Yrjö Karjunen (Walter Matthau) on vakuuttunut, että naapurissa asuva lapsi Ville (Mason Gamble) on itse Saatana, syntynyt murhaamaan maailman. Lukuisista ennusmerkeistä huolimatta Yrjö ei saa vaimoaan, saati sitten Villen vanhempia uskomaan väitettään, mutta ikuisesti verijäljet eivät pysy piilossa.
Että siks siks siks ja "the leading horse is white, the second horse is red..." ja näin pois päin.
Tai sitten Ville on tyypillinen nykyajan vapaan kasvatuksen tulos. Kuriton lapsi jonka vanhemmat vain paijaavat päätä vaikka hän tekisi mitä, kun joskus vanha kunnon selkäsauna olisi tarpeellinen. Yrjö ei syystä halua Villen vierailevan luonaan, ennen kuin hänelle on opetettu käytöstapoja ja tottakai Yrjö sortuu kuin korttitalo, eikä Villen tarvitse muuttua.
Christopher Lloyd on tunnistamattomaksi maskeerattu ilkimys, jota ei oikeastaan tarvittu laisinkaan elokuvassa joka on enemmänkin sketsikokoelma kuin pitkä tarina. Genitaaleille iskuja ja vahingossa suudellaan koiraa.
Ville Vallaton-sarjakuva ei koskaan ole minuun mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Toki niitä tuli luettua ja jos jossain kuvalehdessä sattuu sarjakuvasivulla olemaan Ville Vallatonta kuvasarjan muodossa, niin en jätä sitä lukematta, mutta piirrostyyli ja nyhveröivät tarinat huonosti käyttäytyvästä muksusta eivät juuri innostaneet. En minä sitä nyt täysin huonona sarjakuvana ole koskaan pitänyt, mutta aika mitäänsanomattomana. Sama pätee tähän elokuvaan. Parasta tässä on Walter Matthau, mutta muuten perheystävällinen törmäilykomedia on vain pelkästään mukavaa ajantappoa paremman puutteessa, ja saa tuumimaan, että tämä on tehty vain jatkamaan Yksin Kotona-sarjaa, joka itsessään tuntui jo olevan Ville Vallatonta. Molempien tuottaja-kirjoittajana sattuu olemaan John Hughes.
Siispä kyseessä on ihan ok elokuva, josta en edes halua keksiä mitään sen ihmeellisempää sanottavaa.
Kuitenkin minulla oli nuorena tämänkin elokuvan juliste seinälläni (koska arvostin sen maalausta) ja sittemmin olen hankkinut myös elokuvan soundtrackin.
Jerry Goldsmithin musiikki onkin ihan piristävän reipasta, vaikkakin aika rutiininomaista.
Se on elokuvassa plussaa, ettei Ville Vallaton ole yhtä raivostuttuva kuten esimerkiksi Kauhukakara-elokuvien pääkakara on, vaan kyseessä on lopulta aika harmiton ajattelematon mukula. Tulevaisuus Duudoneissa on varma.
Enpä muuten tiennytkään aikaisemmin, että tämän elokuvan nimi briteissä on pelkkä Dennis, koska siellä julkaistaan edelleenkin toista Dennis the Menace-nimistä sarjakuvaa, joka alkoi ilmestymään samana vuonna kuin meidän paremmin tuntemamme jenkki-Dennis the Menace. Kiehtovaa. Tai sitten ei.
Tähdet: **
Ville Vallaton
Aiemmin jutustelin Samuel Z. Arkoffin elokuvia uusintaversioineesta Creature Features-tuotantopajasta Earth Vs. the Spiderin ohessa, joten ei siitä sen enempää, mutta tässä toinen samaan projektiin liittyvä elokuva.
Peliyhtiö on teettämässä kaikkien aikojen pelottavinta peliä nimeltä Evilution, mutta ongelma on siinä, että peli on huonompi kuin Nintendon Total Recall. Siispä apuun tuodaan pelialan häijyin tiimi parantelemaan lopputulosta ja tämä tarkoittaa siis tietenkin röhkivää kaikelle allergista nelisilmänörttiä (Jason Marsden), väkivaltaista lihaskimppua (Tyler Mane) ja itserakastavaa egoistia joka katsoo vain omaan napaansa (Karim Prince). Toki siellä on myös toimistoapulaistyöharjoittelijana suloisen herkkä tyttö (Clea DuVall), jonka pääasiallinen tehtävä on siis toimia muka järjen äänenä ja jonkinlainen tiimin vetäjä, taikka manageri joka on aivan turha tapaus jo ajatuksen tasolle, etten aio edes näyttelijän nimeä tähän kirjoittaa. Mene pois siitä.
Peliä suunnitteleva firma haluaa pitää huolen, että palkattu tiimi keskittyy työhönsä ja siihen porkkanaksi annetaan pankkiholvimaisesti lukittautuva rakennus, joka toimii pelisuunnittelijoiden vankilana. Niin ja miljoona dollaria sille joka korjaa Evilutuinon suurimman ongelman ja suunnittelee maailman pelottavimman hirviön.
Paikalle kutsutaan Julie Strain (Julie Strain) skannattavaksi peliä varten ja tällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin vedota katsojademografiaan joka oletetaan koostuvan masturboivista pikkupojista.
No okei, amatsonimaisen Strainin paljas pinta, perustelu elementti elokuvassa tai ei, on tämän jätöksen parhain asia.
Kuitenkin, yhden pallinaaman kehittämä tekoäly herättää pelin uuden hirviön henkiin ja pian sen henki siirtyy liiketunnistinpuvun avustuksella tappamaan taloon suljettuja pelisuunnittelijoita. Välillä se liiketunnistinpuvun ja ihmisruumiin yhdistelmäkybprgi näyttää kuin se kuuluisi Jamie Lee Curtisin Virukseen ja se ei ole mikään kehu.
Lopputuloksena on muuten aivan yhtä onnettoman oloinen peli millaisena se elokuvan alussakin esiteltiin, mutta nyt on kaikki hyvin ja opetuksena saamme tietää, että sisimmissämme olemme kaikki hirviöitä jotka puukottavat toisiaan selkään suoraan silmien edessä.
Sen verran huono elokuva, että melkein tekee mieli kaapia silmät irti päästä, postittaa ne sinne missä pippuri kasvaa ja sitten postitoimistossa todetaan, että vastaanottajan osoitetiedot ovat vaillinnaiset joten paketti lähetetään takaisin, mutta koska olen jo siinä vaiheessa kuollut silmien poiston aiheuttamaan verenhukkaan, olen siis lopulta voittanut.
Pari tosielämän tietokonepeleihin liittyvää julistetta ja pari typerää nimiväännöstä (mm. pelifirma nimeltä Asari) eivät tee tästä elokuvasta mitenkään nokkelaa irvailua mikrobittimaailmasta, joten lopputulos on vain surkealla huumorilla tehtyä tissit ja hirviöt-liukuhihnakauhua, joka ei siis sellaisenaan eroa mistään Paris Hiltoneiden ja vastaavien nimillä myydyistä kökköelokuvista. Siispä kun ensin hukuttaa aivosolut epätoivon suohon, niin kyllä tämän katsoo siinä missä minkä tahansa matalimman aidan kauhisteluista, mutta samalla sitä väkisinkin toivoo, että pelialan ilmiöillä ja hahmoilla oltaisiin leikitelty terävämmän kielen avulla. Etenkin nyttemmin kun internet on täynnänsä retropelaamista ja ns. peliarvostelijoita, olisi enemmän kuin toivottavaa saada How to Make Monster-remaken aihepiiristä ideaansa keskittyneempi elokuva, kuin pelkästään löysiin säikyttely-yrityksiin ja kuolaamiseen tukeutuva. Se ei ehkä ole niin aiheellinen kommentti ajatellen tämän edeltävän kaiken maailman Retrowareja, mutta jos edes jotain, niin olisivat sitten edes lyhentäneet sopivan kuuloista 90 minuutin elokuvaa, sillä nyt se on monsterikauhuksi hitaampi kuin Eric Claptonin kädet.
Missä olet Sid Meiers How to Make a Civilamonster?
Tähdet: *
How to Make a Monster
Vaatemoguli Lorenzo Mancini (Paul Sorvino) saa kuulla olevansa kuolemansairas ja ettei aikaa ole tuhlattavaksi.
Siinä sivussa järjestetään edelliseen henkilöön liittymättömiä muotikuvauksia ja -näytöstä, joiden ympärillä parveilee suuri määrä aiheeseen jollakin tavoin iittyviä ihmisiä. On siis kuvaajia, malleja, managereita, suunnittelijoita, toimittajia ja sitä sun tätä. On työstressiä, suhdekiemuroita ja hervoton määrä bongattavia naamoja. Eikä se Mancinin tapauskaan johda yhtään helvetin mihinkään.
Huomattavasti luontevammin tälläinen improvisaatiomaisella tavalla toteutettu muotimaailman sekasorto onnistui Robert Altmanin Prêt-à-Porterissa, joka muuten onkin selvästi ollut tämän elokuvan liiankin ahkerassa käytössä ollut esikuva. Onko se sitten kunnianosoitus, taikka häikäilemätöntä apinointia jääköön kunkin katsojan oman harkinnan varaan. Suurimman osan ajasta kallistuin jälkimmäisen puoleen, sillä sen verran röyhkeää kopioinnin makua tässä elokuvassa on ja se korostuu etenkin silloin kun esillä ovat näyttelijät kuten Jeff Goldblum, jotka sopivat Altmanmaisen päällekkäin puhutun sarjatulikeskustelun esittäjiksi. Sillä oudolla tavalla juuri nuo Goldblumin kaltaisten näyttelijöiden osuudet ovat sekä hyvästä että pahasta. Silloin elokuvassa on tarvittavaa eloa, joka monien muiden näyttelijöiden eläytymisen puutteen vuoksi loistaa poissaolollaan, mutta silloin myöskin ne Altman-ajatukset tulevat esille selvimmin ja täten negatiivisimmin.
