Movie monday: Tuntematon

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Tuntematon

.
.
.
"Valtavirran ja massamedian jalkoihin jää usein hienoja pienempiä teoksia. Niillä ei ehkä ole miljoonabudjettia ja suunnatonta mainoskampanjaa. Nyt on tilaisuutesi suositella elokuvaa, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan."

Tuorein Movie monday-haaste tuntuu jotenkin kovin läheiseltä, sillä usein luonani vierailevat ihmiset kyselevät elokuvahyllyäni tarkastellessaan "mikä tää on? mistä tää kertoo? millanen tää on?" Kyse ei ole niinkään siitä, ettäkö valikoimani koostuisi nimenomaan joistakin todella obskuureista elokuvista, mutta hyvin suuri osa siitä edustaa elokuvia jotka eivät ole aivan niin rummutettuja ainakaan muualla kuin lajityyppiharrastajien seurassa. Siispä average Joe ja Jill ovat hämmennyksen vallassa kun elokuvia löytyy myös teatterivalikoimien ja videovuokraamoiden uutuushyllyjen ulkopuolelta.
Toisaalta jotkut elokuvat joista "kukaan ei ole koskaan kuullutkaan" eivät aina ole oikeasti kovinkaan harvinaisia. Joskus elokuvat ovat ihmisille tuntemattomia koska ne ovat lajityypeistä joita he eivät juuri seuraa, ne ovat liiian vanhoja, ne ovat liian uusia, niissä puhutaan muuta kuin englantia, ne ovat piirrettyjä, etc. Ja joskus niistä ei vain olla koskaan kuultukaan.

Killing Zoe on esimerkiksi elokuva joka ei mielestäni ole saanut tarpeeksi huomiota, edes siitä huolimatta että siihen yhdistetään Quentin Tarantinon nimi, mutta toisaalta sitä ei nyt kuitenkaan voi kovin harvinaiseksikaan kutsua kun tuntuu kuin joka ainoa elokuvia myyvä liike pitäisi sitä valikoimissaan.
Joten kun kohta vihdoinkin esittelen elokuvia joita pidän sellaisina etteivät ne ainakaan ole tänä päivänä tarpeeksi huomioituja, niin itsekin ymmärrän että osa niistä on saattanut julkaisuaikanaan olla jopa hittielokuvia ja osassa niistä on hyvinkin tunnettuja tekijöitä (esim. Guillermo Del Toro) mukana.
Listauksen sijaan pistänkin vain kuvamuodossa ensimmäisenä mieleeni tulleet elokuvat joista osa on varmasti kuullut, mutta tarpeeksi moni ei. Jokainen niistä on kuitenkin sellainen joita suosittelen, vaikkakin ehkä joitakin pienellä varauksella.

Futurama: Moniniskainen Monsteri / Benderin Peli / Vihreän Ajan Tuolle Puolen

Futurama oli ja on tv-sarja joka alkuperäisellä (suomeksi laskettuna) neljällä kaudellaan on aiheuttanut niin kovia nauruja, että niillä rikkoisi Kiinan muurinkin hunnien iloksi. Siispä olin hyvin hyvin iloinen, kun kirvestä maistanut sarja sai Herbert Westmaisesti uutta eloa suoniinsa neljän elokuvan muodossa (tai tv-elokuvan, erikoispitkän jakson, tms.) ja vaikka ensimmäinen niistä, Benderin Jättikeikka (Bender's Big Score, 2007) oli ehkä lievä pettymys ollessaan käytännössä vain venytetty perusjakso, niin se oli silti odotuksiini nähden tarpeeksi hauska jotta uskalsin todeta sen olleen parempi kuin saman vuoden toinen ja paljon isompi Matt Groening-elokuva, eli The Simpsons Movie.

Nyt voisinkin ottaa esille ne loput kolme, joista en ole kirjoittanut siitä yksinkertaisesta syystä etten ole kirjoittanut niistä.

No, oikeastaan ne kaikki ovat edelleen "vain" venytettyjä perusjaksoja ja jotenkin tuntui, että jos kirjoittaisin jotain niistä niin se olisi kolmeen kertaan naputeltua lähes identtistä tekstiä. Joten tiivistetään asiaan pistämällä ne kaikki yhteen.

Moniniskainen Monsteri (The Beast With a Billion Backs, 2008)

Ensimmäinen näistä kolmesta Futurama-elokuvasta sisältää friikeimmän idean.

Taivaalle repeää ulottuvuuksien välinen reikä jonka ennustetaan tarkoittavan maailmaloppua, mutta mitäpä tuosta sillä Fry (Billy West) on juuri alkanut seurustelemaan Colleenin (Brittany Murphy) kanssa. Kun Fry huomaa joutuvansa jakamaan suhteensa Colleenin neljän muun poikaystävän kanssa, ei hän ole valmis moiseen ja tuntee pettyneensä rakkauteen. Pian tuosta aiemmin mainitusta ulottuvuusreiästä ilmaantuu lonkero joka on tunkeutunut Fryhin aiheuttaen hänelle nautintoa ja halua jakaa rakkautta eteenpäin, mikä tarkoittaa että pian Fryn johdolla lonkero-olento Yivo (David Cross) ottaa enemmän ja enemmän ihmisiä hallintaansa. Yivo harrastaa seksuaalista penetraatiota minkä ehtii, kunnes viimein Leela (Katey Sagal) saa ihmiset tajuamaan ettei Yivo halua oikeasti vain jakaa kollektiivista rakkauden sanomaa, vaan harrastaa seksiä mahdollisimman monen eliölajin kanssa. Yivo kuitenkin ymmärtää tehneensä väärin ja vapauttaa ihmiset ja päättää kokeilla normaalia suhdetta heidän kanssaan. Yivo kosii universumia ja muiden mukana ihmiset muuttavat hänen luokseen Taivaaseen, jättäen Maan robottien hallintaan. Koska Yivo edustaa Taivasta ja sinne eivät robotit pääse, niin mustasukkainen Bender (John DiMaggio) päättää apulaisineen valloittaa Yivon väkipakolla, mutta koska ilmenee että Fry oli ollut yhteydessä Benderiin ja täten tavallaan pettänyt suhteessaan, päättää Yivo karkoittaa kaikki luotaan. Ihmiset joutuvat palaamaan kotiinsa ja Yivo sulkee ulottuvuuksien välisen aukon, mutta onneksi hänellä on mukanaan ainoa todellinen rakkauden kohde, Colleen.

Moniskainen Monsteri viittaa tietenkin jo englanninkielisellä nimellään vanhoihin tieteis- ja atomihirviöelokuviin, mutta Tarantulaa ja Themia, tai edes It Came From Outer Spacea enemmän mieleeni nousee Body Snatchersin ja etenkin Heinleinin Puppet Mastersin kaltaiset mielenhallintatarinat. Etenkin Puppet Mastersin elokuvaversio tuli mieleeni Moniniskaisesta Monsterista, sillä samoin siinä kuin tässäkin ihmiset hallintaansa ottava olento tavallaan addiktoi uhrinsa ja ollessaan irrallaan he vain haluavat takaisin koska kärsivät vieroitusoireista. No, Moniniskaisessa Hirviössä ei maata kuola poskella kärsimässä liskojen yöstä, mutta kuitenkin.
Niin ja tottakai mieleen tulivat myös kaikki ne hentait joissa aina joku lonkero-olento pökkii neitoja.

Benderin Peli (Bender's Game, 2008)

Dungeons & Dragons-pelistä innoitusta hakea Benderin Peli taitaa tarjoilla kyllä enemmänkin Sormusten Herra-viittauksia, mutta samapa tuo.

Pimeä aine, eli Nibblonialaisten uloste jota käytetään polttoaineena on lopussa ja rosvoparoni Äiti (Tress MacNeille) pitää hintoja äärirajoilla. Samalla kun mietitään korviketta pimeälle aineelle, kärsii Bender eräänlaisesta identiteettikriisistä huomatessaan ettei hänellä ole mielikuvitusta, koska sellaista ei ole häneen ohjelmoitu. Pyrkiessään käyttämään mielikuvitusta pelatessaan Dungeons & Dragonsia Bender sekoaa ja kuvittelee elävänsä vasta löydetyssä mielikuvituksessaan, joutuen tämän vuoksi mielisairaalaan.
Toisaalla Äiti haluaa saada professori Farnsworthin (Billy West) Antikäänteiskristallin jonka avulla pystyttäisiin tuhoamaan pimeän aineen vaikutus ja täten lopettamaan Äidin polttoainemonopoli, jonka hän on saanut aikaan vangitsemalla Nibblonialaiset ja pistämällä heidät ulostamaan jatkuvalla syötöllä. Samaista professorin kristallia käytetään juuri D&D:n pelinoppana ja kohta sen vaikutuksen ansiosta sankarimme päätyvät Benderin mielikuvitukseen tyypillisiksi roolipelihahmoiksi ja samalla huomataan, että se mikä tapahtuu fantasiamaailmassa toteutuu myös todellisuudessa, joten siellä ei parane kuolla.
Sitten palataan todellisuuteen ja sankarit voittavat muuttamalla pimeän aineen tavalliseksi sonnaksi, joten uusi polttoaine on keksittävä.

Tämä elokuva on kieltämättä aika sekavan oloinen ja välillä mieleen tuleekin ajatus, että kyseessä on enemmän ylijäämäideoista koottu tilkkutäkki kuin täysin harkittu tarina. Lähtötilanne siitä kuinka kärsitään polttoainepulasta on ihan hyvä idea samaan tapaan kuin se sarjassa ollut Maapallon lämpenemistarina ja Benderin murehdinta siitä ettei häneen ole ohjelmoitu mielikuvitusta oli veikeä ajatus myöskin, mutta heti kun Bender sekoaa päätyen mielisairaalaan ja varsinkin kun siirrytään siihen fantasiamaailmaan muuttuu elokuva ihan silkaksi irtovitsi- ja populaarikulttuuriviitekokoelmaksi joka ei tunnu oikein tietävän mihin suuntaan edetä, kunnes yllättäen pistetään seinä eteen. Toki siellä on runsaasti hauskoja kohtauksia ja muuta joiden vuoksi elokuvasta tulee hyvälle tuulelle, mutta juonellisesti se tuntuu olevan kuin hysteerinen skitsofreenikko huvipuistossa.

Vihreän Ajan Tuolle Puolen (Into The Wild Green Yonder, 2009)

Viimeisessä elokuvassa Fry ja kumppanit käsittelevät luonnonsuojeluteemaa.

Kun Amyn (Lauren Tom) rosvoparoni-isä Leo (Billy West) päättää tuhota pienen galaksin rakentaakseen planeetoilta toisella yltävän jättiminigolfkentän ja samalla kuolisi useampi eliölaji sukupuuttoon, päättää Leela kapinoida vastaan ja aloittaa feministisen luonnonsuojeluliikkeen jonka vuoksi hänestä tulee lainsuojaton. Luonnollisesti tulevaisuudessa luonnonsuojelu on laitonta toimintaa.
Samaan aikaan Fry huomaa omaavansa kyvyn lukea ajatuksia ja saa joltain Spahn Ranchilta karanneilta foliopäiltä tehtäväkseen pelastaa samaiset eliölajit kuin mitä Leela aikoo suojella, mutta soluttautuessaan Leon työntekijäksi luulee Leela Fryn olevan pahis ja Fry ei voi kertoa Leelalle todellisia aikomuksiaan koska salaperäinen ajatuksia lukeva Varjolaiset-rotu on aikeissa tuhota kaiken mitä edessään näkee. Sopivasti tuon Varjolaiset-rodun viimeinen eloonjäänyt on Leelan luonnonsuojeluliikkeen maskotiksi nostama demoninen iilimato. No, lopulta avaruussperma kohtaa avaruusmunasolun ja muinoin sukupuuttoon kuolleet eläimet heräävät henkiin. Demoninen iilimato tapetaan ja syödään.

Vihreän Ajan Tuolle Puolen on suosikkini näistä kolmesta, mutta kahden edeltäjänsä tavoin se on lopulta kuitenkin vain tavallinen tyypillinen perusjakso jossa kyllä on paljon hauskoja kohtauksia, suuri määrä tieteistarinaviittauksia, hyvää ääninäyttelyjä, mainio musiikki ja visuaalisesti se on tutun tyylikäs.
Pidin erityisesti tässä elokuvassa olevasta Varjolaiset-rodun iilimadosta joka on ensinnäkin vastenmielisen näköisen, raivokkaan verenhimoinen ja silti rotunsa viimeisenä edustajana se tulisi pitää elossa ja näin Leelakin ajattelee vaikka samainen otus koettaa taukomatta imeä neidin kuoliaaksi.
Ja liekö tuo iilimato viittaus Stargate-sarjan Goa'uldeihin.

Kuten Benderin Pelissä, myös Vihreän Ajan Tuolle Puolen sisältää tarinaosuuden joka ei johda oikeastaan mihinkään ja joka olisi ollut enemmän edukseen omana erillisenä jaksonaan, sillä tässä muodossa se on vain ylimääräistä tavaraa. Alkupuolella kun esitellään juonikuvio jossa Bender ihastuu gangsterin vaimoon ja päättää voittaa pokeripelin saadakseen rahaa jonka avulla hän voisi sitten paeta ihastuksensa kanssa ja sitten se lopetaan kuin seinään, eikä asiaa enää jatkossa mainita.

