Lähi-idässä sijaitseva fiktiivinen Arizian valtio aikoo vallanhimoisen johtajansa Almarin (Ivan D. Lucas) avustuksella laajentua naapurimaahan, mutta huomioon ei olla otettu golfkentän pallonkerääjä Ernestia (Jim Varney) joka on tullut kotimaassaan Muricassa värvätyksi armeijaan koska vain siten Ernest pääsi luvallisesti ajamaan jeeppiä.
Almar on kasetin suomennoksessa Omar. Tietenkin. Söin muuten jouluna niitä Dumle-karkkien mallisia Omar-makeisia ja ne olivat aika hyviä. Maistuivat yllättävän paljon Brunbergin tryffeleiltä.
Vaikka Ernest olettaakin päiviensä koostuvan vain kotimaassaan ratin takana chillailusta käykin tottakai niin, että mies lähetetään rauhanturvajoukkoihin Ariziaan ja siellä hän vahingossa räjäyttää kenraalin vessassa, paistaa kielensä, juo moottoriöljyä siirappina, aiheuttaa kaikenlaista materiaalista tuhoa niin omille kuin vastapuolen joukoillekin ja siinä välissä ihastuu nättiin toimittaja Cindyyn (Hayley Tyson) sekä ryhtyy isähahmoksi huijaripoika Ben-Alille (Christo Davids). Jälkimmäisen kohdalla vitsi on tietenkin siinä, että pikkupoika on se duon aikuisempi osapuoli. Hahaha!
Sillä on plussansa ja miinuksensa kun ollaan kehitelty Ernestin kaltainen hahmo (vrt. Mr. Bean, Uuno Turhapuro, John McClane) ja yksi molempia on se, että hahmon voi heittää oikeastaan minne tahansa ja aina hän sopeutuu sinne levittäen tuttua komiikkaansa (hei, väitättekö muka etteivät Die Hardit kolmosen jälkeen ole komedioita?), mutta miinus on siinä että niin myös tehdään. Se että Ernestin voi heittää armeijaan, kouluun, vankilaan, minne vain ei tarkoita ettäkö niin pitäisi tehdä. Vaikka hän voikin kelvollisen onnistuneesti istuttaa kompurointinsa ja naamaanvääntelynsä maastokuviounivormuun kuin raitapukuunkin, ei pelkkä miljöö ole tarpeeksi jos elokuva on aina sama paikasta riippumatta. Liian usein paikka valitaan välittämättä siitä minään muuna seikkana kuin, että se nyt on jokin paikka. Mitä eroa olisi elokuvilla Ernest Ukrainassa ja Ernest Jugoslaviassa? Siellä tehdään tietenkin jokin paikallinen viittaus ja taustalla näkyy joku turistirysänä tunnettu jääkaappipakastin, tms., mutta silti molemmissa tapauksissa ainoa muutos olisi paikan nimellä. Se että Ernest on armeijassa ei ole riittämiin jos ainoa ero siellä huutavaan auktoriteettiin verrattuna Ernestin kokemuksiin koulussa on äänijänteitään venyttävän vaatetus, eikä todellinen paikan hyödyntäminen. Mitä väliä sillä on lomaileeko herra Papu jenkeissä vaiko neuroopassa jos hän tekee molemmissa ihan samat asiat? Yhtä hyvin hän voisi käydä kahdesti jenkeissä.
Mutta kuitenkin vaikka Ernest intissä ei varsinaisesti eroakaan mistään muusta Ernestista ja siten tilanteet sekä vitsoset voitaisiinkin sijoittaa aivan minne tahansa yleisestä käymälästä catwalkille, onhan se kuitenkin edelleen Ernest-elokuva ja vaikka sen itsensäkierrätys sekä tuttuus käykin vertailussa negatiivisella kannalle, on se varsin luotettavan turvallinen valinta jos Ernesteista pitää. Ei nouse lähellekään parhaimpia Ernesteja ja jo yhden Masi-albumin lukeminen käy soveliaasta korvikkeesta, mutta olisin minä seuraavankin Ernest-leffan ilolla vastaanottanut. Näin ei käynyt koska keuhkosyöpä vei Varneyn ennen sen toteutumista.
Se mikä armeijaepisodista käy ilmi on, että Varney edelleen tuntui diggailevan hahmoaan eikä runsaiden Ernest-kokemuksien jälkeenkään ollut monien muiden kollegojensa tavoin ryyytynyt osaansa ja olisi siten vain odottanut rakoa paeta sitä kaikkea (vrt. Daniel Craig neljän Bondin jälkeen katosi, tuottajat paniikissa-ilmiöön). Tai ehkä hän niin tekikin... lopullisesti.
Sata kertaa parempi kuin Pauly Shore intissä.
Tuossa kannessa on kahden sanan pituinen kirjoitusvirhe.
Elokuvan pahis, Almar näyttäisi kuuluvan American Chopperiin:
Tähdet: **
2 kommenttia:
Ernesti se ei tuosta liivistään ja lippiksestään hevillä luovu. Ei edes armeijaan mennessä.
Tyyli ennen kaikkea.
Lähetä kommentti