Mielenkiintoisesti yleensä aivan törkeän huono näyttelijäksi, Estella Warren on yllättävänkin luonteva esittäessään hyvin pienessä sivuosassa mallia joka pistää hanttiin alastonkuvausten vuoksi. Ehkä se johtuu roolin sopivuudesta ja koosta, koska vaikka Warren onkin näkyvästi esillä kannessa, niin kaikki tässä elokuvassa ovat enemmän tai vähemmän sivuosassa ja hän enemmän. Mutta niissä esiintyjissä riittääkin aihetta tunnistusleikkiin.
Paul Sorvino, Omar Epps, Estella Warren, Jeff Goldblum, Coolio, Carmen Electra, Mariska Hargitay, Harry Hamlin, Peter Gallagher, Mariel Hemingway, Kyle MacLachlan, Michelle Monaghan, Michelle Williams, Rita Wilson, Chris Sarandon, etc.
Eipä heistä kaikista juuri hyötyä ole, mutta onhan heitä mukava bongailla kunnes kyllästyy.
Tähdet: **
Parfyymi
Tässä muutama päivä takaperin otin elektronisesti kontaktia YLE:n ohjelmatoimitukseen ja editoiden pois perinteiset tervehdykset ja yhteystietoni, oli esittämäni kysymys tämänlainen:
"Onko YLE:llä aikomuksena julkaista Erkko Lyytisen Suomen Marsalkka-elokuvaa dvd:nä ja jos, niin koska?
Oletan, että mahdolliseen julkaisuun ymmärretään laittaa mukaan se elokuvan tekoa kuvannut dokumenttisarja.
Ja siltä varalta, että oletatte tämän olevan vitsi, niin ei se ole.
Kiitos."
Tuossa vapauduttuani tämänpäiväiseltä airon liikuttamiselta kaleerissa, tulin vilkaisseeksi sähköpostilaatikon sisältöä ja siellähän komeili YLE:n vastaus, joka leikaten pois perinteiset kiitokset yhteydenotosta ja sen sellaiset on tälläinen:
"Voimme julkaista vain kaupallisesti kannattavia taltioita, sillä
tappiollisesti emme voi mitään julkaista, sillä kuluja ei kateta
Yle-verolla."
Kyllähän minä tuon oikeastaan arvasin, sillä vaikka mieleni tekisi kommentoida asiaa mainitsemalla, että onko tässä nyt poissuljettu se potentiaalinen ostajakunta joka koostuu roskaelokuvien ystävistä, ihmisistä jotka ilolla asettaisivat Suomen Marsalkan Levottomat kolmosen ja Ponterosan seuraan, niin tietenkin ymmärrän sen koko kuluttajaryhmän koostuvan vain suunnilleen minusta.
Sillä ei nyt paljoa kuluja kateta.
Siispä valitettavasti Suomen Marsalkan näkee edelleenkin vain sähköisen verkon kautta.
Tässä kuva sukasta
Koska Martin Scorsese on tehnyt urallaan useita tunnettuja fiktioelokuvia, saattaa joillekin tulla yllätyksenä, että hänen ohjaajana tehty uransa koostuu lähes puoliksi dokumenteista ja jos mukaan lasketaan tuottajana aikaansaadut työt, niin tuolloin dokumentit joissa hän on mukana muunakin kuin vain puhuvana päänä (ja niitä on roppakaupalla) kasvavat kuin musta surma. Tai hitto, enhän minä tiedä kuinka väritettyjä dokkareita siellä on joukossa, että nehän saattavat sisältää enemmän kuvitelmaa kuin kertomukset amerikanitalialaisten katu-uskottavuudesta.
Kuitenkin siellä siis on runsaasti dokumentteja filmografiassa ja ei niin yllättäen moni niistä liittyy jollakin tavoin elokuva-alaan, taikka oman maan lähihistoriaan. Lisäksi moni tuotoksista keskittyy musiikkiin ja kun Scorsesen elokuvia kuuntelee, niin tuo kiinnostuksen kohde tuskin tulee myöskään varsinaisena yllätyksenä.
Shine a Lightia mainostetaan Rolling Stones-dokumenttina, jossa musiikin ohella valotetaan yhtyeen historiaa. Se on puppua. Sillä jos Shine a Lightista ei ole eri leikkausta levityksessä kuin mikä minulla on, niin tämä dokumentoi yhtyeen historiaa yhtä tehokkaasti kuin mitä joku juustomainos kertoo Kiira Korven elämästä. Kyseessä on konserttitaltointi jonka oheen on leikattu mainosmaisia pätkiä vanhoista haastatteluista, joissa esitetään kysymyksiä kuten "kuinka vanha olet?", että kannattaa suoraan katsella tätä nimenomaan kuullakseen musiikkia, ei käyttääkseen kouluesitelmän tekoon.
Hieman alla vartin ajan näemme kuinka yhtye valmistautuu esitykseen, mikä siis tarkoittaa vip-vieraiden tapaamista, jutustelua lavasuunnitelmista ja jopa hetkittäin soittimiin koskemista. Toisaalla taas Scorsese rupattelee apulaistensa kanssa kamerakulmista, valaistuksesta ja sen sellaisesta, tuoden mukanaan aika kivan kuvitelman siitä, että tämä olisikin dokumentti dokumentin teosta. Lisäksi Scorsesen kuiva toteamus valaistuksen suhteen on aivan loistava:
"Me emme voi polttaa Mick Jaggeria. Sen pitää vain näyttää siltä."
Kuva vaihtelee mustavalkoisuuden ja värillisen kesken ja en oikein ymmärrä miksi, sillä tehokeinona sillä ei tunnu olevan logiikkaa. Se ei esimerkiksi erottele yhtyettä Scorsesen porukasta, kuvaa mennyttä ja nykyhetkeä, tms. Se vain vaihtelee kesken kaiken, aivan kuin joku erehdyksessä kääntäisi värit pois ja toteaisi "no, ei sitä kukaan varmaan huomaa." Sävyissä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta eipä siitä ole mitään hyötyäkään. Mieleen tulee liiaksi vasta kameran saanut juniori, jonka tekee mieli kokeilla kaikkia nappuloita. Sillä erotuksella, ettei tässä nyt sentään enempää kokeilua ole kuin mustavalko ja väri, ja kuvaus itsessään on tasaisen varmaa, ilman mitään hysteeristä huojumista taikka vinksahtaneita leikkauksia.
Väreihin siirrytään kokonaan kun alkaa konserttiosuus ja vain osa sekaan ripotelluista vanhoista haastettelupätkistä eri maiden televisio-ohjelmissa on värittömiä.
Itse konsertti on turvallisen varmalla otteella tehtyä ammattimiesten esiintymistä, jossa pukuihmisistä (mm. Bill Clinton) ja liiankin hillityistä ns. taviksista koostuva yleisö eläytyy kuten yhtyekin: pitäen jalkaa koko ajan jonkinlaisen jarrun päällä.
Sinänsä kappalevalinnoissa ei ole valittamista ja yhtye soittaa ne läpi vuosien rautaisella kokemuksella, mutta siinä se vika onkin. Kun ikä ei selkeästikään ole yhtyettä rauhoittanut, niin tämän ei pitäisi olla näin aikuisrokkia jollaista voisi kuvitella kuulevansa isän soittamana autostereoista matkalla Puuhamaahan. Missä on paheellisuus ja vaaran tunne? Hienoa on, että bändi tuntee itsensä ja kappaleensa, yleisönsä ja askeleensa läpikotaisin, mutta liiallisella kokemuksella ja ammattitaidolla on välillä paha tapa siloitella kulmia liiaksi, jolloin kaikesta tulee vain mukavaa, eikä laisinkaan muistuta siitä miksi tästäkin yhtyeestä alun perin rupesi pitämään.
Vierailevat tähdet kuten Buddy Guy, Christina Aguilera ja Jack White muuttuvat osaksi metronomin tarkkuudella tikittävää koneistoa ja vapauden tunne kauaksi taakse, Metropolisin duunareiden unohdettuihin haaveisiin.
Ei siis sex and drugs and rock and roll, vaan onko kello jo puoli yhdeksän, siellä alkavat uutiset.
Pahinta siis on, että vaikka aikuisrokki jota kuuntelee piippu suussa ja puputohvelit jalassa on välillä tarpeenkin, niin Rolling Stonesin kaltaisen yhtyeen kohdalla sen tulisi olla vain keino vetää välillä henkeä, ei muodostaa siitä koko elämää ja näin ollen tämäkin konserttitaltiointi on enemmän kuin kuuntelisi levyä hiljaa hiipien, sen sijaan että katselisi yhtyettä elävänä eläväisesti esiintymässä. Scorsesen rauhallisen yllätyksetön kuvaus, arvokkaan oloinen miljöö ja oletettavasti hevosrauhoittavia täyteen pumpattu yleisö vain korostavat raukeutta, joka istuu parhaiten vain kantri- ja blueskappaleiden kohdalla, ei rokin, jota oletin Rolling Stonesin edustavan..
