Django (1966)

"I wanna be a cowboy and you can be my cowgirl" lauloi Boys Don't Cry, mutta kun esiin astuu konekiväärillä täytettyä ruumisarkkua perässään raahaava Django (Franco Nero), niin silloin boys todellakin itkevät ja toivoisivat olevansa muualla kuin lehmipoikina villissä lännessä.
Kostoa sydämessään kantava Django on matkalla kaupunkiin kohtaamaan syypään, sadistisen majuri Jacksonin (Eduardo Fajardo), joka näemmä johtaa jotain esi-ku klux klania. Sitten Django tappaa kaikki paitsi Jacksonin. Olisi nyt voinut samantien ampua hänetkin, sillä kyllä tämän elokuvan tarinaksi olisi riittänyt mystisen ns. miehen ilman nimeä suorittama kosto, mutta ehkäpä kolmisenkymmentä minuuttia ei riittänyt elokuvan pituudeksi. Siispä Django junailee meksikolaisten kapinallisten kanssa kultaryöstön jolla rahoittaa aseostot, joiden avulla sitten tehdään jotain.
Seuraa petos, kuolemaa ja dramaattista musiikkia.

Oikeaa jatkoa Djangolle ilmaantui vasta 1987 erittäin viihdyttävän, mutta huomattavasti koomisemman kömpelön Django - Telottajan paluun muodossa, mutta 1968 ilmaantui samaa nimeä hyödyntävä Terence Hill-elokuva Nimeni on Django (joka myös on tämän Djangon suomenkielinen nimi), johon mies palkattiin koska tuolloin oli vielä yhdennäköisyyttä Franco Neron kanssa.

Kuitenkin vastaavanlaisia elokuvia syntyi tämän nyt vuorossa olleen Djangon jälkeen runsaasti ja monessa niistä ainakin joissakin maassa on päähahmo jopa nimetty Djangoksi, samaan tapaan kuin esimerkiksi Suomessa joka toinen Terence Hill-western oli Trinity ja jotain. Joten ainakin nimi ja idea ovat jatkaneet eloaan muista varsinaisista yhteyksistä riippumatta ja nyttemmin Django on nimenä tietenkin taas jotenkin hip kun Tarantino teki sille saman kuin Inglourious Basterdsille. Niin ja mitä muutakaan El Mariachin/Desperadon kitaralaukut ovat kuin Djangon ruumisarkku.
Näin ollen Djangoa katsoessa on helppo ymmärtää miksi se synnytti liudan kopioita, vaikka oli tietenkin itsekin ilmiselvästi Sergio Leonen dollarielokuvien jälkeläinen. Rumia rähjäisiä hikisiä pahiksia, tylyn vähäpuheinen sänkinaamainen sankari, sinisiä silmiä, kauniita ja ei niin kauniita naisia, hemmetin tarttuvaa musiikkia, salamaakin nopeampia luodin siirtoja piipusta lihaan ja dubbaus joka ei suostu pysymään paikallaan yhtään sen enempää kuin vapaan kasvatuksen lapset. Joten siinä suhteessa ollaan normaalissa spagettiwesternissä, mutta se on nähdäkseni nimenomaan Django itse jonka ansiosta ne imitoinnit syntyivät. Sillä vaikka päällisin puolin kyseessä on Clint Eastwoodialainen Blondie, niin vuorossa on toimintapainotteisempi versio, joka siis on helpommin siirrettävissä erilaisiin seikkailuihin, jopa välittämättä tyylillisestä ja tarinallisesta sisällöstä. Eli jos Monco on Mikki HIiri, niin Django on hieman enemmän Aku Ankka. Ja vaikka Franco Nero onkin aivan täydellinen valinta Djangoksi, niin samalla hänessä on enemmän sellaista jokamiestä jonka ansiosta samaan rooliin on muidenkin mahdollista astua täyttämään saappaita edes osittain.

Jos tämän elokuvan tarinassa ei siirryttäisi alun hiljaisen vähäeleisestä kostosta äänekkäämmän koomisempiin caballeroihin, niin Django olisi saanut kohdallaan ansaitsemansa kohtelun, mutta nyt loppupuolen käsimurskauksen vakuuttavuudeata huolimatta olisin suonut elokuvan päättyvän sinne 30 minuutin paikkeille, sillä siihen asti elokuva toimii kuin maihinnousukenka naamaan.

Tähdet: ***
Django