Skyfall (2012)

Aina välillä mielessäni liikkuu ajatus kirjoittaa 007-elokuvista, mutta koska niitä nyt on tuhat ja yksi yötä käytävänä lävitse, niin vaikka sarjamaratooni kuulostaakin varsin hauskalta, joskin aikaavievältä, ei siihen milloinkaan tunnu löytyvän sopivaa tilaisuutta sekä tarpeellista energiaa. Lisäksi oma Bond-kokoelmani on pahasti vajaa, niin mielummin sitä haluaisi koota sarjan kokonaiseksi ennen kuin ne ottaa pahoinpideltäviksi. Sitä kun nimenomaan haluaisi aloittaa alusta ja päätyä toistaiseksi viimeiseen. Daniel Craigin tuplanollaseiskat puolestaan aloittivat sarjan alusta ja sen vuoksi tuumin tovin, että mitä jos erottelisin ns. old school-Bondin ja nu metal-Bondin, jonka vuoksi voisin sitten aluksi kirjoittaa Craigin elokuvista ja myöhemmin punnertaa läpi sen massiivisemman osuuden. Nyt kuitenkin tulin katsoneeksi Skyfallin ja päätin heittää aiemmat suunnitelmani ainakin osittain männikköön, sillä tässä elokuvassa on muutama sellainen seikka jonka vuoksi päätin aloittaa uusimmasta ja mennä kankku edellä puuhun.

Koska tässä kuitenkin tulee tajunnanvirran voimalla jonkin verran viitauksia aiempiin elokuviin, niin menen ja rohkenen olettaa jokaisen tätä lukevan tuntevan vanhemmat Bondit ainakin tarpeeksi hyvin.

Tiedän, että osa vanhempien Bondien ystävistä on edelleenkin näreissään siitä kuinka Craigin elokuvat ovat vähemmän sarjakuvamaisia seikkailuja ja herra paratkoon, itse kaksinkertainen nolla seiskalla on vaaleahiuksinen, eikä edes yhtä kauniskasvoinen kuin edeltäjänsä Pierce Brosnan. Ja missä penteleessä ovat rakettimustekynät ja pierutyynyalukset? Uskallan kuitenkin olettaa, että valtaosa on jo tässä vaiheessa hyväksynyt Craigin ja uudenmalliset 007:t.

Kun uuden agenttitestamentin ensimmäinen ilmentymä, eli Casino Royale (2006) ilmaantui, niin otin muutoksen ilolla vastaan. Vaikka tosin myönnänkin, että eipä minua olisi haitannut entisenlainen Bondkaan, sillä vaikka näistä elokuvista pidänkin, niin eivät ne koskaan ole olleet minulle kuin enemmän tai vähemmän viihdettä syvällisyyden sijaan. Ja toki minunkin mielessäni liikkui James Bondin sijaan James Bourne ja Jason Bond, sillä kovastihan Casino Royale tuntui noudattelevan Jason Bournen silloista uutta filmaattista tulemista. Väliäkö sillä, koska onhan Casino Royale edelleenkin varsin maittavaa Bondeilua (ei siis Bondagea) ja ylipäätään elokuva joka on helppo heittää lajityyppinsä valiolistalle. Vaikka sitä olisi kelpuuttanutkin vanhan koulun Bondin, niin olihan se jo aikakin tehdä jotain uutta, sillä avaruudessakin oli jo käyty.
Casino Royale meni siinä uudistusinnossaan ajoittain jopa naurettavuuksiin saakka, sillä vaikka oli hienoa nähdä Bondista inhimillisempi versio, vähemmän sliipattu ja pahikseksi otettiin samoin hahmo joka vaikutti todellisemmalta kuin jokin yksijalkainen silmäpuoli joka atomipyssyllään uhkaa intergalaktista rauhaa. Näin ollen oli myöskin ymmärrettävää, että aiemmat 007-tavaramerkit kuten ihmeaparaatit ja tuttu teemamusiikki vietiin nurkan taakse saamaan hetkellinen niskalaukaus. Mutta kohtaukset kuten se jossa Bond kiukkuisesti alleviivaten toteaa ettei välitä kakkaakaan miten martini valmistetaan olivat hei c'mon-sarjan typeryyksiä, joilla vain muistutettiin vanhasta eikä tarkoituksenmukaisesti saatu irrottautumaan siitä. Loppuun sitten tietenkin vielä se pieni maistiainen siitä millaisia elokuvia ne aiemmat Bondit ovatkaan.

Quantum of Solace (2008) jatkoi pitkälti samoilla linjoilla, mutta kuten moni muukin elokuvan nähnyt, minäkin pidin siitä katseluhetkellä, vaikka en nyttemmin muistakaan siitä juuri mitään vaikka kuinka pyörittelen elokuvan kantta silmieni edessä. Mitä hittoa siinä oikein tapahtui? Se tuntui välityöltä. Hyvältä välityöltä, mutta siltikin. Luulen Quantum of Solacen suurimman virheen jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua olleen se, ettei siinä ollut mieleenpainuvaa pääpahista. Onhan se helppo sanoa, ettei Casino Royalen Mads Mikkelsenkään ollut se varsinainen pääpahis vaikka ilkimys olikin, sillä hänen yläpuolellaan varjoissa lymyilivät ne suuremmat roistot joiden kanssa Mads Max oli enemmän lakeijan roolissa. Mutta oli se sitten se verikyynel tai ei niin ainakin Mikkelsen jäi mieleen, mitä Quantumin ranskanpatonki Mathieu Amalric ei ihan sujuvasta roolisuorituksestaan huolimatta tehnyt. Ei siihen papukaijaa ja koukkukättä tarvita, mutta jotain aar!-juttua kuitenkin. Hauskasti Quantum ei enää aivan yhtä tiukasti koettanut pitää itseään erillään vanhoista Bondeista ja jos Casinossa viittaus aiempaan tehtiin vain jonkin eksyneen nuotin kautta, niin Quantum pisti pari lisää. Joten sitä rupesi miettimään, että aikovatkohan he viedä Bondin takaisin ns. klassiseen versioonsa, jossa tosiaan olisi heittoistuimia ja taskulaskimia jotka toimivat helikoptereina. Tässä tuleekin sitten esille se miksi Skyfall sai minut muuttamaan suunnitelmiani, sillä vaikka pidänkin paljon Casino Royalesta ja uskoakseni myöskin Quantum of Solacesta, niin Skyfall sisältää eniten seikkoja joista oikeasti innostuin. Tietenkin on todettava, että kyse on hieman samasta ilmiöstä kuin Imperiumin vastaiskun kutsumisesta parhaimmaksi Tähtien sota-elokuvaksi (mitä se onkin), että tarvitaan se aiempi osuus jotta nyt kyseessä olevan loistokkuus pääsisi parhaiten esille. Sillä jos oikeasti ruvetaan hiuksia halkomaan ja sen sellaista, niin voitaisiin sanoa jo Timothy Daltonin tehneen ne ns. vakavat Bondit ja silloin voitaisiin myös ottaa esille Lazenbykin. Kuitenkin vaikka Daltonin elokuvat olivat etenkin Mooreen verrattuna synkkäilmeisiä, niin aika ei ollut sovelias muutokselle ja ennen kaikkea ne elokuvat eivät tehneet muutosta tarpeeksi rohkeasti, mistä ei voi ainakaan Casinoa Royalea moittia.

On kuitenkin mielestäni kiehtovaa, että Casino Royalessa pyrittiin tekemään täydellinen irtiotto vanhasta ja sitten puolestaan Quantum of Solace heltyi antamaan muutaman perinteisen salmiakkimerkkarin muistuttamaan entisestä, kun taas Skyfall sitten oikein nautiskelee viittauksilla historiaan, että jos Bond kävi jo Jasonin ja Leprechaunin tavoin avaruudessa, niin Skyfall on sarjan aikamatkustuselokuva. Jos aiemmin välteltiin Bondismeja, niin nyt niitä on tarjolla vaikka kuinka. Elokuvan pahis on taas elämää suurempi tekoyläleukainen superroisto, Bond on äänekkäämmin Bond, James Bond, Moneypenny on edelleen hassu nimi, M on lopulta tuttuun tapaan mies, perinteinen tunnusmusiikki soi lähes jatkuvalla syötöllä, oikea ase, oikea auto, heitto-fucking-istuin, ihmevempeleet ja seksuaalisuus vaikkakin homoeroottisena on palannut. Skyfall tekee ironisia huomioita siitä kuinka nykyinen agentuuri ei enää harrasta dynamiittikyniä, tms., mutta heti seuraavalla nurkalla antaa käyttöön juuri vastaavaa härpäkettä. Näin ollen tämä uusin Bond ei enää pelkää menneisyyttään, vaan palaa sinne ilolla ja vie mukanaan tulevaisuudesta joka on nykyhetki täällä oppimansa vakavuuden. Alkutekstiosuuskin on taas silkkaa Hipgnosisfantasiaa. Eli kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas.

Skyfall lähenteleekin Daltonin Bond-kautta, sillä nyt ollaan vakavia, jopa synkkiä ja joukossa on sitä vanhahtavaa 007-seikkailua ja voisinkin uskoa, että seuraavan elokuvan siirtyvän vieläkin enemmän menneisyyteen ja pian Sean Conneryn kautta pääsemme Roger Mooreen. Vaikka Skyfall nyt onkin lähempänä jotain Lupaa tappaa, niin tässä ei olla laisinkaan vaaran vyöhykkeellä, vaan Daltoneja paremmin osataan tasapainoilla vanhan ja uuden välillä. Javier Bardemin Silva on mennen liigan superroisto, mutta jos kyse on sarjakuvamaisuudesta niin Hämähäkkimiehen seittisinkoilujen sijaan kyse on Batmanin ensimmäisestä vuodesta. Bondilla on alkoholiongelma, luut natisevat, parta harmaantuu ja väsymys painaa silmäluomia, mutta samalla juostaan pää kolmantena jalkana ja heitetään puujalkavitsejä.
Täysin saumaton tämä kevyen ja raskaan yhdistelmä ei ole, sillä esimerkiksi tuo Bondin alkoholiongelma katoaa kuin taikaiskusta ja rappeutunut keho vetää scandinavian hunksia joka nurkassa, että kun on aika sheikata, niin aiempi heikkous voidaan sen tieltä unohtaa. Kuitenkin elokuvan usko itseensä osoittaa, että Craig olisi voinut olla aivan yhtä hyvin Kultaisessa silmässä kuin on omissa versioissaankin.

Skyfall on siis sopiva sekoitus nykyistä ja entistä agenttiseikkailua. Mietityttääkin vain, että kun se luvattu seuraava elokuva tulee, niin onko se sittenkin virhe mennä kevyempään suuntaan, vaiko pitäisikö sinne mennä rohkeammin. Kenties Bond tarvitsee Shane Blackia ja suu alkaa käydä ylikierroksilla:
"Jeez you got a big pussy."

Niin ja Skyfallin juoni?

James Bond (Daniel Craig) on väsynyt kaikkeen, kun M:lle (Judi Dench) kostoa halajava entinen superagentti Silva (Javier Bardem) alkaa kylvämään tuhoa ja Bond saa uutta virtaa, korjaten kaiken traumaattisesta lapsuudesta äiti-poika-suhteeseen ja tarina alkaa vasta kun lopputekstit saapuvat.

Tähdet: ****
Skyfall