Kuitenkin tämä on lempeän kilttinäkin osoitus ammattinsa mestareista, joiden ei tarvitsekaan enää todistella mitään ja jos ei Juhlamokka-mainoksen tyylinen tunnelma haittaa, niin tarjolla on hyvää musiikkia ja kiva fiilis. Sillä kuten eräässä Mikki Hiiri-tarinassa todetaan, niin "totta kai kiva on kivaa. Mitä muutakaan se voisi olla?"
Niin ja Mick Jagger oli Freejackissa
mistä olemme edelleen hyvin pahoillamme.
Tähdet: **
Shine a Light
Ammattisikaisänsä (Alec Baldwin) koulima ammattisika Tank (Dane Cook) pyydetään apuun, kun arkajalkanyhveröt ovat menettäneet tyttöystävänsä liian kiltin luonteensa vuoksi. Tank sitten pokaa kyseessä olevan eksän ja yrjöää sikamaisuuksia kunnes neiti ymmärtää palata liian kiltin arkajalkanyhverön luokse. No, joskus ne asiakkaat ovat pahempia oksetuksia kuin Tank, että sillai.
Tottakai Tankin sovinistinen käytös toimii aina ja naiset ovat sulaa vahaa hänen edessään, silloinkin kun esittävät vihaisia. Sisimmältään Tank kuitenkin on kiltti piltti pupunen, joka ei haluaisi loukata ketään ja onkin vain kasvatuksen uhri. Siispä ennustettavia ongelmia syntyy kun Tankin serkku kautta kämppis, kiltti arkajalkanyhverö Dustin (Jason Biggs) pyytää apua saadakseen työkaverinsa Alexisin (Kate Hudson) ymmärtämään Dustinin olevan se tosirakkaus, vaikka tietenkään neiti ei asiaa näin näe. Tankin porsastelu kuitenkin vetoaa Alexisiin ja heidän välilleen syntyy seksuaalispainotteinen suhde, jonka aikana Tank menee rakastumaan uhriinsa. Tank haluaa tilanteen kehittyvän oikeaksi rakkaudeksi, kun taas Alexis ottaa asian enemmän hauskanpidon kannalta ja sitten on vielä Dustin, joka ei ole iloinen kun suhde paljastuu. Nyt pitää Tankin kasvaa ihmisenä ja miettiä mikä on todella tärkeää elämässä, ja ihmeen paljon sain aikaiseksi juonikuvausta noin kuluneesta ideasta.
Tusinakomedia jossa ei ole yhtään mitään uutta heille jotka ovat nähneet edes yhden lukuisista Jason Biggsin komedioista joissa hän esittää kilttiä miestä joka kokee väärinkäsityksen vuoksi noloja tilanteita, taikka yhdenkin Dane Cookin lajityypiltään komedioiksi merkityistä tuotoksista joissa hän on virnuileva jonossa etuilija joka sitten lopulta aikuistuu, taikka minkä tahansa Kate Hudsonin elokuvan jossa hän on mukana koska on mukana. Siispä jos tekee mieli katsella todella helppoa komediaa, jossa vitsit ovat sitä kuinka joku vahingossa sanoo jotain kiltin viatonta, mutta siitä muodostetaan ylireagoinnin avustuksella kaikkien kuullen jotain muuta, kuinka jonkun kulmakarvat leikataan erehdyksessä huis pois ja asia korjataan jollain tussilla ja jossa ns. rumat (yeah right) naiset ovat lähempänä huippumalleja kuin huippumallit, niin ei tämä nyt yhtään huonompikaan ole kuin ne fantastiljoonat muut vastaavat elokuvatkaan.
Tähdet: **
My Best Friend's Girl
Säännöllisen epäsäännöllisesti ilmestyvä ja taatun luotettavan epäluotettava yhteisarvosteluprojekti Double Featuren kanssa saa jatkoa, kun vuoroon astuu kiljuva kallo, joka ihme kyllä ei ole nimestään huolimatta seksiasento.
Aiemminhan tässä suuruudenhullussa missiossa on tuplapenetraation kokeneet elokuvat Apinoiden planeetta, Galaxy Quest ja Vanishing Point. Ei kai niitä muita sitten ollutkaan.
No kuitenkin, tästä voi mennä lukaisemaan Double Featuresta sellaista verbaaliakrobatiaa, että siihen ei taivu edes Cirque du Soleil.
Ja sitten itse asiaan.
Elokuva alkaa kuvalla ruumisarkusta ja ennen kuin vedestä ehtii ilmaantumaan ensimmäinen säikyttelytilanne pinnalle pongahtavan kallon muodossa, niin meitä varoitetaan että
"The Screaming Skull is a motion picture that reaches its climax in shocking horror. It's impact is so terrifying that it may have an unforeseen effect. It may kill you!"
HItto ja kun tietää, että tuotantoyhtiö oli alunperin luvannut ilmaisen hautauksen kaikille katsojille jotka kuolevat elokuvaa kokiessaan, niin oli loppuosa elokuvasta mitä tahansa, niin se on jo nyt ensimmäisten muutaman minuutin aikana todistanut olevansa katsomisen arvoinen.
Vast'ikään naimisiin menneet onnelliset Eric (John Hudson) ja Jenni (Peggy Webber) päättävät asuttaa edellisen aiemman vaimon kuolemaan päättyneen avioliiton aikana hankkimaa taloa, joka on tietenkin ollut sittemmin tyhjänä, yksinkertaisen ja epäilyttävän puutarhuri Mickeyn (Alex Nicol) huollettavana. Naapurit ja Eric itse osoittavat pian joko vahingossa taikka tarkoituksella, että edesmennyt aiempi vaimo on ollut miehen todellinen rakkaus ja Jenni ei voisi yrityksistä huolimatta koskaan yltää aivan samalle tasolle. Tieto siitä, että Mickey palvoo edelleenkin talon entistä emäntää, joka kuoli vähintäänkin hämärissä olosuhteissa, ei ainakaan paranna omista perhetragedioistaan toipuvan Jennin oloa. Yössä kuuluvat valittavat äänet, itsekseen avautuvat ovet, kuolleen vaimon kaikkialle näkevä muotokuva ja Mickeyn puheet siitä, että kuollut täti itkee edelleen öisin pelottavat ymmärrettävästi Jennia, mutta kuvitteleeko hän vain kaiken omien traumojensa ja itselleen uuden tilanteen vuoksi? No, kaapissa oleva pääkallo ei ainakaan anna rakentavia neuvoja ja sen poistaminen vain tuntuu kasvattavan mieleen vaikuttavia häiriöitä.
Ei huolta, vääryydellä kuollut ei ehkä olekaan ole viattoman perässä.
Kiljuva kallohan on uskomus, että on olemassa kalloja jotka elämöivät, koska ne ovat siirretty pois omalta paikaltaan. Kyllä jos minultakin irroitettaisiin kalloa, pyrkisin huutamaan mahdollisimman pitkään. Ja sitä myyttiä hyödyntäväksi kummitteluelokuvaksi The Screaming Skull on huomattavasti onnistuneempi kuin mitä ensi alkuun oletin. Erinomaisen, mutta selvästi liioittelevan kansikuvan ja alun itsevarman koomisen varoituksen perusteella uskoin kyseessä olevan tyypillistä fiftarihalpiskauhua jossa näkee toistuvasti luurankoja liikuttelevia naruja ja kuulee maailman surkeimpien eläytymisen mestarien laukovat ällistyttävän typerää dialogia. Mitä vielä, tunnelmallisen herkkä ja ajoittain kolkko musiikki, enimmäkseen asiallisen tyynesti vedetyt roolisuoritukset ja suurelta osin suoranaisten mörökölliefektien välttely tekevät tästä elokuvasta oikeasti aika miellyttävän hermostuttavan psykologisen kauhistelun. Toki siellä ovat mukana ne tavanomaiset kompuroinnit, kuten lähestyvän kallon heittäminen lattiaa pitkin (joka tekee liike-efektistä hölmön), todella halvan oloiset päällekkäiskuvaukset ja kameralle kiljutaan parhaaseen B-tyyliin. Mutta vaikeroivat ulinat ja kielivän sydämen kaltainen koputus nostattavat oikealla tavalla pulssia ja elokuvan ollessa vain hiukan päälle 60 minuuttinen, ei se pahemmin ehdi missään vaiheessa kyllästyttämään.
Se hieman häiritsee, että kun muut näyttävät perinteisiltä 50-lukuleffojen hahmoilta, niin Mickeysta on tehty sellainen kuin hän olisi joutunut itse kampaamaan hiuksensa ja pitämään päällään omia vaatteita. Varmasti hän sellaisena edustaa aidommin aikansa jenkkiä, mutta tyylillisesti hän on jotenkin liian tylsällä tavalla arkinen.
Lisäksi tuo kehumani musiikki on oo-oo-uu-ulinassaan pariin otteeseen hieman nolostuttava, kuulostaessaan siltä kun joku neito saisi suihkussa yllättäen kylmää vettä alastomalle, kiinteän muodokkaalle varrelleen. Hekuman polttamat silmät sulavat kiihkossa ja... öö... mistä minä nyt puhuinkaan?
Kuitenkin, lopun kalloefektit saavat ajattelemaan, että miksei elokuva voinut tässäkin vaiheessa pysytella alkupuolensa vihjailuissa, kun kerran ei ilmeisesti ollut rahaa taikka lahjakkuutta tehdä efekteistä mielikuvituksessa esiintyneen kaltaisia.
Ajassa 1:01:26 kuollut liikuttelee silmiään. Eivät kuolleet niin tee.