Vaikka nämä Futurama-elokuvat ovat kaikki varsin hauskoja ja onnistuneita tuotoksia, niin ne eivät oikein tunnu elokuvilta, millaisena elokuvan nyt haluaakaan käsittää. Jokaisen niistä olisi voinut kutistaa yhteen normaalipituiseen jaksoon ja ne olisivat toimineet aivan yhtä hyvin (tv:ssä esitettyinähän ne ovat pilkottu osiin, kuten Suomalaisien elokuvien kohdalla usein tehdään) ja lopulta se on vain osoitus kuinka onnistunut itse sarja oli, koska siihen ei ollut jonkinlaisen tason noston vuoksi oikeastaan lainkaan tarvetta tehdä elokuvia.

Futurama on kuitenkin erittäin hauska niin tv-sarjana kuin elokuvinakin. Sen (ainoaksi) ongelmaksi voidaankin lukea sen jonkinlainen rajoittuneisuus tieteistarinoihin, jonka vuoksi niistä kiinnostumaton ei kenties halua kuluttaa aikaansa katsomalla sarjaa jota täysin ymmärtääkseen tulee tuntea Asimovin, Robby the robotin, Christopher Piken, Babylon viiden, Starship Troopersin ja monien muiden lisäksi monta muutakin eritoten tieteistarinoihin liittyvää asiaa. No, onhan siinä sentään värikkäitä kuvia.

Nyt vain sitten odotetaan lievässä hermostuneisuuden tilassa uusien jaksojen saapumista tänne saakka.

Tähdet: ***

Moniniskainen Monsteri
Benderin Peli
Vihreän Ajan Tuolle Puolen

Ukkossydän (Thunderheart, 1992)

Muksuna minulla oli huoneeni seinät vuorattu elokuvajulisteilla ja tämän elokuvan juliste oli yksi niistä, eikä se edes ollut mitenkään "hyvän" näköinen. Mutta elokuvasta pidin ja se riitti.

Ukkossydän on hakenut inspiraationsa tositapahtumista, joista tämänkin elokuvan ohjannut Michael Apted oli tehnyt myös varsin onnistuneen dokumentin Incident at Oglala. Ja vaikka fiktiolla ja faktalla on luonnollisestikin eroja, niin samankaltaisuuksiensa vuoksi Oglala ja Ukkossydän sopivat sen verran hyvin yhteen, että niitä melkein pitäisi (jos eivät jo ole) myydä yhdessä ja samassa paketissa.

Etelä-Dakotalaisessa Sioux-reservaatissa on tapahtunut murha ja FBI:lla on vaikeuksia selvittää sitä. Ongelmia aiheuttaa erityisesti se, ettei valkoinen mies ole tervetullut alueelle ja he eivät täten saa ketään puhumaan tapahtumista. Siispä viranomaiset ajattelevat Ray Levoin (Val Kilmer) olevan avuksi, sillä hän on sukujuuriltaan Sioux ja ehkä veriperintönsä vuoksi myös muut intiaanit olisivat hänen läsnäololleen avoimempia. Ray ei kuitenkaan ole järin tietoinen sukujuuristaan, tai edes arvosta niitä, eikä täten todellakaan laske itseään intiaaniksi ja Rayn parina toimiva veteraani Frank Coutelle (Sam Shepard) uskookin hänen olevan kenties enemmän haitaksi kuin hyödyksi, mutta sitä ottaa sen avun jonka saa.
Intiaanit ovat jakaantuneet pitkälti kahteen ryhmään:
A. Ovat traditionalistit jotka haluavat kaikin tavoin vältellä valkoista kosketusta.
B. Ovat uudismieliset jotka puolestaan Rayn tavoin ovat ehkä liiankin vikkeliä unohtamaan menneisyytensä.
Hmm, ettei se vaan olisi mikrofoni joka juuri auton ikkunasta peilautui.
Uudismielisten heimojohtaja Jack Milton (Fred Ward) toimii yhteistyössä FBI:n kanssa, mutta hänen henkisesti ja fyysisesti loukkaava tapansa toimia aiheuttaa enemmän kahtiajakoisuutta kuin yhdistämistä. Enemmän hyötyä voisi olla heimopoliisi Crow Horsesta (Graham Greene), mutta etenkin Ray vastustaa perinteisiin jälkien seuraamiseen uskovaa Crow Horsea, ei niinkään hänen metodiensa vuoksi vaan koska hän on etenkin visuaalisesti tyypillisempi intiaani. Crow Horsesta tulee kuitenkin ymmärrettävästi juuri se Rayn suurin apu.
Se mitä seuraa on aika helposti ennakoitavissa olevaa. Eli Ray ihastuu saastunutta vettä tutkivaan Siouxiin, Maggieen (Sheila Tousey), näkee kuinka huonosti intiaaneja kohdellaan ja alkaa pikku hiljaa avautumaan ja hyväksymään verenperintönsä. Mukana on muutamia hallusinaatioita, Ray löysää kravattiaan ja puhutaan kryptisiä skinwalkereista ja muusta tutusta. Niin ja tottakai Rayn saapuminen oli ennustettu, kuten myös se että hänen tehtävänsä on toimia jonkinlaisena kansojen pelastana sun muuna.
Ray alkaa uskomaan Jack Miltonin uudismielisten olevan tutkittavan murhan takana ja traditionalistien olevan viattomia, mikä on jo sinänsä loogista koska uhri aika selvästi kuului heistä jälkimmäisiin ja täten muilta löytyisi enemmän motiiveja hänen tappamisekseen. Kun muu FBI epäilee paikallisen huligaanin, Jimmyn (John Trudell) olevan syyllinen, niin kuten edellä mainittua ei Ray ole enää tässä vaiheessa samoilla linjoilla.
Jimmy löydetään ja pidätetään, mutta samaan aikaan Ray saa selville että tutkittavana ollut murha oli ollut joidenkin pukumiesten junailema lavastus jonka avulla saataisiin juuri perinteisiin nojautuvat intiaanit ahdinkoon ja uudismieliset voittoon jotta reservaatissa voitaan aloittaa vastustettu kaivostoiminta, joka tietenkin siis liittyi siihen saastuneeseen veteen. Todisteet viittavat siihen, että niin sekä Frank että Jack ovat osallisina rikoksessa ja kun Maggie löydetään kuolleena niin Ray ja Crow Horse päätyvät pakenemaan pahiksia, mutta nyt täysin intiaaniuutensa hyväksynyt Ray apunaan muut reservaatin asukkaat ovat voittoisia.

Silloin muinoin kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa se toimi paremmin, sillä nyt tässä välissä on ehkä tullut nähtyä liikaa samantyylisiä elokuvia jotta Ukkossydän tekisi enää samanlaista vaikutusta. Ja tottakai se Oglala-dokumentin näkeminen vaikutti jonkin verran myön tämän elokuvan katselemiseen.
Tämä on kuitenkin edelleen erinomaisesti näytelty ja sujuvasti ohjattu jännityselokuva, mutta se kulkee sen verran tuttuja latuja ettei siinä tule oikein mitään ihmeellistä vastaan. Intiaanimytologiat ja peyotejutut eivät lopulta ole oikeastaan muita kuin mausteita ja vaikka elokuvan tapahtumat olisivat sattuneet viikinkikylässä, taikka Jämsässä, niin se tuskin olisi olisi elokuvaa muuttanut muuten kuin visuaalisesti. Eikä siinä mitään, perustarina on tuttuudestaan huolimatta kuitenkin ihan hyvä ja sen tukemana tehdään pätevää elokuvaa, mutta parhaimman kokemuksen saadakseen ei kannata odottaa tajunnanräjähdystä ja parasta olisi jos ei hirveästi muutoinkaan olisi nähnyt vastaavan kaltaisia elokuvia.

Tähdet: ***
Ukkossydän

Movie monday: Someone new

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Someone new

.
.
.
Toistaiseksi tuoreimmassa Movie monday-haasteessa kysytään seuraavaa:
"...kuka on sellainen näyttelijä, joka on noussut lempinäyttelijöidesi joukkoon vastikään? Muistatko mikä oli ensimmäinen elokuva, jonka kyseiseltä näyttelijältä näit? Kolahtiko heti vai menikö hetken aikaa ennen kuin näyttelijä vahvisti paikkansa lempinäyttelijöidesi joukossa?"
Koska kysymys on sen verran samanlainen (tai ainakin minä tulkitsen sen niin) kuin eräs aiemmista Movie monday-haasteista, niin tarjoan saman vastauksen.

Hyökkäys Poliisiasemalle (Assault on Precint 13, 1976)

Ensimmäinen, vaan ei viimeinen John Carpenterin Rio Bravo-mukaelmista.

Syrjäisemmässä osassa Los Angelesia ollaan sulkemassa poliisiasemaa numero 13 ja suurin muutto on jo tehty, enää on luutnantti Ethan Bishopin (Austin Stoker) tehtävänä sulkea ovet ja sammuttaa valot. Samaan aikaan koko kaupunki on hätää kärsimässä katujengien kasvun myötä ja asema 13 tulee viimeisenä yönään kokemaan jengien läheisyyden.
Katuja partioivat ilmeettömät ja kylmäveriset jengiläiset kuin Tappajahai uimareita ja uhriksi valikoituu jäätelöauton kuljettaja (Peter Bruni), mutta valitettavasti väärään paikkaan pysähtyivät myös Lawson (Martin West) tyttärensä Kathyn (Kim Richards) kanssa ja myös tytär tapetaan. Vihoissaan Lawson ampuu yhden jengiläisistä ja joutuu siksi pakenemaan päätyen tuolle sulkeutumassa olevalle asemalle.
Toisaalla Starker (Charles Cyphers) on kuljettamassa vankeja, mukanaan muun muassa erityisen vaarallisena ja karismaattisena pidetty murhaaja Napoleon Wilson (Darwin Joston) kun yksi vangeista osoittaa sen verran pahoja flunssan oireita, että on syytä tehdä muutos matkaan ja se muutos on pysähtyminen asemalle 13.
Kohta siis Bishopin ja parin muun paikalla olevan seurana ovat muutama vanki, parisen vanginvartijaa, ja yön pimeydessä vaanivat kostonjanoiset jengiläiset. Sähköt katkaistaan, puhelin mykistyy, jokainen ulos tuleva kaatuu kuolleena maahan. Jengiläiset eivät aio vain odotella uhriensa saapuvan ulos, eivätkä sisällä olevat aio tyytyä osaansa maalitauluina.
Nopeasti asemalla oleva joukko rupeaa harvenemaan ja niin poliisien kuin rikollistenkin on toimittava yhteistyössä jos aikovat selviytyä ainakin aamuun asti hengissä. Osa pysyykin elävien kirjoissa.

Tunnetustihan Hyökkäys Poliisiasemalle on hakenut innoituksensa Rio Bravosta ja Night Of The Living Deadista ja varsinkin jälkimmäinen elokuva tulee mieleeni useammankin kerran elokuvaa katsellessani. Stokerin esittämä Bishop on samankaltainen maalaisjärjellä toimiva päähenkilö kuin Duane Jones NOTLD:ssa, ja tottakai, myös ihonvärin vuoksi hahmot tulee yhdistettyä toisiinsa. Mutta molemmissa on myös se kovia kokenut henkilö joka viettää elokuvan eräänlaisessa katatonisessa tilassa, molemmissa ulkoa saapuva uhka toimii eleettömästi ja hiljaisesti, ja vaikka Hyökkäys Poliisiasemalle ei ole varsinaisesti kauhuelokuva, niin se tottavie suurelta osin tuntuu sellaiselta. Etenkin ne kohtaukset joissa jengiläiset kaartelevat autollaan jäätelökauppiasta ovat kuin katselisi Alienia taikka aiemmin mainitsemaani Tappajahaita ja Carpenterin erinomainen sykkivä ja uliseva musiikki aiheuttaa parhaimmillaan niin kylmiä väreitä, että Robin Williamsillakin nousevat karvat pystyyn. Etenkin se Marc Singeriltä näyttänyt vaalea jengiläinen oli todella creepy.

Näyttelijät olivat pääosin varsin hyviä ja etenkin Austin Stoker oli aivan erinomainen oikeudenmukaisena Bishopina ja toki toiseksi eniten huomiota saava ja juuri Stokerin vastakappaleena toimiva Darwin Joston oli myös varsin hyvä, vaikka välillä hän oli hieman ylikorostetun cool hahmo ja siksi ajoittain hieman tahattomasti hauska. (Remakessa Laurence Fishburnen Napoleonia vastaava hahmo alkoi mielestäni mennä jo naurettavaksi juuri samaisen cooleuden korostuksen vuoksi.) Se Napoleonin eräänlainen luottamustesti savuketta pyytämällä oli mainio pikkujuttu elokuvassa ja pidin lisäksi kovasti siitä kohtauksesta jossa Napoleon ja Bishop odottavat viimeistä hyökkäystä rauhallisesti rupatellen.
Muista näyttelijöistä pidin erityisen paljon toista sihteeriä, Leighia esittävästä Laurie Zimmerista ja hänen lakoninen esiintymistapansa oli vallan loistava ja kyllä,,, seksikäskin. Ihmettelenkin suuresti, että miksi Zimmerin ura jäi niin lyhyeksi, sillä sen verran uskottavasta esiintyjästä oli kyse, vaikka uran päättyminen onkin ollut ymmärtääkseni hänen oma valintansa.

Elokuvassa ei taideta kertaakaan puhua asemasta 13 ja jos tehdään niin ei ainakaan kovin korostetusti, sillä tuota asemaa kutsutaan koko ajan Andersoniksi ja triviatieto kertookin ettei asema oikeasti ole 13 vaan yhdeksän. Mitäpä tuosta, sillä asema 13 kelpaa ihan hyvin.

Jostain syystä sekä tässä, että Escape From L.A.:ssa on molemmissa Che Guevaralta näyttävä henkilö. Hmm...

