Japani melkein voitti maailmansodan, koska hei, ninjat. Mutta heittotähdet eivät aiheuttaneet samanlaista tuhoa kuin atomipommi ja koska siitä on jo aikaa niin nykyään kyseessä ei ole enää vain japanilaisten yksinoikeus olla ninjoja, jolloin amerikan ninja Caseykin (Scott Adkins) voi pitää omaa dojoaan Japanissa. Varsinaisen hupputoiminnan on Casey pistänyt taakseen ja toimii enää vain opettajana. Onni kukoistaa, koska edessä siintää avioliitto suloisen ja tottakai raskaana olevan Namikon (Mika Hijii) kanssa. Raskaus on syytä mainita siksi, että sen vuoksi Casey saa kohta kahta kauheamman syyn pistää ninjamyssyn päähänsä. Pahat tyypit nimittäin käyvät tappamassa Namikon ja koska poliisi kirjaa tapahtuman tavalliseksi ryöstöksi on Caseyn itse lähdettävä oikeuden perään. Mikä siis tarkoittaa aika reipasta jalkatyöskentelyä ja ruumismäärää joka ei aivan saata Cheekin kauhutekoja varjoonsa, mutta on aika suuri siltikin. Kuitenkin ennen kuin se pääsee kunnolla kasvamaan on Casey saattanut hautaan ne pari pahista joiden uskoo olleen ainuita syypäitä ja rauhoittaakseen sieluaan hän matkaa Thaimaahan ystävänsä Nakabaran (Kane Kosugi) dojoon oppimaan asioita jotka oikeasti jo osaa. Mutta nyt viha on valloillaan Caseyssa, sillä kosto ei tyynnyttänyt merta. Seuraa siis ajantapoksi viattomian tai vain tyhmien hakkaamista ja vasta tämän jälkeen voi Casey irtaantua vihasta ja kostonjanostaan. Miten? No, jatkamassa vihantäyttämää kostoretkeä, koska eihän hän nyt tietenkään saanut aiemmin kaikkia ja perimmäisiä pahiksia hengiltä, vaan uskoteltu todellinen ilkimys onkin huumekuningas Goro (Shun Sugata), joka väitetysti tapatti Namikon koska halusi kostaa kuolleen isänsä, joka puolestaan kaatui valtataistelussa Namikon daddy-o'n kanssa. Siksi mennään Burmaan, samaistutaan maailmasotaninjoihin ja vedetään lättyyn tai räiskäleeseen.
Niin ja väitetysti, uskoteltu ja näin pois päin-pahis siksi, että kyllä sen varsinaisen ilkimyksen tajuaa aika aikaisessa vaiheessa ja jos ei, niin mitä hittoa olette katsoneet kaikki nämä vuodet?
Edellinen Scott Adkinsin Ninja oli varsin maittavaa retrohenkistä ninjailua ja sitä samaa tämäkin on. Toki Shadow of a Tear on selvästi 2000-aikakauden tuotos ettei sitä muodin, äänimaailman, värien ja tehosteiden vuoksi erehtyisi missään vaiheessa luulemaan 80-luvun elokuvaksi, mutta sitä se kuitenkin simuloi aina esitettyä kostotekosyytä ja hikisiä treenejä thaimaisemissa myöten. Itse asiassa suurin osa Shadow of a Tearista tuo enemmän mieleen jonkin Van Dammen Bloodsportin kuin edellisen tavoin jotain Shô Kosugi-ninjailua (varsinkin kun kestää hieman yli tunnin ennen kuin Casey pukeutuu ninjaksi. Joskin tekee sen onneksi tyylillä), mutta vertailukohdista riippumatta pääasia on tietynlaisesta retrohengestä muistuttaminen. Erityisen mielissäni olen jälleen siitä, että toisin kuin nykytoiminnassa on tämä aiemman Ninjan tavoin nopeatempoinen, mutta edelleen näkee mitä tapahtuu. Ei siis strobovaloleikkausta ja lähikuvia nenistä, vaan sopivalta etäisyydeltä esitetetään tämän porukan eikä vain leikkaajien osaavan hommansa.
Kuten yleensä ja niin tapahtui edellisenkin Ninjan kohdalla, on tarina ontto ja hahmot paperisen ohuita, joten on ihan turha odottaa yhtään sen erikoisempaa saati syvällisempää kamaa kuin mitä niissä esikuvissakaan on, mutta mitä sitten? Shadow of a Tear on aika fuckin' cool. Vähän niin kuin minä itse.
Okei, ei sitten.
Se miksi Scott Adkins ei ole päässyt samaan asemaan esimerkiksi Jason Stathamin kanssa on käsittämätöntä, sillä myös hän on tämän hetken parhaimpia (vielä) ns. uusia toimintanäyttelijöitä ja ansaitsisi suurempaa näkyvyyttä. Tai ainakin näkyvyyttä muidenkin kun lajityyppifanien keskuudessa.
Mahdollisesti mielenkiintoisena nippelitietona se, että Shadow of a Tearin toinen säveltäjistä on Machine Headista tutuksi tullut Logan Mader.
Luojan kiitos Shadow of a Tearin musiikki ei kuitenkaan kuulosta Machine Headilta.
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Ei ollenkaan hassumpi pläjäys.
Ei ole ei. Saavat tehdä enemmänkin.
Lähetä kommentti