The Screaming Skull ei siis tietenkään ole mikään kaikkien aikojen paras lajityyppinsä edustaja, ei lähellekään, mutta se on ehdottomasti parempi kuin mihin merkit viittaavat. Näin olen uskallan väittää, että esimerkiksi IMDb:n pistemäärä (tällä hetkellä) 3,0 muodostuu pitkälti juuri luulosta elokuvan olevan kansikuvansa kaltainen.
Tässä minun muutaman vuoden takainen näkemykseni mölisevän kallon legendasta.
Pätevämpää kamaa kuin Noidan käsikirja.
Tähdet: ***
The Screaming Skull
Arvatkaa vaan osaako rikas IT-hyypiö Richard (Peter Sarsgaard) kammata hiuksiaan, taikka silittää vaatteitaan? No, älkää nyt hulluja luulko.
Ei se mitään, sillä tapaahan hän strippari Florencen (Molly Parker), joka ei olekaan vain pelkkä strippari, vaan myös älykäs, pohdiskeleva, kyyninen asennerockyhtyeen rumpali.
Sitten mennään muutamaksi päiväksi hotelliin, koska Richard haluaa maksullista seksiä. Ollaan koko ajan epätoivon tilassa, aivan oltaisiin itkuun puhkeamassa ja sitten naiskennellaan suurin piirtein lopputeksteihin saakka.
Ja siellä välissä strippari työntää tikkarin vaginaan.
Onko se maailman keskipiste sitten jäätynyt helvetti, koska se selittäisi sen miten Wayne Wang ja Paul Auster saattoivat yhdessä puristaa pakaroittensa välistä tälläistä ilmeisesti eroottiseksi suhdedraamaksi tarkoitettua jäykkää jöötiä. Sarsgaard ja Parker ovat rooleissa luontevia ja eroottisesti latautuneita kuin kuolinkankeuden kokevat mutaan uponneet tukit joita Swamp Man kaivelee ylös.
Kaikki vaikuttavat masentuneilta ja siltä kuin haluaisivat vain pois, kauas pois, jopa silloin kun kohtauksessa esitetään iloisia.
Elokuva kertoo epätoivoisesta yksipuolisesta ihastuksesta, jossa Sarsgaardin hahmo luulee Parkerin maksullisen naisen rakastavan häntä, eikä vain esittävän sellaista rahan vuoksi, ja toki se ilmenee tarinasta, mutta jatkuva murjotus, toistuva muualle katsominen, mustavalkoiset hassunkuriset leikkaukset ja triphopilla ryyditetyt tarpeettomat, oletettavasti shokeeraavaksi tarkoitetut kylmän hien paneskelukohtaukset tekevät elokuvasta vain sellaisen josta ei haluaisi, mutta joutuu käyttämään termiä tekotaiteellinen. Näin ollen Sarsgaardin puolinen rakkaus, jonka tulisi olla sitä oikeaa lempeä jää kylmäksi kalaksi, kun taas Parkerin aiheeseen kuuluva kalsa tunteettomuus näyttäytyy pelkkänä kyllästymisenä, niin ainoa epätoivon onnistuneisuus ilmenee katsojassa joka alkaa siirtymään itsetuhoisiin ajatuksiin vain päästäkseen eroon tästä kakasta. Vähään aikaan en olekaan suuttunut yhtä pahasti kuin tätä elokuvaa katsoessa, että onhan sekin jo jonkinlainen saavutus elokuvantekijöiltä.
Wang ja Auster ovat parempia kuin mitä tämä elokuva on, joka koostuu sarjasta kohtauksia joissa katsellaan masentuneesti poispäin, sitten näytetään persettä, siirrytään rumasti tyyliteltyyn taiteelliseksi (mitä se sitten onkaan) tarkoitettuun hassuun löysään mustavalkokuvaan ja sitten sama toistetaan. Onneksi kohtalo rankaisi Wangia siten, että hänen seuraava elokuvansa oli Unelmien Manhattan. Siitäs sait.
Tommy Wiseau olisi ylpeä, jos hänellä olisi yhtään mitään ylpeilemisen aihetta.
Tähdet: ~
Maailman keskipiste
Joku saattaa muistaa, että Michael Bayn nimellä mainostettu tuotantoyhtiö Platinum Dunes perustettiin aika pitkälti tuottamaan uusia versioita sellaisista slasher-lajityyppiin kuuluvista kauhuelokuvista, jotka olivat etenkin 80-luvulla suuressa suosiossa. Niinpä suolistosta ulos plörähtivät sellaiset mestariteokset kuten The Texas Chainsaw Massacre (2003), Friday the 13th (2009), A Nightmare on Elm Street (2010), ja muutama muu pökäle.
Sitten on puolestaan tuo Robert Zemeckisin nimen kautta esiin tullut tuotantoyhtiö Dark Castle, joka nimensä mukaisesti aloitti William Castlen elokuvien uusintaversiolla, mutta jatkoi muidenkin remakejen parissa ja näin ollen Platinum Dunesia pienemmillä hajuhaitoilla varustettuja, mutta ei silti mitenkään mainittavia versioita ilmaantui elokuvista kuten House on Haunted Hill, Thirteen Ghosts ja tietenkin kaikkien ylistämä moderni klassikko House of Wax.
Eli hirveän kehuttavia elokuvia ei kumpikaan mainituista tuotantofirmoista ole ainakaan remake-osastolla saanut aikaiseksi ja pitkälti tuntuukin, että molemmille tuttujen kauhuklassikoiden (jos ne nyt kaikki edes sellaisia olivatkaan) uudelleenfimatisointi oli pelkästään keino kerätä turvallisesti rahaa, jotta saatiin pohjaa aloittaa uusien, ainakin väitetysti originaalien elokuvien teko, sillä sekä Platinum Dunes että Dark Castle aloittivat sittemmin muidenkin kuin uusintaversioiden tekemisen. Laadussa väitän Dark Castlen voittavan, sillä heillä sentään on listallaan ihan hyvä Splice, kun Platinum Dunesin paras elokuva taitaa toistaiseksi olla... öö...
No mutta kuitenkin.
Platinum Dunesilla siis on massoille sopivan tuttu nimi Michael Bayssa ja jos joku nyt on ehtinyt Dark Castlessa mukana olevan Robert Zemeckisin unohtamaankin, niin siinä lafkassa on mukana myös Joel Silver, joka hänkin on sittemmin ollut vähenemään päin esillä. Siltikin, molemmissa on aika isoja ja kasvoiltaankin tuttuja nimiä vetämässä yleisöä puoleensa, niistäkin ihmisistä jotka katsovat elokuvassa muutakin kuin vain kansikuvaa. Mutta kuka muistaa samalla idealla toimineen Creature Feature Productionsin? Tämä oli 2000-luvun alussa lyhyen aikaa toiminut Samuel Z. Arkoffin pojan Louisin remakelafka, joka puski pihoille viisi Suomessakin julkaisunsa saanutt isä Arkoff-uusintaversiointia: She-Creature, How to Make a Monster, Earth Vs. the Spider, Teenage Caveman ja The Day the World Ended (kaikki ajalla 2001 - 2002).
Aika pienelle huomiolle nämä elokuvat jäivät, sillä vaikka ymmärrän ettei Arkoffin, saati noiden elokuvien nimet sano satunnaiselle elokuvakatselijalle mitään, kun jo William Castlekin saattaa ja varmasti onkin suuri tuntemattomuus, mutta enpä muista genreharrastajienkaan oikeastaan koskaan puhuvan näistä. Aika syystäkin unohdettua kakkaa ne ovatkin, sillä itsenikin mielestä kaikkien viiden elokuvan yhteenlaskettu paras asia on se, että How to Make a Monsterissa näkyvät Julie Strainin keuhkosuojukset.
Yksi asia on kuitenkin hyvin mielenkiintoista tässä Creature Features Productionsin toiminnassa ja se on se, että vaikka tuotokset ovatkin silmiinpistävän vauhdilla vajavaisista rakennuskappaleista tehtyjä ja eipä varmaan poika-Arkoffilla ollut pahemmin stressiä lupien, tms. kanssa, kun isin elokuvia uudelleentehtaili, niin yhden elokuvista (Teenage Caveman) ohjasi hämmästyttävää kyllä LAR... wait for it... RY CLARK!
Se on ihan sontaa koko leffa.
Louis Arkoff ei ilmeisesti sitten hyväksynyt uusintaversioidensa näkymättömyyttä, sillä ensi vuonna on näköjään hänen tuottaminaan tulossa jälleen uudet versiot elokuvista She Creature, Teenage Caveman ja The Day the World Ended.
Se siitä ja nyt itse elokuvan pariin.
Arka vartija Quentin (Devon Gummersall) intoilee sarjakuvista joissa pahiksia kurmoottaa monikätinen supersankari nimeltä Hämähäkkikostaja ja hän toivoisi olevansa ihailemansa piirroshahmon kaltainen viattomien puolustaja. Kun tutkimuslaboratorioon jossa Quentin toimii vartijana tehdään murtoyritys ja sankarimme tuntee epäonnistuneensa työssään koska hän epäonnistuu työssään, päättää hän piikittää itseensä mitä-lie-hämähäkkimehua jota koeputkessa on, ajatuksenaan muuttuvansa siten supersankariksi.
Muistatteko Seth Brundlen? Siinäpä se.
Pitänee varmaan vielä sen verran Creature Features Productionista sanoa, että nämä remaket olivat tv-elokuvia ja vaikka esityspaikalla ei ehkä niinkään ole väliä, niin tässäkin elokuvassa on sellaista tiettyä tv-jaksomaisuutta, jonka vuoksi joku saattaisi sitä kartella (en tosin ymmärrä miksi, mutta kunhan mainitsin). Tällöin esille voitaisiin ottaa Mick Garrisin masinoima Masters of Horror-sarja, jonka jaksoiksi nämäkin Arkoff-remaket sopisivat.