Hyökkäys Poliisiasemalle on erinomainen esimerkki elokuvasta jossa on osattu kääntää budjettirajoitukset omaksi voitokseen ja kuinka jo tehdystä tarinasta voidaan oikeissa käsissä saada aikaiseksi jotain uniikilta tuntuvaa. Tämä on kuin Philip Glassin musiikkia, pienieleistä mutta täynnä suuria tunteita ja sisältää minimalistisuudessaan paljon enemmän kuin esimerkiksi koko tähänastinen Pirates Of The Caribbean sarja yhteensä.

John Carpenter-faniuteni vuoksi annan luvan poistaa lopullisesta pistemäärästä yhden tähden, mutta en enempää.

Tähdet: *****
Hyökkäys Poliisiasemalle

John Carpenter: Main theme / Assault on Precint 13

Tulossa...

Daybreak (2000)

Elokuva jossa on Ted McGinley, eli Scanman. Excellent!

Heti alkuun joukko kohtauksia joissa ei tunnu olevan mitään järkeä ja punaista lankaa.
Jonnekin kellariin kärrätään radioaktiivista jätettä joka roiskuu tappavasti, William O'Leary pistää päälle kaasunaamarin ja joku muu saa heti perään puhelun ja sanoo ettei hänelle saa soittaa.
Joku supernörtin näköinen kakara avaa oven Kevin Spaceyn viiden pennin kopiolle ja ei haluaisi lähteä, mutta lähtee joidenkin lahjakkaiden lasten tapahtumaan.
Mies jääkiekkoilee, tulee kotiinsa ja käsissä on kasa avaamattomia laskuja. Sama mies näkee kohta painajaista jossa ajaa melkein kolarin jonka seurauksena makaa verisenä maassa ja auto räjähtää tappaen hänen lapsensa.
Joku nainen tulee raiskatuksi ja on seuraavaksi puhumassa siitä jossain tukiryhmässä.
Lisäksi meillä on vankilasta vapautuva pikkurikollinen uhkean tyttöystävänsä kera.
No, nämähän ovat tietenkin elokuvan hahmojen esittelyä, mutta koska niissä ei kerrota kuka kukin on, niin eipä niistä vielä tässä vaiheessa paljoa hyötyä ole.
Edellä mainittu jääkiekko-autokolari-laskumies on Dillon Johansen (Ted McGinley), entinen jääkiekkolupaus ja nykyinen traumatisoitunut L.A.:n liikennelaitoksen leväperäinen, mutta ah, niin kovin pidetty pikkupomo, josta etenkin isoboss Stan Marshall (Roy Scheider) pitää. He naljailevat homovitseillä ja Stan haluaisi kovasti ylentää Dillonin, mutta traumat estävät miestä haluamasta ns. ihmisten ilmoille. Jsotain syystä Dillonia kutsutaan myöhemmin elokuvassa nimellä Dillon Hall, vaikka missään vaiheessa ei mainita hänen muuttaneen nimeään.
Sitten iskee maanjäristys, metro sekoilee ja kuinka ollakaan junailemassa ovat supernörtti Newton (Adam Wylie), raiskattu nainen Savanna (Ursula Brooks) ja pikkurikollinen Griffin (Mark Kiely) kera uhkean tyttöystävänsä Suzy (Jaime Bergman.) Juna jumiutuu tunneliin ja hyvin, hyvin heikot tietokone-efektit näyttävät talojen sortuvan. Dillon juoksee junan luokse apuun ja sopivasti tunneli sortuu hänen takanaan jumittaen hänet muiden seuraan. Kyseessä on aika samankaltainen elokuva kuin vuonna 1996 ilmestynyt Stallonen Daylight, paitsi että tällä elokuvalla on aivan killeribonus mukanaan. Muistatteko sen alun radioaktiivinen jäte-maininnan? Miten niin ette, eihän siitä ole vasta kuin hetki kun kerroin siitä. No kuitenkin, sopivasti juuri sinne tunneliin jonne juna jumiutui on ilkeä apulaispormestari Ellis (Ken Olandt) dumpannut radioaktiivista jätettä. (Tähän perään Kovan Lain dum duh-ääniefekti.) Joten hän on se puhelimeen vastannut henkilö.
Siispä sitä ollaan jumissa tunnelissa, alueella on radioaktiivista jätettä, joten mitä jos juna syttyisi vielä tuleen. No jopas sattui! Ei huolta, sillä he rikkovat seinään reiän josta tuleva vesi sammuttaa tulipalon, mutta aiheuttaa tulvan joka voisi hukuttaa heidät. Hahaha! Hyvä tavaton sentään.
Tuttua meininkiä jossa ulkopuolella olevat ihmiset koettavat keksiä keinoa pelastaa ansassa olevat ja pahis koettaa estää sen ja ne jumissa olevat joutuvat lopulta tulemaan toimeen omillaan, kunhan ensin oppivat yhteistyön ja keskinäisen luottamuksen merkitykset.
Ansassa olevat henkilöt koettavat siis löytää pelastusreittiä ja sen vuoksi joudutaan siis kiipeilemään pohjattoman kuilun ylitse ja pukeutumaan roskakoriin. Öö, okei.
Haavat liimataan yhteen, eikä sähkökatkon vuoksi vähene valaistus.
Griffin jää romahtavan tunnelitulvan uhriksi ja muut löytävät ne piilotetut jäteastiat jotka ovat vaarassa räjähtää koska Ellis käskee avaamaan kaasuhanat räjäyttääkseen todistajat jotka menevät roskalaatikkoon suojaan räjähdykseltä. Kyseinen kaiken tappava räjähdys aukaisee sitten seinään reiän, jonka kautta ansassa olleet pääsevät turvallisesti ulkoilmaan ja apulaispormestari Ellis on pulassa radioaktiivisen jätteen vuoksi, vaikka miten ihmeessä lehdistö tietää vinkua Ellisille hänen jätesäilytyksestään kaupungin alueella kun se ei ollut vielä lehdistön, taikka kenenkään muun tiedossa kun siitä eivät ainakaan Dillon kumppaneineen ole ehtineet puhua ja paljastavat todisteetkin räjähtivät juuri äsken ilmaan.
Kaikki hyvin, traumat be gone.

Daybreak on UFO-tuntantoa ja kyseinen yritys tuottaa saman tason tavaraa kuin esimerkiksi Asylum taikka Syfy, joten heti ennakkoasenteeksi kannattaa ottaa se, että tulee näkemään erittäin halvan näköistä ja vasemmalla kädellä väännettyä silmäpuolielokuvaa. Kollegoidensa tapaan UFO:n elokuvat (mm. Manticore, Revenge of the Yeti, Reign of the Gargoyles, etc.) ovat lähes poikkeuksetta aina pirun hauskoja, vaikka se ei varsinainen tarkoitus ole ollutkaan. Lukekaapa vaikkapa tämä Reign of the Gargoylesin synopsis:
"During World War 2 a group of brave US Airmen are downed in Nazi controlled Europe, after their aircraft is attacked by Nazi-controlled mythological Gargoyles."
Eli kyllä, myös Daybreak tarjoilee ihan silkkaa roskaa, mutta jummi jammi se on hauskaa sellaista.

Ja kuten aina näissä elokuvissa, mukana on paljon tv-ohjelmista tuttuja naamoja ja yleensä joku aikoinaan korkeammankin profiilin esiintyjä, joka tällä kertaa on Roy Scheider. Vaikka väliäkö tuolla sillä yksikään heistä ei näyttele hyvin, mutta vähintäänkin elokuvan muuhun tasoon nähden sopivasti.
McGinleyn ja Scheiderin ensimmäinen yhteinen lyhyt kohtaus on kyllä oikeasti varsin nasevaa sanailua, että sen kohdalla uskaltaa kehua hyvää näyttelemistä.

Roskaa, mutta hauskaa.

Tähdet: ~
Daybreak

T.N.T. (1997)

Vuorossa on klassikkojen klassikko, mestariteos vailla vertaa.

Alex (Olivier Gruner) on osa Taktista Neutralisointitiimiä. Eli kyse on erikoisryhmästä joka käy Amerikan valtion laskuun tappamassa asekauppiaita, huumekauppiaita, uraanikauppiaita, puhelinmyyjiä, maailman pahimpia ihmisiä. Mutta viimeaikoina Alex on alkanut kyseenalaistamaan työnsä mielekkyyttä mikä näkyy esimerkiksi siinä, että vastoin käskyä hän päättää pelastaa panttivangin ja suuttuu kun pari viatonta sivullista kuolee huumekauppiaan salamurhan yhteydessä. Siispä Alex päättää erota ryhmästä josta ei ole lupa erota ja varmistaa sen tekemällä nauhoitteen jossa paljastaa kaikki Taktisen Neutralisointitiimin tekemät vallankaappaukset, salamurhat ja piknikit. Ryhmän korruptoitunut johtaja Russo (Eric Roberts) kiukuttelee ja päättää, että Alex voitaisiin pistää hengiltä ja kohta ex-kollega, jatkuvasti krapulaiselta vaikuttava Miles (Ken Olandt) saapuukin hiljaiseen pikkukaupunkiin etsimään Alexia. Uudessa elämässään uudessa työssään Alex toimii kuntosalilla hyppynaruopettajana (?) ja isotissiset naiset ovat aivan innoissaan öljytystä lihaskimpusta, mutta miehen sydän kuuluu kiltille Jamielle (Rebecca Staab.)
Koska kyseessä on toimintaelokuva ja Gruner tunnetusti osaa liikuttaa jalkojaan, niin pitäähän tähän väliin laittaa kohtaus jossa Alex päätee kenkimään baarihäiriköitä joihin lukeutuu mm. Kane Hodder.
Alexin entinen ryhmänjohtaja, ilkea Miles (Cyril O'Reilly) lähtee tappajajoukon kanssa keskeyttämään Alexin elontien, mutta ymmärrettävästi mies ei pidä tätä suunnitelmaa kovinkaan miellyttävänä.
Alex on jossain korkealla kalliolla pullistelemassa.
Miles kaappaa Jamien houkutellakseen Alexin ansaan ja täydenkuun aikaan, susien ulvoessa, sumun peittäessä maan Alex kaivaa esiin aseensa siirtyen Commandoon, joka on elokuva jota T.N.T. pyrkii loppupuolellaan selvästi imitoimaan onnistumatta siinä. "Let off some steam Bennett."
Alex pistää kaikki Milesia lukuunottamatta hengiltä, sillä hänen kanssaan pitää käydä se lopullinen titaanien taisto. Mainiosti Alex mätkii Milesia oblivioniin, mutta kun Jamie huutaa hidastetusti niin se onkin Alex joka on pulverina. Rekka ajaa Milesin päälle. Hahaha! Erinomaista on vieläpä se, että näemme kuinka Alex kierähtää sivuun ettei jää itse alle, mutta toinen kamera osoittaa hänen olevan sopivasti rekan alla renkaiden välissä turvassa.

Voi luoja, että oli huono elokuva. Jos tätä katsoessa ei repeä nauruun, niin ei sitten millään. En oikein tiedä edes mistä aloittaa koska tässä on niin uskomattoman paljon tahatonta komiikkaa, että lista niistä olisi täältä ikuisuuteen. Mikä on hauskempaa kun ammuskelu jonka ääniefektit kuulostavat siltä kun näyttelijät itse tekisivät sellaista "piuu!"-ääntä, vaiko se että ilman mitään juonellista syytä päähenkilö onkin yllättäen kesken elokuvaa jossain kalliolla esittelemässä kiiltävää kroppaansa, tai se että hän laskeutuu köydellä alas vain koska se kuuluu osana erikoisryhmiä kuvaavaa toimintaa kun paikka jonne hän menee ei ole lähelläkään kallioita joita kiipeillä.

Näyttelijät ovat niin äärimmäisen huonoja, että jopa Olivier Gruner vaikuttaa muiden rinnalla Laurence Olivierilta. Joku olisi voinut sanoa, että jos pitää näytellä kuollutta, niin silloin ei saa liikkua tai hengittää näkyvästi.

Musiikki pyrkii sellaiseen The Rock-tyyliseen massiiviseen actionmeininkiin, mutta päätyy olemaan Yannia.

Ajassa 1:06:28 näkyy Grunerin selässä kameran varjo, eikä se jää ainoaksi kuvausvirheeksi. Sillä esimerkiksi muutama minuutti tuon äskeisen jälkeen saamme katsella kuinka autosta ammutaan näkyvästi takalasi hajalle, mutta sen jälkeen se on taas ehjä. Ah, loistavaa!

No, tämä on yksinkertaisesti niitä niin huonoja elokuvia joista alkaa pitämään juuri sen vuoksi.

T.N.T. on aivan kuin joukko pieniä lapsia leikkimässä sotaa metsässä, mutta rakastettava leikkimielisyys on siitä kaukana.

Tähdet: ~
T.N.T.

