Ilmeisesti lähitulevaisuudessa raivotautizombievirus päsee valloilleen ja tartuttaa sen verran paljon ihmisiä, että koko kaupunki pistetään karanteeniin josta ei ole mahdollisuutta poistua ja jonne ei ole lupa mennä. Siksipä supersotilas Max (Dolph Lundgren) lähetetään saartoalueelle aikeenaan pelastaa sisäpuolelle jäänyt viruksen luoneen rosvoparonin tytär Jude (Melanie Zanetti). Jääkiekkosuojukset päälle ja vetämään zombeja pataan.
Kunhan Maxin tiimi on syöty tai jotain tavoittaa hän viimein Juden, mutta ongelmaksi ei jääkään enää vain alueelta kahdestaan pääseminen ja mielellään vielä elossa, vaan nyt pitäisi vielä kestää neidin seurassa olevaa pientä selviytyjien ryhmää joista ei kukaan eikä etenkään diktaattorina joukkoa johtava Duke (David Field) luota Maxiin. Kiire alkaa olla kova koska valtio aikoo napalmoida koko kaupungin tuhotakseen viruksen ja peittääkseen jälkensä (Umbrella taas kerran), mutta onneksi alueella partioi myös tappajarobottien legioona jotka ajoittain jopa tottelevat Maxin käskyjä.
Dolphin renesanssin hauskimmilta kuulostaviin elokuviin lukeutuva Battle of the Damned ei ole Asylum-elokuva, mutta sellaiselta se tottavie kuulostaa. Ihan oikeasti, zombeja, robotteja ja post apokalyptista Mad Max-porukkaa esittämässä koomisuuteen sortuvaa äijäilyä ja kokemassa tamagotchilla ohjelmoituja tietokonetehosteita. Eikä tietenkään saa unohtaa kuvausta jonka mitä ilmeisemmin on suorittanut aika pahassa humalassa oleva porukka ja siksipä kehotankin varaamaan katselua varten jotain joka hillitsisi merisairauden oireita. Eipä se mitään sillä varsin viihdyttävää toimintaviihdettä Battle of the Damned on eikä vertauksestani huolimatta aivan samanlaista komediatrashia kuin vertailuna olevat Asylumin elokuvat yleisesti ottaen ovat, vaan mitä ilmeisemmin Battlesta on haluttu tehdä jokseenkin vakavasti otettava tieteistoimintaelokuva joka tosin tässä tapauksessa tietenkin tarkoittaa Albert Pyunin Nemesiksen ja Sam Firstenbergin Cyborg Copin kaltaisia B-mestariteoksia,
jolloin ero esimerkiksi johonkin Robotic Copin kaltaiseen pökäleeseen on siinä, että huumori on enemmänkin tahatonta kuin sekä tahatonta että tahallista, joka siis on Asylumin modus operandi (Battlen traileri antaa enemmän sen suuntaisen kuvan sisällöstä).
Lundgren on varsin hyvässä terässä osoittaen ettei kaikilla reliikkiactionstaroilla ikä paina niin paljoa, että roolisuoritukset tulee tehdä istuen sekä antaen jonkun muun dubata vuorosanat (vrt. Steven Seagal) ja vaikka Battle kenties juonellisesti onkin kuin Resident Evililla maustettu Doomsdayn jatko-osa ja sen tavoin erittäin vahvasti John Carpenterin Escape From New Yorkin tribuuttiteos niin zombeista huolimatta uskaltaisin väittää, että myös Crysis-pelit ovat vahvasti toimineet esikuvina. Tai ainakin sen ainoan Crysis-kokemukseni (kakkososa PS3:lla) perusteella väitän näin ja se tuli mieleen etenkin alussa kun näki Dolphin vetävän futuhaarniskassaan jalkapatikkarallia tuhoutuneessa kaupungissa joka oli kuin Crysis kakkosesta, mikä ei aivan ilmene valitsemastani kuvasta, mutta ei myöskään budjetista ja silti sen huomaa liikkuvan kuvan kohdalla.
Battle of the Damned ei kuitenkaan siis ole niin fantsua hubaa kuin miltä se lähtökohtaisesti kuulostaa, mutta hieman odotettua vakavampanakin se on mukavan tehokasta B-toimintaa. Joskin onhan se myönnettävä, että kun Dolph ottaa johtaakseen joukon Robby the Roboteja niin sitä olisi ehkä halunnut sen vievän elokuvaa vitsikkäämpään suuntaan kuin minne lopulta mentiinkään, mutta suoraviivainen mättökin on ihan ok.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti