Reality Bites (1994)

90-luvun alkaessa uusinta uutta ja kuuminta sellaista oli grunge, joka kiitos yhtyeiden kuten Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam ja Soundgarden ei vaikuttanut ainoastaan musiikillisesti vaan myös muotisuuntauksena. Nevermind tappoi puudelirockin ja kajalsilmäiset Tommy Lee Bach Sniderit olivat fossiilipappakamaa kun flanellipaitaiset takkutukat astuivat parrasvaloihin murjottamaan. Ja aina kun jokin nousee isoksi jutuksi haluavat kaikki siitä osansa ja tästä syystä resuinen antimuoti jota grunge edusti päätyi isojen firmojen ja isojen nimien hyväksikäyttämäksi, jolloin muun muassa Calvin Klein lanseerasi oman grungemallistonsa. Koska mikäpä se olisikaan enemmän grungea kuin joku Kate Moss catwalkilla teollisesti kulutetuissa farkuissa? Hitto, jopa Kullannupun Joey oli grungemuodissa mukana:

"Whoa!"

Luonnollisesti musiikin saralla syntyi lukuisia perässähiihtäjäyhtyeitä ja moni grungeen liittymätönkin bändi leimattiin lajityypin edustajaksi vain pitkälti habituksensa vuoksi. Lemonheads, Soul Asylum ja jopa kaikkea tätä edeltänyt Sonic Youth olikin yht'äkkiä osa grungea. Neil Young puolestaan syleili esikuvana olemistaan jopa tekemällä levyn yhdessä Pearl Jamin kanssa (ja hyvä levy onkin). Vielä paljon myöhemmin kun lajityyppi oli jo varsinaisesti kuopattu ilmaantui yhtyeitä kuten Creed ja Nickelback jotka olivat olevinaan grungea, mutta olivatkin oikeasti kakkaa. Mutta hieman näihin lainaaviin ilmiöihin liittyen grunge teki muutaman vierailun myös elokuvien puolella ja näistä varmasti kaikkien mielestä mainittavin sekä onnistunein oli Cameron Crowen ohjaama Singles. Ainakin se tuntuu olevan hyväksytyin jo siksikin, että paitsi soundtrack oli oikeasti grungella täytetty niin elokuvassa itsessään myös esiintyi aika monta lajityypin muusikkoa. Ja merkittävä ero Singlesissa verrattuna muihin elokuviin jotka grungea hyväksikäyttivät oli siinä, että Singles kuvasti alakulttuuria (joskin perinteisillä rakkausdraaman hahmoilla) kun muut pikemminkin vain nappasivat mukaansa muoti-ilmiöstä palasen, jolloin esimerkiksi juuri tämä kohta puoliin enemmän puheeksi tuleva Reality Bites joka Ethan Hawken hahmon kautta jonkinlaista grungeismia esittää tekee sen korkeintaan vain samalla tavalla kuin Brad Pitt True Romancessa ja joku ihan melkeisa sama kuka nuori Empire Recordsissa.

Eivät ne kuulosta tai edes näytä kuuluvan mainittuun trendiin kuin vain yhden tietyn slacker/generation x-hiusmallin verran, mutta silti esimerkiksi juuri Reality Bites tunnutaan usein heitettävän samaan pinoon Singlesin kanssa. Eikö muotia osattu hyödyntää oikein, vai nimenomaan osattiin ja tiedettiin ettei kannata sitoa elokuvaa liiaksi tiettyyn hetkeen koska kohta se olisi kuitenkin ohitse. Singles onkin aika vanhentuneen näköinen elokuva verrattuna Reality Bitesiin, vaikka molemmat ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmissuhdedraamoja hieman alle 30 vuotiaista. Joskin juuri selvästi tarkoituksellisena ajankuvauksena Singles ei ole ainakaan yhtä vahvasti pelkältä turvalliselta keskitieltä vaikuttava kuin Reality Bites.