Levottomat 3 (2004)

Muistatteko kun joltakin mainosrahoitteiselta kanavalta tuli se jokin Haluatko Filmitähdeksi, tai jotain sinne päin niminen ohjelma, jonka voittajan annettiin ymmärtää olevan sitten pääosassa tässä Levottomat 3-elokuvassa. Näin uskoivat katsojat ja varmasti samassa harhaluulossa elivät kilpailun osanottajatkin, kun taas totuus oli minuutin osuus jonka olisi voinut näytellä kuollut lahnakin.
Niin ja hetkinen, Levottomat, Levottomat 3? Mihin jäi Levottomat 2? No sehän on tietenkin Minä Ja Morrison, joka tosin ei tarvinnut mainostarkoituksessa Levottomat-titteliä kun elokuvasta löytyi nimiä kuten Kata Kärkkäinen, Samuli Edelman ja Anssi Kela. Joten huomioarvoa sillä oli ilman Levottomiakin, vaikka eihän se nyt elokuvaa yhtään parantanutkaan. Mutta ruveta nyt mainostamaan seuraavaa osaa sillä, että siinä on sivuun työnnetty kilpailuohjelman voittaja (Hanna Karjalainen) ja pääosassa Robert Z'Darin Suomalainen naisversio. Shit! Pistetään sen nimeksi Levottomat 3 ja siitä saadaan myyvempi nimi kuin jostain todellista sisältöä kuvaavasta Naidaan Ihan Vitusti Ja Harrastetaan Uraitsemurhayrityksiä-nimestä.
Tosin vaikka Levottomat 3 onkin aivan maineensa mukainen huono elokuva, niin puolustetaan sitä nyt sen verran, että IMDb:n surkeimpien listalle päätyminen oli valitettavasti järjestetty juttu ja vaikka elokuva kuuluukin huonojen elokuvien listoilla, niin sen paikan se ansaitsee ilman äänestysjunailuakin. Ei se nyt sentään Bush Jr. ole.

Heti alkuun on todettava, että osoittaa helvetin huonoa arviointikykyä tunkea mainoksia siihen kohtaan jossa niitä ei enää kuuluisi olla. Kun painat valikosta kohtaa Play Movie ja tuotantoyhtiön logo tulee ruutuun, niin sen jälkeen ei pitäisi enää tulla mainoksia, vaan alkutekstit. Joten taitaapa käydä niin, että nuo mainonnassa olevat tuotteet päätyvät nyt ainakin toistaiseksi boikottilistalle, kuten tekivät ensikatselun aikoinakin, että kiitos vaan Markus Selin.
No niin, heti meille näytetään kuinka Jonna (Mi Grönlund) hässii jonkun äijän kanssa ja heittää miehen numeron pois osoittaen kyseessä olleen hänelle vain satunnainen panopuu. Sitten rouva voikin palata kotiin löysän aviomiehen Niklaksen (Nicke Lignell) luokse ja esiintyä niin jäykästi että kohta jokin paikka napsahtaa poikki.
Vuorossa tissejä suihkussa.
Jonna on töissä mainostoimistossa ja moralisoi sisarelleen tämän suhteesta varattuun mieheen, kun tosiasiassa Jonna on itse seksiriippuvainen jonka pitää bylsiä suurinpiirtein jokaista vastaantulijaa. Niin ja Haluatko Filmitähdeksi-voittajakin pääsi vilauttamaan kasvojaan jos oikein tarkkaan katsoi ja vaikka hän vilahtaa vielä pariin otteeseen elokuvan aikana, niin tässä hänen antinsa elokuvalle oli.
Naintia vessassa.
Hölkätessään Jonna tapaa rikkaan veneessään hengailevan egoistin, Aleksin (Jasper Pääkkönen) ja sitten naidaan.
Sitten Jonna haluaa naida Niklaksen kanssa, mutta Niklas ei halua koska on ilmeisesti idiootti.
Dry humpingia juhlissa.
Sidontanaintithreesomeyritys hotellissa.
Seuraavaksi Jonna hakee apua seksitutkija Noralta (Amira Khalifa), mutta hetken itkettyään alkaa kieltämään ongelmiaan.
Itsetyydytystä autossa.
Naintia sängyssä.
Naintia veneessä x 2.
Sitten ollaan taas juuri hässitty veneessä ja Aleksi rupeaa harrastamaan Vaarallinen Suhde/Käsi Joka Kehtoa Keinuttaa/ Nuori Naimaton Nainen/Kohtalokas Vuokralainen-trilleröintiä kiusatessaan Jonnaa.
Ollaan juuri bylsitty ja hypitään alasti toimistossa.
Jonna menee naimaan Aleksia ja Niklas seuraa näkemään totuuden. Seuraavaksi riidellään ja kuullaan nerokasta dialogia.
Jonna: "Mä tiedän, että sä tunnet itsesi petetyksi."
Niklas: Aivan. Niin käy kun joku pettää."
Jonna paikkaa suruaan menemällä sänkyyn Juha Veijosen kanssa ja puremalla häntä käteen, joten Veijonen raiskaa rouvan.
Lopuksi Jonna menee ryhmäterapiaan jossa,,, mitä hittoa, Pirkka-Pekka Petelius!

Okei, ymmärrän että ainakin väitetään tämän elokuvan kertovan sairaudesta, eli tässä tapauksessa seksiaddiktiosta, mutta se että naidaan koko ajan ja sen jälkeen katsotaaan kaukaisuuteen, tai rypistetään otsanahkaa ei saada vielä vakuutettua tekijöiden oikeasti halunneen käsitellä vakavasti aihettaan. Yhtä hyvin voisi väittää Kill Billin kertovan näkövammaisista koska Elle Driverilla on silmäongelmia. Levottomat 3 on pornoa jonka kohdalla ei kehdata myöntää sen olevan pornoa, vaikka tekijät itsekin ovat taatusti halunneet vain toteuttaa masturbaaatiofantasioitaan. Jos Levottomat 3:ssa ei naida, niin siinä puhutaan koko ajan naimisesta, joten c'mon, olisitte suoraan myöntäneet mitä olitte tekemässä.
Paitsi että sitä saa hakemalla hakea, että löytää pornoelokuvan jossa on yhtä jäykästi esiintyviä näyttelijöitä, sillä jopa yleensä niin pätevät näyttelijät kuten Jukka Puotila ja... no Jukka Puotilakin on kuin pystyyn kuollut marmoripatsas ja niin nolostuneen oloinen, että varmasti etsi silmillään lähintä pakotietä. Niin ja vaikka Mi Grönlund jäi lopulta aika ymmärrettävästi kaikesta elokuvan raflaavuudesta huolimatta pimentoon, niin syynä unohdukseen ei varmastikaan ole pelkästään hänen pelottavankin ilmeetön roolisuorituksensa. Sillä kukapa sitä haluaisi esittää lahjojaan, jos koko muu elokuva ympärillä antaa ymmärtää ettei kukaan ole halunnut tehdä sitä.

Levottomat 3 on yksinkertaisesti huono elokuva.
Siinä on nolostuttavan heikko tarina, josta tekee erityisen ikävä sen väite olla muka vakavasta aiheesta kertova.
Siinä on hyviä ja huonoja näyttelijöitä joista kukaan ei vaikuttanut pitävän tässä produktiossa mukana olemisesta ja esiintyykin niin huonosti, että jenkeissä sillä olisi ansaittu joukko Razzie-palkintoja. Eikä se kilpailuvoittajakaan olisi mitään pelastanut, kun se minuuttikin olisi kannattanut leikata kokonaan pois.
Ja kaiken lisäksi elokuva vaikuttaa siltä, että panokohtausten lisäksi ainoa tuottajien mielessä ollut asia oli tuotemainonta ja etenkin musiikin kömpelö käyttö herättää vaikutelman siitä, että tätä on tehty levy-yhtiön nuorassa.

Parasta Levottomat 3:ssa on se, että siitä saa hyviä dissaavia keskusteluja aikaiseksi.

Tähdet: ~
Levottomat 3

Identtiset Kaksoset (Twins, 1988)

Julius (Arnold Schwarzenegger) on tiedemiesten superspermakokeen tulos, jota on kasvatettu paratiisisaarella. Julius on superrodun ihannetulos puhuessaan 12 kieltä, ollessaan matemaattinen nero ja omatessaan Herculeksen vartalon. Nyt täyttäessään 35 vuotta hän saa tietoonsa, ettei ole ainoa laatuaan, vaan hänellä on myös kaksoisveli joka annettiin heti syntymän jälkeen orpokotiin ja ettei äiti Mary Ann (Bonnie Nartlett / Heather Graham) olekaan kuollut kuten oli väitetty. Julius haluaa tutustua veljeensä ja lähtee etsimään häntä Los Angelesin humusta jollaisen paheista hänet on pidetty ikänsä suojassa, yhdessä he voisivat sitten puolestaan lähteä etsimään äitiään.
L.A.:ssa tapaamme tuon edellä mainitun veljen, jatkuvasti ongelmiin päätyvän pikkuhuijari Vincentin (Danny DeVito) ja vankilasta Julius veljensä löytääkin. Ymmärrettävästi molemmat ovat lievästi hämmästyneitä tavatessaan toisensa, sillä eipä heitä ensisilmäyksellä kaksosiksi uskoisi, mutta kaikelle avoin Julius haluaa heti olla yhtä Vincentin kanssa, kun taas Vincent on varauksellisempi. Vincent joka on suuren summan velkaa koronkiskurille, ymmärtää pian että etenkin lihaksiensa ansiosta Juliuksesta voisi olla hänelle hyötyä. Vincent pyrkii kokoamaan tarvittavan rahasumman autovarkauksilla, mutta tulee erehdyksessä varastaneeksi auton jonka sisällä on Houstoniin kuljetettava McGuffin ja kuskina toimiva ammattitappaja Webster (Marshall Bell) ei ole kovinkaan hyvillään tilanteesta. Saadessaan selville, että McGuffinin vastaanottaja Beetroot (Trey Wilson) maksaa toimituksesta useamman miljoonan, päättää Vincent esiintyä Websterina ja napata palkkion. Koska Vincent ei voi kertoa muille totuutta, päätyvät mukaan matkalle Vincentin tyttöystävä Linda (Chloe Webb), hänen siskonsa Marnie (Kelly Preston) ja tietenkin Julius joka luulee heidän olevan vain selvittämässä sukujuuriaan. Webster seuraa luonnollisestikin perässä.
Aiemmin Julius eli uskossa äitinsä kuolleen synnytyksessä, sitten sai tietää hänen olevan edelleen elossa, mutta nyt Julius ja Vincent saavat kuulla äitinsä kuolleen vasta äskettäin. Tietämättään veljekset kuulivat tuon "totuuden" juuri oikealta äidiltään Mary Annelta joka itse puolestaan luuli veljeksiä huijareiksi, sillä hän puolestaan on elänyt uskossa että hänen poikansa olivat he jotka kuolivat synnytyksen aikana.
Vincent vetää herneen nenään ja jättää seuralaisensa lähtien yksinään tapaamaan Beetrootia, tietämättä Websterin jo saapuneen Houstoniin ja nyt Beetroot tietää ettei Vincent siis ole Webster. Beetroot kuitenkin maksaa toimitusmaksun Vincentille, koska hänelle on aivan sama kuka McGuffinin toimittaa, mutta Websterin kunniaa on loukattu ja koska kukaan ei nähnyt tappajan kasvoja ja jäänyt henkiin, niin sekä Beetroot että Vincent saavat molemmat kuolla. Beetroot kuoleekin suosiolla, mutta Vincent pahus vie lähtee pakoon. Paikalle saapunut Julius estää Websteria tappamasta Vincentia jääden itse pulaan, mutta omatunnon kasvattanut Vincent ei voikaan vain paeta vaan palaa takaisin. Sitten Websterin päälle pudotetaan ketjuja.
Veljekset ovat taas iloisia, lahjoittavat Beetrootin rahat hyväntekeväisyyteen ja Mary Ann saa tietää heidän todellakin olevan hänen poikiaan. Perhe on paras.
Niin ja Julius menetti neitsyytensä Marnielle ja Vincent pimitti miljoonan.

Identtiset Kaksoset on varmastikin Schwarzeneggerin komediosta onnistunein, koska kuten kollegansa Stallone ei hän kovinkaan luonteva koomikko ole. Tämän elokuvan kohdalla huumori syntyy enimmäkseen siitä kaikkein näkyvimmästä seikasta, eli Ah-nuldin ja DeViton fyysisistä eroista ja kieltämättä sillä saadaankin aikaiseksi muutamia huvittavia hetkiä. DeViton koomikkokyvyt tukevat hyvin Ah-nuldia ja sen ansiosta itävallan tammikin on hauska olematta sitä tahattomasti ja varsinkin silloin kun Schwarzenegger esittää repliikkinsä vakavasti antaen tilanteen ympärillään olla huvittava on hän itsekin hauskempi, kuin esimerkiksi silloin kun koettaa väännellä naamaansa taikka tehdessään hassuja ääniä.
Tämä on hieman kuin Sademiehen komediaversio jossa Schwarzenegger on Hoffman ja DeVito Cruise, sillä Ah-nuld on hän joka on omalla tavallaan nero jota ahne DeVito haluaa käyttää hyväkseen, mutta lopulta veljesrakkaus on voitokas. Koska Ah-nuld siis esittää nerohahmoa (vrt. Spock) joka on aivan pihalla katukulttuurista (vrt. Star Trek 4) ja DeVito puolestaan on tavallaan idiootti, mutta tuntee kadut niin huumoria synnytetään juuri siitä kuinka parivaljakon kirjaviisas on oikeassa maailmassa ns. erilainen. Toisena Hoffman-vertailuna voisikin mainita Keskiyön Cowboyn, eli DeVito on tässä suhteessa kuin tuon elokuvan Hoffman ja Schwarzenegger on Voight.
Jotkut näistä erilaisuuksista ja naivismista syntyvät koomiset hetket ovat varsin mainioita, kuten esimerkiksi alkupuolen kohtaus jossa Julius vahingossa iskee varkaan tainnoksiin ja neuvoo käyttämään seuraavalla kerralla kypärää koska ei tajua olleensa varkausyrityksen kohteena. Tai kuinka ihmeellinen asia hänelle on rock-musiikki ja t-paita.

Vaikka nykyään katsottuna Identtiset Kaksoset ei tunnu kovinkaan erikoiselta taikka sisällä poikkeuksellisen hauskoja vitsejä, niin se on silti hyvin aikaa kestänyt elokuva joka saa edelleen vahvasti hymyn huulille.

