Gymstick Pilates ja Sauvakävely (Gymstick Pilates and Nordic Walk, ?)

Kyseessä on tälläinen Gymstick Internationalin (joka on näemmä jonkinlainen kuntokeppi ja muu sälä-firma) tuottama doublefeaturemainen ilmestys joka sisällöltään jakautuu keppijumppaan (pilates) ja sauvakävelyyn (sauvakävely), mutta elokuvan valmistumisvuotta en osaa sanoa ja sitä ei ilmeisesti tiedä edes tuotannosta vastaava taho koska heidän kotisivujensa dvd-tuotantoa esittelevä osio kertoo vain seuraavaa:

Toteamuksella "sauvakävely on kävelyä jota tehostetaan lajiin kehitetyin sauvoin" aloittava tositapahtumiin pohjautuva elokuva näyttää ihmisiä kävelemässä ja... öö... niin... kävelemässä lisää.
Muutamaan sektioon jaettu teos näyttää siis miten kuntoillaan sauvojen avustuksella ja ainakin mukana olevan kertojan mukaan tämä vaikuttaisi olevan ainoa oikeasti tehokas tapa kohottaa niin fyysistä kuin henkistäkin kuntoa. Uskokaa tai älkää, mutta sauvoissa on mukana tarrakiinnitys joilla kaksi sauvaa saa tasaisesti liitettyä yhteen ja siten niistä saa aikaiseksi YHDEN vähän paksumman sauvan, jota voi sitten hyödyntää vaikkapa jumpassa. Kuminauha kiinni vaan ja avot!

Luonnollisesti mukana ovat keppien käyttö- sekä huolto-ohjeet joiden avustuksella opin, että sauvoja pidetään käsissä aivan kuten suksien rinnalla käytettäviä sauvoja ja kuminauhoja ei saa venyttää yli nelinkertaisesti. Sauvoja tulee säilyttää plusasteisessä lämpötilassa, mutta ei kuitenkaan lämpöpatterin vieressä. Pakkanenkaan ei ole hyväksi, sillä you know, kuminauhoja.

Toki ymmärrän, että kävelläkin voi väärin, jolloin oikean rytmin ja asennon löytäminen saattaa vaatia maksuksi muutaman rakon, mutta on silti jotenkin uskomatonta että edes keppiavusteisen kävelemisen tueksi tarvitaan erillinen opetusvideo jonka sisältö on useammasta neuvoa antavasta askeleesta huolimatta vain tämä: kävele!
Olisi nyt edes "it's just a jump to the left, and then a step to the right."
Joten jos et ole Steven Seagal opettelemassa uudelleen kävelemään,
niin tällä dvd:llä ei ole suuremmin annettavaa ja siten jos joku muu oikeasti tarvitsee apua sen kävelytekniikan hiomisessa niin tuolloin en usko edes tästä teoksesta olevan apua.
Dvd:n pilates-osio on hieman hyödyllisempi, sillä vaikka se on vain normaalijumppaa keppiä pidellen, niin se kuitenkin on seurattavaa jumppaopetusta jonka suurin funktio on toimia eräänlaisena läsnä olevana innoittaja, jossa se kävelyosuus ei puolestaan toimi. Osittain se ei toimi siksi, että jumppapuolen voi hoitaa television ääressä ja se on oikea ajallisesti sopivan pitkä jumppatunti, kun taas kävelysauvapätkä on vain maininta siitä, että mene ulos ja kävele, ja jos et aio kiinnittää päähäsi jotain oculus riftia ja katsella sauvakävelyä sauvakävellessäsi niin eipä tästä muuten ole mitään apua. Ei edes varsinaisena lähtölaukaisevana muistuttajana, sillä videon ohikulkijoilta vaikuttavat sauvakävelijät eivät onnistu vakuuttamaan esiintymisellään ja tuntuvat pikemminkin halukkailta askeltamaan pikaisesti sisätiloihin katselemaan sohvaperunointia.
Kaksikosta paremmaksi nouseva pilates-osio ei kuitenkaan onnistu perustelemaan miksi kunnonkohennusta varten pitäisi hankkia nimenomaan tämä Gymstickin kuminauhakeppi ja video on ilmeisesti kuitenkin selvästi tarkoitettu myynnin edistämiseen. Mikä tahansa harjanvarsi ja polkupyörään kiinnitettävä mustekala  ajaa saman asian.

Hieman erikoista on se, että kun nämä kuitenkin ovat sauvakävelysauvat ja siitäkin huolimatta, että niitä voi hyödyntää kaikenlaisissa venyttelyissä niin ne ovat ainakin lähtökohtaisesti sauvakävelysauvat, niin silti vain parisen minuuttia koko dvd:n sisällöstä esittelee niiden käyttöä kävelyn yhteydessä. Päälle tunti menee sauvakävelysauvan käyttöön sisätilajumpassa. Jopa ne ulkotiloissa kuvatut pätkät kohdistavat sauvan käytön johonkin pään yli nosteluun, jonka vuoksi ei tarvitse astua askeltakaan eteen- saatikka taaksepäin.

Tähdet: **

Steel Dawn (1987)

Kun hiekkakansa nousee on vähäeleisen sekä -puheisen kiertolaissoturi Nomadin (Patrick Swayze) keskeytettävä joogasessionsa ja todettava, että jep, tätä se post apokalyptinen maailma sitten on. Mitä-lie-pölykapselivaatetusta, hassuja hius- ja partamalleja, aavikkoa silmänkantamattomiin ja ihan taatusti polttoainepulaa.
Tuttuun tapaan on sankarin perhe pistetty lihoiksi ja se on saanut miehen kiertelemään päämäärättömästi ja katso, nyt siinä kuolee vielä hänen lähitaistelufilosofimentorinsakin. On siis aika eksyä jonnekin aavikkokeitaalle, kuivuuden keskellä sinnittelevälle luomutilalle ja täällä voidaankin sitten fyysistä työtä vastaan herättää lihallisia himoja emäntä Kashan (Lisa Niemi) kanssa.
Luonnollisesti maalaisia kiusaa paha tyranni, tai sanoisinko pahuksen kipeä Damnil (Anthony Zerbe) jonka tahtoon on alistuttava taikka vaihtoehtoisesti alistuttava. Juuri tälläisiä rosvoja varten ovat olemassa eräälaiset futupoliisit, rauhanneuvottelijat ja sitä rauhaa neuvotellaan iskemällä miekka massuun. Se puukotettuna kuollut Nomadin mentori oli tälläinen vastanimitetty rauhanneuvottelija ja näemmä juuri hänen oli tarkoituksena rauhoittaa Kashankin asuttama maa-alue. Arvannette siis, että nyt se on Nomadin velvollisuutena nousta sortoa vastaan ja kostaa monien ihmisten puolesta. Ohessa tietenkin toimitaan eräänlaisena opettavaisena isäpuolena pakolliselle lapsikiintiölle, kunnes on aika todeta että Nomad, come back.

Post apo-leffa ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Shanet ja kalpeat ratsastajat kummittelevat taustalla, kuten tottakai myös Mad Maxit.
Hiukan normaalia hassumpi fiilis (joka on tietenkin osittain katsojan silmässä, sillä melkein kaikki tämän genren elokuvat ovat vähintäänkin hieman hupsuja) vie ajatukset erittäin vahvasti italopostapojen suuntaan. Hands of Steelin kaltaiset elokuvat tulevatkin niitä Mad Maxeja enemmän mieleen ja jos tässä ei olisi sen verran vahva jenkkistatus mukana niin voisi vannoa kyseessä olevankin jonkin italotuotannon. Ehkä se pieni ero jonka vuoksi Steel Dawn muistuttaa hieman keskittyneempiä vaihtoehtoja enemmän niitä ihastuttavan kömpelöitä kanssaelokuvia ilmenee seikoissa kuten Swayzen takatukka, tms., jolloin vaikka esimerkiksi M.Maxeissa esiintyy yhtälailla hölmöjä pikkuasioita niin Steel Dawnissa ne ovat juuri sen ratkaisevan askeleen verran hölmömpiä.

Näin ollen Steel Dawn on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava ja enemmänkin Etäisten laaksojen mies-pohjasta huolimatta pitkälti vain typerä, mutta ainakin se on ajoittaisesta joutokäynnistä huolimatta parhaimmillaan mainiosti kehno. Se tosin voisi olla paremmallakin tavalla huono, sillä nyt ilmeisesti alkuperäistarinan vuoksi Steel Dawn pyrkii hetkittäin olemaan rauhallisen pohdiskeleva, mutta kun elokuvan mietinnät ovat kuin Kenny G:n tahtiin tehtyjä ajatelmia siitä kumpi on parempi, permanentti vaiko mulletti?, niin sitä kovasti rupeaa toivomaan ärhäkämpää otetta.

Sivuhuomautuksena on todettava, että tämän elokuvan IMDb-trivia on täynnä aika merkityksettömän oloista infoa, mutta ainakin siellä tiedetään kertoa tämä:
"Actors Brion James and Patrick Swayze both sport beards and mustaches in this movie."
Vau, mindfuck!

Tähdet: **
Steel Dawn

Tuholaiset (Infested, 2002)

Luonnollisen elämän ja ajan erkaannuttamat ystävykset ympäri ämpäri maailmaa saavat kuullakseen suruviestin: joukon kotiseudulle jäänyt hulivilikaveri on suorittanut itsemurhan.
Jotain hyvää asiassa kuitenkin on sillä hänen hautajaisensa kokoaa vieraantuneet yhteen ja edessä on viikonlopun vietto jonka aikana keskustellaan ummet ja lammet siitä mitä kasvu on tuonut kullekin muassaan. Nuoruuden nostalgiamusiikki soi, eksistentialistiset kriisit koetaan ja vanhat ihastumiset nostavat päätään.

Hetkinen, miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta?

Kun vielä pistää merkille, että henkilökaartiin kuuluvat muuan muassa edesmenneen poissaolevan tuntuinen nuorikko, saippuasarjanäyttelijä ja juppipariskunta niin tässä ei tarvita edes kohtausta jossa isäntä laittaa vinyylin pyörimään ja porukka bondaa nuoruuden hittibiisin tahtiin, mutta tottakai sellainen kohtaus on laitettu mukaan jotta aivan varmasti tehtäisiin selväksi kyseessä olevan Lawrence Kasdanin Sisärenkaasta lainattu tarina.
Niin tai siis on aina sinne asti kunnes tosi kiukkuiset räjähtävät (jep, räjähtävät) mutanttikärpäset päättävät hyökätä kimppuun ja tehdä ihmisistä zombeja. Tai no, olihan Meg Tilly Sisärenkaassa aika zombiemainen, että ei se nyt niin erilainen tämä Tuholaiset taida ollakaan.

Kun tämän elokuvan kantta katsoo niin ihan ensimmäisenä ei tule mieleen sen lainaavan vahvasti jostain positiivismelankolisesta keskusteludraamasta, mutta niin vain se tekee ja se onkin Tuholaisten ehdottomasti mielenkiintoisin sekä yllättävin osuus. Ilman sitä tämä olisi vain ja ainoastaan yksi tavanomaisista halvoista kuka välittää-kökkökauhisteluista jossa dialogi on suolesta, näyttelijät ovat suolesta ja voi pojat, efektit ne vasta ovatkin suolesta. Nyt tuon sisärengastuksen ansiosta Tuholaiset on kuin normaalia vinksahtaneempi asylummainen mockbuster ja sitä juuri siksi ettei tämä tosiaankaan ole tyypilliseen tapaan pikarahastus kohteesta jättirobottiwillsmithelokuva. Ei se lievä erikoisuus kylläkään tästä hyvää elokuvaa tee, ei edes sillä niin huono että hyvä-tavallakaan, sillä kyllä Tuholaisten vaatimat 80 minuuttia ovat aikamoista suossa tarpomista.

Pidän kuitenkin erityisesti siitä, että eräässä vaiheessa selitetään kuinka ihmiset ovat talossa turvassa koska nuo mutanttikärpäset eivät kestä valoa, vaikka ulkona missä kärpäset ovat onkin huomattavasti valoisampaa. Siispä sisällä ollaan turvassa koska mutanttikärpäset eivät hyökkäisi sinne, vaikka ne tekevätkin niin ja olivat tunkeutuneet taloon jo ennen sankarillista neuvokkuutta.

Sisärengas on hyvä elokuva.

Tähdet: *
Tuholaiset

Cage 2: the Arena of Death (1994)

Billy (Lou Ferrigno) ja Scott (Reb Brown) ovat ostamassa keksejä kun aasialaisgangsterit tulevat ja ampuvat kaupan asiakkaineen säpäleiksi. Billy ja Scott tietenkin säilyvät hengissä ja huumattu Billy kaapataan jotta hänet voidaan pakottaa osallistumaan laittomiin häkkitappeluihin. Siitä hyppy jo siihen hetkeen kun Billy on päässyt verenmakuun ja noussut häkkitappeluiden kuninkaaksi, sillä mitäpä sitä aikaa tuhlaamaan kun eihän sillä ole väliä miten Billyn mieli kiltistä sadistiksi muutetaan. Osasyy Billyn kuuliaiseen marinonettitappelijakäytökseen juontuu kuitenkin muka vitamiiniruiskeina annettavista huumeista ja kuten me kaikki tiedämme niin narkkarit ovat tunnetusti niitä maailman lihaksikkaimpia ja viriileimpiä sankareita.
Vaikka Billy ei tiedäkään bestiksensä Scottin olevan elossa niin ei huolta, Scott kun on aikeissa muuttaa väärän oikeaksi ja on kaverinsa kaappauksesta lähtien kolunnut herkeämättä rupuisia kortteleita etsiessään oikeita aasialaisgangstereita ja samalla Billya, pelastaakseen hänet tuosta huumetappeluorjuudesta. Onneksi Scott tapaa interpolin herra Miyagit jotka sitten koulivat sankarin hyvin öljytyksi tappelukoneeksi ja niinpä hän voi naamioitua tekoviiksillä ja osallistua häkkitappeluihin kohtamaan Billy. Jos kerran Scott vain haluaa osoittaa Billylle olevansa elossa ja siten saada mies ymmärtämään olevansa väärällä tiellä niin miksi se pitää tehdä naamioituneena ja hakkaamalla kaveri pulveriksi? Olisit vain ostanut lipun tapahtumaan ja moikannut. Niin, ollakseen laittomia, salaisia, hyvin piilotettuja tapahtumia on sen julkisuusaste suurempi kuin Mikki Hiiren ja paikallekin tuntuu pääsevän jokailla lähiliikenteen bussilla.
Onneksi yksi isku nekkuun riittää ja nyt parhaimmat ystäväykset ovat jälleen yhdessä, jolloin voidaankin polttaa koko paikka maan tasalle ja vetää pahiksia turpaan.
Hyvää työtä Scott, ilman sinua Billy olisi kenties selvinnyt elossa.
Vai miten on, kun loppuun vielä vihjaisu jatkosta.

Hyppy kakkososaan kielii siitä ettei minulla ole ensimmäistä Cagea ja nähtyäni tämän mahtavuuden olen aika varma, että molempien osien yhdessä aiheuttama nirvana olisi minulle liikaa. Sanoinko jotain mahtavuudesta ja nirvanasta? No, ensimmäinen kuvaus kyllä kelpaa jos sen yhdistää jälkimmäisen sijaan vaikkapa sontaan.
Kyseessä on niin selvää niin huono että hyvä-kamaa, että edes se tieto kuinka Ferrignon hahmo on muka edellisen osan mukaan vaipunut pääosumasta lapsen tasolle, mutta tuntuu tässä elokuvassa vain ravistavan sen pois päältään ei tunnu laisinkaan oudolta. Tämä muuten herättää lievän kiinnostuksen ensimmäistä elokuvaa kohden, sillä jos kerran Ferrignon Billy on olevinaan hyvätahtoinen hidasälyinen jättiläinen ja Reb Brown se eräänlainen huoltajavelihahmo niin pitäisikö heidät ja elokuvansa nähdä jonkinlaisena Hiiriä ja ihmisiä-kuvauksena? En tosin muista siinä tarinassa olleen kovinkaan montaa hetkeä jossa häkkitappeluissa potkitaan lihaskimppua kasseille taikka kuinka nuntsakaratekat haastavat taistoon interpolin kungfugurut.

Luonnollisesti ideansa vuoksi mukana on runsaasti kaksintaisteluita ja tietenkin koreografia on tasoa Stephen Hawking vastaan Sunny von Bülow, joten kovinkaan joustavaa ei liikehdintä ole ja välillä onkin vaikeaa erottaa hidastettua kuvaa oikeasti raukeasta toiminnasta. Onneksi sentään näytteleminen on kuin katselisi uppotukkeja tekemässä ei yhtikäs mitään, että ainakin se on jo jotain se.

Kliseisiä vietnamtakaumia, loistavia tappeluvauriokohtauksia joissa kun jotakuta mätkäistään nassulle niin hän sopivasti vetää aina kädet kasvojen peitoksi ilmeisemmin tahriakseen nenänsä kädessä olevalla tekoverellä. Iskutkin menevät oikeaoppisesti niin kaukaa ohitse, että siihen rakoon olisi voinut pysäköidä autonsa turvallisesti ja Shannon Lee ymmärtää debyyttielokuvassaan ettei tämä taidakaan olla oikea ura hänelle (katsoen hänen filmografiaansa se on hyvin helposti huomattavissa, sillä jo pelkällä nimellään hänen olisi pitänyt saada parempiakin/isompia töitä kuin tyyliin nimetön nainen joka seisoo pankkijonossa).
Kun vielä yltiökarismaattisten päänäyttelijöiden ohella ovat sivuosatkin tähditetty muun muassa seuraavanlaisilla tunnetulkeilla

niin olemme sellaisen kökköjalokiven äärellä, että eihän tästä voi kuin nauttia. Tosin silloinkin vain ollessa oikeassa mielenvikaisuuden tilassa.

Plussana sankarikitarointi (josta ei varmaankaan vastaa Gerald Okamura) ja juustoiset synasoundit.

Tähdet: ~ (tai *****)
Cage 2: the Arena of Death

Seuraava kuva ei ole hallussani olevan dvd-version kansi (sen voi vilkaista vaikkapa täältä), mutta miten olisin voinut olla käyttämättä tätä nimenomaista vaihtoehtoa, sillä vaikka itse Ferrignon kuva ei olekaan Cage kakkosesta on se silti täydellinen tähän elokuvaan.

I'm tired of being called an idiot, just because everyone is smarter than me

Yhdistetysti viimeisimmän kirppiskierroksen, nettitilauksen ja levykauppiasvierailun tulokset.

Old school:
Katti-Matti 2 kertoo tietenkin siitä oranssista kissasta joka ei ole Karvinen.
Dracula on tällä kertaa se anime-Frankensteinin rinnakkaisteos jota olin kaivannutkin valikoimiini jo pidemmän aikaa.
Arkajalat on mikäs muu kuin se tuttu kasariseikkailuklassikko.

Audio, video, disco:
MG, eli tutummin Depeche Moden Martin Goren minimalististeknosoolo. Eroaa aiemmista Counterfeit-levyistä olemalla originaalisävellyksiä lainakappaleiden sijaan.
Cult TV Themes on aika suolesta oleva kokoelma televisio-ohjelmien tunnareita. Levyllä olevat versioinnit ovat aika halvahkon ja vasemmalla kädellä vetäistyn oloisia, valinnat ovat tuttuakin turvallisempia ja moni tunnettavuutensa ansiosta kyseenalaisesti kulttikamaa (Batman, Mission Impossible, The Saint, etc.), mutta mikä pahinta, kansi kirjaa levyllä olevaksi 15 kappaletta, kun sillä todellisuudessa on 18.

Nu metal:
En tiedä miksi se kesti näin kauan, mutta vasta nyt tulin hankkineeksi uudelleensynnytetyn Futuraman kaudet 5-8. Kenties olin vain hieman peloissani ettei se mitenkään enää yltäisi entisen tasolle. Nyt yhden jakson katsottuani pelkoni osoittautui vain osittain aiheelliseksi, mutta ei luojan kiitos sen enempää.
Jason Statham on varmastikin edelleen Jason Statham Humminbirdissa, mutta voiko hän mettä janotessaan pysähtyä paikoilleen?

Life is just a game:
Soul Calibur 4. En tiedä, mutta siinä on mukana Darth Vader. Vähän niin kuin makuuhuoneessani.

Ninja Gaiden Sigma. Tämä on niitä tapauksia joiden kohdalla tiedän jo etukäteen, että voin yhtä hyvin luovuttaa jo ennen ensimmäistä yritystäkään, sillä tulen kuolemaan useammin kuin Ian Stone ja Tom Cruise yhteensä.
Ratchet & Clank: A Crack in Time vaikuttaa enemmän minulle sopivalta tuotokselta.
The Sly Trilogy. En näe kannessa niin Sylvester Stallonea kuin Sarah Youngiakaan, joten jos tuo vasemmalla oleva kilpikonna ei näytä tissejään tulen pettymään kovasti.

Graafiset novellit:
Smurffit ja Krokelikraks, sillä smurffaus on aina hyvin smurffia.
Aku Ankka Maurien maassa on kasan ehdoton helmi, eikä vain koska sain uutta ankkakirjallisuutta valikoimiini, vaan myös siksi että kyseessä on tuotos jollaiseen ei joka nurkassa törmääkään. Plussana vieläpä se ettei teos maksanut senttiäkään sillä se luovutettiin minulle ilmaiseksi syystä, että sen sivut olivat irtonaisia. Fools! Olisin silti maksanut siitä kelvollisen summan, sillä oikeaa liimaa, painoa ja hieman kärsivällisyyttä niin nyt siitä ei laisinkaan huomaa sivujen koskaan lähteneenkään soolouralle.

STOP THE PRESS!

Tottakai kävi niin, että edeltävä osio tuli kirjoitettua jo noin viikko sitten silloin tuoreiden hankintojen perusteella, mutta sen jälkeen tuli tehtyä uusia ostoksia kun eilen (18.5.2015) satuin kotimatkalla poikkeamaan kirpparille. Siispä sen sijaan, että muokkaisin koko shittiä päästään perään uutta shittiä.

Nämä siis tarttuivat mukaani eilen:

Kaupunkikinkun The Transporter täydentämään The Transporter-sarjaa.
American Hustle, sillä do the hustle.
Tintin seikkailut. Ei minulla ole tähän mitään hauskaa sanottavaa. Ihan niin kuin ei ole Tintin seikkailuillakaan.
Tämän nimenomaisen kappaleen elokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja olen nähnyt lojuvan kirppiksella iät ja aeonit, mutta myyjä oli vaatinut hintaa jollaisella sen olisi saanut uutenakin. Myönnettäköön toki, että koska levy oli edelleen muoveissa niin se tavallaan on vielä uusi, mutta c'mon, kirppis on kirppis ja siellä tulee huomioida se, että tuolloin vastasyntynytkin on jo käytetty, kulunut, vanha.
Smurffit 2, koska yksi ei ole tarpeeksi, mutta kolme on liikaa. Pitäisikin muuten jossain vaiheessa katsaista se ensimmäinenkin, kun se kuitenkin tuli hankittua jo maanantaina 20. toukokuuta 2013.
Red Dead Redemption ja Batman Arkham Asylum ovat taatusti niitä pelejä joiden kohdalla luovutan koska en osaa enkä pärjää, vähän niin kuin nyt sen tässä välissä kokeilemani Ninja Gainden Sigman kanssa. Ihan hyvin ilman vaurioita meni sinne ensimmäiseen pomoon saakka ja sitten kolme game overia putkeen ilman, että ehdin edes koskemaan siihen piruun.
Ja tietenkin ankkakirjallisuutta, joista tuo Don Rosa-julkaisu hieman lannistaa mielen. Pidän kyllä Rosan tarinoista, enkä kritisoikaan artistia, mutta sarjakuvajulkaisujen osalta hän on päätynyt siihen samaan tilaan kuin Carl Barks jossa pusketaan ilmoille uudestaan ja uudestaan samoja kertomuksia, jolloin keräilijänä en saa niistä enää muuta irti kuin vanhan uusissa kansissa. Minulle kun ankkaturinat ovat ensisijaisesti luettavaa ja vasta sitten jotain muuta, jolloin en siksi ole koskaan kovinkaan innoissani siitä, että joudun ostamaan jotain vain saadakseni eri kannet, tms. kun haluaisin uutta luettavaa.

Lopuksi kuva jossa pidän sormenjatkeena Beastie Boysin Ill Communication-levyä.

Mimic 3: Sentinel (2003)

Erakkopoika Marvin (Karl Geary) kuluttaa päivänsä vältellen ihmiskontakteja ja valokuvaamalla vastapäisen talon asukkaita, sekä tietenkin kaikkea mahdollista kadulla tapahtuvaa. Marvin on jonkinlainen germafoobikko, tms. ja aikoinaan sairastanut sitä ensimmäisessä Mimicissa esiteltyä torakkatautia, joten se osittain selittää pojan sisätiloissa viihtyvyyden. Silloin harvoin kun Marvin herättelee itsessään toiveita nähdä maailmaa muutoinkin kuin James Stewartia imitoiden niin ylisuojeleva äiti (Amanda Plummer) pitää syyllistämisellä huolen, että sellaiset haaveet hukutetaan sisäisiin kyyneliin. Ai niin ja tottakai Marvin on ihastunut vastapäisessä talossa asuvaan neitiin (Rebecca Mader), mutta mietitään sitä myöhemmin sillä suurempi asia lienee se, että kun kaduilta katoaa toistuvasti ihmisiä niin vanhat tutut termiittirukoilijasirkat ovat jälleen nälkäisiä. Tietenkään poliisit eivät usko kun heille kertoo asiasta ja niinpä jää luonnollisesti tämän eräällä tavalla ramman ihmisen tehtäväksi uskaltautua ylös, ulos ja lenkille.

Jonkinlainen Takaikkunan torakkakauhuversio on hetkittäin ideansa vuoksi jopa kiinnostava, mutta vastapäisen talon perustemput jaksavat kuluneisuudessaan kiinnostaa vain hetken, eikä jälleen kerran perinteisiin säikyttelyihin nojautuva kauhistelu tee elokuvasta tälläkään kertaa kelvollista parempaa. Joten kyllä aiempien tapaan tämänkin katsoo ihan sujuvasti läpi ilman sen suurempi ajatuksia, mutta jälleen kerran mielenkiintoisin asia ei ole niinkään itse elokuva kuin jokin sen sivulle kuuluva. Tällä kertaa se voi olla vaikkapa se kuinka takakannessa kerrotaan Mimic kolmosen liikkuvan samoilla tummilla vesillä kuin Scream ja Hellraiser. No, ensinnäkään en muista kummankaan noista tapahtuneen veden äärellä, eikä Mimic kolmosen kaupunkikortteleissa juuri järviä esiinny, mutta miksi vertailuina juuri Scream ja Hellraiser? Elokuvaa ajatellen sitä olisi löytänyt ehkä jotain temaattisesti lähempänäkin olevaa ja jos kerran vertailukohdaksi kelpaa mikä tahansa kauhuelokuva, niin minä sanon Mimic kolmosen olevan samoilla linjoilla Night of the Living Deadin kanssa. Ei tässä mitään eläviä kuolleita ole, mutta molemmissa elokuvissa osa ajasta vietetään yön pimeydessä.

Tähdet: **
Mimic 3: Sentinel

Mimic 2 (2001)

Tapahtui edellisessä jaksossa: torakat levittivät tappavaa tautia, jonka estämiseksi kehiteltiin mutanttitermiittirukoilijasirkkoja. Syötyään torakat nämä termiittirukoilijasirkat päättivät suorittaa kasvupyrähdyksen, kehittää keinon näyttää etäisesti ihmismäisiltä ja popsia suihinsa imitoimiaan olentoja. Onneksi tämä uusi infestaatio saatiin pysäytetyksi ja kaikki on ikuisesti hyvin ja vieläkin paremmin.
Tämän päivän jaksossa: sukupuuttoon tuhotut termiittirukoilijasirkat palaavat ja meininki on entisenlainen. Jopa pääosassa on edelleen ötökkäintoileva kauniimman sukupuolen edustaja, mutta kyseessä ei silti ole Gil Grissom vaan peruskoulun biologiaa opettava Remi (Alix Koromzay) ja häntä varjoissa seuraa yksi näistä edellä mainituista mutanttiötököistä. Näin ollen ihmisuhrit joilta on syöty naama pois kuuluvat juurikin Remin tuttaviin hyvällä taikka pahalla ja siten neiti on epäilty numero yksi. Oikea syyllinen, eli se ökkömönkiäinen suorittaa tekosensa koska on rakastunut ja mustasukkainen. Jep, rakastunut ja mustasukkainen.

Ei tämä nyt yhtään sen huonompi/erilaisempi kauhistelu ole kuin se ensimmäinenkään, mitä nyt on tuttuun jatko-osatapaan hieman halvemman näköiset tehosteet ja näyttelijät, mutta muuten ollaan edelleen samanlaisen liukuhihnamaisen rutiinisäikyttelyn parissa. Se tosin mikä tässä osassa on itse ötököiden kohdalla huvittavalla tavalla erilaista on se, että kun tottakai piti keksiä jonkinlainen uusi evoluutioaskelma niin pierulentämisen sijaan se on suurempi ihmisyyden aste. Miksikö se sitten on huvittavaa? No, jos se olisikin vain jäänyt siihen, että ökkömönkiäisen keino visuaalisesti muistuttaa ihmistä on hivenen realistisempi ja siten parempi houkuttelukeino lihan saamiseksi niin hyvä kai, mutta hitto vie kun piti mennä ja tehdä ötökästä ihmismäisempi tekemällä siitä muutoinkin kuin metsästysvieteillään toimivan, eli tässä tapauksessa vaaralliseen suhteeseen haluavan stalkkerin joka... uskokaa tai älkää, eräässä vaiheessa osoittaa kiintymyksensä hiiviskelyn ohella tuomalla kukkasia kuin paraskin deitti. Nyt elokuvan monsterieläin on liiaksi joku hikinen sadetakkimies postittamassa palasia itsestään ja siten osoittamassa haluavansa olla rakas nyt ja ikuisesti, kun aiempi eräänlainen lihansyöjäkasvin keino kutsua uhreja luokseen oli paremmin linjassa eläinötökkäidean kanssa. Tällä kertaa se voi olla mikä tahansa Jeepers Creepersin kauhuolento, mikä ei sinänsä ole tälläiselle rutiinisäikyttelylle pahasta koska se kuitenkin on vain mitäänsanomatonta ajantappoa, mutta siltikin olisin toivonut vahvempaa eläimellisyydessä pysyttäytymistä, sillä ainakin tässä tapauksessa se on hivenen kiinnostavampaa kuin ötökkä joka on ihminen jonka ei tarvitse olla ötökkä.

Predator kakkonen lienee olleen tekijöiden mielissä sillä mukana on kovasti siitä elokuvasta lainatun oloinen erikoisagenttijoukko, mutta oli johtajana sitten Gary Busey taikka tämän elokuvan Edward Albert, ja oli mukana vaikka minkälaisia foliopukuja sekä atmosfäärihöyryä tahansa niin mitään hyötyä ei heistä ole.

Tähdet: **
Mimic 2

Mimic (1997)

Uusi torakoiden levittämä ikävä tauti on nostanut päätään ja laskenut lasten. Jotain olisi siis tehtävä ja tähän haasteeseen tarttuu ökkömönkiäistutkija Susan (Mira Sorvino) joka kehittää oman mutanttitermiittirukoilijasirkkansa tappamaan kiusalliset torakat. Hyvin näyttää sujuvan sillä torakat ovat nyt mennyttä ja lapset kärsivät enää muiden kuin tämän nimenomaisen taudin aiheuttamista kuolemista. Mutta katso! Nyt kolme vuotta myöhemmin ne mutanttitermiittirukoilijasirkat ovat kasvaneet sellaisiksi noin kaksimetrisiksi ihmisen imitaatioiksi ja jostain syystä ne ovat aika pirun kiukkuisia. Siispä Susanin on koetettava korjata aiempi erheeksi osoittautunut pelastussuunitelmansa, mutta onnistutaanko siinä? Elokuva sai kaksi jatko-osaa, joten ei kovinkaan hyvin.

Al Jaffee, oletko nyt tyytyväinen?

Eh, onhan tämäkin elokuva, että kai sitä voi arvostaa siksi että se on saatu tehtyä. Jep, samalla tavalla kuin tyhjien pahviaatikoiden keräämistä, sillä tilan täytettä se voi olla, mutta ilman ainakaan mitään oikeasti kiinnostavaa sisältöä se on vain se tilan viejä kunnes tulee jonkinlainen muutos hetkeen, kuten tähän metaforaan soveltuva roskien vienti. Hahmot ovat laimeita, kauhu by the numbers-säikyttelyä ja vaikka hämärässä äkkiseltään ihmistä muistuttavat jättiötökät vaikuttavatkin soveliaalta pelottelukuvastolta, niin liiallinen hätäilyn tunne ei pidä niitä kovinkaan kauhistuttavina kuin korkeintaan samanlaisen ohikiitävän hetken kuin se Constantinen ötökkämies. Ihan siedettävä kauhisteluhan tämä on, mutta vain samalla tavalla kuin myöskin vuodelta 1997 oleva Relic, eli enemmänkin pelkäksi ajantapoksi tarkoitettua kuin laisinkaan pohdintaa taikka keskittymistä vaativa. Mikä on sääli ottaen huomioon kyseessä olevan Guillermo del Toron ohjaustyö, joka kuitenkin huonoimmillaankin saa aikaiseksi vähintäänkin mielenkiintoista elokuvaa. Tästä on jopa ihmisimitaatioötököistä huolimatta vaikea löytää del Torolle ominaista mielikuvituksellisuutta ja kun kokonaisuus on pelkkää ennakoitavaa lähestyminen-katsojan näkemä uhka-äkillinen riitasointu(vale)säikäytys-rakennetta alusta loppuun, niin liukuhihnaisuus ei saa laisinkaan ihmettelemään sitä miksi del Toro on väitetysti myöhemmin kieltänyt elokuvansa.
Jos Mimicin kohdalla näen sen kiinnostavimmaksi seikaksi sen, että ilmeisesti Front Line Assembly sai siitä jonkinlaista inspiraatiota levylleen Implode (kansikuvien visuaalisuus ja mukana oleva Mimicista lainattu puhesample [ajassa 1:52]) niin ainakin itseni on hyvin vaikea mennä suosittelemaan elokuvaa ja tuon Imploden kohdallakin se on hieman hankalaa kun tuotos on yhtyettä ajatellen vain keskitasoa.
Levyn Mimicia lainaavaa paremmassa kappaleessa samplataan Event Horizonia (sekä Alienia), joka sekin tuo onnistuneempana elokuvana mukavamman fiiliksen. Niin ja Event Horizon on vieläpä Paul W.S. Andersonin ohjaama, joten jos hänet nostaa del Toroa korkeammalla lienee helvettikin jäässä.

Tähdet: **
Mimic

The Last Stand (2013)

Jo muutenkin vähäisillä asukkailla siunattu rajakaupunki tyhjenee viikonlopuksi entisestään kun urheilun ystävät matkaavat muualle seuraamaan jotain kansanhuveja ja niinpä paikka on mitä täydellisin todella pahan huumekuningas Cortezin (Eduardo Noriega) suorittaa pako Meksikon puolelle. Tottakai Cortezilla on apunaan legioona rinnakkaispahiksia ja jää vain pikkukaupungin sheriffi Rayn (Arnold Schwarzenegger) tehtäväksi pysäyttää pahuuden myrskyaalto.
Ai niin, mutta onhan Raylla tukena muun muassa kuvassa oikealla oleva herra:

Schwarzeneggerin ensimmäinen Terminator 3:n (2003) jälkeen pääosittamana elokuva, eli se jonkinlainen comebacktuotos The Last Stand tuntuu valitun käsikirjoituspinosta siksi, että se on kuin eräänlainen paluu sinne Commandon aikaisiin elokuviin joissa pahikset olivat superilkeitä, sankarit tosi äijiä, koomiset sivuhahmot aivan saatanan ärsyttäviä, naiset hillittömiä kissoja ja one-linereilla kyllästetty tarina yksinkertaisen suoraviivaista mättämistä. Jaa-a, mitenköhän se sitten eroaa muista nykyhetken vastaavista toimintaelokuvista? No, ainakaan The Last Stand ei pyri olemaan moderniin tapaan mitenkään itseironinen, tekemään siis edes rakastavaa pilkkaa edustamastaan lajityypistä, vaan on pelkkä nykyhetken visuaalisella imagolla toteutettu kasariaction. Näin ollen parasta tässä on tuttuus joka mukavasti palauttaa ajatuksia lapsuuden sinisilmäisyyteen, siihen kuinka joskus toimintaelokuva voi olla vain toimintaelokuva ilman ylimääräistä kikkailua ja kuinka juuri Schwarzeneggerin kaltaisten tähtien kohdalla elokuvilta ei yleensä odotakaan juuri muuta kuin sopivalla huumorimäärällä ryyditettyä vauhtikasta viihdettä. Samalla juuri tälläinen on The Last Standin suurimpia miinuksia, sillä pois lukien se kuinka tämä eräänlaisena paluuelokuvana toimii tauon jälkeisenä nostalgia-annoksena niin sen hetken koettuaan ei sillä enää muuta annettavaa olekaan. Commandot sun muut kun oli jo tehty ja niiden pariin voi aina palata ja koska niitä sellaisena elokuvia vieläpä on tehty kaikkien Schwarzeneggereiden, Stalloneiden, Seagaleiden, Van Dammejen, Lundgrenien ja vastaavien toimesta niin paljon on The Last Stand kivasta comebackfiiliksestä huolimatta aika turha tekele, sillä se kun on vain ja ainostaan tavallinen rutiiniaction. Se toki ajaa sellaisena asiansa varsin hyvin, mutta jos se ei nimenomaan olisi Schwarzeneggerin elokuva vaan vaikkapa Gerald Butlerin, ei sillä olisi edes sitä paluun aiheuttamaa kivaa tarjottavanaan. Näin ollen vaikka tälläistä juuri tavallaan odottaakin ja luulee toivovansa Schwarzeneggerin kaltaisilta staroilta, on se Stallonen masinoiman The Expendables-sarjan ensembleajatus itseironialla paljon parempi keino muistuttaa vanhasta ja olla silti edes näennäisesti jotain uutta.

Suurempi ajatuksia uhraamatta on The Last Stand kuitenkin varsin mukavaa räiskintää ja aika kuluu sen parissa leppoisasti, mutta Stallonen Bullet to the Headin tavoin sen uusintakatselulle on aika vaikea keksiä perusteluja.
Ehkä tulevaisuudessa ainakin uudempi sukupolvi, eli he joille The Last Stand saattaa edustaa samaa lapsuuden ässätoimintaa kuin vaikkapa tuo mainittu Commando meille ikääntyneimmille voi pitää tätä omana nostalgisena kokemuksena ja siten arvostaa elokuvaa usemman katselukerran verran. Minulle se tuskin esittäytyy tulevaisuudessakaan muuna elokuvana kuin sinä ai sellainenkin on tehty, kyllä minä sen varmaan tulin katsoneeeksi.

Tähdet: **
The Last Stand

Villi pako (Joshua Tree, 1993)

Jollakin tavoin laittomia autoja rekkakuskeileva varmaankin ex-autourheilija Santee (Dolph Lundgren) tulee pomojensa pettämäksi ja lavastetuksi poliisin murhasta. 20 vuoden kakku ei hirveästi innosta, etenkään kun vielä nanosekunnin verran pimennossa pidetyt pahispomot haluavat päättää sen mahdollisimman pikaisesti puupalttoon sovitukseen ja niinpä Santee ottaa ja pakenee aavikkomaisemiin juttelemaan kojootille sekä noudattamaan Bear Gryllsin nesteytysneuvoja. Matkallaan Santee tulee kaapanneeksi mukaansa jännitystä normaaliin poliisityöhönsä kaipaavan tympeähköluonteisen Ritan (Kristian Alfonso) ja vaikka kipinää taikka kemiaa ei pariskunnan välillä ole laisinkaan, mistä osittain lienee syyttäminen sitä että Lundgrenin hahmo on ns. sankaruudestaan huolimatta aikamoinen murjottava mulkero alusta loppuun ja ei se Ritakaan järin säkenöivä leidi ole, niin tottakai heistä tulee odotetusti rakastavaiset.
Katsojalle kyllä pikaisesti esitellään tarinan varsinaiset pahikset, eli kierot kytät Severence (George Segal) ja Rudy (Beau Starr), mutta Ritan tulisi aluksi Santeeta pahikseksi luultuaan oppia totuus panttivankeuden aikana ja siksi kääntyä sankarin puolelle, mutta pois lukien pari sivusilmäystä joissa Rita näkee ettei Santee ehkä olekaan paljon parjattu sadistinen murhaaja ainakaan oletetun luonteen mukaisesti, niin ilmeisesti ylivertaisilla päättelylahjoillaan hän ymmärtää koko juonen aina todellisten pahisten henkilöllisyyksiä myöten vain katselemalla kuinka Santee ajaa kyttiä pakoon, ammuskelee kyttiä, murtautuu taloon ja varastaa auton, toisen ja olikohan siellä kolmaskin. Ymmärrettävää, sillä aina kun minä näen jonkun mukiloivan polkupyöräilijän ja varastavan hänen menopelinsä tiedän sen perusteella, että sehän on Darth Vader joka on Luken daddy-o. No mutta tämähän on kuitenkin niitä toimintaelokuvia joissa ns. syytön (hän tosin tiesi olleensa laittomissa puuhissa, vaikka ei nyt murhaaja olekaan) kostaa pahoille kytille ja sen vuoksi tappaa runsaasti ihmisiä joiden pahisstatus jää viranomaisille todistamatta, tuhoaa autoja ja rakennuksia (joiden pahisstatus jää viranomaisille todistamatta) ja lopulta asiat ratkevat kun pääpahiksia ammutaan ihan kuoliaaksi asti. Tämän perusteellahan ei sankarin tulisi lopussa voida vain poistua paikalta voittajana, vaan tulla edelleen pidätetyksi ainakin tutkinnan ajaksi. Onneksi kuitenkin tässä harvinaisessa tapauksessa George Segal ehtii ohimennen ampumaan kytän turvakameroiden edessä ja siksi Geoffrey Lewisin esittämä lempeä, ymmärtäväinen poliisisetä antaa Santeen chillata ihan rauhassa. No, Segal olisi kyllä asemastaan huolimatta pitänyt pidättää heti hänen astuessa kameran eteen, sillä nuo viikset ovat rikos ihmiskuntaa vastaan.

Hatusta vielä myrkkyruiske suoneen.

Paremmin stunttina tunnetun Vic Armstrongin ohjaustyö on kenties ymmärrettävästi suht' ärhäkkään fyysiseen toimintaa pohjautuva (varmaan ainakin puolet kreditoiduista näyttelijöistäkin koostuu stunteista) ja vähemmän kiinnostava tarinansa puolesta.
Jonkinlaisena esikuvana Villille paolle on ilmeisesti ollut Humphrey Bogartin tähdittämä High Sierra ja tästä merkkinä hyvin pienen juonellisen yhtäläisyyden ohella se, että pariin otteeseen elokuvassa näytetään televisiossa pyörivän juurikin tuo kyseinen elokuva, sen päähahmoa verrataan Lundgreniin ja eräässä vaiheessa astellaan sisään tavernaan nimeltä Sierra. Tosin High Sierra tulee oikeasti tätä katsellessa yhtä paljon mieleen kuin kompuutteripeleistä tunnettu Sierra, sillä kyllä ainakin minulle kaksi muuta elokuvaa nousee vahvemmin mielikuviin: First Blood ja Hard Boiled.
First Blood ei tule niinkään siksi ajatuksiin, että meillä on muka väärinymmärretty hiljainen sankari perässään fasistikytät, mutta etenkin Jerry Goldsmithin pojan Joelin säveltämän musiikin vuoksi, sillä vaikka se ei kokonaisuutena ole lähelläkään rambosäveliä niin siellä on yksi erittäin vahvasti tutulta kuulostava riitasointuinen sävelkulku mukana (ajassa 2:32).
John Woo-lainauksia voi nähdä siellä täällä kaksinkäsin ammuskeluista tapaan miten toimintakohtauksia on hidasteltu, mutta etenkin elokuvan suuri yhteenotto autovarastolla on niin vahvasti Hard Boiledia lainaava, että jos se ei olisi sanotaanko jäykempiliikkeinen niin ruudun ohitse katsoessa voisi luulla vaihtaneensa kanavaa.
Tosin vaikka Villiä pakoa katsoessa saattaakin tulla muita elokuvia mieleen niin kyllä se vahvin ajatus loppujen lopuksi on vain se, että nyt tuli katseltua aika tyypillinen 90-luvun alun toimintapätkä. Ei mikään huonoin sellainen, mutta nimenomaan tyypillinen. On pieniä tirkistelymäisiä osuuksia joissa miehillä vilkkuvat kimeltävät rintalihakset, naisilla samaten, ammuskellaan ihan sikana ja kohti niitä. Kosto ratkaisee kaiken ja luoti lihaan on ainoa todiste mitä vaaditaan. Urheiluautot vetävät torimunkkia ja mukkelis makkelis kun taas jokin lentää nurin ja räjähtää tuhannen päreiksi. Eli ihan kivaa paukuttelua, ei sen enempää.

Jotain erityistä mutta ehkei niinkään tuntemuksia minulla itselläni on tätä elokuvaa kohti, sillä yläasteella hallussani oli Playboy-lehti jossa oli Kata Kärkkäinen kannessa ja jonka missä lie mielenvikaisuudessani menin vaihtamaan Villi pako-kasettiin. Sitten annoin kasetin pois.
Nykyään minulla on molemmat. Kata on kovempi juttu.

Tähdet: ***
Villi pako

Pacific Rim (2013)

Mitä sitä turhia odottelamaan ja niinpä jättihirviöt ovat jo nousseet merestä pistämään maailmaa palasiksi. Godzillaoppien tavoin ihmiskunta pyrkii jatkamaan eloaan tälläisestä uhasta huolimatta, mutta pakkohan se on jossain vaiheessa pistää vastaan ja siksi rakennetaankin Patlabor, ei kun Macross,,, no jättimechoja kuitenkin ja näitä ohjastavat ovat tietenkin heppuja joita olettaisi tapaavansa snoukkakisoissa sillä dude, niin awesome ja radical on meininki että skeittipunk soi jo pelkästään ajatellessa heitä. Tottakai jossain vaiheessa roiskuu käsille ja kun ainoa edes teoreettinen pelastuskeino näiltä vedenalaisilta jättihirviöiltä ovat juurikin jättimekanoihmiset niin tietenkin valtiot vetävät rahoituksena pois lopettaen roboprojektin ja päättävät, että hei, rakennetaan iso aita. Jep, se kun toimi niin hyvin World War Zetassakin. Siispä kaivetaan esiin duunariluokan sankari joka menetti veljensä pedon kitaan ja nyt I must break you!

Jos kaijut ja mechat eivät ole ennestään tuttuja niin ei huolta, Pacific Rim vääntää asian rautalangasta heti ensiminuuteillaan. Enkä tarkoita tätä varsinaisesti negatiivisena seikkana sillä jokuhan kuitenkin koettaisi nämä asiat selittää ja Pacific Rim tekee siinä ihan mainiota yksinkertaistettua (no, ei se kyllä vaikea asia ymmärrettäväksi olekaan) työtä, mutta samalla tälläinen terminoginen namedroppaus ja muunlainen godzilliaaninen vinkkailu aiheuttanee jo nämä tunteville hieman,,, no typerryttävää tunnetilaa. Aivan kuin joku toistaisi uudestaan jo sanomansa ja silloin vasta-ajatus on, että se meni perille jo ensimmäisellä kerralla. Pacific Rim kun vetää jo introna niin paljon alleviivatun oloista kunnianosoitusta esikuvilleen, että elokuvaa katsomattakin huomaa tuon monsterin olevan lainattu Gamerasta ja että tuo viittaa Godzillan ekologishenkiseen taustatarinaan, etc.

Tämän olisi kenties voinut tehdä ilman sellaista tributointiakin, varsinkin kun se alkaa muistuttamaan hieman parodiaa, sillä kun varsinainen leffa on käytännössä vain sitä, että jättimonsterit tappelevat ja ihmiset ovat mukana koska täytyyhän siellä joukossa olla sen jonkun joka kokee romanssin ja mahdollisesti haluaa kostaa jonkun läheisensä puolesta. Kun vielä mukaan pistetään ne koomiset sivuhahmokevennykset ja muut pakollisuudet niin tässä meillä kuin mitä tahansa Roland Emmerich-/Michael Bay-megalomaniaa. Eikä se mitään sillä onhan se aikamoista pystynenäisyyttä lajityyppifaneilta ruveta tämän kohdalla kitisemään. Guillermo del Toro kun on kuitenkin tiennyt mitä tekee ja niinpä onhan se oikeasti aika fantsua nähdä vaikkapa venäläissankareita jotka vaikuttavat Ivan Dragon, Brigitte Nielsenin (ei siis hänen Rocky-hahmonsa, vaan itse Nielsenin) ja Zangiefin AKA Vodka Gobalskyn baby love childeilta,

katsella kuinka animerobot animeihmisillä mättävät Godzilloja pataan ja nauttia eeppisistä maailmantuhovisioista joita tahdittaa tähtiä syleilevä suurieleinen musiikki.

Tarina ja hahmot nyt ovat mitä ovat jopa niistä fanipalveluksista huolimatta ja jättihirviöelokuvan kun ottaa vain jättihirviöelokuva niin kyllä tämä on erittäin viihdyttävä sellainen.
Ainakin jos tykkää Godzillasta.

131 minuuttia on kyllä aivan liikaa, kun kerran 80 minuutin kohdalla tunnutaan olevan jo loppupomoa kohtaamassa.

Huomasin pohtivani erästä tiettyä seikkaa katsoessani tätä elokuvaa ja se pohjautuu ehkä enemmänkin siihen miltä se näyttää kuin mistä se kertoo. Del Toro saattaisi olla aika nappivalinta tekemään filmatisointia Metal Gear Solidista.
Se tietenkin on aivan eri asia tarvitseeko niin elokuvallinen pelisarja enää varsinaista näyteltyä elokuvaa osakseen, mutta jos joku sen tekee niin Del Toro olisi ehdottomasti harkitsemisen oloinen ohjaajavalinta.
No niin Markus Selin, vauhtia siihen.

Tähdet: ***
Pacific Rim

An Eye For Horror (2000)

Vaikka en mielläkään itseäni Dario argenton faniksi ja pidän useampaakin hänen elokuvaansa nolostuttavana, niin arvostan kuitenkin hänen merkitystään etenkin kauhuelokuvan saralla, pidän siitä kuinka hänellä on erittäin tunnistettava tyyli (joka kyllä suurelta osin on syypää siihen miksi jotkut elokuvistaan aiheuttavat jonkinlaista myötähäpeää ja tämän dokkarin nimi silmästä/näkemyksestä voisikin siten olla negatiivinen kuvaus. Ihan oikeasti, olettteko katsoneet Mother of Tearsin? Huh, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin ja se ei ole kehu) ja rakastan hänen kykyään hyödyntää musiikkia elokuvissaan (jos unohdamme esimerkiksi Phenomenassa olleen Iron Maidenin, sillä c'mon, kauhukuvastostaan huolimatta se on aivan liian iloisen reipasta kamaa kauhuelokuvaan). Joten vaikka joskus Argenton elokuvat mielestäni muistuttavatkin liiaksi jotain Dingon musiikkivideota jossa vielä lapsenkengissä olevalta vaikuttava kyky paineleekin kaikkia kameran nappuloita ja jättää seurauksen lopulliseen elokuvaan harkitsematta kahdesti palveleeko se itse asiaa, niin kyllähän Argenton kohdalla pitää nostaa hattua hänen palveluksistaan elokuvakulttuurille sillä jokainen kerta kun Suspirian tunnari lähtee soimaan muistaa miksi. Ajoittaisista hullunkurisuuksistaan huolimatta hänen elokuvansa ovat kuvallisesti rikkaita, niiden monesti mainittu unenomaisuus on nimenomaan sitä ja kokonaisuuksina ne ovat huonoimmillaankin ainakin jonkinlainen kokemus pelkän kelloon katselun ja koulupäivän päättymisen sijaan. Näin ollen tottakai tämä An Eye For Horror herätti aikoinaan kovaakin kiinnostusta ylitse muiden samassa dvd-syssyssä Future Filmin julkaisemien Argentojen. Niin ja Future hei, mistä tuo takakannen valmistumisvuosi on keksitty, kun tätä ei taatusti tehty vuonna 1982. Osa kuvamateriaalista saattaa hyvinkin olla sieltä, mutta esimerkiksi Asia Argento näyttää aikalailla 25 vuotiaalta ollakseen viiden vanha.

An Eye For Horror on varsin mainiota katseltavaa, joka kylläkin 57 minuuttisena jää monelta osin aikalailla puolitiehen, mutta toisaalta kun kyseessä on tyyliltään pitkälti sellainen tavanomainen elokuvan lisämateriaaleista löytyvä kehudokkari niin ehkei ainakaan tämän muotoisena sen tulisikaan olla pitempi. En nyt odottanutkaan mukana olevan soraääniä ja esimerkiksi Asia Argenton lapsuustraumallisen tunnustuksellisilta vaikuttavat kommentitkin vaikuttavat olevan hieman poissa paikoiltaan, mutta kun kollegoiden ja perheen haastattelupätkät koostuvat enimmäkseen maininninnoista että on se Dario vaan aika poika tekemään vaikuttavaa kauhua, niin eipä sellaisesta saa hirveästi muuta kuin odotettua irti. Trailerimaiset ohjaustöiden käsittelyt ovat vain houkuttimia ja on vain luonnollista kuinka sitä jäi janoamaan syvemmälle kaivautuvaa käsitelytapaa, ja tällöin tätä vieläkin enemmän toivoisi oman erillisen julkaisun sijaan vain osaksi jotain Argenton elokuvaa. Sinne vaan Operan tai jonkin muun teoksen valokuvien ja trailereiden sekaan. Omana erillisenä teoksenaan An Eye For Horror on aika hötöä kamaa.
Tokihan mukana on tiivistetysti kaikki tarpeellinen kuten pintaraapaisut esikuvista ja jotenkin kauhugenreen kuuluvat toteamiset siitä kuinka unet inspiroivat (katson sinuun Wes Craven), kaupalliset sekä kritiikkeihin liittyvät nousut ja laskut mainitaan, ja tietenkin muistettavimmista elokuvista esitellään tunnistettavia pätkiä. Kuitenkin ne kaikki rutiinipeukutuksista poikkeavatkin seikat jäävät vain ohipyöräilevän moikkauksen tasolle, mihin haluaisin todeta syyksi vain ja ainoastaan dokumentin pituuden, mutta tosiaan kun tyyli on muutenkin dvd-lisämateriaaliluokkaa niin tuskinpa lisäminuutit olisivat yhtään syvemmälle kaivaneet. Mikä ei siis ole täystyrmäävä kommentti toteutuksesta sillä onhan kyseessä helposti nieltävää ja mukavaa leivonnaista. Joskus ei vain riitä, että on kivaa ja mukavaa kun pitäisi saada sen leivoksen aiheuttamat jäljet pois vyötäröltä. Niinpä kun Argento mainitsee Sergio Leonen eräänlaisen visuaalisena mentorina niin olisi ollut toivottavaa käsiteltävän tätä seikkaa vaikkapa jonkinlaisten elokuvallisten vertailujen kautta eikä ainakaan jättää asiaa vain toteamukseen ja sama pätee myöhemmin esille tulevaan maineesta italian Hitchcockina. Jälkimmäinen kiinnostaa jo siksikin, että molemmille ohjaajille näyttelijät tuntuivat olevan pakollinen paha ja etenkin Argenton kohdalla sen voi helposti nähdäkin sillä suuret osat hänen elokuvistaan toimivat paremmin kun kuvittelee ne ilman kuvassa olevaa näyttelijää. Tietenkin asian suurempi kourinta kiinnostaisi myös siksi ettei heidän elokuviaan ajatellessaan juuri saa mieleen yhtäläisyyksiä ottaen huomioon kuinka Hitchcock panosti tarinaan ja Argento enimmäkseen juuri niihin kuviin joiden tielle tarina ei saa tulla. Lisäksi olisin kovasti toivonut myös hieman laaja-alaisempaa käsittelyä sen suhteen, että vaikka Argento tuntuukin pitävän unenomaisten kauhuelokuvien tekemisestä niin maininta äkkipaluusta niiden pariin flopanneen perusdraamakokeilun jälkeen saa väkisinkin miettimään, että menikö sittenkin hieman pupu pöksyyn ja jos sitä ei olisi tapahtunut niin näkisimmekö nyt enemmänkin muunlaista Argentoa. Eli kyllä dokumentin sisällöstä löytää jyviä joista olisi saanut kasvatettua vaikka kuinka massiivisen vaikuttavan tutkielman ohjaajasta jota kollektiivisesti pidetään oman alansa suurimpiin vaikuttakiin kuuluvana, mutta tyytykäämme nyt ihan kivaan jutusteluun jossa mainitaan, että Argenton elokuvat ovat oopperamaisia.

Suurin plussa tulee siitä, että dokkari alkaa mukavasti Argentoa imitoiden, jolloin hiukan epävakainen nopeahko kamera kuvaa hieman liiaksikin kohteitaan painottaen, värit leiskuvat överisti ja musiikki vain korostaa jonkinlaista kunnianosoitusta. Jopa Argenton haastattelun taustan värivalinta vaikuttaa tarkoituksellisen liian punaiselta:

Joskin tämä argentoaaninen lähestymistapa jää vain dokumentin alkuun. Mikä on varmasti hyväkin asia, sillä kävisihän se nopeasti voimien päälle.

Ai niin, hyvä suomentaja. Carl Muldon? Piper Lawrie?

Tähdet: ***
An Eye For Horror

Dance Flick (2009)

Valkoihoinen ballerina ihastuu hiphoptanssivaan tummaan poikaan, Ray Charlesin silmistä valuu rähmää, Glee on homoseksuaalisen ja kuten niin usein näissä nykyisissä parodiaelokuvissa ei nytkään ole vaadittavaa tuntea huumorin kohteina olevia elokuvia taikka lajityyppiä, koska riiittää se että pitää naamalle virtsaamista hauskana (joka on siis yksi elokuvan tyypillisimmistä kaskuista. Ihan oikeasti) ja tietää, että jotain ainakin 10 vuotta aiemmin oli olemassa hokemavitsi whazzup.
Edessä on suuri tanssikilpailu ja muistakaa, että lihavuus on hauskaa vain koska joku on lihava.

Hitto, onko tämä jokin Austin Powers.

No, onhan se kai hyvä huomata kuinka Wayansin klaani pystyy pitämään tasonsa elokuvasta toiseen. Sääli vain, että se taso sattuu olemaan Scary Movie, White Chicks ja Little Man. On se vaan kumma, että minulla on muistikuva siitä kuinka olisin pitänyt Don't Be a Menacea ihan huvittavana elokuvana ja koska en harrasta alkoholipitoisia aktiviteetteja niin en usko olleeni sen nähdessäni pahassa humalatilassa, mutta Wayans-possen muita elokuvia ajatellessani en millään saata enää uskoa, että olisin pitänyt tuostakaan teoksesta, jolloin epäilen katsoneeni jonkin toisen elokuvan ja vain uskovani nähneeni Don't Be a Menacen. Heille jotka ovat edellä mainituista elokuvista ja muista samankaltaisista ns. parodiaelokuvista kuten Meet the Spartans, Epic- ja Date Movie pitäneet voivat huokaista helpotuksesta, sillä Dance Flick on täsmälleen samaa navanalushuumoria ja tekohetken trendi-ilmiöistä irtovitsejä vääntävä ajatuksetonta ajantappoa. Kyseessä ei siis ole elokuva jolla olisi edellytyksiä nousta genrensä ainakaan hyvällä tavalla muistettaviin tekeleisiin vaan kunhan on jälleen tehty jotain todella heikosti pysyvää ja siten ennen lopputekstejä jo vanhentunutta sontaa joka pyrkii vain äkkiä nappaamaan nenäänsä pidemmälle ajattelemattomien sielut sekä rahat. Tavaraa joka voi parhaimmillaan kantaa kestonsa, mutta jonka katsottuaan tuntee olonsa niin likaiseksi ettei sitä saa edes teräsvillalla pois. Ymmärrän etteivät kaikki halua ajatella elokuvaa katsoessaan ja siihen Wayansinkin porukka luottaa, eikä ottaen huomioon tälläisten elokuvien nykyisen runsaslukuisuuden sekä suosion olla varmasti aikeissa panostaa vastaisuudessakaan parempaan. Joskus minä silti todellakin toivon että kun tässä lajityypissä voidaan olla oikeasti hauskoja sitenkin, että pystytään vetoamaan ajatuksettomien ohella heihin joille elokuva voi olla muutakin kuin vain keino tappaa 90 minuuttia niin pistettäisiin sisältöön hieman enemmän panostusta kuin pelkkä housuihin paskominen. En aina haluaisi palata vain niiden Mies ja alaston aseiden pariin vaan nähdä myös uuden sellaisen (mikä ei ole pyyntö remakesta).

Jostain syystä pidän hieman ongelmallisena elokuvan ideaa tehdä huumoria ns. urbaanielokuvista kuten Step Up, Honey ja vastaavat, sillä vaikka niiden muka street cred-ideat varmasti vetoavatkin kaikenlaisiin sinisabotageihin niin ne ovat jo luonnostaan crunkmaisen electric boogaloo-yliampuvan koomisia (mikä johtunee trendi-ilmiöön tarttumisesta ja sen nopeasta vanhemisesta) ja siten ne ovat jo itse olleet jotenkin muka hauskoja eivätkä tarvitse osakseen vähemmän koomista parodiointia (vrt. Date Movien komedia komedioista).

Toisaalta kenties se suurempi ongelma on keskittyminen juonettomuuteen joka pysyy tavallaan koossa muun muassa sellaisilla riemastuttavilla nimivitseillä kuten Uglisha ja ms. Cameltoé.

Hei, on tämä hauskempi kuin Scary Movie 5.

Tähdet: ~
Dance Flick

Scary Movie 5 (2013)

Snoop Dogg rollaa jointin, Charlie Sheen harrastaa videoitua seksiä ja Lindsay Lohan puhuu kännissä autoilusta. Oih, itseironian määrä on ylitsevuotava.
Pilviveikot sattuvat metsässä olevan mökin luokse ja vitsi on siinä, että kun sanotaan The Cabin in the Woods niin ei ymmärretä sen olevan nimi vaan maininta, että on the cabin in the woods. Morgan Freeman-kertojaa, eritteitä, smegmaa, visvaa, sielunkadotusta, ikuista kiirastulta, tämän elokuvan teon aikana jotenkin pinnalla olleisiin elokuviin liittyviä parodisiksi tarkoitettuja viittauksia, mutta vain täysin irrallisia alapäävitsejä ja niiden perään lisää alapäävitsejä ilman vitsiosuutta. Scary Movie vitosen pääjuoni on jonkinlainen Mama kohtaa Paranormal Activityn kohtaa Black Swanin, mutta samapa tuo mitä tarinapohjana käytetään kun tässä on sen todellinen sisältö:

Kyllä, jos on aiemmista Scary Movie-osista pitänyt niin todennäköisesti tämäkin miellyttää, mutta jos jostain kierosta syystä haluaa katsottavan komedian olevan esimerkiksi hauska niin kannattaa odotetusti suunnata katse vaikkapa seinään.
Ehdottamasti mielenkiintoisin seikka joka tähän elokuvaan liittyy on se, että vuonna 2005 ilmestyi ihan siedettävä mutta ei sen enempää oleva kauhuaiheinen komedia nimeltä Boy Eats Girl ja se julkaistiin muun muassa Suomessa nimellä Scary Video 5.

Siis Scary VIDEO 5.
Tottakai sillä haluttiin kusettaa kuluttajia ja tuolloin sain minäkin toistuvasti kuulla kiukkuisten asiakkaiden nurinoita siitä, että se ei ollutkaan Scary Movie-sarjaan kuuluva ilmiselvä merkkiteos. Näin ollen rupesinkin pian huomauttamaan potentiaalisille videovuokraajille, että lukekaa se kansi uudemman kerran. Mutta kuten kunnon silmänkääntötemppuihin kuuluu niin valtaosa heistä jolle asiasta mainitsin eivät vain yksinkertaisesti ymmärtäneet mikä ero niillä nimillä oli. Luulisihan sitä tietävän maistamattakin, että hevosenp*ska ei varmastikaan ole yhtään sen paremman makuista kuin ihmisen vaikka sävyeroja onkin.
Niin ja ihan turhaan suuttuivat siitä, että tulivat harhauttavan nimen vuoksi katsoneeksi väärän elokuvan kun oikeasti pitäisi olla vihainen siitä jos katsoi oikean.

En ole pitänyt yhdestäkään Scary Movie-elokuvasta, vaikka sen jälkeen kun Wayansin-veljekset kengittiin irti ohjaksista sarja muuttuikin hivenen paremmaksi, mutta koska muutos oli naamaan potkimisen sijaan kasseille potkimista niin ei se oikeasti mikään nousu ollut. Kaipaan kuitenkin Anna Farista, sillä vaikka hän ei niitä sarjan osia joissa oli mukana pelastanutkaan niin ainakin hänellä on varsin hyvä tilannetaju joka auttaa edes hivenen. Tässä meillä on Simon Rex, joka kuulemma teki aiemmin urallaan homopornoa ja oli taatusti hauskempi niissä kuin mitä on Scary Movie-sarjassa kertaakaan ollut.

Ihan oikeasti, alkaa jo pahasti ottamaan päähän se morganfreemankertoja. Se on niin kulutettu juttu, että sitä melkein alkaa kaipaamaan enemmän ulostevitsejä. Tosin tätä elokuvaa enemmän sontapaakkuja löytää vain Biffin niskasta ja silloinkin uskon olevani väärässä.

Tähdet: ~
Scary Movie 5