Nyt kun nyin esille ns. grungemuotia käyttäviä elokuvia niin samalla väitän, että 70-luvulle sijoittuva Dazed and Confused on grungeleffa. Se tuntuu siltä varmasti osittain tekoajankohtansa vuoksi, mutta kyseessä tuntuu kuitenkin tarkotuksellisesti olevan samanlainen temppu kuin mitä M.A.S.H. käytti ja kaikki tietävät sen kertovan Korean sodan sijaan Vietnamista. Toki tiedän että kyseessä on suurelta osin vain oma näkemykseni asioista ja juuri siihen liittyen Doom Generation puolestaan ei ole grungeleffa X-sukupolvi-ikäisistä hahmoistaan ja useammasta aiheeseen sopivasta soundtracklistauksestaan (huom. en väitä esimerkiksi shoegazingiin soveltuvien Lushin, Riden, The Jesus and Mary Chainin tai Slowdiven olevan grungea, mutta ovat sitä kuitenkin enemmän kuin jokin Reality Bitesin Lisa Loeb) huolimatta. Se Doom Generationin fetissisleazedekadenssi on silkkaa ysäri-industriaalia ja elokuva näyttääkin laiskan pössyttelyn sijaan NIN:n musiikkivideolta. Mutta hei, puhuttiin sitten millaisesta muoti-ilmiöstä tahansa ja kuinka lyhyestä tahansa niin ainakaan grunge ei koskaan, edes pahimmissa painajaisissa ollut yhtä kauheaa kuin Justin Bieberin housut:

VOI! HYVÄ! LUOJA!

Muutenkin minä vain horisen mitä sylki suuhun tuo, joten älkää te siitä välittäkö. Tai no, välittäkää noista bieberpöksyistä, ettei sitä koskaan enää tapahtu uudestaan.

Mutta niin, sitten itse elokuvaan...

Yliopistosta juuri valmistunut Lelaina (Winona Ryder) on ystävineen siinä tilanteessa jossa pitäisi oikeasti päättää mitä elämältään haluaa ja tässä tapauksessa se tarkoittaa perheensä edustamaa juppiluokkaisuutta taikka parhaimman ystävän, Troyn (Ethan Hawke) kulkemaa taivaanrannanmaalauslöysäilyä jossa päivät kulutetaan väitetysti mietiskellen, mutta todellisuudessa vain keksien verukkeita olla ryhdistäytymättä. Raha kun ei merkitse kaikkea jolloin tulevaisuuden ei tarvitse rakentua pelkästä kukkaron paisuttamisesta, mutta jos et edes halua yrittää mitään on aivan turha väittää olevansa selkärankainen. Mutta mitäpä vasta elämää kokevat nuoret tietäisivät ja niinpä kaikki on niin mustavalkoista ettei vaihtoehtoina ole kuin juokseminen taikka makaaminen. Luonnollisesti Lelaina kallistuu ensimmäisen vaihtoehdon puolelle ja tavatessaan kiltin jupin, Michaelin (Ben Stiller) ihastuu hän tähän väitetyn normaalin elämän esimerkkiin. Mikä ei ole yllättävää sillä Michael on mukava ja soveliaan komea nuori mies joka edustaa kaikkea sitä menestystä jota Lelaina uskoo kaipaavansa. Toki sokeakin tajuaa, että Troy joka kuluttaa päivänsä sohvalla kaljaa kitaten on se todellinen Lelainen elämän mies vaikka kuinka neiti vakuuttaakin itselleen heidän olevan vain ystäviä. Luonnollisesti kaikkien naisten ihannerenttu Troy on myös rakastunut Lelainaan, mutta jostain syystä slackerimagoaan suojellessaan ei uskalla myöntää tätä ja siksi muun muassa purkaa oloaan kiukuttelemalla Michaelille. Tämä koska Michael teki Troylle vääryyttä ihastuessaan Lelainaan ja rakkaus samaan naiseen on aina kaksintaistelun peruste. Troy nouseekin viimein seisomaan, mutta ei oikeastaan tee mitään muuta kuin lurittaa jonkin lemmenlaulun, tms., mutta se on näemmä tarpeeksi viemään Lelainan jalat alta ja niinpä he ovat nyt ikuisesti rakastuneet. Michael saa poistua pää painuksissa sivulle.

