty halua, voimaa ja/tai edistystä. Toki se kuinka korostetusti jotkut vetävät roolinsa tuottaa tahatonta koomisuutta joka lähentelee mainiota hyvää huonoutta: salainen agentti joka koettaa käyttäytyä nonchalantisti vastatessaan yleisöpuhelimeen epäluuloisesti pyörien ja pälyillen pistäisi enemmän silmään vain jos hänellä olisi kippuraviikset joita sormeilla ja hän nauraisi sitä tehdessään kolkosti "buahahaa!"

Toimittaja joka saa omenaa tarjoavan käärmeen vaikuttamaan vähemmän niljakkaalta, jo mainitun presidentin vaimon kliseinen kiukkupussimaisuus, etc. Näistä saa irti hetkittäistä iloa ja plussaa tietenkin siitä, että hiljaisuutta koetetaan rikkoa ajoittaisella pyrotekniikalla joka tarkoittaa etenkin sitä, että kaikki räjähtää ihan vain varmuuden vuoksi jotta taatusti kävisi selväksi ettei tämä tyynesti puroon päätynyt tyyppi ainakaan jatka saman auton käyttöä. Joten kyllä Salamurhaajan nielee kelvollisena välipalana, mutta bronsonismiin tukeutuvista Bronson-elokuvista löytyy parempiakin. Tämä sijoittuukin aikaan jolloin Bronson puski useita keskenään samanlaisia elokuvia kuin liukuhihnalta ikään.

Tähdet: **

Salamurhaaja

American Summer (The Pool Boys, 2009)

Collegesta valmistunut pumpulipoika Alex (Brett Davern) on matkalla Harvardiin, mutta kesätyö poliitikon avustajana päättyy poliisiratsiaan koska poliitikko on poliitikko ja siten Alexin haave stipendista jolla maksaa yliopisto kariutui siihen. Onneksi on osakesijoittajanerofilantrooppiserkku Roger (Matthew Lillard) joka lupasi auttaa ja häneenhän Alex tukeutuu hädässään, ja minusta tuntuu että olen jo nähnyt tämän elokuvan, kenties jopa kirjoittanutkin siitä. En kuitenkaan löytänyt toista kopiota hyllystäni enkä myöskään kirjoitusta siitä, että ehkä se tuttuus vain johtuu siitä kuinka näitähän on tehty jo miljoona kappaletta ennen ja jälkeen American Summerin ilmestymisen. Joten Alex saa huomata serkkupojan olevankin vain persaukinen allassiivoojaslacker joka kuluttaa päivänsä mieluiten bilettämällä ja seksifantasioissa. Roger lupaa kuitenkin aiempien sanojensa tavoin auttaa Alexia saamaan stipendinsä ja mahdollisuus siihen tulee kun eräs edellisen raharikkaista asiakkaista lähtee kesäksi ulkomaille jättäen talonsa tyhjilleen, joten siihenhän perustetaan bordelli. Miten se auttaa jonkin stipendin saamisessa? Hei, älä katso lahjahevosta suuhun, nyt on tarjolla dokaamista, tissejä, alatyylivitsejä ja Paramoren kaltaista valoisaa skeittipopmusiikkia jollaista nämä teinikomediat ovat aina täynnä.

Tehty 2007, hyllytetty kahdeksi vuodeksi ja silti Wikipedia kertoo sen ilmestyneen vasta 2011.

Tavanomainen halpamielinen teinikomedia jossa tärkeintä ovat nivushuumorin värittämät kohtaukset joissa nähdään uhkeat keuhkosuojukset, mutta tottakai väkisin on pitänyt saada ne jonkinlaiset moraaliset opetukset kuten prostituoitu onkin hyvä luoja sentään! imagostaan huolimatta herkkä runotyttö, ylisiveellinen nörtti rohkenee vapautua ahdasmielisyytensa mielivankilasta, joka tarkoittaa kaksintaistelua dildoilla ja koulunsa keskeyttänyt luuseri osoittaa olevansa opintojensa vähäisyydestä huolimatta arvostettava sekä fiksu ihminen, mutta palaa kouluun koska vasta silloin annetaan oikeanlaista esimerkkiä. Tiedättehän niitä superyllättäviä asioita. Joo, American Summer on sontaa.

Mutta George Takei suorittaa pienen vierailun, oh my!

Tähdet: *

American Summer

Ps. tottakai American Summer on American Summer eikä The Pool Boys kun halutaan myydä kannessakin mainitulla American Pien nimellä, mutta Matthew Lillardin kohdalla mietityttää miten ei keksitty muita leffoja oheen kuin Screamit yks ja kaks. Tietenkin Scream-maininta on ymmärrettävä, mutta vuoteen 2007 mennessä Lillard oli ehtinyt tekemään muitakin huomioitavia elokuvia kuin Scream kakkosen, varsinkin kun minä en edes muista häntä siitä elokuvasta ja miksi olisinkaan kun roolihahmonsa oli Guy at Party (uncredited).