Näyttelijöistä erityistä huomiota ansaitsee monista persoonallisista (yleensä hyvin pienistä) sivuosista tuttu Marshall Bell, joka esittää hymyilevää ja kylmäveristä tappajaa sellaisella uskottavuudella, että sitä rupeaa melkein toivomaan jotta hän olisi se joka saisi tahtonsa läpi.

Tähdet: ****
Identtiset Kaksoset

Inception (2010)

Koska Christopher Nolan on erikoistunut eräänlaisiin mindfuck-elokuviin, niin olisi synti ja häpeä jos tapojeni mukaisesti spoilaisin Inceptionin sisällön, joten yksinkertaistan juonikuvausta hyvin paljon.

Cobb (Leonardo DiCaprio) johtaa eräänlaista teollisuusvakoilijoiden joukkoa jotka tunkeutuvat ihmisten uniin varastamaan sieltä informaatiota, mutta kun viimeinen keikka teollisuuspohatta Saiton (Ken Watanabe) kohdalla menee pieleen on Cobbin ryhmä vaarassa joutua sekä toimeksiantajansa että Saiton vuoksi maan poveen. Cobb joka on jo etsintäkuulutettu kotimaassaan vaimonsa murhasta, saa kuitenkin Saitolta työtarjouksen jonka avulla hän saisi sekä pelastettua ryhmänsä, että myöskin itsensä.
Saito haluaa, että Cobb ryhmineen astuisi energiateollisuusmiljonääriperijä Fischerin (Cillian Murphy) mieleen ja istuttaisi sinne ajatuksen isältään saamansa yrityksen hajoittamisesta, jotta hän ei saisi energiateollisuuden monopolia itselleen.
Cobb joukkoineen luo unen ja toisen ja kolmannen joiden avulla saataisiin Fischer uskomaan ajatuksen olevan omansa, mutta ongelmaksi nousee, että Fischer onkin koulutettu suojautumaan unimurrroilta ja mieli rupeaa luomaan vastustavia taisteluita varkaita vastaan. Eikä asiaa helpota Cobbin syyllisyydentuntojen mukanaan luoma vaimo Mal (Marion Cotillard) joka on esteenä suunnassa jos toisessa.
Pystyykö Cobb joukkoineen suorittamaan tehtävänsä kunnialla, vai viettävätkö he loppuikänsä limbossa, haudassa, taikka The Matrixissa?

Kuten niin monet muutkin Inceptionin nähneet, myös minä pidän tätä elokuvaa erinomaisena. Joskin aikoinaan jo ensikatselun kohdalla en ollut valmis nostamaan sitä niin korkealle kuin mitä esimerkiksi IMDb:n toppilista tälläkin hetkellä väittää (sija 12), enkä ole valmis tekemään sitä vieläkään. Toki kyseessä on hyvällä tarinalla varustettu, pirun tyylikäs ja loistavasti näytelty elokuva, mutta mitenkään poikkeuksellinen se ei kuitenkaan ole.

Tarinallisesti elokuva toi mieleeni animen Paprika, kuten myös monia muita elokuvia ja esimerkiksi kohtaus jossa Ellen Pagen hahmoa koulutetaan unimaailmassa on enemmän kuin vähemmän samankaltainen kuin Matrixissa ollut vastaava punapukuinen nainen-kohtaus. Mutta ei se mitään, sillä toi Inception tarinallisesti mieleen sitten kuinka paljon tahansa muita elokuvia, niin se on silti hyvä tarina, mutta juuri yhtäläisyyksiensä vuoksi se ei ole aivan niin mullistava kuin monet user commentsit antavat ymmärtää. Ja kun Nolan oli jo tehnyt useamman samanhenkisen labyrinttielokuvan, niin Inceptioniltakin osasi jo etukäteen odottaa vähintäänkin mielenkiintoista kerrontaa.
Siinä muuten Nolan on mestari, että hän osaa tehdä ns. monimutkaisia tarinoita ilman, että ne koskaan tuntuisivat miltään tehtäviltä joita täytyy katsoessa suorittaa. Ne eivät kiusallaan eksytä, tuntuvat hyvin viihdyttäviltä ja tarjoavat mahdollisuuksia uusille tulkinnoille uusintakatselujen yötä. Eli hän on löytänyt mainion tavan yhdistää monimutkaisuus yksinkertaisuuteen.

Visuaalisesti Inception on myöskin erittäin hieno ja pidin kovasti siitä kuinka vaikka olemme suuren osan elokuvaa unimaailmassa, niin se on koko ajan arkkitehtuurisesti sidottu todellisuuteen, eikä täten mitään suklaajärviä, hattarataloja, taikka kielihevosia ole keltaisessa sukellusveneessä, vaan talot ovat taloja vaikka ovatkin vinossa.
Mainiota oli myös keskittyminen yksityiskohtiin, kuten siihen heti alussa näkyvään kohtaukseen jossa Cobb pitää kättä pistoolin yllä jotta äänenvaimentimen lisäksi saisi estettyä hylsyistä aiheutuvat äänet. Joten elokuva antaa luvan nauttia sekä isoista, että pienistä visuaalisista kikoista.

Näyttelijät olivat erinomaisia. Jopa he joista en yleensä niin pahemmin välitä, kuten DiCaprio. Vaikka tokihan se hieman turhalta tuntui, että Michael Cainen suuruusluokkaa oleva näyttelijä käy suurinpiirtein vain vilkuttamassa kameralle ja se on siinä.
Erityisen mukavaa oli huomata, että kuten Batman Beginsissa (Rutger Hauer) ja The Dark Knightissa (Eric Roberts) myös tässä Nolan on antanut aika näkyvän roolin näyttelijälle joka on ikävästi pudonnut vuosien saatossa huomion reunamaille ja Tom Berenger teki minuun vaikutuksen, kuten on tehnyt niin ennenkin.

Koska Inception liikkuu uniaiheensa avustuksella fantasiassa, niin totutusti siellä esiintyy näitä uni unen sisällä unessa-ideoita, mutta kuten The Prestigen, taikka Mementon kohdalla, ei tälläkään kerralla elokuva tunnu siltä, että tarvitsisi kristallipalloa ja oraakkelia avuksi, vaan sitä voi katsoa halutessaan lähes pelkkänä coolina toimintaelokuvana.
Ja kyllä, ette ole ainoita jonka mieleen tuli Don Rosan Unelmoiden Läpi Elämän.

Inception on tyylikäs ja fiksu toimintaelokuva, jossa on aivan pirun hieno musiikki.

Tähdet: ****
Inception

Protection (2001)

Nyt vuoroon päästetään Baldwinin veljeskatraan lahjakkain, eli Stephen. Hahaha!

Kuumaverinen pikkumafioso Sal (Stephen Baldwin) on vaarassa joutua kiven sisään ja muut mafiosot pelkäävät hänen tekevän viranomaisten kanssa sopimuksen pelastaakseen oman nahkansa. Sellaiseen peliin Sal ei suostu, ennen kuin varmuuden vuoksi peräänsä tappajat saanut mies joutuu ammuskelemaan ravintolassa.
Siirrymme kuusi kuukautta ajassa eteenpäin ja Sal elää uutta salattua elämäänsä toisessa kaupungissa, kera vaimonsa Ginan (Katie Griffin) ja pässinpää poikansa Marion (Gary Fine.)
Salilla on vaikeuksia unohtaa kovanaamamenneisyyttään ja kohta vanhat tutut tavat nousevatkin esiin kun hän lyöttäytyy yhteisiin bisneksiin kiinteistövälittäjä Tedin (Peter Gallagher) kanssa. Ted haluaisi rakennuslupia jollekin unelmalähiölle, mutta ei omaa tarpeeksi vaikutusvaltaa, saatikka osaa hyödyntää kyynärpäätaktiikkaa jollaisessa Sal on mainio. Nopeasti Sal tekee tuttavuutta paikallisten pahisten kanssa ja tutustuu Jabba The Huttilta näyttävään gangsteripomo Larsiin (Aron Tager.) Gangsteri nimeltä Lars?
Asioista aivan ulalla oleva Ted on aluksi iloinen noususta sosiaalisessa arvoasteikossa ja menestys maistuu After Eight-suklaalta, mutta kohtapuoliin sitä saadaan huomata että ehkä mukana on liian isoja poikia. Vaikka tavallaan Tedia kiehtookin Salin agressiivinen tapa toimia ja elää.
Seuraavaksi riitaannutaan Larsin kanssa joka haluaisi Jimmy Hoffaksi ja Jabba kutsuukin tappajia paikalle.
Sal tappaa tappajat ja edessä odottaa uusi suojeluohjelma uuden identiteetin turvin.

Tässä elokuvassa oli kaksi asiaa joista pidin kovastikin.
Ensinnäkin pidin siitä, että vaikka Baldwinin hahmo pariin otteeseen kertoo olevansa muuttunut mies, niin hän sanoo sen vain rauhoitellakseen muita ja on alusta lähes loppuun saakka samanlainen vanha tuttu rikollinen. Tämä seikka toi mieleeni aivan loistavan New Yorkin Kuninkaan, jossa Walkenin hahmo oli jokseekin samanlainen, sillä erotuksella ettei hän vaivautunut edes valehtelemaan muille olevansa nyt "hyvä" ihminen.
Toiseksi pidin siitä, että vaikka elokuva muistuttaa pääosin hahmoiltaan ja dialogiltaan tyypillistä B-mafiatoimintaa, niin toteutus pysyy yllättävän rauhallisena.
Sääli vain, että se dialogi on enimmäkseen tavanomaista tuubaa ja suurin osa näyttelijöistä suorittaa sitä tylsää fogetaboutit-wannabekovistelua ja kun ollaan viiden pennin gangstereita, niin ei sellaisella uskottavuutta herätetä.

Stephen Baldwin oli pääosin tutun jäykkä, mutta varsinkin silloin mitä vähemmän hänellä oli dialogia esitettävään, oli hän yllättävän vaikuttava pahis. Mutta se Larsia esittänyt Aron Tager oli niin nolostuttavan huono, että vallan nolostuin.

Kyseessä on siis ihan siedettävää alemman keskitason jännäriä joka ei juuri hereillä pidä, mutta ei saa nukahtamaankaan ja josta voi löytää halutessaan hyviäkin ideoita.

Tähdet: **
Protection

The Protector (1998)

The Protector eli Conway eli Body Armor.
Jep, olemme jälleen mestariteoksen parissa.

Toistaiseksi tuntematon tohtori varastaa koeputken salaisesta laboratoriosta ja joutuu liriin.
Mutta nyt muualle, sillä silloin kun kivileukainen palkkasoturihenkivartija Ken Conway (Matt McColm) ei kurmoota limaisia miljonäärityranneja joilla on omat lapsiarmeijat, niin hän pullistelee itämaishenkisessä kodissaan ja kiusaa koomiseksi kevennykseksi tarjottua kirjanpitäjä Hutchia (Clint Howard.) Kun yksi keikka päättyy on jo toinen tarjolla ja tällä kertaa uutta työtehtävää tarjoaa Kenin ex-tyttöystävä Marisa (Annabel Schofield), kun pitäisi löytää kadonnut virustutkija tohtori Erhardt (Jack Gill.)
Erhardt työskenteli maan suurimman rokotevalmistajayrityksen omistajalle, Kragolle (Ron Perlman) ja oikeasti hän oli muiden lääkevalmistajien lähettämä soluttautuja jonka tehtävänä oli selvittää miksi juuri Kragon rokotteet ehtivät aina ensimmäisinä markkinoille kun jokin uusi pikkuvaiva, kuten Ebola ilmaantui. No, tottakai Kragon tuotteet saivat kunnian olla ensimmäisinä markkinoilla, kun suurin osa maailman sairauksista on juuri Kragon kehittelemiä ja täten hänellä on myös vastalääke valmiina povitaskussa. Niin ja jos joku nyt sattuukin olemaan Kragon tiellä, niin äkkiäkös hänet myrkytetään hengiltä. Nyt Krago on luonut mestariteoksensa, Ferris-viruksen joka tappaa 97 % varmuudella kaikki sitä edes ajattelevat ja tohtori Erhardt jäi - kuten elokuvan intro osoitti - kiinni koettaessaan viedä koeputkessa Ferris vapaalle (tajusitteko? Ferris? Vapaalle?... No ei väkisin.)
Selvittäessään Ekhardtin katoamista joutuu Ken Kragon tähtäimeen ja kohta potkitaan jäykästi, veistetään umpipuuvitsejä ja ammutaan pahis joka jostain syystä ähkii ampuessaan. Krago ehtii vielä tuikata myrkkysormuksellaan Keniin Ferriksen ja nyt miehellä on 48 tuntia aikaa saada vastalääke ja se tarkoittaa asskickingiä. Siispä matkaamme Kragon saarelle, sillä eihän miljonäärivirusroisto ole miljonäärivirusroisto eikä mikään jos ei hänellä omaa saarta ole.
Saarella Ken kulkee tehtaassa ja Krago seuraa miestä kameroiden avulla kiusaten huuhaapuheillaan. Kragon... siis ihan oikeasti, Krago!? No kuitenkin, Kragon ilkeä mutta himoittava apulainen Sloane (Morgan Brittany) tarjoaa Kenille vastalääkkeen jos hän tappaisi Kragon ja Sloane saisi tällä tavoin koko bisnesimperiumin itselleen. Ei Ken sellaiseen suostu vaikka vastalääkkeen saakin ja siispä Sloane ampuu Kragon ja joku salainen agentti ampuu Sloanen. Kragoa eivät luodit pysäytä, joten Ken sytyttää hänet palamaan ja tappelee sitten liekkimiehen kanssa, kunnes Krago räjähtää. Öö, okei.

The Protector on hyvin tyypillistä 90-luvun B-toimintaa. Elokuvaa joiden pääosista löytyi yleensä nimiä kuten Brian Thompson, Jeff Speakman, Olivier Gruner, tai joku Don "The Dragon" Wilson. Kyseessä on samanlaista kamaa kuin nykyään esimerkiksi John Cenan The Marine, joten pääosan esittäjää ei rohkene kutsua hyväksi näyttelijäksi koska hän ei ole sitä. Juoni on kädettömän ihmisen vasemmalla kädellä rustaamaa yksinkertaisuutta, mukana on yksi tai useampi beibi, äärimmäisen huonosti naurattavaa puujalkavitsailua, yhtä huumorintajuttomia koomisia sivuhahmoja joita esittävät aina joko Clint Howard, Michael J. Pollard, tai joku heidän kopioistaan ja sitten on se yksi näyttelijä joka yleensä esittää elokuvan herkullisinta roolia, eli pahista ja hän on vähintäänkin siedettävä. Siispä mainiosti mulkeroa esittävä Ron Perlman on se syy miksi tämänkin elokuvan jaksaa katsoa alusta ainakin melkein loppuun asti.
Mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on puuduttavan tylsää ja jäykkää toimintaa simuloivaa toimintaa, jonka aikana katse harhautuu helposti vieressä olevaan Aku Ankka Jumboon joka taatusti tarjoaa suurempia elämyksiä.

Tähdet: *
The Protector

Abel Korzeniowski: Clock tick / A Single Man

Melkein uskaltaisin tässä vaiheessa väittää, että A Single Man on paras tänä vuonna näkemäni elokuva. Siis itselleni uusista elokuvista.
Kaiken lisäksi kyseisen elokuvan traileri on aivan loistavaa parhautta ja musiikki... tsiisus kraist mitä lemmennektaria sielulle ja pumpulipuikotusta korviin.

Pink Floyd: Live at Pompeii (1972)

Ensimmäinen Pink Floyd-levy jonka ostin oli sopivasti heidän viimeisensä, eli The Division Bell. Siihen saakka yhtye oli piirtynyt silmiini ja korviini jonkinlaisena hippiprogena jota vain muut hippiproggarit kuuntelivat. Jaksoin ihmetellä, että miten tuolla tylsällä hippibändillä saattoi olla kappaleita kuten Comfortably Numb ja muutamia muita yksittäisiä loistavia laulelmia jotka sitten johtivat The Division Bellin ostoon.
Alkuperäisiä epäluuloja Floydia kohtaan ei ollut auttanut se, että eräs puolisukulainen koetti kultaisessa menneisyydessä käännyttää minua yhtyeen ystäväksi ja tietenkin tyrkytti truu-tyyppinä Syd Barrettia, joka ei todellakaan tehnyt minuun vaikutusta. Ihan vain vihjeenä muillekin, että jos yritätte käännyttää jotakuta Floydistiksi ja kyseinen ihminen ei muutoin kuuntele saman lajityypin musiikkia, niin kannattaa aloittaa sieltä uudemmasta ja siirtyä hiljalleen Barrettiin.
No, lopputulos oli se, että The Division Bellin kautta minusta tuli suuren suuri menneen ja nykyisen Floydin ystävä, mutta musiikin suhteen en pidä edelleenkään Barrettista, vaikka henkilönä mies kiinnostava olikin.

Live at Pompeii on nimensä mukaisesti niiden rauniossa taltioitu keikka ja siltikään se ei aivan pidä paikkaansa, koska vain osa kappaleista on oikeasti äänitetty paikan päällä ja osa on esitetty livenä studiossa, mutta oikealla kuvaustavalla ollaan saatu kokonaisuus vaikuttamaan tavallaan samassa paikassa olevalta. Ymmärrettävästi niin raunioilla kuin studiossakaan ei yleisömassoja ole nähtävillä ja lopputulos onkin mielenkiintoisella tavalla sekä pienimuotoinen, että Floydmaisesti massiivinen, kuin Galactus syömässä planeettoja.

Muistini mukaan aiemmin hallussani olleessa VHS-versiossa oli vain keikkataltiointi ja piste, mutta tässä Director's Cut-levyssä (2003) on muutakin sälää, joten jos kuvaamani sisältö ihmetyttää niin syy saattaa olla siinä, tai sitten ei.
Ah! DVD:n ekstroissa on mukana erillisenä alkuperäinen versio ja kyllä se muistini oli oikeassa.

Mustaa, raketit syttyvät ja paukkuvat avaruuteen näyttämään ankeaa tätä julkaisua varten tehtyä tietokoneanimaatiota planeettojen liikkeistä. Echoes pt. 1 ja lähikuvia karvaisista naamoista ja lihaksikkaista patsaista. Yhtye on sekä amfiteatterin keskellä että myöskin studiossa, mutta musiikki soi hienona ja majesteetillisena. Väliin leikataan jotain kuvia metrosta, kaupungista, sun muusta ja ne ikävästi rikkovat hypnoottista tunnelmaa joka välittyy yhtyeen soitosta ja pitkistä hitaista kiertävistä kamera-ajoista. Tilannetta pahoinpitelevät myös välissä olevat haastattelupätkät, kohtaukset joissa yhtyeen jäsenet rupattelevat mitä aikovat syödä ja osuudet joissa näytetään Dark Side Of The Moonin äänityksiä, varsinkin kun tässä vaiheessa tuo levy oli jo valmis ja äänitystyötä oli lavastettu tätä elokuvaa varten. Pitkällisen harhailun jälkeen palaamme ajoittaisten laavapurkausten myötä keikkaosuuteen ja Careful With That Axe Eugene tuo jotenkin mieleen Goblinin.
Haastatteluja ja nopeutettua veneilyä, kakofoniaa. Välillä jopa musiikkia ja hauskasti One Of These Days kuvaa lähes yksinomaan Nick Masonia rummuttamassa, mutta ei se mitään.
Kinastelua piirakasta, Dark Sidea ja nenäkkäitä vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin.
Echoes pt. 2.

Silloin kun Live at Pompeii keskittyy siihen liveosuuteen niin se toimii täydellisesti. Bändi on huipputerässä. Musiikki on haastavaa, mielenkiintoista ja saa huojumaan nautinnollisessa transsissa. Mutta sitten ne väliin laitetut äänityssessioiden kuvaukset, lyhyet haastattelupätkät ja muu sälä vain tuntuvat samalta kuin televisiokanavoiden logot ruudun yläreunassa, turhilta ja häiriinnyttäviltä. Sinänsä sitä ruokakeskustelua lukuunottamatta ne haastattelut ja jopa ne feikatut Dark Side-äänitysosuudet ovat kiintoisia, mutta ne ovat tyylillisesti bonusmateriaalia joiden tulisi olla irrallaan muusta elokuvasta. Siispä tämän julkaisun suhteen parhaimmat ja miellyttävimmät tunnetilat saa koettua kun katsoo sen ylimääräisestä tilpehööristä riisutun alkuperäisen version joka ironisesti on juuri bonusmateriaalina.

Ja ne tietokoneanimaatiot olisi voitu kyllä suosiolla unohtaa, sillä jos niitä ei kerran tehty vuonna 1972 niin ei niitä olisi tarvinnut tehdä myöhemminkään.

Live at Pompeii on erittäin hieno kokemus sen näyttäessä yhtyeen suuressa musiikkillisessa luomisvimmassa, mutta jos ei ole entuudestaan Pink Floydin ystävä niin sen visuaalinen rosoisuus yhdistettynä psykedeeliseen musiikkiin saattaa olla liian suuri pala nautittavaksi. Mutta jos on edes hieman utelias, niin tämä on parhaimmillaan kuin musiikillinen versio Freddy Kruegerin maailmassa olevan Pikku Nemon uniseikkailuista.

Tähdet: ****
Pink Floyd: Live at Pompeii

Movie monday: From Finland

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena From Finland
.
.
.
Sauna

Buffalo Tytöt (Buffalo Girls, 1995)

Calamity Jane (Angelica Huston) turinoi menneisyydestään johon kuului mm. kenraali Custerin (John Diehl) ryhmään kuuluminen ja kuinka Jane olisi mielummin heiluttanut ruoskaa kuin pyykännyt. Välillä Jane on sanaton ihastuksesta Wild Bill Hickokia (Sam Elliot) kohtaan ja hihittelee ystävänsä Doran (Melanie Griffith) kanssa.
Hengaillaan Deadwoodissa ja Jane koettaa esiintyä hienona ladyna, jota sitten häpeilee koska hän pitää enemmän imagostaan likaisena kovanyrkkisena poikatyttönä, tai miesnaisena mutta ei she-malena. Sitten Jane puksauttaa vauvelin pihalle ja surraan Wild Billin kuolemaa, ja annetaan lapsi toiseen perheeseen.
Samaan aikaan Dora pompottaa miesystäväänsä Teddya (Gabriel Byrne) vakuuttamalla rakastavansa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta silti eroaa hänestä. Vaikka Teddy pyysi Doran kättä useampaan otteeseen ja teki kaikkensa hänen puolestaan, niin silti Dora työnsi hänet pois vakuuttat samalla rakkauttaan ja sitten kun surumielinen Teddy nai toisen naisen niin tottakai Dora vinkuu miehen pettäneen hänet. Tarpeeksi kauan kun virtsaa sähköpaimeneen, niin jossain vaiheessa saa säkärin. No kauaa ei Dora itke kun biletysvaihde iskee päälle ja vikitellään naimisissa olevaa Buffalo Billia (Peter Coyote.)
Buffalo Bill kiertää villin lännen sirkuksensa kera ja palkkaa lisää väkeä ryhmäänsä. Myös Janea pyydetään mukaan, mutta hän ei halua nolata mainettaan heilumalla sirkuksessa.
Teddy ja Dora paikkaavat välinsä.
Jane lähtee kuitenkin Buffalo Billin matkaan kun kuulee heidän suuntaavan kohti Englantia jonne myös Janen lapsi oli uusioperheensä myötä ajautunut ja hänet neiti haluaisi tavata. Jane tuntee alemmuutta huomatessaan Annie Oakleyn (Reba McEntire) olevan parempi ampumaan.
Ja taas Dora hylkää Teddyn.
Englannissa Jane ei meinaa päästä tapaamaan lastaan, kun uusioperhe ei katso sitä hyvällä.
Kotona jenkkilässä Dora tapaa arkailevan Ogdenin (Liev Schreiber) ja vikittelee häntä, joten naimisiinhan siinä heti mennään, mutta Teddy se vaan rakastaa Doraa.
Jane harrastaa vedonlyöntiä saadakseen rahaa voidakseen pynttäytyä ja osoittaa olevansa sovelias ottamaan lapsensa takaisin, mutta huomatessaan että parempi näin niin,,, parempi näin.
Buffalo Billin sirkus palaa jenkkeihin ja siellä Dora on paksuna sekä muuttamassa uuteen taloon Ogdenin kanssa. Dora puksauttaa vauvan ulos ja kuolee, mutta Jane kasvattaa lapsen.

Tässä elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. On päätarina joka on Calamity Janen turinointia ja Doran vähäpätöisempi ja aivan turhaan mukana oleva puudutusaine. Tosin eipä se Janen osuuskaan kovin herättelevä ole, mutta ainakin sen mukanaolon ymmärtää Buffalo Tytöt-nimisessä elokuvassa, kun kerran sillä nimellä viitataan Buffalo Billin sirkuksessa esiintyviin naisiin kuten juuri Jane ja Annie Oakley.

Janen tarinassa kerrotaan siis siitä kuinka hän halusi tulla vakavasti otetuksi miesten hallitsemassa maailmassa, rakasti miestä joka kuoli ennen kuin ehti hälle sanoa "rakastan", sai lapsen, luopui lapsestaan ja halusi lapsen takaisin jonka vuoksi matkusti maailman toiselle puolelle. Paitsi että se eipä tässä missään vaiheessa osoiteta miesten mitenkään aliarvioivan naisia, tai muutenkaan vähättelevän heitä missään asiassa. Etenkin kun Doran osuudessa osoitetaan miesten olevan vain tottelevaisia koiria jotka tekevät kaikkensa naisten puolesta, jotka sitten kohtelevat miehiä kuin käytettyä räkäliinaa. Olisi ollut parempi jos elokuva olisi oikeasti käsitellyt aikansa sukupuolirooleja, juuri tuon Buffalo Billin sirkuksen kautta.
No kuitenkin, Janen puolella hän toimii myös tarinan kertojana, aivan kuin kirjoittaisi kirjettä lapselleen ja kertoisi siinä elämästään. Mutta voi luoja kuinka tylsältä Janen elämä kuulostaa ja näyttää. Koko elokuva koostuu suurinpiirtein sellaisesta "tänään heräsin ja öö, sitten istuin pari tuntia ja öö, juttelin kavereiden kanssa ja ei mulla tässä oikein muuta olekaan"-tason mielenkiintoisuuksista. Ja kun kyse on kaksi ja puolituntisesta elokuvasta, niin tuohon tapaan esitetyt viikoilta kestävät kohtaukset saavat toivomaan elokuvan olevan lyhyempi. Buffalo Tytöt on televisiolle tehty ja saattaa ollakin oikeasti minisarja ja parin kolmen jakson osuuksissa se kenties toimisikin paremmin, mutta se ei silti poistaisi sitä seikkaa elokuvasta ettei siinä oikein tapahdu mitään ja se mitä tapahtuu esitetään hyvin laiskasti.