Valitettavasti Earth Vs. the Spider on sellainen jakso, jossa lepuuttaa aivosoluja parempien välissä. Ei siis mikään varsinaisesti surkea, mutta eipä missään vaiheessa koe suurta innostusta. Kunhan vain on tyytyväinen, eikä muuta.
Elokuvan lapsekkaita supersankarifantasioita korostetaan hektisillä kameraliikkeillä ja musiikilla joka olisi enemmän kotonaan The Mask-elokuvassa ja The Tick-sarjassa. Joten jos kyseessä olisi siis Masters of Horror-tyylisen sarjan jakso, niin se olisi komediasellainen.
Dan Aykroydkin tekee ilmeisesti vain ystävänpalveluksen jollekin tekijätiimissä mukana olevalle, sillä eipä hänellä oikein mitään tekemistä ole, kunhan vain hengailee.
En tiedä miksi, mutta se on aika mielenkiintoista, että yksi tuottajista on monista kasarikomedioista tuttu Colleen Camp.
Tähdet: **
Earth Vs. The Spider
Pikku tytön iloksi hankitaan alligaattorin poikanen ja se on niin hitsin suloinen, että samaista tyttöä ei laisinkaan vaivaa se kuinka hän juuri hetki sitten näki miten saman eläimen aikuinen sukulainen raateli eläintarhan työntekijää. Perheen isän peukalossa olevasta laastarista päätellen naskalihammas tykkää pureskella, joten isä päättää esitellä alligaattorivauvalle vessanpöntön toimivuutta. Viemäri-TV ei kuitenkaan tapa eläinparkaa, vaan hän löytää uuden kodin sieltä mistä teini-ikäiset kilpikonnatkin.
Siirrymme 12 vuotta ajassa eteenpäin ja ilmenee, että alligaattori elää ja voi hyvin edelleenkin, ja miksipäs ei, kun kerran lääketeollisuus peittelee kuolettavia koirilla tehtyjä eläinkokeitaan heittämällä hormorihauvojen ruumiit viemäriin alligaattorin ruuaksi. Oi katsopa vaari tuota hauvaa ei kuitenkaan pidä vaihtelua kaipaavaa steroidigaattoria tyytyväisenä, vaan vaihtelun vuoksi tulee popsia näkökulmasta riippuen väärässä paikassa väärään aikaan olevia ihmisiä. Jäteveden puhdistuslaitoksen siivilöihin saapuukin piakkoin ruumiinosia, joiden mysteeriä alkaa poliisi Madison (Robert Forster) tutkimaan. Ei kestä kauaakaan kun Madison saa selville syypään olevan krokotiilieläimien Ben Johnson.
Pari ruumista myöhemmin saadaan muutkin uskomaan Madisonin todeksi muuttuneeseen teoriaan, mutta tiedättehän mitä siitä seuraa kun toisen reviirille mennään. Silloin tietenkin lähdetään chillaamaan kaupungille.
Tässä tarvitaan pimahtanutta metsästäjää (Henry Silva) ja räjähdys olisi poikaa.
Vaikka valtaosa elokuvan ystävistä onkin varmasti myöntämään, että niin loistava elokuva kuin Steven Spielbergin Tappajahai onkin ja loistava se on, niin se ei ollut ensimmäinen lajityyppinsä (mörökölli jahtaa, eläinkauhua, siis niinku whateva) edustaja. Mutta samoin kuin esimerkiksi Soft Cell Tainted Love-coverillaan, se nimenomaan aiheutti sen, että jälkeen ilmaantuneet saman genren tuotokset pyrkivät kopioimaan juuri sitä ja voi pojat kuinka monta Tappajahai-kloonia olemmekaan nähneet. Sellaisiksi on kuvailtu myös Joe Danten Piraijaa että myöskin Lewis Teaguen Alligaattoria.
Toisin kuin suurin osa kiltisti sanottuna Tappajahain inspiroimista elokuvista, nuo kaksi onnistuivat nousemaan muiden yläpuolelle, ollen lopulta vain nimellisesti Tappajahain suosiolla ratsastavia elokuvia. Ne nimenomaan tuntuivat vain saaneen innoitusta Spielbergin elokuvasta, eivät pyrkineet kopioimaan sitä.
Mutta hälläväliä, sillä Alligaattori on ehdottomasti B-elokuvaa onnistuneimmillaan. Se on ajoittain todella juustoinen, hahmot ja tilanteet ovat pääosin peruskauraa, säikyttelyitä harrastetaan kellontarkasti, verta ja puujalkavitsejä on sopivassa määrin, itse alligaattori on välillä (mutta vain harvoin) hassun näköinen vempele ja samalla tekijät eivät selvästikään olleet tyytyneet tekemään työtään pelkällä vasemmalla kädellä, vaan ovat uskoneet pystyvänsä tekemään roskasta hyvää. Niinpä elokuva tasapainottelee kauhun ja komiikan välillä erinomaisesti, näyttelijät ovat olleet vakavissaan, mutta huomioiden jättialligaattori kaupungissa-ideassa olevan koomisuuden.
Kun alligaattori vaanii viemärin pimennossa, on kyseessä tehokkaasti kylmäävää uhkaa ja sitten kun jättimonsteri lähtee hengailemaan kaupungille, niin vuorossa on hyvinkin hauskoja tilanteita. Etenkin se alligaattori uima-altaassa on riemastuttava kohtaus ja samalla sellainen joka saa muksut pelkäämään pulikointia. Häiden keskeyttäminen on puolestaan silkkaa splatterkomediaa Peter Jacksonin parempien elokuvien tapaan.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on loistavan koomista B-kauhua ja vaikka olenkin aina ennen ollut sitä mieltä, että tästä huolimatta pisteytyksen tulisi jäädä kolmeen tähteen, niin yksi aiemmin minulta huomaamatta jäänyt kohtaus nostaa Alligaattorin ainakin tällä hetkellä korkeammalle.
Olen aiemmin katsonut tätä elokuvaa julkaisuajalleen tyypillisesti leikatulta kasetilta ja edellisen kerran jälkeenkin on koettu jo monet vuodenaikojen vaihtumiset, mutta en usko kohta mainitsemaani kohtausta ollut leikattu pois, en vain ollut huomannut sitä joko kuvasuhteen, kuvalaadun, tai vain muusta syystä.
Tarinan ollessa vielä alkupuolella, Robert Forsterin esittämä kyttä on nuoren kollegansa kiertämässä viemäreitä ja eräässä kohdin he pysähtyvät tutkimaan karttaa. Valon heilahdus ajassa 26:08 paljastaa, että juuri heidän takanaan on kertomuksen alligaattori. Siinä ei tapahdu mitään sen ihmeellisempää, vaan me katsojat vain näemme kuinka lähellä kuolema odottaa ja se välähdys alligaattorista meinasi kehoittaa vatsaani päästämään ruikulit housuun. Tuota kohtausta en aiemmin muista nähneeni ainakaan siten, että olisin huomannut sen pimeässä pikaisesti näkyvän eläimen ja jukupätkä, onneksi se näkyi nyt, sillä se aiheutti pirun innostuneen fiiliksen.
Ja hei, kenen mielestä muka tuo Alligaattorin juliste ei ole yksi kaikien aikojen makeimmista.
Tähdet: (ainakin tällä hetkellä) ****
Alligaattori
Kun elokuva alkaa tälläistä kuvaa tarjoavalla kohtauksella
ja tottakai hidastettuna, sekä tietenkin ylvään musiikin tahdittamana, niin sitä rupeaa etsimään vähintäänkin Jerry Bruckheimerin ja Michael Bayn nimiä elokuvan tekijäluettelosta. Bayn suhteen tietää olevansa väärässä, jo elokuvan tekovuoden perusteella, mutta Bruckheimerin nimen puuttuminen saa epäilemään salanimen käyttöä.
Elokuva muuten myös päättyy samanlaiseen kohtaukseen.
Sota etelä-amerikkalaisia huumerikollisia vastaan käy kuumana, joten armeija on valjastettu narkoottisien aineiden vastustukseen. Kuumakalloinen ja itserakas helikopteripilotti Jake Preston (Nicolas Cage) on kiukkuinen, kun huumeparonien palkkaama tappavan tehokas ilkimyslentäjä Eric Stoller (Bert Rhine) saattoi jenkkilentäjiä ennenaikaiseen hautaan, mutta Prestonin pelkurimainen pako tilanteesta ei häntä itseään vaivaa laisinkaan. Tämä kohtaus jossa Preston selvästi karkaa tilanteesta vaivaa kyllä minua hieman. Koko elokuvan ajan osoitetaan hänen olevan juuri niitä itsensä ja muiden hengen vaarantavia egoisteja, jolloin elokuvan alku on ristiriidassa loppuosan kanssa, koska tässä ei näytetä idean olevan siinä, ettäkö Preston muka tuntisi syyllisyyttä ystäviensä kuolemasta ja se painaisi häntä. Toki siellä on se kostonhalu mukana, mutta tärkeämpää on se, että Cage pääsee muun muassa potkimaan ilmaa. Ihan oikeasti.
No kuitenkin, Preston valitaan osaksi sotavoimien Apache-kopteriryhmää jonka tehtävä on voittaa huumesota. Sitten tavataan ryhmän kouluttaja Brad Little (Tommy Lee Jones), joka on tietenkin se kovan rakkauden isällinen hahmo ja onpa siellä tietenkin myös se romantiikan kohdekin, lentäjä Billie Lee Guthrie (Sean Young), joka varoittelee Prestonin olevan vaaraksi myös itselleen, mutta lopulta kannustaa tätä tappamaan ihmisiä. Ja kunhan Preston ensin käynyt ne pakolliset baaritappelut, riidat komentajan ja tyttöystävän kanssa läpi, on hän oppinut...
No, ei oikeastaan mitään, sillä hirveä kiihko päällä hän menee ja ampuu Stollerin p*skaksi, joka sitten osoittaa hänen näköjään yksinään voittaneen koko sodan huumeita ja muuta pahuuta vastaan.
Onttouttaan kumisevaa patrioottista helikopteripornoa, jossa Apachet työntyvät joka reikään ja laukauksia roiskitaan kaikkialle (ihan oikeasti, siitä Apachesta jankataan kyllästymiseen saakka ja sitä kuolataan niin, että katsojan pitää laittaa kondomi päälle). Näyttelijöiden automaattiohjauksella suoritetut esiintymiset ja Top Gun-hiilipaperikopiojuoni ovat vain tekosyy päästä näyttämään pitkän jahkailun päätteeksi varsin tehokkaita lentotaistelukohtauksia ja siinä välissä voidaan kuunnella Phil Collinsin powerballadia, sekä katsella punaisena loimuavaa auringonlaskua. Eikä se mitään, sillä tätäkin särmätöntä Hollywood-elokuvaa on helppo ja kiva katsella, mutta kriittisellä päällä ollessa mieli tekee osoittaa Tulilinnuille sama osoite kuin Call of Duty-peleille: roskakori.
Tähdet: **
Tulilinnut
Jotenkin tuntuu, että verrattuna erääseen toiseen robottiseen elokuvasarjaan, on Robocop jäänyt etenkin aikojen saatossa hieman varjoon. Ei niin, ettäkö se olisi unohdettu, mutta kun eräskin Itävallan tammi teki paluun elokuvateollisuuden pariin, niin ajatus myös hänen paluustaan kenties tunnetuimpaan rooliinsa vei hieman huomiota Robocopin rebootilta, josta oltiin aluksi hyvinkin innoissaan. Kenties se johtuu siitä, että tuo pumping iron-mies on imagollaan dominoinut jopa niitä cyborgi-ilmentymiä joissa ei ollut mukana, sillä hänen tietokoneistettu muovinaamansa oli sellaisenaankin neljännen osan parasta antia, kun taas Peter Wellerin vaikutusvalta jäi vain kahden ensimmäisen robottipoliisin avuksi ja kun kolmas osa noudatteli sarjaa Batman et Robin, niin ehkä se on parempikin jäädä sinne turvalliselle alueelle. Tiettävästi jotkut eivät edes Robocop kakkosesta pitäneet, joten Robocop ei Welleristä huolimatta ole oikein profiloitunut kunnolla.
Vaikka nyt annoinkin ymmärtää, että Robocop olisi hieman unohdettu, niin se on sitä enemmänkin vain silloin kun puheeksi nousee tuo toinen 80-luvulla alkunsa saanut mekanosarja ja/tai kenties riippuen keskustelukumppanin iästä. Robocop kun ei ole kollegansa tavoin ollut elokuvallisilla ansiollaan esillä pitkään aikaan.
Robocop onkin kenties jäänyt parhaiten mieliin niinä kolmena elokuvana, joista ensimmäinen kuuluu sarjoihin super- ja ultracool, kun taas kakkonen jakaa enemmän mielipiteitä ja kolmannen kohdalla joutuu tarttumaan pilleripurkkiin selvitäkseen sen aiheuttamasta masennuksesta. Kaiken lisäksi se kolmas osakin tuli jo niinkin kauaa sitten kuin vuonna 1993. Mahdollisesti tuleva remakebuuttaus herättää bensaliekin jälleen roihuamaan, mutta eipä unohdeta, että Robocop on levittänyt usb-porttipiikkinsä muuallekin kuin Kurtwood Smithin aivoihin, sillä pakollisten sarjakuvien, lelujen ja pelien ohella siellä on parikin animaatiosarjaa ja mahdollisesi yllätystietona tulee se, että jopa kaksi liveaction-sarjaa on pitänyt hämärässä ollutta sarjaa elossa. Näistä muistini mukaan aiempi, vuosien 1994 - 1995 aikana tehty sarja olisi saanut esityksensä jopa meidän kuvaputkiradioissamme. Tosin mahdollisesti silloin jonkin kaapelikanavan puolella.
Mutta väliäkö sillä, koska nyt vuoroon pääsee kaksi elokuvan mittaista jaksoa sarjasta Prime Directives (2001).
Ja tiedän, että Robocop kirjoitetaan usein muodossa RoboCop, ja muistaakseni ensimmäisen elokuvan ekstoissa näytetyssä käskirjoituksessa se on Robo Cop, mutta fak tät sit! Minä en suostu sitä kirjoittamaan millään Black Eyed Peasin tyylillä.
Oletan myös, että Robocop on kaikille sen verran tuttu, ettei minun tarvitse kertoa ainakaan kokonaisuudessan ensimmäisessä elokuvassa esiteltyä syntytarinaa.
Tiivistetysti:
Lähtitulevaisuuden Detroitissa kyttä ammutaan palasiksi, mutta apuun säntää kaiken omistava OCP (Omni Consumer Products) joka teettää liharippeiden ja teknologian avulla cyborgikytän, Robocopin ja sitten pistetään mustan huumorin turvin kaikki pulveriksi.
Se on vähän niin kuin robottimuotoinen Judge Dredd, ok?
DARK JUSTICE
Sarjakuvamaiset terroristit ovat ottaneet panttivankeja kaupungintalolla, mutta Robocop (Page Fletcher) tulee tulee apuun. Valitettavasti pahiksia johtaa pääkallonaamioinen ja raskaasti aseistettu Bone Machine (Richard Fitzpatrick), jonka vuoksi Robocop epäonnistuu pelastusoperaatiossaan.
Toisaalla lisää rahaa ja valtaa havittelevan OCP:n johtoporras päättää tukea pyrkyrimäisen pikkupomo Damian Lowen (Kevin Jubinville) suunnitelmaa kaikkitietävästä ja kaikkea hallitsevasta supertietokoneesta, minkä tietenkin tiedämme jo tässä vaiheessa olevan huono ajatus, sillä tokihan tälläinen idea aina kääntyy luojaansa vastaan. Sitä ei kuitenkaan tässä käsitellä, sillä suurempi vaara OCP:lle on itse juonitteleva Lowe.
Robocop selvittää Bone Machinen olevan OCP:n aseistama, mutta ainoa johon pelti-ihminen voi luottaa on koneita vihaava veteraanikyttä John Cable (Maurice Dean Wint), joka joskus muinoin oli Robocopin ihmisminän, Alex Murphyn ystävä. Cable ei kuitenkaan ehkä ole kaikkein luotettavin henkilö ja tätä mieltä on ainakin OCP:n sisällä toimiva salaseura, joka ohjelmoi Robocopin sääntökirjaan Cablen tappamisen. Edessä on siis tuttua ohjelmoinnin vastustamista.
CRASH & BURN
Damian Lowe (Kevin Jubinville) on kiivennyt OCP:n korkeimmalle pallille ja aikoo otattaa entisessä Detroitissa, nykyisessä Delta Cityssa pakolla käyttöön edellisessa osassa mainitun kaikkea valvovan tietokonejärjestelmän. Tämän kunniaksi järjestetään kansanjuhla, johon osallistuminen on rangaistuksen uhalla pakollista kaikille kaupunkilaisille.
Okei, Dark Justicen ja tämän välillä on ollut kaksi muuta jaksoa (Meltdown ja Resurrection) ja niiden aikana on tietenkin tapahtunut seikkoja joiden väliin jääminen aiheuttaa Dark Justicesta Crash & Burniin hyppäämällä valitettavia aukkoja. Herääkin kysymys, että kuka pässi päätti laittaa vain neliosaisesta sarjasta jaksot väärässä järjestyksessä julkaisuun. Niissä jaksoissa on tietenkin kuvattu ilkeän Lowen nousua Delta Citya johtavaksi rosvoparoniksi, joka on valmis tapattamaan kaikki vastustajat. Robocopin (Page Fletcher) ollessa tietenkin oikeuden puolella, on hänestä tullut lainsuojaton, OCP:n, eli toisin sanoen Lowen omistaessa poliisin ja näin pois päin. Deaktivointia välttääkseen ja pahuuden paljastamiseksi Robocop on lyöttäytynyt yhteen tyranniaa vastustavien kapinallisten kanssa. Eli kyllä vain, tämä alkaa ideana muistuttamaan ikävästi Robocop kolmosta.
Lowea varoitetaan ottamasta tekoälyjärjestelmää käyttöön, sillä sen toimivuudesta ei ole varmuutta, varsinkaan kun OCP:stä kenkää saanut keskiyön kyttä, eli Geraint Wyn Davies aikoo pitää huolen HAL 9000:n serkun pahuudesta. Siispä Robocopin pitää jonkun The Matrixista hylätyn mimmin kanssa pitää huoli ettei näin pääse tapahtumaan.
Mitä hittoa, musiikissa on Morriconen spagettia, joka on kyllä hauskan kuuloista, mutta hiukan poissa paikoiltaan paikassa jossa "the future has a silver lining".
Ai niin, kuolleeksi luullusta John Cablesta (Maurice Dean Wint) on tietenkin tehty pahuutta pakotetusti palveleva Robocable (ei kun ihan oikeasti, Robocable). No kuitenkin, Robocable kimaltelee Robocopia enemmän.
