Instagram

Instagramissa on lukuisia hyviä valokuvaajia ja nyt siellä on myös vastapainoksi minäkin. En sano ettäkö kannattaa käydä katsomassa, mutta tylsänä hetkenä voisi sortua siihenkin.

@teemuliljeqvist

Primal (2019)

Jos unohdetaan elokuviin erikoistuneet myymälät, niin fyysiset kuin virtuaalisetkin, pistää tällainen Primalin kaltainen pikkuelokuva miettimään että kuinkahan paljon elokuvia menee ns. hukkaan kun niitä ei ole entiseen tapaan vähän joka puolella esitteillä. Primalissa sentään on suht' tunnettuja nimiä sekä mahdollisuus käyttää markkinoinnissa jotain mainintaa Oscar-pystistä, mutta se on silti selvästi kaukana elokuvasta joka saisi laajamittaisen teatterikierroksen osakseen, joten sellaisen parhaimmat mahdollisuudet kaupalliseen menestykseen ovat vuokraamot ja myymälät, jotka molemmat ovat nykyään pitkälti verkkopainotteisia. Mutta kun elokuvia tehtaillaan aika rutosti niin miten saada se yksi sieltä esille ellei joku satu sellaista tietoisesti etsimään, tai on vain hyvin kärsivällinen ja selaa sivu sivulta nimikkeitä löytääkseen jotain mielenkiintoa herättävää. Ja kun näkyvä markkinointi keskittyy suuriin elokuviin niin varmasti moni merkittäväkin pienelokuva katoaa koska ei pysty samanlaiseen huomiohakuun, saati että mikään päättävä taho ylipäätään edes katsoisi sen olevan pienenkään mainoskuluja vaativan riskin arvoista. Vaikea on muistaa aikaa jolloin ihmiset valittivat kun kesti muka liian kauan, että elokuva päätyi teatterista vuokralle/myyntiin, kun nykyään kierto on niin ripeää etteivät edes isot ja palkintoja niittäneet elokuvat tunnu saavan kunnolla aikaa osakseen sillä on kiire tuoda jo seuraava tusina tilalle. Miten siis pienillä elokuvilla olisi mahdollisuutta jäädä odottamaan jos joku ehtii huomata heidät.

Tässä nyt varmastikin osittain painaa oma tottumus siihen kuinka oli kiva käsinkoskien valikoida elokuvia ja monasti ottaa katsottavaksi jotain joka vain näytti mielenkiintoiselta, että uudemmalle ja/tai erilaisemmalle sukupolvelle pelkkä ruudun pyyhkäisy saattaa tuntua ihan samalta. Silti uskon että jos ei nyt satu erikseen etsimään jotain Nicolas Cage-elokuvia, aihepiiriin sopivia taikka vain katsoo millä saisi vaikkapa jonkin 3 kympillä-tarjouksen täytetyksi ei esimerkiksi Primal päätyisi kovinkaan monen huomion alle. Ihan siinä missä muutkin kyllä tämäkin ansaitsisi mahdollisuuden tarjota katsojalle vaihtoehtoa niiden suurempien ja helpompien valintojen ohella.

Primal kyllä sai osakseen jonkinlaista mediahuomiota syystä, että kun Nicolas Cagen huhuttiin tekevän Tiger King/Joe Exotic-elokuvaa (joka sittemmin osoittautuikin tv:n minisarjaksi) niin alussa ei tainnut olla juuri yhtäkään uutisointia jossa ei olisi hyödynnetty nimenomaan Primalin kannesta otettua kuvaa Cagesta. Eri asia tietenkin on se, että auttoiko se Primalin myynnissä jos ei kerran tiedetty mistä kyseinen kuva oli otettu.

Jos tämä ei olisi tullut tiedostamattani minulle en kenties olisi sen pariin koskaan päätynyt, mutta tässä se nyt sitten kuitenkin on.

Eksoottisia eläimiä pyydystävä Frank (Nicolas Cage) saa huonosti animoidun legendaarisen valkoisen jaguaarin kiinni ja kuulee paikallisilta kauhutarinoita siitä kuinka kyseinen kissimirri on aave, kirottu ja vaikka mikä jumaltarujen ihmissyöjäpeto. Nyt on laivattava jaguaari kotiin, mutta tottakai samalla botskilla kuljetetaan Richardia (Kevin Durand) eli maailman vaarallisinta vankia joka ei kuitenkaan ole Steve Buscemi, jolloin näin ollaan luotu puitteet myöhemmille ongelmille. Arvannette siis kuinka matkan aikana molemmat häkkieläimet pääsevät vapaaksi ja ruumiita alkaa kasaantumaan. Varsinkin kun Richard päästää jaguaarin ohella kaikki muutkin Frankin eläimet mellastamaan ja vaikka suurin osa ei äkkiseltään vaikutakaan ihmisille vaarallisilta niin siellä on apinoita.

