Joukko narkkareita aikoo ryöstää kollegansa, ihmissika etsii kadonnutta vaimoaan törmäten itseään pahempaan sadistiin ja surkea Elvis-imitaattori ei saa ihmisiä ymmärtämään ettei ole sirkuksen taikuri. Kaikkia yhdistää syrjäkylän panttilainaamossa vierailu, joka on aika surkea tekosyy yhdistää tarinoita koska varmaan he kaikki kävivät samassa ruokakaupassakin tai ajoivat samaa tietä pitkin tai hengittivät samaa ilmaa ja yhtä huonosti nekin tekevät tästä löysästä tarinakasasta kokonaisuuden.
Kuva Slipknotin keikalta:
Minulla oli jostain syystä sellainen muistikuva, että Pawn Shop Chronicles pohjautuisi kirjaan taikka johonkin kovasti kehuttuun käsikirjoitukseen jolla oli pieni, mutta sitäkin innokkaampi fanijoukko joka oli kovin huolissaan kuullessaan tekeillä olevasta elokuvasta. Tuleeko siitä mitään ja hän ja hän nyt ainakin ovat vääriä valintoja siihen ja siihen rooliin, tai ohjaajaksi tai jotain muuta, mutta kuitenkin kyseessä olisi kuin Chuck Palahniukin käytännössä mikä tahansa kirja ja heti syntyy ankaraa vastustusta ihan vain varmuuden vuoksi. Elokuvan tehtävä on sitten todistaa ennakkoluulojen olleen vääriä ja hyvällä säkällä valinnat olivat juuri oikeita kun taas suurimmassa osassa tapauksista se samainen pieni mutta äänekäs fanijoukko käyttäytyy edelleen varmuuden vuoksi kuin kaikki olisi suolesta. No, ilmeisesti muistin alun väärin sillä en ainakaan löytänyt mitään todisteita tukemaan sitä seikkaa, että kyseessä olisi ollut jokin kirja taikka sillä olisi ollut ainakaan mitään muunlaista fanijoukkoa kuin he jotka pitivät Wayne Kramerin aiempaa ohjaustyötä Running Scaredia aliarvostettuna ja heillä oli siksi jonkinlaisia odotuksia Pawn Shop Chroniclesia kohtaan. On hyvin mahdollista, että sekoitin tämän elokuvan The Baytown Outlawsiin joka muuten oli syntyhistorialtaan juurikin kovin arvostettu käsikirjoitus jonka kaikki halusivat nähdä elokuvana, mutta jota ei pidetty kaupallisesti kannattavana ja eikä siinä vielä kaikki, nämä kaksi elokuvaa näyttävät aivan identtisiltä ja satunnaisten irtokuvien perusteella niitä ei edes erottaisi:
Yhteistä Pawnille ja Baytownille on se, että molemmat kuuluvat samaan joukkoon Määränpäänä Gracelandin kaltaisten elokuvien kanssa, eli toiminta on tarkoituksellisen ylivedettyä, pelkistä ns. friikeistä koostuvat hahmot samaten, huumoria on paljon ja pelkästään mustaa ja kokonaisuus on kuin spiidiä napannut tarantinopastissi (ts. useita risteytyviä tarinoita ja sarjatulismalltalkia), mutta etenkin Pawnia ja Baytownia yhdistää tietynlainen punaniskastaili joka molemmissa onkin niin vahvasti lurauttamassa dixietä että sen vuoksi ne kaksi on helppo sekoittaa toisiinsa (huom. Kramer oli ilmeisesti kuitenkin koettanut hakea tarinoille toisistaan poikkeavia toteutustapoja. Yritti, ei niinkään onnistunut). Erotti ne toisistaan tai ei niin turvallista lienee väittää, että jos piti toisesta niin silloin myös toisesta koska pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta liikutaan samassa karsinassa ja tosiaan kuten jo mainitut esimerkit ovat ne aika selvästi tarkoitettu tietylle, kenties aika pienellekin porukalle, joten turha odottaa Pawninkaan olevan kaikkien makuun.