Koska elokuvassa pudotellaan mukaan runsaasti historiallisia kuuluisuuksia, niin sitä voisi luulla tämän olevan jotenkin elämäkerrallinen, mutta vaikka siellä onkin mukana tuttuja tapahtumia niin ne vain ovat siellä jossain sivussa päähenkilöistä. Toki on hienoa, että Little Bighornin taistelun aikaan sijoittuvasssa elokuvassa uskalletaan/viitsitään käsitellä muutakin kuin juuri nimenomaista taistelua, mutta jos se muu on sitä että istuskellaan nuotion äärellä siemailemassa kahvia, niin ehkä siitä olisi kannattanut tehdä edes jotenkin kiinnostavaa. Elokuvalle olisi ollut eduksi jos kaikki se name dropping olisi unohdettu ja tällä tavoin oltaisiin vältelty etukäteen syntyviä mielikuvia, varsinkin kun nyt joku Calamity Jane saadaan vaikuttamaan vain idiootilta joka hädin tuskin osaa solmia kengännauhojaan.
No ei nyt ihan niin, mutta ei Buffalo Tytöt eduksikaan Janen maineelle ole.

Sitten oli se Doran osuus jossa hän vain vinkuu ja pompottelee miehiä, eikä hänellä tunnu mitään muuta virkaa koko elokuvassa. Kaikki Dora-kohtaukset vaikuttavat sellaisilta jotka olisi vain unohdettu leikata pois lopullisesta elokuvasta.

Näyttelijät, jopa Doraa esittävä Melanie Griffith olivat ihan hyviä, vaikka monet hahmot tuntuivatkin turhilta joko tarinoidensa taikka niiden puutteen vuoksi. Miksi esimerkiksi John Diehlin kenraali Custer piti ylipäätään esittää niin näkyvästi katsojille, jos se rooli jäi sitten noin yhteen ainoaan minuuttiin?
Angelica Huston oli varsin hyvä, mutta etenkin Doraan rakastunutta ja jatkuvasti hylätyksi tullutta Teddya esittävä Gabriel Byrne oli niin onnistuneesti roolissaan, että aluksi ihmettelin kuka hitto tuo oikein on kun näyttää ihan Byrneltä mutta ei laisinkaan kuulosta häneltä. Byrnellähän on sellainen hieman laiska ja huutaessaankin hiljainen puheääni, mutta tässä hänen jenkkiaksenttinsa ja reipas puheensa sai miehen vaikuttamaan aivan joltakulta muulta kuin itseltään.
Varsin mainioita olivat myös sivuosissa olleet ja elokuvan kannalta hyödyttömät koomiset kevennykset Jack Palance ja Tracey Walter uutta uraa etsivinä majavanmetsästäjinä.

Buffalo Tytöt on varsin hyvin näytelty pitkäveteinen elokuva, josta olisi pitänyt tarinallisesti karsia puolet hahmoista pois ja pituudesta vähintään yhtä paljon.

Tähdet: **
Buffalo Tytöt

Joe Kidd (1972)

Joe Kidd (Clint Eastwood) on rakastettava lurjus ja entinen palkkiometsästäjä joka viettäessään krapulaista aamua Meksikon puoleisessa Sinolan kaupungin putkassa, päätyy sekaantumaan paikallisiin aluekiistoihin. Meksikolainen vapaustaistelija Luis Chama (John Saxon) on lopen kyllästynyt siihen, että jenkit valtaavat väkisin heille kuulumattomia maa-alueita ja on valmis nostamaan kansansa aseellisesti vastustamaan pakkolunastuksia. Siispä pian paikalle saapuu rosvoparoni Frank Harlan (Robert Duvall) palkkiometsästäjiensä kanssa saalistamaan Chamaa ja Kidd liittyy joukkoon hieman vastentahtoisesti sillä hän ei niinkään välitä Chamasta, mutta haluaa saada kostettua eräälle Chaman kollegalle, Ramonille (Ron Soble) tämän pahoinpideltyä Kiddin ystävän Emilion (Gil Barreto.) Matkan aikana Kidd alkaa huomaamaan Harlanin olevan se roisto millaisena Meksikolaiset häntä pitävät ja asettuu Chaman puolelle vastustamaan tyranniaa. Harlan kutsuu apuun lisää miehiä ja lopussa seuraa yhteenotto jossa ajaetaan juna saluunan läpi. Öö, okei. No, lopulta Harlan kuolee, Chama ilmeisesti antautuu oikeudelle ja se kai sitten ratkaisee kaikki aluekiistat tai jotain, mutta se on loppu nyt.

Joe Kidd on jostain syystä niitä Eastwoodin elokuvia jotka eivät heti ensiajatuksena tule mieleeni, siitäkään huolimatta että mukana on niinkin kovia nimiä kuin John Sturges, Lalo Schifrin, Elmore Leonard ja Robert Duvall. Toisaalta jos ajattelee Eastwoodin elokuvauraa etenkin westernien kautta, niin liekö se ihme etteivät kaikki pääse kunnolla esiin kun tiellä on mm. dollaritrilogia. No väliäkö tuolla, sillä Joe Kidd on varsin miellyttävä länkkäri ja sen parissa viihtyy mainiosti. Joskin myönnettäköön, että nimitekijöistään huolimatta elokuvasta saa kuitenkin ehkä turhan leppoisan välityön maun suuhunsa.

Tämä on lievästi epätasainen elokuva. Elmore Leonardille tyypilliseen tapaan siinä on paljon huumoria ja veikeää tunnelmaa jonka vuoksi perinteiseltä vaikuttava tarina saa mukavaa lennokkuutta, joten sinänsä tarinoinnissa ei ole valittamista, mutta visuaaliselta ilmeeltään elokuva on liian selkeästi 70-lukua eikä tapahtuma-ajan vuosisadan vaihdetta. Vaatetukset, hiusmallit ja lavastukset vaikuttavat kaikki liian moderneilta jotta uskoisi ajan olevan se minkä sen väitetään olevan. Leonardin kieli saa hahmot kuulostamaan enemmän joltain blaxploitaatioelokuvan esiintyjiltä kuin westernin ja Schifrinin Morriconea mukaileva musiikki kuulostaa ajoittain aivan joltain James Lastilta. Eivät nämä nyt elokuvasta nauttimista estä ja tokihan kun tarina sijoittuu ns. modernin maailman synnyn aikoihin niin vanha ja uusi saavatkin sekoittua keskenään, mutta Hurjan Joukon nykyajan sijaan mieleen tulee ennemminkin Brisco Countyn aika jonka vuoksi jonkinlainen "uskottavuus" kärsii.

Näyttelijät ovat varsin mainioita, siitäkin huolimatta että John Saxon Meksikolaisena vapautaistelijana vaatii hieman sokeaa hyppyä, mutta muiden tavoin hänkin on miellyttävää seurattavaa. Jotkut sivuosaesiintyjät ovat kyllä hieman turhan jäykkiä taikka koomisia, mutta väliäkö heistä sillä Eastwoodin ja Duvallin westernuskottavuus peittää heidät alleen.

Ja kyllä se Schifrinin musiikki on Morricone-big bandmaisuudestaan ihan miellyttävää, joskaan ei mitenkään ikimuistettavaa.

Aivan loistava oli se kohtaus jossa Kidd kostaa Ramonille tämän teot.
Tässä vaiheessa Kidd on jo lyöttäynyt täysillä Chaman avuksi ja vaikuttaisi siltä, että Emilion pahoinpitely on sivuutettu kokonaan elokuvasta, mutta Chaman miehineen ratsastaessa selvään väijytykseen Kidd käskee Ramonia kulkemaan edellä, tietäen hänen joutuvan ensimmäisen luodin uhriksi. Kiddin virnistys Ramonin pudotessa kuolleena maahan paljastaa ettei hän todellakaan ollut unohtanut Emilion pahoinpitelyä.

Joe Kidd on siis aivan mukavaa viihdettä, mutta ei kuitenkaan mitään klassikkokamaa.

Tähdet: ***
Joe Kidd

A Single Man (2009)

Vuosi on 1962 ja kirjallisuuden professori George Falconer (Colin Firth) muistelee elämäänsä äskettäin kuolleen poikaystävänsä Jimin (Matthew Goode) kanssa, koettaa pitää homoseksuaalisuuttaan suojassa ymmärtämättömältä maailmalta samalla tukahduttaen suruaan ja valmistelee itsemurhaansa.

A Single Man on aivan helvetin hyvä elokuva.

Huomaa kyllä että tämä on muotisuunnitelijan (Tom Ford) ohjaama tuotos, sillä ihmiset ja kuvat ovat pirun tarkkaan tyylikkäästi harkittuja ja välillä tuntuukin kuin katselisi jostain muotilehdestä jotain alkoholimainosta. Ja vaikka kuvat ovatkin lähes koko ajan kuin mainoksia, niin kyseessä on enemmänkin jotain Annie Leibovitz-kuvia kuin Ingmariini-mainos, joten elokuvan ilme ei vaikuta missään vaiheessa pinnalliselta.

Colin Firth on näyttelijä jonka pelkkä nimi aiheuttaa yleensä vastenmielisyyden puistatuksen ja en ole koskaan tajunnut miksi hän on niin suosittu, kun joka ainoassa elokuvassa hän tuntui esittävän yhtä ja samaa Bridget Jones-elokuvien löysää omakuvarooliaan ja jos se oli olevinaan edes vähääkään oikea Colin Firth, niin ainakaan minä en kestäisi keskustelutuokiota hänen kanssaan ilman murhasuunnitelmia. No, tämän elokuvan perusteella sanon, että Bridget Firth on edelleen ärsyttävä tapaus, mutta A Single Firth on uskomattoman hyvä ja lahjakas näyttelijä. Firth vetää roolinsa George Falconerina niin uskottavan tunteikkaasti, että kaikki muut jäävät hänen varjoonsa ja kuitenkin vaikuttaa siltä että kaikki muutkin elokuvan näyttelijät eläimiä myöten tekevät uransa parhainta työtä.

A Single Man on kaikin puolin vaikuttava elokuva. Se näyttää hyvältä, siinä on hyvä tarina, loistavia roolisuorituksia ja musiikki on aivan he-le-ve-tin hienoa.

Loistava! Tajusitteko? LOISTAVA!

Tähdet: *****
A Single Man

Prinsessa ja Sammakko (The Princess and the Frog, 2009)

Jos pakanariitissä pyydetään valitsemaan lempilapsi, niin minun ei ole vaikea nostaa Leijonakuningasta Toy Storyn eteen, eikä minun ole vaikea nostaa vanhoja Aku Ankka-lyhytanimaatioita Leijonakuninkaan eteen. Eli olen siis enemmän perinteisen piirrosanimaation ystävä kuin Cyberdynepiirrettyjen. Toki pidän Wall-E:stä, Ihmeperheestä ja muutamasta muusta cg-animaatiosta, mutta tietokoneistaminen ei minusta ensinnäkään paranna elokuvaa millään tavoin, eikä se vain yksinkertaisesti ole visuaaliselta tyyliltään yhtä viehättävää kuin esimerkiksi Pinokkio. Mutta hyvä elokuva on hyvä elokuva vaikka sitä katselisi kallion seinään hakattuna.

Olin hyvin iloinen kun nimenomaan tietokoneanimaatioista tuttu John Lasseter päätti lähes samantien kumota Disneyn päätöksen lopettaa perinteiset animaatiot Lehmäjengiin ja lopputuloksena tuli tämä ei nyt niinkään Pinokkiosta taikka Dumbosta muistuttava elokuva, mutta ainakin ilmeeltään Aladdinin ja Kaunottaren Ja Hirviön mieleen tuova.
Ja nythän siellä on ihan uutena se Nalle Puh joka todellakin tuo mieleen Tuulisen Päivän.

Kuten lähes aina Disneyn elokuvissa, myös Prinsessa ja Sammakko tarvitsee alkuun kuolettavan menetyksen ja siispä suloinen New Orleansilainen nuori nainen Tiana (Anika Noni Rose) haaveilee pystyvänsä toteuttamaan edesmenneen isänsä unelman ravintolan avaaamisesta. Suurimpana esteenä ravintolan synnylle on akuutti rahapula ja epätoivoinen neito on valmis jopa kyseenalaistamaan ajatuksensa humpuukina pitämistään satutoiveista, jollaisia Tianan paras ystävä, rikas ja hemmoteltu Charlotte (Jennifer Cody) harrastaa sitäkin enemmän. Sopivasti karnevaalihumuun on saapunut Maldonian bilehileääliöprinssi Naveen (Bruno Campos) joka joutuu apulaisensa Lawrencen (Peter Bartlett) pettämäksi ja ilkeän voodootohtori Facilierin (Keith David) taian kohteeksi. Valtaa janoava ja rahalla sitä saava Facilier muuttaa Naveenin sammakoksi ja Naveeniksi taiotun Lawrencen pitäisi naida prinsessahäistä haaveileva Charlotte, jotta Facilier pääsisi vale-Naveenin avulla käsiksi Charlotten, tai pikemminkin hänen isänsä rahallisiin rikkauksiin.
Kuten tunnettua, sammakkotaika raukeaa suudelmalla, mutta Tiana ei ole oikea henkilö sitä murtamaan, vaikka kuinka Naveen lupaisi rahoittaa aiotun ravintolahankkeen. Siispä hokkuspokkus filiokkus ja sekä Naveen että Tiana ovat sammakkoja.
Kuten Cybill ja Bruce, myös Tiana ja Naveen ovat kinasteleva pariskunta jotka koettavat keksiä keinoa vapautua limaa erittävästä taiasta. Aivan kuten Cybill ja Bruce.
Suo, loiseläimet ja jatsaava alligaattori. Ratkaisu on löytää ns. oikea prinsessa jonka tulisi suudella Naveensammakkoa ja se vapauttaisi molemmat sammakkovankiloistaan. Kas kummaa, vaikka Charlotte ei ole siniverinen, niin hänen isänsä on kuitenkin tulevien karnevaalien seremoniallinen kuningas ja täten Charlotte olisi ainakin epävirallinen prinsessa.
Samaan aikaan Facilier koettaa saada vale-Naveenia työnnettyä naimisiin Charlotten kanssa ja onkin lähes onnistua suunnitelmissaan, mutta ei onnistu ja Charlotte suutelee Naveensammakkoa.
Ei tapahdu mitään.
Mutta ei se haittaa, sillä toisiinsa rakastuneet sammakot ovat ihan onnellisia nykyisissä olomuodoissaankin. Siispä edessä ovat sammakkohäät ja koska Naveen on sammakkonakin edelleen titteliltään prinssi, niin naituaan hänet Tiana muuttuu hääsuudelman myötä ihmiseksi. Saman muutoksen kokee ei niin yllättäen itse Naveenkin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, oletettavasti gumboravintolassa.