Reality Bites on Ben Stillerin esikoispitkäohjaustyö ja on ihan mukava nuorten aikuisten ihmissuhdedraama. Näyttelijät ovat varsin sopivia rooleihinsa ja tarina ihan normaalin tuttu kertomus ystävistä jotka tajuavat rakastavansa toisiaan vasta kun ovat menettää toisensa, ja siinä välissä puhutaan mitä duunia haluaisi tehdä. Reality Bites on myös todella yllätyksetön ja täytyy ihan oikeasti olla umpitollo jos ei heti alkuminuuteilla tajua, että muka taiteelliset Lelaina ja Troy päätyvät yhteen, kun bisnesluokkaa edustava Michael toimii vain merkkinä molemmille keiden kanssa heidän tulee olla. Vuonna 1994 Winona Ryderin laittaminen keijukaismaisen söpöilevään alternativetytön rooliin on yhtä erikoinen valinta kuin tekeminen tänä päivänä sama Zooey Deschanelin kanssa ja tuolloin vuonna 1994 pistäminen Ethan Hawke puoliangstiseksi runopojaksi on sama kuin tänä päivänä Ethan Hawken roolittaminen puoliangstiseksi runopojaksi, joten suurimmalta osin näyttelijät eivät joudu laisinkaan riskirajoille Reality Bitesin suhteen. Oikeastaan ainoastaan Ben Stiller tuntuu draamaroolissaan jotenkin erilaiselta (joskaan ei laisinkaan haasteelliselta), mutta kyllä kaikki ihan hyvää työtä tekevät ja vaikka Reality Bites on aika helppo keskitempoinen ihmissuhdedraama on siinä samaa tietynlaista vapaata tunnelmaa kuin esimerkiksi niissä muissa aikalaiselokuvissaan joita mainitsin aikaisemmin. Hillitympää toki kuin esimerkiksi Empire Recordissa taikka Dazed and Confusedissa, mutta samanlaista saman sukupolven esiintyjien kaverimaista yhteistyötä. Onkin siis hieman hämmentävää, että koska tämä kuitenkin oli nuorisodraamana varsin suosittu juurikin nuorten keskuudessa ja edelleen lämmöllä muisteltu, niin Stiller ei silti ole ohjaajana sittemmin enää komedaista pois astunut (The Cable Guy on hieman siinä rajalla). Miksi? Omasta mielestäni Reality Bites kulkee aivan liian turvallisilla vesillä niin sekä roolitusten että kädenlämpöisen identiteettikriiseilynsä osalta, ja koska se lopulta on vain pelkkä normaali kulunut rakkaustarina koristeltuna aikansa trendeillä olisi siinä mielestäni kaivattu huomattavasti rohkeampaa otetta. Sitä olisi ollut pelkästään jo se, että koska juppiosastoa edustavan Michaelin osoitetaan olevan miellyttävä ihminen niin oltaisiin voitu näyttää pitämällä hänet yhdessä Lelainan kanssa se, ettei niitä unelmiaan menetä vaikka rakastuisikin muka erilaiseen ihmiseen. Tällä hetkellä paras Reality Bitesin idea on siinä ettei Michaelista tehdä paskiaista, joka hänen kliseekäytännön mukaisesti pitäisi juppina olla kun vastapuolella on pukinpartainen flanellipoika. Huomautan ettei minua sinänsä haittaa se, että Lelaina ja Troy päätyvät yhteen sillä sama se on tekeekö kumpikaan elämällään paljon tai ei mitään, koska jos rakastaa niin sitten rakastaa. Se oli vain ratkaisuna helppo ja käytetty, jolloin jos ajattelen kuinka joku voisi joskus kokeilla jotain muutakin niin miksei se esimerkiksi olisi voinut olla juuri Reality Bites.

Nyt tänään Reality Bitesia katsoessa sitä jää hieman ihmettelemään, että mitä tapahtui Winona Ryderille. Miksi aikansa coolein ja suloisin vaihtoehtonäyttelijä ajautui kadotukseen. Ykköstilalta jonnekin sivuosan äidin rooliin?

Ai niin joo.

Pukeuduinko itse grungemuodin mukaisesti? En. Kuuntelin ja kuuntelen kyllä kyseistä musiikkia, mutta pukeutumiseni noudatti silloin ja nyt mustaa, mustaa ja joskus mustempaa.

Tähdet: ***

Reality Bites