Okei, aloitetaan tärkeimmästä, eli itse Robocopista. Page Fletcher ei ole Peter Weller, mutta se näkyy negatiivisesti oikeastaan vain Robocopin liikkeissä, joissa ei ole samaa sulavuutta kuin Wellerillä oli. Fletcher liikkuu pikemminkin kuin Robocopin alkoholisoitunut jalkapuolinen veli. Osittain tähän tietenkin vaikuttavat muut seikat kuin pelkkä näyttelijä itse, sillä varmastikaan Fletcherillä ei ole ollut Wellerin tavoin samanlaista harjoitteluaikaa ja mikä tärkeintä, juuri hänen vartalolleen räätälöityä pukua. Joten Fletcherin tiellä on hieman sama ongelma kuin kolmannen elokuvan Robert Burkella. Väärän kokoisissa kengissä liikkuminen. Mutta etenkin takaumien ihmisosuuksissa Flecther on varsin uskottava ja on kokonaisuutena kuitenkin huomattavasti onnistuneempi Robocop/Alex Murhy kuin mitä Burke oli missään vaiheessa omaa elokuvaansa.
Elokuvia pienempi budjetti ja television kiireisempi aikataulu näkyvät ymmärrettävästi siinä, että toteutuksessa on hyödynnetty oikopolkuja ja viimeistelyn puute on silminnähtävää. Niin sanottuun normaalimaailmaan liittyviä takaumia hyödynnetään runsaasti ja lähitulevaisuuden kuvauksessakin vältellään futuristisia ilmentymiä. Lähikuvia harrastetaan runsaasti, kuten myös sopivasti tunnelmaaa tuovaa, mutta myöskin ns. pahvilavasteita piilottelevaa pimeyttä. Muutamalla leikkauksella Prime Directives menisi läpi ihan minä tahansa perinteisenä kyttäsarjana. Silloin kun olemme siellä lähitulevaisuudessa ja mukana on Robocop, tai jotain muuta teknologisesti futuristista, niin maskeeraus on B-sarjaa ja esimerkiksi itse Robocopin metallirunko on hyvinkin kumisen näköinen. Välillä voi jopa nähdä sen joustavankin kuin autonrengas, puhumattakaan siitä ettei puvun maalauksessa olla onnistuttu tuomaan sitä elokuvista tuttua hienosti kiiltävää kromia, etc. Mutta koska sitä kuitenkin katsoo tätä hieman eri tavoin kuin elokuvaa ja kun vielä muistelee tämän olevan ajalta ennen Sarah Connor Chroniclesia, niin lievä kompurointi ja vastaava ei lopulta suuremmin visuaalisuudessa haittaa. Se on täsmälleen niin hyvä, kuin mihin on ollut mahdollisuus.
Mitä ei kuitenkaan voi antaa anteeksi, on äänimaailman kömpelyys, sillä se on parhaimmillaan mitäänsanomatonta, mutta pahimmillaan aivan kauheaa. Sarjan ambientmusiikki on tunnelmaan sopivaa, mutta ääniefektit ovat rumia ja varsinkin Robocopin kohdalla meinaa puklu tulla kun kuulee sen roskatynnyrikolistelun mitä hänen kohdalleen on siunattu. Tämän hahmon kohdalla kun ääniefektit ovat äärimmäisen tärkeitä ja sillä oltaisiin voitu piilottaa ne kumipuvun visuaaliset virheet, mutta ei, sitä on näköjään pitänyt juuri siinä kohdin säästää eniten.
Niin ja kun mainitsin sen musiikin, Teitä varmaan kiinnostaa tietää soiko tässä Basil Poledouriksen jylhä marssi.
Ei soi.
On muuten mielenkiintoista kuinka Robocop-todellisuuden Detroit muistuttaa oikeaa Detroitia. Teollisuudesta rikastunut kaupunki päätyy vararikkoon ja arvatkaa vaan joutuuko oikeakin Detroit Delta Citymaiseen uudelleensynnytykseen, jota muka pelastamaan tulleet yksityiset yritykset sitten hallitsevat fasistisella otteella.
Tv-sarjaversioksi Robocop ei ole mikään virheetön ja jättää jotain toivomisen varaan, mutta se ei ole huonokaan ja tekijöillä on selvästikin ollut intohimoa hahmoa ja OCP:n maailmaa kohtaan. Siispä mukana on runsain mitoin viittauksia varsinkin ensimmäiseen elokuvaan, televisio syöksee satiirisia uutisia ja mustan huumorin mainoksia, ja etenkin OCP:n rosvoparoneissa tuodaan esille Paul Verhoevenin elokuvassa ollutta hauskaa ilkeämielisyyttä. Yritysjohtajat puukottavat toisiaan selkään niin ahkerasti, että jopa Michael Myersilla alkavat kädet puutumaan. Parhaita hetkiä sarja tarjoaakin mustan huumorin saralla, kun esimerkiksi OCP:n omistama televisiokanava esittää puolueellisia OCP-uutisia joissa kerrotaan entisen OCP-kytän olleen kaupunkia piinannut terroristi, joka oli OCP:n varustama ja nyt OCP tarjoaa katsojille mahdollisuuden ostaa tuon terroristin varusteet.
Robocop-elokuviin liittyvien viittausten ohella tehdään huomioita silloisesta poliittisesta ilmapiiristä ja toki elokuvat kuten The Matrix, Frankenstein ja se toinen tunnettu robottinen elokuvasarja saavat osansa joko kuvallisissa, taikka suorissa dialogilainoissa.
Kuitenkin televisiosiirros on vienyt mukanaan Robocopin tappavimman tarkkuuden, joten tietynlaista tv-nyhveröintiä mukana. Vaikka esimerkiksi väkivaltaa ajatellen on jotenkin outoa, että Dark Justice on kuin koko perheelle suunnattu Robocop, sen selvästi vältellessä suoran fyysisen toiminnan esittelya, kun taas Crash & Burnissa viipaloidaan porukkaa yhtä verisesti kuin herätysjuhlissa.
Tähdet: ***
Robocop: Dark Justice
Robocop: Crash & Burn
Astronominen ilmiö tuo kaikki kuuhullut esille ja niinpä tohtori Karen (Ilona Elkin) saa puurtaa itsensä väsyneeksi selvitellessään kaikenlaisten pöpien metkuja. Yömyöhäinen metromatka pysähtyy ennen aikojaan, kun tuomiopäivän kultti päättää suorittaa sielunpelastusta johdattamalla junan harvat matkustajat ennenaikaiseen kuolemaansa.
Seuraa siis survivalismia kun ryhmä uhreja poukkoilee ilman Stallonen opastusta tunneleissa ja perässä seuraavat Jumalan sanansaattajat, joita on maailma täynnänsä.
Välillä hiukan sekavasti kulkeva elokuva, satunnaisen flashbackmäisen rakenteen, epätasaisten näyttelijäsuoritusten ja joidenkin turhalta vaikuttavien visuaalisten efektien vuoksi.
Karenia esittävä Ilona Elkin on ihan ok, mutta siellä joukossa on todellisiä pökkelöitä ja hätähousuja mukana. Jälkimmäisistä suurin osa kuuluu elokuvan pöpikulttiin ja saa siksi persoonallisuudestaan jotain anteeksi, mutta ei tietenkään kaikkea, sillä käkikellopäätäkin voi esittää muunlaisessakin muodossa kuin pelkästään koomisesti. Tässä tapauksessa kuuhullujen tahaton koomisuus kun vie pohjaa heidän pelottavuudeltaan. Mikä on surku, sillä nuo Räsäsen avustajat ristiretkellä kun kuitenkin ovat aikalailla elokuvan paras ajatus.
Mukana olevat mörköharhanäyt tuntuvat turhalta kikkailulta, sillä pöpeyttä ei aina tarvitsisi näyttää millään monsterikuvitelmilla. Tämän todistaa eräänlaista pöpien johtohahmoa esittävä Joan McBride, joka tuo kukkeliskuuajatukset parhaiten esiin olemuksellaan, ei esittämällä hassuja mörököllikuvia.
Se takaumarakennekin on sinänsä hieman tarpeeton, koska perusidea toimisi ilman sitäkin, varsinkin kun sitä kikkailua harrastetaan aika epätaisesti elokuvan aikana, jolloin se tuntuu ajoittain jälkijättöiseltä ratkaisulta.
Miltä tuntuu myös se he olivatkin oikeassa kertoessaan demonien tulosta-loppuratkaisu, joka The Descent kohtaa Klonkun-olentoineen on aika hassu.
Kuitenkin kun vähät välittää leikkausleikeistä, turhista (joskin mukavan vähäisistä) matonaamaefekteistä ja osasta näyttelijäsuorituksista, niin puukkoa heiluttavat uskovaiset joiden mielestä epilepsia on demonin kosketus joka tulee parantaa murhalla, aiheuttaa joitakin todella onnistuneita kylmänväreitä.
Ja musiikki on paria pullistelevaa hevivingutusta lukuunottamatta todella onnistunutta.
Ylimääräiset tielle tulevat ulokkeet kun leikattaisiin pois, olisi End of the Line hätyyttelemässä täysiä pistemääriä, mutta nyt vain lupailee sellaisesta.
Tähdet: ***
End of the Line
Kyttä Sean (Jeff Wincott) saa ylennyksen ja sen myötä siirron toiselle poliisiasemalle, jossa vieläpä odottaa vanha ystävä Danny (joku näyttelijä. Tästä lisää myöhemmin). Siispä kaikki on hyvin ja mukavasti, tai ainakin loistavasti. Paitsi no tietenkin se Danny tapetaan ja asialla ovat isoraharikolliset, apunaan korruptoituneet poliisit. Koska Sean ei voi luottaa kollegoihinsa täällä uudessa paikassa, pyydetään apuun entinen pari Billie (Cynthia Rothrock) ja sitten oman käden oikeudella potkitaan vihulaisia naamaan. Ja syytä onkin, sillä pahikset aikovat nostaa luvatta rahaa ja vieläpä järjestävät laittomia potkutappelukisoja.
Kuten ylläolevasta ilmenee, niin mitenkään originellin oloinen elokuva ei Martial Law 2 ole, mutta sen minkä se menettää yksilöllisyydessä ja innovatiivisuudessa, se voittaa...
öö...
no, kuitenkin.
Jeff Wincott ja Cynthia Rothrock pelaavat hyvin yhteen ja heidän ansiostaan tappelukohtaukset kulkevat mallikkaasti. Tosin valitettavasti he eivät oikeastaan juuri yhdessä pahiksia murjo, vaan samanaikaisesti erillään toisistaan. Sitäkin olisi voinut tapahtua useammin.
Aikansa muotikuvaus, enemmänkin kasariin yhdistettävine olkatoppauksineen ja käärittyine takinhihoineen on huvittavaa, ja onhan mukana aina erinomaisen luihu Billy Drago.
Itse asiassa nämä muutamat hyvät asiat tässä elokuvassa painavat sen verran paljon, että niiden ansisota voin kuvitella katsovani Martial Law kakkosen useampaan otteeseen tulevaisuudessa. Vaikk'eivät ne elokuvasta varsinaisesti hyvää tee. Miten sitten hyvän haluaakin tulkita.
Loistavaa on se, että takakannessa olevassa juonikuvauksessa toistuvasti kutsutaan Seanin vanhaa ystävää nimellä Tony ja se tehdään jokaisessa neljällä eri kielellä olevassa kuvauksessa.
Ei tässä elokuvassa ole tyyppiä nimeltä Tony.
Tämä on niitä elokuvia joiden tekijäinformaatio on jopa itse elokuvassa epäluotettavaa, joten Dannyn esittäjäksi on joissakin yhteyksissä mainittu L. Charles Taylor, mutta se ei pidä paikkaansa, sillä hän esittää elokuvassa toista hahmoa. Turhankin suuren vaivannäön jälkeen en edelleenkään saanut selville kuka sitä Dannya oikein esittää ja lopulta totesin, että enhän minä edes välitä.
Mutta ei se mitään, sillä onhan hienoa kuinka tässä minulla olevassa versiossa kanteen on ainoana päässyt elokuvassa pääpahiksen lihaskimppuapulainen (Evan Lurie), jonka rooli on ymmärrettävästi sivusellainen. Mitä turhaa sitä nyt tuhlaamaan kuva-alaa päätähdille.
Tähdet: **
Martial Law 2: Undercover
Poliisi Christine (Cynthia Rothrock) on aikeissa mennä naimisiin kollegansa Nickin (Marshall Teague) kanssa, mutta joutuu peruuttamaan häät, taikka sitten siirtymään Jörg Buttgereitin linjoille, sillä sulhasehdokas kuolee työnsä ääressä. Murhaaja, miesvihainen Nina (Lydie Denier) päätyy vankilaan ja Christine ottaa mallia Martin Riggsistä, pukeutuen grungemuusikoksi, aloittaen tyhjien pullojen keräilyn asuntovaunussaan ja katsellen surumielisesti kuolleen rakkaansa valokuvaa. On siellä koirakin.
Onneksi Nina pakenee vankilasta ja ottaa kiusaamisensa kohteeksi ex-poikaystävänsä, miljonääriplayboy Lawton Hobbsin (Daniel "Clarke Garrison" McVicar), joka tietenkin palkkaa huonolla menestyksellä henkivartijan hommiin siirtyneen Christinen avukseen. Kostonhimoinen Christine saakin tästä keinon nousta ylös masennuksen syövereistä ja potkia pahiksia anaalirauhaseen, rinnallaan jatkuvasti puujalkavitsaileva Lawton. Nina ei olekaan varsinaisesti Lawtonin perässä, vaan tämän veljen Davidin (Robert Miano), joka kanssa hän aikoinaan veti rahanväärennystoimintaa. Tottakai Nina sitten ampui Davidia, joka joutui siksi pöpilään, mutta onneksi hän ehti piilottaa väärennoksissä käytettävät laatat, jotka pahiksemme tietenkin haluaa itselleen.
Kun tälläisten juuri ja juuri B-tasolle yltävien halpistoimintaelokuvien kohdalla naureskelen käännösvirheille, niin en kommentoi niitä negatiivisessa muodossa, jo pelkästään siksi ettei minulla ole varaa kritisoida muiden kirjoitusvirheitä. Tälläisissä julkaisuissa kun osa nautinnosta syntyy nimenomaan tekstissä ilmenevistä lapsuksista ja voi pojat, Guardian Angel on sellaisten kultakaivos. Kun donitsit ovat dounats, poreallas on jacutsi ja kaikki teksti on kirjoitettu yhteen putkeen, tehden epäselväksi kuka sanoo ja mitä, niin sehän on vain loistavaa. Mieleeni palaa ammoinen piraattikasettiversioni elokuvasta Star Wars: Pimeä uhka, jossa "i have a bad feeling about this master" oli "mul on paha fiilis masteri" ja näin ollen kun Guardian Angelissa pidätyskohtauksessa huudettu "freeze!" kääntyy muotoon "pysäköi tuonne!" ja "drop it, now!" on "päästä se, no!", niin voiko sitä muuta tehdä kuin väristä innosta. Sekavan asettelun, jatkuvien kirjoitusvirheiden ja selvien pähkähullujen virhekäännösten ohella on hienoa, kuinka toistuvasti suomennoksessa on vain osa päätetty kääntää toiselle kielelle, mikä johtaa repliikkeihin kuten "parasta, että kutsus back-upia."
Kutsus?
Mutta nämä ovat tietenkin vain suomiversion meille tuomia ilon hetkiä ja eivät varsinaisesti kuulu itse elokuvaan, joka onneksi itsessään ilman kielikäännöksiäkin on yhtä hupsun tökerö ja Cynthia Rothrock onkin aivan liian pätevä toimintatähti tälläiseen roskaan.
Toimintaa on hyvin paljon paljon ja parasta siinä on se, että vaikka leikkauksessa onkin koetettu hakea nopeutta, niin se ei ole nykyisen kaltaista hysteeristä lähikuvaa, vaan liikkeistä saa jopa selvää. Mikä tosin ei ole kuitenkaan aivan hyväkään juttu, sillä vaikka Rothrockin jalka nouseekin sellaisiin korkeuksiin, että tarvitaan kiikarit avuksi, niin koreografia on näemmä jätetty näyttelijöiden itsensä improvisoitavaksi ja täten valtaosa turpaansa saavista ansaitsisi sitä huonon eläytymisensä johdosta. Porukka säntäilee ympäriinsä kuin muurahaiset jonkun virtsatessa heidän pesäänsä. Tämä tekee ymmärrettävästi hallaa Rothrockin kykyjen esittelyille. Eikä kyse ole siitä, ettäkö tällä muiden kömpelyydellä haettaisiin jotain realismia, esittäen etteivät kaikki ole kung fun taitajia, sillä tokihan tälläisessä elokuvassa väitetään juuri päinvastaista.
Heikosta toteutuksesta huolimatta on siltikin mainiota, että mukana on hyvin runsaasti toimintaa, koska sillä viedään huomiota pois pinnallisen kömpelöstä juonesta ja pääosin puisevien näyttelijöiden kiviseinäimitaatioista. Etenkin elokuvan vapaimmassa roolissa, eli sekopäisen Ninan roolissa oleva Lydie Denier on aivan kauhea ja mieleni tekeekin matkustaa ajassa antamaan hänen isälleen kondomi. Onnneksi Denier ei ole tehnyt vuoden 2007 jälkeen yhtäkään elokuvaa. Ehkä se kannattaa pitää sellaisena.
Parasta elokuvassa Rothrockin ja suomennoksen ohella on Daniel McVicar, jonka näsäviisaan vitsaileva tyyli rentouttaa tunnelmaa mainiosti. Sillä kaikista B-kliseistä huolimatta (ja niiden vuoksi) Guardian Angel on turhan ryppyotsaisen kireä. Oletan, että tässä on oikeasti haluttukin tehdä jotain Tappavan aseen kaltaista dramaattisempaa, väitetyn aikuista toimintaa, mutta kun kyvyt yltävät vain Fred Olen Rayn tasolle, niin ei ehkä olisi kannattanut. Olisivat vain antaneet McVicarin kettuilla enemmän ja unohtaneet muka vakavat tilanteet.
Sen verran pitää vielä palata näihin käännösjuttuihin ja vastaaviin, että on hauskaa kuinka pihalla takakannen juonikuvauksen kirjoittaja on ollut. Ei se, että siinä väitetään Rothrockin hahmon olevan salapoliisiksi ryhtynyt henkivartija, kun kyseeessä on poliisista henkivartijaksi siirtynyt henkilö, mutta kun tässä väitetään elokuvan päättyvän "rakkaudenkolmioon, täynnä halua", niin minäkin tahtoisin tietää, että ketkä ne siinä kolmiossa ovat ja missä se itse triangeli on.
Tähdet: **
Guardian Angel
.JPG)