Kuten aina näissä tällaisissa elokuvissa on tässäkin mukana paljon seikkoja jotka kuulostavat aika varmoilta tai ainakin turvallisilta koukuilta, sillä huumoria on runsaasti, puhe/esiintyminen on enimmäkseen varsin vapautunutta ja dialogiin on selvästi panostettu perustoimintaelokuvaa enemmän, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen miten elokuvaan on saatu suuri ja varsin tunnettukin tähtikaarti (mikä ei ole harvinaista tämän lajityypin elokuville) ja sen ansiosta näyttelijöistä myös huokuu ajoittain tietynlainen vapauden tunne, että nyt on ollut kiva tehdä töitä. Mutta kun se huumori on pääosin sysimustaa, hahmot kaikki vastenmielisiä saastakasoja ja kun toiminta alkaa niin se ei ole räiskintää jossa liikutaan ketterästi kuin ballerinagasellit ja kaikki kiiltää ihan sikana vaan naama ruhjotaan muistuttamaan oksennusta ja se iskut aina vyön alle silloinkin kun vasara osuu naamaan Siinä lieneekin se syy miksi niin harvoin tällaiset elokuvat osuvat kultasuoneen vaikka kaikki haluavat olla mukana sen teossa (tässä tapauksessa muun muassa Elijah Wood, Matt Dillon, Paul Walker, Norman Reedus, Brendan Fraser, Thomas Jane, etc.) ja miksi se kuulostaa katsojankin mielestä taatulta viihteeltä, mutta sitten kun katsoo jonkun kusevan housuihinsa kun häntä hakataan tiiliskivellä päähän taustalla soiden jokin reipas 50-luvun popklassikko ja pahoinpitelijä kertoo lukemastaan kirjasta, niin ehkei se enää olekaan niin miellyttävää vaikka kohtauksessa onkin huumoria, toimintaa, mietittyä dialogia ja Marion Cotillard sekä sir Ian McKellen. Sitten pudotaankin kulttielokuvan puolelle ja siellä Pawnin kaltaiset elokuvat ovatkin enemmän kotonaan. Tämä kaikki ei kuitenkaan todista, että Pawn Shop Chronicles olisi erityisen hyvä elokuva edes omassa lajityypissään, sillä vaikka se ei ole missään nimessä huonoin ei se myöskään tuo peliin mitään muuta kuin dlc:n jossa saa Linkille ainoastaan uuden hatun tai jotain. Hieman tulee mieleen elokuva Neljä huonetta, koska samalla tavalla Pawn on rasittavan epätasainen tarinoiltaan, yhdistää ne erityisen huonosti, mikä tulee esille etenkin siinä miten osa on huumoripainotteisempia kuin toiset ja silloin kun se komiikka on vähäisemmässä asemassa muuttuu elokuva pelkästi väkivaltamätöksi (Matt Dillonin tarina olisi hyvin voinut olla jossain VHS:n kaltaisessa kauhuantologissa) jonka kanssa ei ole tiedetty mihin väliin se pitäisi laittaa. Elokuvan tarinoita yhdistävä paikka eli panttilainaamo on ihan merkityksetön kokonaisuudelle ja yhtä hyvin sen olisi voinut jättää kokonaan pois. Jos Pawn Shop Chronicles olisi ollut fanien etukäteen pelkäämä kirjan, tms. raiskaus niin sen saama nuiva vastaanotto olisi ollut heidän puolestaan perusteltu ja kun se sitä olikin ilman oli se edelleen aivan oikea. Kyseessä kun on masentavan epätasainen ja kaikista muka raflaavista hetkistä/hahmoista/kuvakikkailuista huolimatta hämmentävän laiska sekoilu jossa lähtöideat ovat ehdottomasti parempia kuin lopullinen toteutus.
Lievää plussaa kuitenkin lopussa olevasta Elviksen kyläjuhlaesiintymisestä joka muuttuu juuri oikealla tavalla oudoksi hurmoshetkeksi yhdistämään Saatanan ja Jumalan sielukamppailua jenkkilippuihin pukeutuneisiin seksiorjiin ja silti se ei ole yhtään sen oudompi kuin joltain jeesuskanavalta nähty kaupallinen saarnakaatuminen.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että antoisin asia jonka sain tästä irti oli se väärä muistikuva.
Arvatkaa mitä olisin halunnut Pawn Shop Chroniclesilta? Enemmän jotain sellaista Smoken tai Clerksin kaltaista fiilistä missä sekalainen porukka saapuu samaan paikkaan ja tarinat tulevat esille siellä käytyinä keskusteluina jotka syntyvät halusta viettää aikaa juuri siellä ei muualla. Ei sen tarvitse olla pelkkää puhetta vaan tapahtumien kuvaus voi ihan hyvin siirtyä pois panttilainaamosta vaikkapa takautumina tai jotain muuna keinona, mutta ei kuitenkaan niin kuin nyt missä yhdistävällä paikalla ei ole mitään muuta merkitystä kuin että siellä joku sattui käymään ja poistui heti siirtymään omaan tarinaansa joka ei siten enää ollutkaan oikeasti yhteydessä muihin.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti