Kreivi Draculon (Adam Brooks) on tuonut Helvetistä joukkonsa valtaamaan maan, eikä taivaallisista enkeleistä ole manalan sotureille vastusta siitä yksinkertaisesta syystä ettei taivasta ole. Jotenka ihmiset sotivat epätoivoisesti Draculonia vastaan ja ovat tappioasemastaan huomatta selvässä häviössä, mutta onneksi kun yksi ihmisistä kaatuu taistelussa herää hän tulevaisuudessa kyborgina ja niin on Manborg (Matthew Kennedy) syntynyt. Hän yhdessä muutaman Streets of Rage-pelistä napatun hahmon avustuksella nousee uuteen taistoon ja voittaa, paitsi että tuntuu oikeasti häviävän.
Jos jo pelkkä teoksen nimi ei sitä kerro niin viimeistään heti itse elokuvan alkuun pistetty maininta lopputekstien jälkeisistä videovinkeistä (ts. trailereista) osoittaa kyseessä olevan tietoista retrokarkkia. Siispä hetki hetkeltä mieleen tulee vahvasti alleviivattuna VHS:n kulta-aika ja sieltä etenkin italialaiset kyborgielokuvat tyyliin Hands of Steel, efektit ovat tietoisen kömpelöitä ja miljöö täynnä post apokalyptista romuestetiikkaa, hahmojen nimet ja persoonat ovat kuin googlekääntäjästä ja kaikin puolin Manborg vaikuttaakin kuin tilaustyöltä ihmisille jotka saavat suurimmat sävärit siitä New Barbarians-kamasta. Ei siis tule yllätyksenä, että diggasin Manborgista niin sanotusti kybällä, sillä onhan tämä todella suurta hubaa siipikarjan ystäville. Eikä tietenkään vain varsinaisesti roskaelokuvien vaan myös niiden jotka suurelta osin loivat hedelmällisen alustan kaikille niille ihanan hassuille post apo-teoksille, jolloin siinä missä mieleen tulevat After the Fall of New York, America 3000 ja tietenkin Albert Pyunin parhaimmisto, niin samalla nähtävissä ovat Blade Runner, Terminator, Escape From N.Y. ja ne muut pakolliset esikuvat. Samoin yksi asia joka on ihan varmasti vaikuttanut Manborgin syntyyn ovat videopelit ja niistä päällimmäisinä Doom sekä kaltaisensa, kuten myös Streets of Rage kumppaneineen.
Itse asiassa Manborgista tulikin ihan aluksi mieleeni Star Trek the Next Generation-televisiosarjassa olleiden Borgien soluttautuminen Wolfenstein the New Orderiin (tämä sen futunatsismin vuoksi).
Tosin elokuvan kuvakäsittely on johtanut siihen, että visuaalisesti tämä on kuin Pit Fighter.
Pidän siis siitä miten sympaattisella tavalla halvan näköinen Manborg itse ja myös koko kaimaelokuvansa on. Päälleliimattu stop motion-animointi on kivaa, hölmöt hahmot samanlaisilla nimillä ovat mainioita, pahasti aukkoinen juoni ihan umpitollolla dialogilla on ihastuttavaa ja kaiken kaikkiaan kuten jo aikaisemmin totesin, Manborg on kuin tilaustyö juuri tällaisista elokuvista pitäville (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun) ja se toimii etenkin siksi, että aivan kuten nykyisen synthwave-genren kohdalla, myös tässä vaikuttaisi olleen takana enemmänkin halu tehdä jotain mistä ollaan itsekin pidetty kuin vain ajatuksena rahastaa jollakin hetken trendillä.
Miinuksena jos sellaisena sen haluaa nähdä on nimenomaan juuri sama ongelma kuin synthwavella: se on nyt todella cool asia. Liiankin cool.
Siispä vaikka kyseessä on olevinaan kulttikamaa ei se oikein tunnu aidosti sellaiselta koska juuri nyt niin moni muukin tekee samaa, ja se tehdään tietoisesti jolloin näin ollen juuri muun muassa kaikki edellä mainitut ja mainitsemattomat kuten Kung Fury himmentävät kirkkaimman tähden loistoa koska se ei pääse yksin valaisemaan ja kulttimaineella on kuitenkin aina taipumusta syntyä vahingossa ei hakemalla. Ja koska kyseessä on jonkinlaista tribuuttia menneelle ajalle ja sen tietynlaisille elokuville ollaan liiankin tiedostaen valittu mukaan vain niitä huippukohtia, jolloin jokainen hetki on olevinaan se helmi joita me muistamme niistä elokuvista joista nyt lainataan. Mutta me muistamme ne juuri koska ne olivat helmiä sikojen joukossa kun taas tässäkin kunnianosoittavassa tapauksessa on suurena vaarana se, että kun kaikki ovat muka niitä helmiä niin ne kääntyvätkin päälaelleen ollen määränsä vuoksi pikemminkin sikoja eivätkä enää samalla tavalla yhteen muussaantuessaan erotu kunnolla muistettavina hetkinä. Se riski juuri tässä modernissa retrobuumissa onkin valloillaan, että kuorittaessa vain kermoja ei makea maistu enää tarpeeksi hyvältä ja enää hyvä ei olekaan tarpeeksi hyvää, vaan sen tulee olla loistavaa ollakseen hyvää.
Lisäksi Manborgissa on se tuttu ongelma mikä näissä moderneissa retroiluissa oikeastaan aina tulee esille, joten vaikka kuinka mukaan tungetaan pölykapselivaatteita, sähköjohtobotteja ja muuta käsintehtyä, ei kokonaisuus silti vaikuta elokuvalta vuodelta 1985 vaan se on liiankin selvästi todellisen tekoaikansa luomus. Tottakai vuoden 2011 elokuva on tehty vuonna 2011 ja onhan sillä lupa hyödyntää aikansa mahdollisuuksia, mutta toki se myös hivenen vähentää tehoa kun tarkoitus on olla jotain joka tehtiin noin 25 vuotta aikaisemmin.
Lopputekstien jälkeen esitettävä feikkitraileri elokuvasta Bio-Cop todistaakin sen mikä se näiden retroroskaelokuvien suurin virhe on: pituus.
Aivan kuten Macheten kohdalla joka aloitti elämänsä feikkitrailerina, oli sekin parhaimmillaan tiivistettynä muutamaan minuuttiin. Mikä ei tarkoita etteikö itse kokopitkäkin olisi viihdyttävä ja sitä se on aivan kuten Manborg, mutta jos vitsi toimii tehokkaimmillaan traileripituudessa niin ovatko ne vaikkapa 80 tai 90 lisäminuuttia enää oikesti tarpeen?
Silti vaikka Manborgista ei jääkään suuhun kovin pysyvää makua, on se kestonsa ajan aikamoista nautintoa ja jos minusta ei tuntuisi siltä kuinka tämä vitsi oli jo kerrottu olisin varmasti pistänyt lopputulokseen yhden tähden lisää, sillä sopivan hetken ajan Manborg on aika fuckin' cool!
Manborg: I don't believe you!
Doctor Scorpius: I'll ask the questions here!
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Manborg. Sounds Swedish.
Manbårg
Lähetä kommentti