GREEN RIVER KILLER (2005)
Gary (George Kiseleff) on kova poika kuiskaamaan ja tappamaan prostituoituja. Ainakin 48 (elokuvan mukaan, todellisuudessa ainakin yksi enemmän) tulee todistettavasti pistettyä kylmäksi ja osa heitettyä jokeen joka toi miehelle hänen lempinimensä. Välillä ollaan Garyn pidätyksen jälkeisissä kuulusteluissa joissa hän kertoo teoistaan, mutta enimmäkseen elokuvan nykyhetki on murhien tapahtuma-aika joka sekin kattaa käytännössä koko 80- ja 90-luvun ennen kuin todisteet osoittavat Garyn syylliseksi tapahtumiin joista näemmä kaikki elokuvan henkilöt kavereista kyttiin häntä epäilevät alusta saakka, ja miksipä ei kun Gary käyttäyttyykin koko ajan siten, että voisi yhtä hyvin kantaa rinnassaan nimikylttiä hei, nimeni on murhaaja.
Fun fact: oikea murhaaja-Gary läpäisi muun muassa valheenpaljastustestin ja useamman murhan kuulustelut, ehtien myös mennä murhasarjansa aikana kolmannen kerran naimisiin, eikä rouva-Gary epäillyt mitään vaikka ruumiita (tunnustanut 71, epäilty huomattavasti enemmästä) kasautui väitetysti aina vuoteen 2001 saakka ennen kuin Green River Killer päätyi loppuiäkseen vankilaan jossa chillailee vielä tänäpäivänäkin.
ZODIAC KILLER (2005)
Michael (Vladimir Maksic) on kova poika kuiskaamaan ja tappamaan ihmisiä koska oli lapsena sijaisvanhempiensa hyväksikäyttämä ja ihailee nyt jenkkikuuluisuutta, eli Zodiacina tunnettua tuntematonta sarjamurhaajaa. Tiedättehän, se tyyppi josta muun muassa David Fincher sekä Don Siegel tekivät elokuvan ja jota ei heistä jälkimmäiseen liittyen oikeasti koskaan saatu kiinni sillä valitettavasti Harry Callahan on fiktiivinen hahmo. Voi, Zodiac saattaa seistä ovellasi juuri nyt. Kop kop! Kuka siellä? No, Zodiac tietenkin.
Michael siis kopioi Zodiacin tekoja ja media kuten myös poliisi olettavat oikean tappajan olevan liikkellä. No onhan hän, mutta ei se alkuperäinen.
Varsin huvittavaa Zodiac Killerissa on se, että henkilöt jotka esittävät kuolleita osoittavat enemmän eloa vasta murhan jälkeen kuin ennen sitä. Jokainen siis hengittää varsin näkyvästi kun ovat jo menettäneet henkensä.
Sivuosassa oleva David Hess kuoli vuonna 2011, mutta olen aika varma jotta tämä elokuva hänet tappoi. Siispä kuuden vuoden päästä kun tämä blogi hiljenee, tiedätte syyn.
BTK KILLER (2005)
Dennis (70-lukua kuvatessaan Gerard Griesbaum, myöhempää Eric Gerleman) on kova poika kuiskaamaan ja sitomaan, kiduttamaan sekä kuristamaan hengiltä ihmisiä. Postitoimistokin diggailee koska jokaisesta murhasta hän tekee selonteon kirjeessään jonka lähettää viranomaisille, ja kun niitä murhia on aika monta niin postimerkkejäkin kuluu. Joo, se kuiskaaminen on jonkinlainen Lommelin tavaramerkki, mutta ei aivan samalla tavalla kuin jokin John Woon kyyhkynen taikka en mä tiedä jonkun muun joku muu, vaan Lommelin elokuvien kohdalla se saman tempun toistaminen johtunee pääosin siitä, että hän vääntää näitä kikkareita sellaista tahtia ettei viitsi keksiä uutta jippoa vaan kunhan pistää saman levyn pyörimään. Ihmetyttääkin ettei hän vain suoraan julkaise samaa elokuvaa sellaisenaan uudestaan ja vain vaihtaisi nimen siltä.
No kuitenkin, Dennis siis kaappaa ihmisiä kiduttaakseen sekä tappaakseen heidät ja omaan ylivertaisuuteen uskoesssaan kertoo poliiseille kirjeitse tekemisistään, ja aika ylivertainen hän taisi ollakin sillä ennen tauolle jäämistään lahtasi sievoisesti porukkaa jäämättä kiinni. Ehkei olisi jäänytkään jos ei olisi päättänyt 2000-luvun alussa palata eläkkeeltä ja kokeilla ovatko kirjoittajan lahjat edelleen tallessa. Eivät olleet ja loppuikä vietetään kaltereiden takana. Hyvä niin, sillä hän kidutti uhrejaan pahimmalla mahdollisella tavalla: olemalla riivatun tylsä ja syöttämällä jauhelihaa.
En viitsi etsiä kuvaa elokuvasta joten tässä jotain ihan muuta:
"Sisältää kohtauksia aidoista teurastamoista. Kylmät väreet tuntuvat selässä" kehuu takakansi, osoittaen siten kuinka parasta BTK Killerissa on osuus jota ei tarvinnut erikseen tehdä elokuvaa varten. Vähän kuin kehu siitä, että parasta Miley Cyrusin levyssä on se kuinka sen voi heittää mäkeen ja kannen käyttää itsepolttamaansa kokoelmalevyyn täynnä kurkkulaulantaa.
BLACK DAHLIA (2006)
Kertojaääni on kova poika kuiskaamaan ja vuonna 1947 tapetaan nainen raa'asti, tapaus joka lehdistössä nimetään mustaksi dahliaksi. Nykyhetkessä joku tyyppi potkaisee kaivinkonetta kun toisaalla kopiomurhaajatrio kopioi musta dahlia-murhaa. Pöpi nuori nainen nauraa kuin Nakke Nakuttaja.
Miten he saavat murhilleen uhreja? No, kutsuvat viattomia naisia elokuvan koekuvauksiin ränsistyneeseen hylättyyn vankilaan ja esittäytyvät yhtä luotettavina kuin Texas Chainsawn perhe. Nahkanaamiot, veriset vaatteet, sahat sun muut, vihainen mongerrus ja hysteerinen kikatus ovat tietenkin omiaan luomaan luotettavuutta. Sisään vain, ei täällä ole mitään epäilyttävää.
Miksi kaikkien Lommel-elokuvien musiikki kuulostaa siltä kuin joku olisi nukahtanut syntikkansa koskettimien päälle?
Takakannessa lukee seuraavaa: "Mestariohjaaja Brian de Palma kiehtoutui myös tapauksesta, tehden samannimisen elokuvan. Tämä on Ulli Lommelin versio tapahtuneesta."
Eikö olekin hienoa kun mainosteksti kehuu toista ohjaajaa antaen ymmärtää hänen elokuvansa olevan parempi vaihtoehto kuin se mikä sinulla nyt on käsissäsi, jonka ohjaaja mainitaan vain koska kai se on pakko.
Muuten, de Palman versio on vain hädin tuskin parempi.
Nämä neljä elokuvan irvikuvaa jotka Serial Killer Collection koostavat eivät ole ainoat Lommelin sarjamurhaajapökäleet, sillä kyseessä on liukuhihnaohjaaja joka pyrkii toistuvasti hyödyntämään vallitsevia trendejä pieremällä kasaan mahdollisimman usean ripulikeitoksen ennen kuin katsoja huomaa tulleensa huijatuksi ja on tehnyt sen sarjamurhausleffojenkin kanssa. Siksi tämäkin paketti on nimenomaan Serial Killer Collection eikä Ulli Lommel Collection koska jos jälkimmäinen olisi etukäteen tiedossa ei edes vannoutunein masokisti sortuisi sitä ostamaan. Aika hyvin Lommel osaakin piilottaa itsensä sillä hänen "elokuviaan" myydään enemmän kansilla ja aihepiirillä kuin ohjaajalla itsellään tai edes näyttelijöillä. Joskin jos kuvittelee, että se aiheella tähtinimien sijaan myyminen tarkoittaisi esimerkiksi panostusta käsikirjoitukseen niin älkää unta nähkö, Lommelin elokuvissa nimittäin vain isketään kanteen isolla sana zombie, Manson tai jokin muu ja sisällöksi kipataan mitä nyt sattui peräsuolesta silloin tulemaan, mutta usein sen huomaa vasta kun ihmettelee mikä lemu sieltä dvd-soittimesta tulee kun uloste lähtee pyörimään. Niin ja ne kannet, eivät tietenkään ole mitään suurta taidetta ollen keskenään yhtä ja samaa, mutta varsinkin juuri yhdessä katsottuna huomaa että ne ovat samanlaisia nimenomaan koska siten kertovat heti kenelle puklut ovat muka suunnattu: kauhuelokuvien kritiikittömille suurkuluttajille jotka valitsevat katsottavansa lajityypin perusteella. Lommeloinnit ovat kuin Xtra-tuotteet joiden kohdalla ostaja harvemmin välittää laadusta kunhan ne vain ovat halpoja ja siksi kansista/etiketeistäkin pitää pelkällä ohisilmäilylläkin erottaa ne muista.
Kai ymmärrätte, että Xtra-tuotteet ovat tarkoituksella niin riivatun rumia, koska juuri siten niiden ostajaryhmä joka hakee ainoastaan niitä huomaa ne vailla vaivaa ja se palvelee silloin juuri oikeaa asiakasta. Joskaan kaikki Xtrat eivät ole sontaa, kyse on ainoastaan yleistyksestä.
Joka ainoa Lommelin elokuva on p*skaa, ihan silkkaa p*skaa. V*tunmoista p*skaa! Alusta loppuun ja sitä ne ovat olleet ihan ensimmäisestä elokuvasta tuoreimpaan, ja tulevat olemaan loppuun saakka. Jostain helvetin syystä jotkut jaksavat vetää esille Lommelin maineikkaimman elokuvan Boogeymanin esimerkkinä siitä ettei kaikki hänen elokuvansa olekaan p*skaa, mutta kun Boogeymankin on silkkaa p*skaa niin oletan automaattisesti, että sitä puolustuksena käyttävät henkilöt ovat verenmyrkytystä lähentelevässä humalatilassa. Ainakin yhdessä mutta varmasti useammassakin elokuva-aiheisessa äänestyksessä on Uwe Boll valittu maailman huonoimmaksi ohjaajaksi, mutta surkeinkin Bollin elokuva on fantastiljoona kertaa parempi kuin parhainkaan (jollaista ei ole) Lommelin jätös. Joskaan se ei vähennä Bollin mahdollisuuksia olla huonoin kun sellaista mietitään.
Tähdet: enkö minä jumalauta jo kertonut, että ne kaikki ovat Ulli Lommelin elokuvia. Saa olla kiitollinen etten mene paikan päälle vetämään pataan ja oksentamaan perään. Kaikki Lommelin leffat niin tässä boksissa kuin muuallakin ovat tyhmiä, rumia, tyhmiä, kömpelöitä, tyhmiä, laiskoja ja kaiken lisäksi vielä tosi tyhmiä.
Okei, Lommel on eksploitaatio-ohjaaja ja pystyy siten tarvittaessa käyttämään sitä kilpenään (vaikka jostain syystä kuvitteleekin olevansa ohjaajana taiteellinen), mutta hän edustaa tuossa lajityypissä sen pedofiliasiipeä (ei henkilönä vaan elokuviensa hyväksikäyttötyylillä) ja se raja on vedettävä johonkin.
6 kommenttia:
Kiehtoutui? Kyllähän sitä itsekin kirjoitelessa tulee sanoja väliin väännelleeksi, mutta että kiehtoutui?
Se mietitytti itseänikin, mutta tulin siihen tulokseen että jotkut asiat tulee jättää mysteereiksi.
Jaksan jauhaa yhä sitä että Lommelin Boogeyman ei todellakaan ole huono elokuva, ei loistavakaan, mutta `Lommel-asteikolla` todella hyvä. Ja Devonsville Terror on oikeasti hyvä hörhökauhuilu. Mutta se paras Lommelointi on (ja onkin todella hyvä!) on vuoden-73 Tenderness of the Wolves, taide(!)kauhulointiversio Fritz Langin M- kaupunki etsii murhaajaa-leffasta ja varsinkin sen takana olevista tappotapauksista. Mutta sitä Lommel ei olekaan käsikirjottanut, ohjannut " vain". Tuottajana Fassbinder.
Se on jännä että kun Ulli sai oppia Warholilta ja Fassbinderiltä niin olisi luullut tarttuvan mukaan edes vähän taiteellista lahjakkuutta. Vaan ei, taitaa olla teflonia koko ukko.
Juuri sen vuoksi Lommel tuntuukin uskovan olevansa taiteilija, mutta pelkkä lahjakkuuksien seura ei tee samanlaiseksi.
Boll-asteikolla Postal on hyvä.
Lähetä kommentti