Tämä on todella nätti ja miellyttävä animaatioelokuva, mutta silti olen hieman pettynyt, tai sitten en.
En oikein osaa sanoa kuinka paljon annan tahtomattanikin lisäpisteitä tälle elokuvalla vain juuri siksi, että se on perinteistä animaatiota, eikä mikään 3D-lelumainos.

Tarina on hyvä, mutta vanhana tuttuna ei tietenkään uutuuttaan hohtava, vaikka joitakin muutoksia onkin mukaan pistetty. Ja luulen, että se vaatii erilaisen (lue: amerikkalaisen) ajatusmaailman, jotta pitää päähenkilön ihonväriä jotenkin erikoisena valintana edes Disney-animaatioon. Siitähän kuitenkin jaksettiin kovasti puhua rintaa röyhistellen, että nyt vihdoinkin meillä on tummaihoinen naishahmo pääosassa ja vieläpä Disney-animaatiossa. Onhan se kiva juttu, mutta eipä sillä ainakaan minulle ole väliä vaikka Tiana olisi ollut Suomalainen.

Visuaalisesti elokuva on nätti kuin sika pienenä ja taattuun Disneylaatuun meno on massiivisen näyttävää, unohtamatta pieniä kyynelkanavien avauksia.

Musiikkia ja laulua on runsaasti ja vaikka se ei aivan kunnolla jääkään päähän soimaan, niin tyylikkäästi tehtyä shittiä se on.

Ääninäyttely on tyypillisen onnistunutta.

Kaikki tuntuu siis olevan kohdillaan, mutta silti minun on vaikea kuvitella tämän olevan tulevaisuudessa oikea Disney-klassikko, vaikka sillä merkinnällä tätä tullaan jo ihan lähitulevaisuudessa myymäänkin.
Kyseessä on hyvin tehty ja nautinnollinen animaatioelokuva, mutta viimeinen naula arkusta puuttuu.

Tosin se on todettava, että Facilier on pitkästä aikaa sellainen herkullisen loistava pahishahmo, että toivoisinkin tämän limaisen smooth operatorin saavan huomiota vastaisuudessakin, muodossa taikka toisessa. Ja Keith Davidin ääninäyttely Facilierina on aivan nerokkuuden pistokokeen A-plussa.

Tähdet: ***(*)
Prinsessa ja Sammakko

Movie monday: Tanssin taikaa

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Tanssin taikaa
.
.
.
90-luvun alkupuolella satuin ostamaan R-kioskilta elokuvan nimeltä Sotatanssi, eli elokuvan War Dancing, jotenka luonnollisesti sen nimi on Dance To Win.
Muistan vieläkin kuinka kotio päin kävellessäni tarkastelin kyseisen elokuvan kantta.
Elokuva oli... ihan siedettävä.

Jopa niin siedettävä, että teippasin kasetin ja nauhoitin sen päälle muuta.

Sotatanssi jäi kuitenkin kiusaamaan mieltä ja löydettyäni muutamaa vuotta myöhemmin samaisen elokuvan, oli se jälleen ostettava itselleni. Sääli vain, että tuon toisen kappaleen nauhan laatu oli sen verran heikkokuntoinen, ettei sitä raaskinut säilyttää vaan kasetti löysi uuden kodin roskakorista.
Kyseessä ei ole mikään kovinkaan hyvä elokuva ja kukaan tuskin kiipeää toisen päällä saadakseen nähdä Daniel "Scanner Cop" Quinnin ja Adrian "Highlanderwannabe" Paulin tanssimassa, ja elokuvan kliseetäytteinen West Side Storya hipaiseva jengirakkaustarina saa jopa Harlekiini-sarjan vaikuttamaan Takashi Miiken aivoituksilta.

Idea on, että meillä ovat nämä Michael Jacksonin Bad-videosta karanneet jengiläiset, jotka ratkovat kiistoja tanssimalla joitakin sutenöörejä vastaan. Sitten he muistaakseni tekevät jäynää eräälle tanssikoululle ja paikan tanssiopettaja antaa heille uskomattoman raa'an opetuksen pistämällä heidät... MAALAAMAAN TALON! Voi Luoja, sydämestä ottaa.
Sitten jengiläiset ja hienostotytöt ihastuvat toisiinsa ja jengin graffititaiteilija Picasso (joo-o) rakastuu isotissiseen ballerinaan ja lopussa kaikki tanssivat sovussa.

Jos jollakin on tämä kyseinen mestariteos (IMDb:n pisteytys huimat 3.1) ja haluaisi joko lahjoittaa sen, kopioida, tai myydä järkevällä hinnalla, niin minuun saa ottaa asian tiimoilta yhteyttä.

Tähtivieras Dave (Meet Dave, 2008)

Muistatteko kun Eddie Murphyn nimi takasi sen, että sai nähtäväkseen hauskoja aikuismaisia elokuvia.
Tai muistatteko sen kun Eddie Murphyn elokuvat eivät enää vaikuttaneet aikuisille suunnatuilta, mutta olivat sentään jonkinlaisella ajatuksella tehtyjä perhe-elokuvia.
Miksi sitten nykyään Eddie Murphyn nimi tuo ensimmäisenä mieleen elokuvat kuten Norbit ja Pluto Nash? Eddie tule takaisin.

Tämä Tähtivieras Dave oli antanut odottaa katseluvuoroaan jo hyvän tovin ja odotukseni eivät ole olleet kovinkaan korkealla, mutta ainakin niihin vastattiin.

Eddie Murphy on Nolla-planeetalta saapunut ihmisen näköinen avaruusalusrobotti jonka sisällä on miniatyyrimiehistö tuolta samaiselta planeetalta. Eli käytännössä ihmisten silmissä Dave, kuten tätä avaruusalusrobottia kutsutaan näyttää tavalliselta ihmiseltä, mutta koska kyseessä on vieraasta kulttuurista saapunut ohjattava kone, niin liikkeissä on tiettyä nykimistä ja käytös eroaa tämän planeetan olentojen tavoista ilmaista itseään.
Dave on saapunut etsimään karkuteille päässyttä, meidän silmissämme meteoriitilta vaikuttavaa laitetta jonka avulla Nolla-planeetan väki aikoisi kuivattaa Maapallon vedet saadakseen sen suolan ja sillä suolalla olisi tarkoitus pelastaa oma planeettaa kuolemalta, koska suola on näemmä polttoaine jolla Nolla-planeetta pysyy toiminnassa.
Dave lyöttäytyy meteoriitin löytäneen pienen pojan Joshin (Austyn Myers) seuraan ja Daven miehistö oppii tältä muksulta, hänen hölmistyneeltä äidiltään Ginalta (Elizabeth Banks) ja muuta maailmaa seuraten mitä ihmisyys on ja Maapalloa ei kannata tuhotakaan oman planeetan pelastamiseksi.
Siinäpä se.
Väliin laitetaan vitsejä joissa Dave (tai pikemminkin Daven miehistö) ei ymmärrä miten vaatteita laitetaan päälle, mikä ero hymyn ja irvistyksen välillä on, kuinka ulostetaan rahaa (ihan oikeasti) päivittäisiä menoja varten ja kuinka ihmisten oudot tavat ja asiat alkavat kummasti vaikuttamaan Daven miehistöön. Siksipä saamme homovitsin kun miehekäs Daven turvallisuuspäällikkö näkee musikaalin, kuinka alukset tummaihoiset miehet pitävät rapista ja kuinka naiset ihastuvat ihmisten tapaan osoittaa kiintymystä suutelemalla. Oih!
Eli oikeastaan Tähtivieras Dave toistaa aika pitkälle Star Trek nelosen ideat, mutta lisäten joukkoon munille potkimis-vitsejä.

Erikoisesti elokuvan lopussa kun osoitetaan, että Maapallo jätetään rauhaan, niin Nolla-planeetta on edelleen tuhoon tuomittu eikä pelastusta sille ole vielä keksitty. Olin ihan varma, että tähän loppuun olisi jätetty osuus jossa Daven miehistö tajuaa ettei meriä tarvitse kuivattaa sen kallisarvoisen suolan saamiseksi, vaan he saisivat Maalta kaupoissa myytävää suolaa ja se kelpaisi.

Tämä on niitä elokuvia jotka moni on varmasti tuominnut surkeaksi jo ennen kuin on nähnyt sekuntiakaan sisällöstä ja vain sen vuoksi, että edeltävät Murphyn elokuvat ovat ehtineet lyödä negatiivisen leiman tuleviinkin tuotoksiin. Samaan tapaan kuin on tapahtunut Nicolas Cagen kohdalla. No, Tähtivieras Dave ei todellakaan ole mikään kovin hyvä elokuva, mutta kyllä se aina Norbitin kaltaiset Murphyt voittaa.

Pääosa elokuvan vitseistä on lapsellisia ja kuluneita, ja kulttuurieroihin pohjautuvan huumorin suhteen elokuvan tekijät eivät ole laisinkaan osanneet asettautua muiden kenkiin nähdäkseen asiat heidät näkökulmastaan. Toki kyseessä on vieraan planeetan väkeä ja käsikirjoittajan voi olla vaikea kuvitella olevansa kokonaan toisenlaisesta maailmasta, mutta jos koko pointti on siinä, että nämä Nolla-planeetan "ihmiset" eroavat meistä ja oppivat olemaan enemmän ihmisiä, niin heidän ei tulisi olla jo etukään samanlaisia. Pelkkä se, että he puhuvat monotonisesti ei tee heistä erilaisia, tai se etteivät he ymmärrä miten vaatteita puetaan kun he eivät muutenkaan kulje alasti. Joten tämän elokuvan käsikirjoittajat eivät ole osanneet kuvitella olevansa Nolla-planeetalta vaan ovat sortuneet tekemään niitä helpoimpia ratkaisuaja, kuten juuri niitä joissa kaikki kuitataan sillä kun ymmärretään mitä rakkaus on ja mitä se rakkaus on? No ei sitä voi selittää, vaan sen tuntee. Sori vaan, mutta tuo on yhtä mielikuvituksekas tapa esittää asiat kuin se tyypillinen tieteiselokuvien klisee jossa vaikka kuinka pitkällä tulevaisuudessa ollaan, niin aina he vuoden 23566 ihmiset muistelevat Shakespearea, Hitleriä ja Vietnamin sotaa. Aivan kuin välissä ei olisi mitään muuta historiaa ollutkaan.

Enimmäkseen elokuva toistaa kuluneita vitsejä ja näytteleminen on aika vasemmalla kädellä suoritettua, mutta mukana on joitakin hyviäkin juttuja.
Pidin esimerkiksi elokuvan alkupuolella olevasta kohtauksesta jossa Dave ihmettelee New Yorkin meininkiä ja näemme kaikenlaisia hiippareita, jolloin Dave ei avaruusolentona eroaisikaan ihmisistä koska täällä on jo friikkejä omasta takaa.
Pidin myös siitä vaiheesta elokuvaa kun osa Daven miehistöstä kapinoi ja ottaa vallan, jolloin Daven todellinen henkilöllisyys paljastuu ihmisille ja alkaa elokuvan toimintaosuus.
Varsin hauska oli kohtaus jossa FBI:n saadessa Dave vangituksi, hänen kenkänsä lähtee lentoon koska tuo kenkä on aluksen pelastuskapseli.

Koska elokuva tyytyy enimmäkseen kaikkein helpoimpiin vitseihin ja ratkaisuihin, niin en osaa edes arvata kuinka harkittu elokuvan loppuratkaisu on, mutta oli jotenkin mielenkiintoista ettei Maapallon ollessa turvassa kuitenkaan samalla osoitettu keinoa pelastaa Nolla-planeetta. Toki loppuun jätettiin toteamus, että kyllä he pelastuskeinon keksivät, mutta sitä ei oltu keksitty elokuvan loppuessa ja mahdollisesti päätöksellään antaa Maapallon olla turvassa, Daven miehistö tuomitsi oman planeettansa kuolemaan. Tämä oli kieltämättä aika mielenkiintoinen tapa lopettaa elokuva, vaikka se saattoi ollakin enemmän vahinko kuin suunniteltu.

Tähtivieras Dave on helppo elokuva katsottavaksi ja valitettavasti myös helppo elokuva unohdettavaksi. Se ei ole Murphyn uran pohjanoteerauksia, eikä tosiaankaan helmiä, vaan se on aivan kuten Ben Stillerin Yöt Museossa, elokuva jonka katsoo mutta joka ei tee vaikutusta vaikka kuinka törmäillään ja tarjotaan keskinkertaisia tietokone-efektejä.

Tähdet: **
Tähtivieras Dave