Siege of the Dead (Rammbock, 2010)

Tai Rammbock: Berlin Underground.

Nynnerö-Michael (Michael Fuith) ei ole hyväksynyt tai edes ymmärtänyt eroa ex-tyttöystävästään ja epätoivoisena lussuna matkaakin neidin luokse käytännössä itkemään ja vinkumaan, että hänet otettaisiin takaisin. Perillä odottaa paria remonttimiestä lukuunottamatta tyhjä tila eikä muistakaan asunnoista suuremmin ihmisiä löydä, mutta kohta kerrostalo saa enemmän kuin tarpeeksi kuokkavieraita kun puhjennut zombievirus leviää kulovalkean tavoin ja lihansyöjät haluavat pureskella heitä jotka eivät vielä eläviä kuolleita ole. Rio Bravo jälleen kerran.

Pakko myöntää etten Siege of the Deadin kantta katsomalla muistanut olinko jo nähnyt sen ja kirjoittanut siitä joten piti tehdä postaushaku olisiko ainakin jälkimmäinen jo toteutunut. Toki olisin heti muistanut etten ollut Siegea nähnyt jos kantta katsomalla olisi ilmennut sen alkuperäisnimi Rammbock, koska tuolloin olisin muistanut sen seikan jonka hetken päästä muistin, eli aikoinaan erään zombieleffaputken kohdalla tekemäni päätös lykätä sen katselua koska ajattelin Siegen jostain syystä olevan muita hivenen kiintoisampi sen ollessa krautzombeilua, aivan kuin se olisi tae mistään. Jos sellainen yleensä mitenkään pitäisi paikkaansa niin sitä mielikuvaa ei kyllä saa tästä Siege of the Deadin kannesta joka on niin geneeeristä liukuhihnailua kuin olla ja voi. No, onhan Siege tarinansa puolesta aika rutiinikamaa jossa siis jälleen kerran pieni joukko ihmisiä joutuu jumittamaan jossain rajatussa tilassa ja hölmöjen päätösten vuoksi he jatkuvasti vain pienentävät elintilaansa, eikä esimerkiksi näyttelemisen taikka maskeerausten puolella tehdä mitään mikä eroaisi lukuisia kertoja koetuista, mutta ei tämä yhtään hullumpi elokuva ole, voittaen ainakin ne kaikki tyypilliset viiden euron budjetin found footage-metodilla tehdyt sontiaiset joiden vuoksi ei sitten edes muista mitkä kaikki on tullut jo katsoneeksi. Found footagen tavoin Siege on kuvattu käsivaralla, mutta ei edes pikajuoksijazombeista ja niiden aiheuttamasta hysteriasta huolimatta sorru epilepsiakuvaukseen vaan tyyli sekä tunnelma pysyttelevät harkitsevan asiallisina. Se missä Siege toimii kuitenkin parhaiten ja nousee hivenen muiden perushyvien lajityyppisisarustensa yläpuolelle on miljöön taidokas käyttö, sillä samoin kuin esimerkiksi Romeron Dawn of the Dead hyödynsi ostoskeskusta oleellisena osana tarinankerrontaa ja samoin teki The Dead savannilla on Siegen kerrostalo oikeasti luonnollisen oloinen paikka niin hyvässä kuin pahassa. Oletettavasti syynä siihen lienee aidolla kuvauspaikalla oleminen kuin studiossa luotu kolmen seinän tila joka aina etenkin televisio-ohjelmissa vie avaruudellaan ajatukset oikeasta asunnosta pois tehden siten todellisuudesta feikkiä ja Siegessä neliömetrinen ahtaus on vain hyvästä. Tämä toimii paremmin kuin REC:ssä, jossa siinäkin samanlainen paikka on varsin hyvin hyödynnetty.

Erinomainen tunnelman lisääjä on myös elokuvan musiikki (Marco Dreckkötter ja Stefan Will) jossa on samanlaista elektronista unenomaisuutta kuin Cliff Martinezin Solariksessa. Mitään mullistavaa tässä ei kuitenkaan ole ja jos ei esimerkiksi ole samaa mieltä siitä miljöön hyödyntämisestä niin sekin on sen jälkeen vain jo muuallakin samassa lajityypissä käytetty elementti, jolloin joillekin Siege of the Dead on ehkä muista poikkeava pääosin vain olemalla saksalainen elokuva jolla voi olla jopa yksi pahasti luotaan työntävä elementti jonka vuoksi sitä jopa inhoaa. Pääosaa esittävä Michael Fuith toki suorittaa roolinsa kunnialla niin on hahmonsa kuitenkin sen verran rasittava, että en mitenkään käsitä ettei kukaan missään vaiheessa läimäissyt häntä kasvoille ja käskenyt ryhdistäytymään. Michael on kuin Night of the Living Deadin Barbara sillä erotuksella, että pois on jätetty se jumitus ja tilalla on pelkkää vinkumista. Toki hän matkan varrella rupeaa esittämään selkärankaa, mutta liian vähän ja liian myöntään. The Tingler ei olisi hänessä viihtynyt.

Siltikin Siege on hyvä lisä liiankin pulskaksi syötettyyn lajityypppiin ja jos sieltä on jotain syytä unohtaa niin se ei ole tämä vaan esimerkiksi nämä:

Joskin oletan suurimman osan jo unohtuneenkin.

Pidin Siegen lopetuksesta joka nykytyylistä poiketen ei ollut nihilismin huipentuma, mutta ei myöskään pelastavan onnellinen eikä edes tuntunut petaavan jatko-osaa vaikka jäikin osin kesken.

Tähdet: ***

Siege of the Dead

Yleensä haluan kirjoitukseni yhteyteen katsomani version kansikuvan ja siten varsinkin kasettien kohdalla päädyn skannaamaan kannen koneelle koska se on usein varmin tapa saada juurikin oikea kansikuva esitteille. Uudempien joka tässä tapauksessa tarkoittaa vaikkapa jostain vuodesta 2010 eteenpäin olevien elokuvien kohdalla on aika todennäköistä löytää sama kansi googlaamalla ja jos näin on niin luonnollisestikaan en näe vaivaa lisäämällä yhtä samaa muiden joukkoon, ja juuri tämän Siege of the Deadin kohdalla olinkin aika varma jotta se sama kansikuva löytyisi ilman skannerointiakin. Siispä hakusanoiksi "siege of the dead dvd" ja heti löytyi sopiva kuva jossa ainoat erot olivat mitättömät (ts. ikärajamerkintä), mutta jokin siinä vaivasi. Pikainen vilkaisu omaan dvd-versioon osoitti mikä se jokin oli. Miten hitossa samalla lainauksella varustettu kehu saattoi kansien välillä muuttua tähtimäärältään? Toki oli se neljä tai viisi on se edelleen varsin hyvä, mutta c'mon hei, siinä meni sekin vähäinen uskottavuus eatmybrains.comilta.