Crack (Strike Force, 1975)

Huume- ja mafiasota vaatii uusia keinoja, joten kootaan virasto- sekä aluerajat ylittävä erikoisryhmä jonka johdossa on alan veteraani, kova kaupunkikyttä Joey (Cliff Gorman) ja lähimpinä apulaisinaan hänellä on chillaileva FBI-brother Jerome (Don Blakely) kuten myös noviisilandepoliisi Walter (Richard Gere). Kun mafioso Sol (Joe Spinell) kollegoineen lahtaa kaatopaikalla pari muuta kaveriaan aloittaa se tutkimukset jotka olivat jo meneillään, että ei se mitään muuttanut. Tutkimusten yhteydessä Joey kumppaneinen löytää kasan humehia, mutta rikostekniikka paljastaa aineen olevankin maitojauhetta, mutta miksi Solilla on sitä varten ihan sikana fyffeä ja missä se oikea kama luuhaa? Oudommaksi asian tekee se kun ilmenee takavarikoidun huumesatsin olevan samoissa pakkauksissa kuin neljä vuotta aikaisemmin niin sanotussa french connection-tapahtumassa saaliiksi saadun polle- tai muu eläinlastin. Jos näin on niin mitä siellä poliisisäilössä oikein onkaan? Jep, mafian ostamat kytät olivat vaihtaneet huumeet maitojauheeseen ja täten pahikset olivat saaneet omansa takaisin, jota varten se rahakin ilmeisesti oli. Pari mafian käskyläistä oli kuitenkin päättänyt omin luvin myydä osan maitojauheesta hermesetasina taikka jonain muuna tujumpana tavarana ja siksi he päätyivät Solin ampumaksi. Kaikki jää kuitenkin kesken sillä mitä ilmeisemmin tämä tv-elokuva olikin pikemminkin mahdollisen tv-sarjan pilottijakso. Tv-sarjan joka ei koskaan toteutunut.

Aluksi sitä tuumii, että Crackin AKA Strike Forcen mielenkiintoisin asia on siinä kuinka se on elokuva aivan Richard Geren uran alkumetreiltä ja teoksen lukuisat kansikuvavaihtoehdot tahtovatkin painottaa buddhistin läsnäoloa:

Sanoisin kuitenkin mielenkiintoisempaa olevan se, että tämän elokuvan tarina on jatkoa William Friedkinin vuoden 1971 Kovaotteisille miehille. Ei kun ihan oikeasti, Friedkinin elokuvan tositarinaan pohjautuva huumekertomus ei loppunut siihen vaan saaliiksi saadut kamat päätyivät myöhemmin korruptoituneiden poliisien avustuksella varastetuiksi ja sitä osaa Crack ainakin väitetysti hyödyntää. Tämä saakin miettimään, että kenties tämän elokuvan tuottajat pyrkivätkin samoille apajille ja jos kerran Kovaotteiset miehet ei käynyt pohjana ollutta kirjaa kokonaan läpi niin me otetaan ne loput omaan käyttöön. Crackissa onkin hivenen samanlaista agressiivista ja kyynisen kylmää tunnelmaa, mutta tietenkin aikansa tv-elokuvan rajoituksilla ja luonnollisestikin vähemmillä lahjakkuuksilla. Toisaalta mikäpä 70-luvun kyttäelokuva ei ollut kylmä, kova ja kyyninen, sehän oli sen ajan kuva että piti olla sänkisiä känsiä rystysissä ja työ oli 24h hiilien lapioimista höyryjunan uuniin.

Crack on tarinankulultaan aika tavanomainen 70-luvun kyttäelokuva jossa siis rähjäiset viranomaiset ovat ajoittain häijymmän oloisia kuin pahikset joita jahtaavat ja sääntöpoluilla harrastetaan oikomisia jotta saadaan kamakauppiaat kiinni, tyyli on aiemman maininnan mukaisesti kyyninen ja siltä osin mukana on jotain ns. katu-uskottavuutta (joskin televisiotuotannon rajaamana/sensuroimana/pehmentämänä) jonka ansiosta elokuva ei ainanaan tunnu liian pintakiiltoiselta, mutta aikalaisiinsa verrattaessa kyseessä on valitettavan oloista kierrätystä jonka tekijäporukka on kyllä ihan kelvollinen vaikkakin todellinen potku palleaan puuttuu. Lopputulos on enemmänkin keskinkertainen kuin vaikuttava ja kaiken jääminen pahasti kesken ei ole hyvästä sekään. Niin ja Gere on selvästi vasta kolmas jalka koska mahdollista tulevaa ajatellen sarjan duo olisi ollut Joey ja Jerome, joten pelkästään Geren nimellä Crackin myyminen on kuin jos Tappava ase kolmonen olisikin Joe Pescin soolotuotantoa:

Crackissa on pääosin aika rasittavan ujeltava musiikki joka kuulostaa siltä kuin joku Miles Davis töräyttelisi umpihumalassa looppina ääniefektiä joka kuulostaa sanoilta "(herra) huu, huu, huu!" Ajoittain kuitenkin varsin mainiota aikansa elokuville tuttua jatsia.

Tähdet: **

Crack

Viimeinen smurffimarja (The Last Smurfberry, 1981-1990)

Luomastaan täyspitkän elokuvan mielikuvasta huolimatta Viimeinen smurffimarja on viiden jakson kokoelma klassisia Smurffi-animaatiosarjan jaksoja. Joskin kun yleensä se hieman päälle 20 minuuttia koostuu kahdesta tarinasta on kasetin nimijakso yksinään sen pituinen ollen siis erikoispitkä.

The Chief Recordsmurf

Pappasmurffi on kehittänyt aineen joka muuttaa humanoidin näkymättömäksi ja saa samalla aivopierun, että pyydetään Kömpelösmurffia opettelemaan kaikki smurffien tieto ulkoa jotta tarvittaessa hänen aivotiedostoistaan löytää vaikkapa smurffipiirakan taikka smurffikatapultin piirrustukset. Paha velho Gargamel kuitenkin sekoittaa pakkaa vangiten Smurffiinan sekä Kömpelösmurffin syödäkseen heidät että myöskin näemmä kylvettääkseen jälkimmäisen jotta hän vuodattaisi kaiken päästään löytyvän smurffitiedon, kuten näkymättömyysaineen kaavan.

Good Neighbor Smurf

Välkkysmurffi pyrkii auttamaan naapurismurffejaan, mutta egoistinen kaikkitietävyys yhdistettynä tiellä olemiseen saa muut toivottamaan Välkyn hevonkuuseen ja kun tulipalon vuoksi hän tai se  jää väliaikaisesti kodittomaksi ovat muut kyllä auliita tarjoamaan kattoa pään päälle, mutta Välkyn entisenlainen luonne saa kaikki toivottamaan hänet hevonkuuseen.

A Little Smurf Confidence

Heikkosmurffi tuntee olonsa mitättömäksi koska ei ole yhtä vahva kuin edellistä heikompi smurffi, mutta muilla smurffeilla on suunnitelma: valehdellaan.

Riemastuttava hetki koetaan kun itseluottamuksensa takaisin saanut Heikko sanoo "en enää sano p*skaa etten pysty siihen!"

Ei kun sori, parin takaisinkelauksen perusteella hän sanoikin "en enää sano koskaan..."

Harmony Steals the Show

Soittajasmurffi fantasioi yleisösuosiosta, mutta omatessaan Milli Vanilliin verrattavat muusikon lahjat eivät muut odota kovinkaan innoissaan trumpetistin tulevaa magnum opusta. Toisaalla lihoneelta Christopher Lloydilta (taikka terveemmältä Rodney Dangerfieldilta) näyttävä aave saa tehtäväkseen etsiä aaveklubin esiintyjäksi tarpeeksi kammottavaa musiikkia esittävän artistin ja Soittajasmurffi päätyy tekemään sielunsa myyvän riistosopimuksen joka kuulostaa kovasti joltain jonka Idols-voittajatkin päätyvät allekirjoittamaan.

The Last Smurfberry

Gargamel on kyllästynyt smurffien ylimielisyyteen ja päättää tuhota smurffimarjapensaat jotta smurffit eivät voi enää smurffata smurffimarjoja joten heidän on smurffattava jotain muuta smurffattavakseen, mutta smurffaus ei olekaan niin smurffia ja smurffimarjoja on smurffattava vaikka olisi sorruttava smurffauksesta smurffeimpaan. Gargamel onkin ominut itselleen viimeisen smurffimarjapensaan ja kaivanut ympärille vallihaudan (joka muuten ei ympäröi koko pensasta, että se olisi kyllä helppo kiertää) jonne on heittänyt myrkkykäärmeen valmiina murhaamaan jokaisen smurffin joka seurakseen putoaa. Smurffit kuitenkin saavat päähänsä lähteä merimatkalle etsimään pensaita toisaalta ja tuolloin kohdataan muun muassa merirosvoja sekä heitä seuraava "hullu mies soutuveneellä" eli Gargamel.

Printin laatua ei pahemmin raaski kritisoida koska kyseessä kuitenkin on vanha videokasetti, mutta kuluneisuus ja pieni roskaisuus on siinä mielessä hyvästä, että se luo mukavan nostalgisen fiiliksen muistuttaessa siitä miten näitä vastaavia tai jopa täsmälleen samoja kasetteja tuli lapsena vanhempien avustuksella vuokrattua kotikatseluun. Tämä tosin edellyttää sitä, että on katsellut esimerkiksi Smurffeja aikana ennen kuin niitä näki dvd:ltä tai uudemmista lähteistä joissa jo oletuksina pitäisi olla mahdollisuus terävämpään taikka vähintäänkin kulumattomaan kuvanlaatuun. Vaikka väliäkö tuolla koska ilman HD-tasoakin ovat nämä edelleen katselukelpoisia ja koska Smurffit ei koskaan ole ollutkaan mitään kuvan ja liikkeen suurinta juhlaa (onhan kyseessä Hanna/Barbera-tuotantoa joka tunnetaan oikopoluistaan) ei pienen rakeisuuden tulisi pilata katselunautintoa vaikka nostalgiaan ei voisikaan tukeutua. Se mikä ei muksuna varmastikaan ärsyttänyt eikä olettavasti tee niin tarpeeksi nuorille nykyäänkään on kasetilla oleva suomidubbaus, mutta joka on sellainen joka nyt riipii mieltä siihen malliin että tekee mieli sahata oma pää irti. Itse ääninäyttely on tyypillisen liukuhihnamaista sortuen usein väkinäiseen yritykseen muuttaa ääntä ns. hauskaksi (ts. falsetti joka kuulostaa kynsiltä liitutaululla), mutta se miten uusi ääniraita on yhdistetty kuvaan on sietämättömän kivuliasta. Uusi dubbaus on asetettu entisen päälle jonka vuoksi vanhempi ääniraita kuuluu vaimeana alta ja tuntuu jonkinlaiselta vieraskieliseltä kaikukammiolta jonka kohdalla toistuvasti heristää korviaan väärään osoitteeseen joutuen toteamaan että "anteeksi, en kuulut, puhu kovempaa". Erityisen kiusallista tämä kahden ääniraidan kuuleminen ja toisen jäädessä muminan tasolle on siinä, että sen taustan vaimennuksen seurauksena on myös musiikki sekä äänitehosteet suurimmalta osin poissa koska ne ovat yksinkertaisesti hiljennetty suomidubbauksen tieltä ja äänitehosteet kuten vaikkapa salamaniskun kuuleee oikeastaan vain jos sinä samisena hetkenä ei kukaan hahmoista ole muuten äänessä. Ruotsinkielisen painoksen käyttäminen pohjana on aiheuttanut myös sellaisen oudon ratkaisun, että vaikka muutoin puheen ja laulujen osalta ollaankin tehty suomikäännös niin alkutekstien laulu on jätetty ruotsinkieliseksi ja kun se jakson vaihtuessa toistuu voisi joku tietenkin sanoa, että Suomi on kaksikielinen maa, mutta sitä toista kieltä tuskin puhuttiin alkuperäisen ääniraidan tuottaneessa maassa ja miksi sitten ei oltaisi vaikkapa jätetty ruotsinkielistä dubbausta voimaan tekstittäen animaatio suomeksi? Lapset ymmärtävät hämmentävän paljon piirrettyjen sisällöstä osaamatta lukea ja nyt aikuisena sitä huomaa, että se oli parempikin ettei kaikkea tajunnut. Tämä ääniraidan käyttöratkaisu yhdistettynä siihen perinteiseen hivenen kömpelöön dubbaukseen (Gargamelin light-tomwaitsmainen ääni on kyllä aika mainio) tekee kuultavasta välillä aikamoista sotkua ja on vain valitettavan amatöörimäisen tuntuista. Itse smurffianimaatiot ovat kuitenkin edelleen miellyttävää hieman kiireessä tehdyn oloista lastenpiirrettyä ja varsin mukavaa ajantappoa ilmankin aikamatkailua menneisyyteen, mutta kyllä sitä hivenen toivoisi että jossain vaiheessa tehtäisiin vahvemmin sarjakuvan henkeen sopiva filmatisointi joka olisi sävyltään siten jonkin verran anarkistisempi (vrt. esimerkiksi Niilo Pielinen).

Ylipäätään julkaisujen suhteen voisikin olla vähintään ihan kiva, että koska se ei dvd-/blurayaikana ole temppu eikä mikään niin siellä olisi muutakin kuin vain jaksot pakkodubbauksilla. Vaihtoehtoisia ääniraitoja (ts. alkuperäinen) ja jotain missä käsiteltäisiin smurffi-ilmiötä tai jotain muuta taustainformaatiota. Nyt näitä ajatellaan edelleen aivan liiaksi vain pienistä pienimpien lasten juttuina ja se usein tarkoittaa myös sitä, että jos ei kelpaa niin ole ilman sitten, ei näihin tarvitse panostaa enempää kuin on ihan pakko.

Tähdet: ***

Viimeinen smurffimarja