Superman Returnsia pidettiin ehkä aika kohtuuttomastikin epäonnistuneena tekeleenä ja suuri osa kritiikistä tuntui kohdistuneen sen eräänlaiseen hissutteluun. Kun muissa rinnalla kulkevissa supersankarielokuvissa oli toimintaa ja oli toimintaa, niin Superman Returnsissa ei sitä juuri ollut. Eikä siinä vastaavasti ollut niin kiinnostavaa draamakaartakaan, että toiminta olisi korvattu kiehtovalla dialogilla, tms. Kunnollisen pääpahiksen puuttuminen ei ainakaan auttanut asiaa, sillä vaikka vastustajana oli klassisista klassisin Lex Luthor ja roolissa vieläpä niinkin mainio esiintyjä kuin Kevin Spacey, niin häntä paremmin mieleen jäi se iso mannermöhkäle jota Teris nostelee. Vautsivau! Superman Returns oli siis hieman kuin Ang Leen näkemys Hulkista. Molemmissa oli vieläpä sellaista kömpelöhköä keveyttä joka ei oikein tuntunut vetoavan kunnolla, sillä alati kasvava Hulk näytti tahattoman koomiselta ja Superman Returnsissa kanavoitiin ehkä hieman liiankin ahkerasti Christopher Reeven Clark Kentin epävarmaa olemusta, tehden Teriksestä rehellisesti sanoen jonkinlaisen nyhverön. Sehän se ongelma Superman Returnsissa taisi ollakin, että se koetti aivan liikaa olla yksi yhteen kunnianosoitus Richard Donnerin Teräsmies-elokuvalle ja vaikka itse nautinkin Brandon Routhin onnistuneesta Reeve-imitaatiosta, kuten muutoinkin myös siitä tributoinnista, niin kyseessä tuntui olevan pitkälti vain päivitetyillä efekteillä tehty remasterointi kuin uusi uljas maailma. Niin ja olihan se Teräsmiehen lapsi-idea tosi hyi yök en tykkää. No mutta kuitenkin, siispä kuten sen Ang Leen Hulkin, Jonathan Hensleighin Punisherin ja jostain syystä jopa Sam Raimin Spider-Manin kohdalla, oli syytä rebootata Teräsmies. Hulk palasi Louis Leterrierin kautta oikeastaan täsmälleen samanlaisena, kuten teki Lexi Alexanderin ohjaama Punisherin paluu, mutta niiden kohdalla uusintayritys johtuikin enimmäkseen vain edellisten liian pienenä pidetystä kaupallisesta menestyksestä. Oudointa mielestäni olikin Spider-Manin uusinta, sillä Raimin elokuvia ei voi mitenkään pitää kaupallisina floppeina, joten yhtä hyvin Marc Webbin versio olisi voinut olla suoraan neljäs osa, eikä reboottaus, varsinkin kun The Amazing Spider-Man jos mikä on ihan samanlainen kuin elokuva jonka se uusintaversioi. Teräsmiehen kohdalla ainakin oli mahdollisuuksia johonkin erilaiseen, varsinkin jos ohjaajansa Zack Snyderin puheiden perusteella haluttiin tehdä jotain energisempää. Paljon energisempää. Mikä ei kuulostanut kaukaa haetulta ottaen huomioon miehen aiemmat elokuvat kuten 300 ja jopa heikkona pitämäni ja silti ylipisteyttämäni Sucker Punch. Mutta se oli etenkin Watchmen, joka sai uskomaan uuden Teräsmiehen olevan jotain lähes tajunnanräjäyttävää, myös tarinallisesti. Hyvää lupasi myös Christopher Nolanin läsnäolo, sillä yksistään hänen niskoille on asetettu supersankarielokuvan todellisen arvonnousun viitta.
Man of Steel ei todellakaan ole Manos of Steel, mutta Snyderille tavanomaisesti se aiheuttaa koollaan sellaisen ähkyn, että närästyslääkkeille on tarvetta.
Tarinallisesti tämä ei ole yhtään sen enempää kuin kaksi ensimmäistä Teräsmies-elokuvaa yhdistettynä, jolloin näemme Kryptonin tuhon, Clark Kentin kasvun epävarmasta ulkopuolisesta messiaaniseksi sankariksi ja joukkoon on heitetty kakkosleffan pahikset jotta enää ei tarvitse tapella ohjuksia vastaan ja sillä tavoin ollaan vältetty myös Bryan Singerin version pahisongelma, eikä täten vertailuja Superman Returnsiin tehdä ainakaan juonellisten seikkojen kautta. Ei se tosin muuta sitä ettei tälläkään elokuvalla ole mitään uutta kerrottavaa ja tarinansa puolesta se lienee kiehtovin uudemman sukupolven silmissä, jotka eivät ole Donnerin elokuvaa nähneet ja eivät ehkä muutoinkaan tunne Teräsmiestä. Snyderin ja Nolanin nimet eivät siis taanneet mitään mullistavaa ja se ehkä varsinkin heistä jälkimmäisen vuoksi osaltaan vaikutti Man of Steelin saamaan kritiikkiin, jolloin odotukset olivat faneilla turhan korkealla (varmasti samat ihmiset ovat myöskin kyllä pisteyttäneet Man of Steelin aika korkealle IMDb:ssä) vaikka syyt sitten Snyderiin kohdistettiinkin. Tosin juonellisen kuluneisuuden sijaan enin kitinä taisi olla sitä, että nyt elokuva oli pelkkä meteliä ja toimintaa ja joka paikka rikotaan. Eli hieman kuin vastareaktio Superman Returnsin pehmoiluun, samaan tapaan kuin joku huomauttaa saaneensa liian vähän puuroa ja kokki kiukustuu ja antaa seuraavalla kerralla tahalleen aivan liian paljon. Totta onkin, että Man of Steel heittää joukkoon useampia asteita isompia toimintakohtauksia ja elokuvan loppupuoli on oikeastaan Michael Bayn Transformers-tason tuhoa. Kun vielä se juoni on sama vanha, niin tottakai jättimäiset efektimyllytykset pääsevät tarpeeettomankin huomion kohteeksi, mutta esimerkiksi verrattuna Sucker Punchin sekasotkuun, pidän itse mielyttävämpänä tätä hieman suoraviivaisemman tarina ja jättituhojen yhdistelmää, kuin hysteerisesti joka suuntaan poukkoilevaa juonikyhäelmää joka ei sitten kerrokaan mitään erityistä.
Man of Steel on varsin osuvasti roolitettu ja pidän etenkin Kevin Costnerin ja Russell Crowen valinnoista Kal Elin/Clark Kentin isäksi, kuten myös olen hyvin tyytyväinen useampaankin sivuosavalintaan kuten Christopher Meloniin, vaikka joissakin tapauksissa kyvyt tuntuvat menevän hukkaan mitättömän oloisissa rooleissa.
Mutta kyllä ne ovat tietenkin Henry Cavill ja varsinkin Michael Shannon jotka valokeilassa ovat. Cavill muuten parrakkaana muistuttaa häiritsevässäkin määrin parrakasta Jeremy Sistoa. Katsokaa vaikka.
Cavill on ulkoisesti tähänastisista Teriksistä onnistunein, joskaan ei ehkä onnistu Clarkina katoamaan massaan, jolloin silmälasinaamiointi ei todellakaan toimi. Väliäkö tuolla, sillä hieman ilmeettömäksi Teräsmieheksi hän sopii kuin nyrkki silmään ja se riittää ainakin toimintaosuuksiin jotka helposti peittävät muun alleen. Shannon saa sitten pahiksena vetää ne överit ja sen hän tekeekin riemastuttavasti, vaikka onkin pakko myöntää ettei hänkään tosin onnistu olemaan kuin eräänlainen efektipäivityksen kokenut Terence Stamp. Shannonin ja Stampin Zodit ovat keskenään aivan yhtä sarjakuvamaisia pahiksia, Shannon on vain toimintapainotteisempi.
Lois Lanen roolissa oleva Amy Adams saa kyllä enemmän tehtävää kuin todella Superman Returnsin elottaman oloinen Kate Bosworth, mutta kun se varsinainen suurtoiminta alkaa, niin koko tädin olemassaolon pääsee unohtamaan. Mutta sama pätee aikalailla muihinkin hahmoihin, sillä sortuvien talojen alta on vaikea kuulla muiden ääniä.
Kaiken kaikkiaan Man of Steel on mielestäni mainio lisä Teräsmies-elokuviin, mutta kovasta hyperyksestään huolimatta siinä ei tunnu olevan mitään uutta. Jos Superman Returns oli sarjan Kultalampi, niin tämä on Godzilla ja eikä se oikeastaan haittaa. Mielestäni se eräänlainen pohdiskevan vakava Teräsmies, eli Batman Begins-versio tehtiin jo Donnerin versiossa, sarjan komedia tapahtui etenkin kolmannessa ja neljännessä osassa, Ed Wood-näkemys tapahtui Supergirlin muodossa, romanttinen pehmodraama tuli sitten Singerin elokuvana ja nyt on sitten vuorossa se monsterielokuva jossa Tokio tuhotaan jälleen kerran. Uuden tarinan puute ja päälle kaksi tunti tuhoa käy kyllä jonkin verran tylsäksi, mutta faneille muutamat sarjakuvaviittaukset (esim. Kryptonin uuden tulemisen aiheuttama maailmantuho) ovat nannaa ja kaltaiselleni Teräsmies-fanille on sallittua se tietty yli-innostus jolloin loppupisteytys saa Superman Returnsin tavoin yhden tähden liikaa. Mielestäni on myös veikeää se, että Kryptonin sisustusdesign on kuin suoraan David Lynchin Dyynistä
Suurin pettymykseni tästä elokuvasta tuli siitä, että kun aluksi näytetään kuinka tasavahvoja Teris ja Zod ovat, jolloin loppua ei näytä tulevan juuri millään, niin sitten se on tavallinen Steven Seagal-liike joka kaiken päättää. Se on jotenkin liian arkinen päätös puolijumalille.
Tästä elokuvasta on näköjään julkaistu miljoonalla eri kansikuvavaihtoehdolla olevaa versiota, mutta pyhä yrjö sentään, mikä turkkilainen Teris tämä on olevinaan?
Tähdet: ****
Man of Steel
1 kommentti:
Intialainen Teris on parempi :D
http://www.youtube.com/watch?v=f5Pjo0WjBcs
Lähetä kommentti