Voisin kuvitella tämän elokuvan tekijöiden katsoneen Snakes on a Planen ja todenneen, että mitä jos tehtäisiin sama mutta laivassa ja pistämällä käärmeiden oheen muitakin eläimiä riehumaan. Sitten taas joku joukosta sanoisi, että meillähän on tämä käsikirjoitus joka on vähän kuin The Ghost and the Darkness laivalla ja kenties sen voisi sekoittaa joukkoon. Sitten Nicolas Cage tuli paikalle ja sanoi "olen humalassa".

Primal vaikuttaa elokuvalta johon ei ole ollut vain yhtä ideaa, vaan joukko niitä jotka sitten on koetettu yhdistää kokonaisuudeksi. On siis Moby Dickista muistuttava leppymätön saalistaja joka on kenties liikaakin sokaistunut missiostaan ja on tähän liittyvä mystinen eläin jonka toiminta saa uskomaan yliluonnollisuuteen nousevien legendojen olevan todenperäisiä. On idea sijoittaa tapahtumat keskelle merta jumiin jäävään rahtilaivaan ja toteuttaa perinteistä suljetun tilan uhkaa jossa pakotietä ei ole ja uhka vaanii joka nurkan takana. Koska pelkkä vapaaksi pääsevä jaguaari ei riitä niin mukaan pistetään joukko viranomaisia joilta pääsee karkuun heidän kuljettamansa ylipätevän vaarallinen vanki ja siltä osin ollaankin esimerkiksi jonkin Alienin tapaisen elokuvan sijaan jossain Matkustaja 57-/Con Air-moodissa ja satunnaisista risteyksistä huolimatta nämä kaksi eli eläin ja murhaaja-polut pysyttelevät erillään. Virkeyttä ja lisäuhkia on tuotu ratkaisulla vapauttaa kaikki lastiruumassa olevat eläimet ja nyt pelättävänä ei siis ole vain yksittäinen ihminen taikka kissaeläin vaan sieltä saattaa tulla mitä tahansa ja mistä tahansa. Joskin tämä jälkimmäinen idea pysyttelee vielä enemmän erillään muista kuin ne kaksi pääuhkaa ja niinpä luvattu kaaottisuus on turhan rasvatyyntä, johon lienee ainakin osittain syynä budjetin pieni koko.

Primalin pääongelmana onkin jokaiselta osa-alueeltaan puolitiehen jääminen, kun esimerkiksi paljon lupailtu kissapeto on sivussa ja muutkin eläimet pysyttelevät enimmäkseen poissa kuvasta, mutta katsojan tulisi muka tuntea jännitystä niiden vuoksi ja niistä jaksetaan kyllä sen vuoksi tehdäkin mainintoja. Se on vain vaikea pelätä jotain ei tunnu edes elokuvantekijöiden mielestä olevan olemassa. Tilannetta ei ainakaan auta se, että tietokoneitse luoduissa eläimissä on uskottavuutta kuin Ryhmä Haun koirissa.

Enemmän Primal kertookin siitä kuinka laivalla on vapaana tappamiseen erikoistunut ihminen ja niinpä enin osa elokuvasta keskittyy juuri sellaisen Die Hardista ja muista vastaavista tuttuun toteutukseen jossa jutustellaan radioitse ja aina välillä jossain nurkassa joku tapetaan. Lyhyesti todettuna Primal ihmisistä ei eläimistä kertova jännityselokuva ja siltä osin se on varsin tavanomaisen kulunutta jossa ei ilmeisesti se tiedostaen yritetäkään tehdä enempää kuin pakollisuuden verran. Vaikkakin siinä vaiheessa kun lyhyesti osoitetaan laivassa liikkuvan kaikenlaisia ihmisille haitaksi olevia eläimiä oltaisiin voitu tehdä koomisempaa ja huomattavasti eläväisempää B-rainaa edellä mainitun Snakes on a Planen henkeen, joka ehkä sen tavoin olisi ollut edelleen kehnoa elokuvaa mutta ainakin virkeämpää. Etenkin kun Kevin Durand esittää ns. arvaamatonta sekä ammattitaitoista sekopäätä ja Nicolas Cage kapteeni Haddockia, jolloin villieläimet mukaanlukien elementtejä huumoripainotteisempaan tuotokseen olisi ollut. Joskin se puolitiehen jääminen on myös heidän kohdalla selvää ja esimerkiksi cageasteikolla tämä on aikalailla keskivaiheilla, että ei laisinkaan vakavasti otettava mutta ei ikäväkseen myöskään hullu kuin pullosta tullut.

Välityön makua.

Tähdet: **

Primal

Ps. mukana on myös muutama seikka jotka muistuttivat erityisesti Aliensista. Ei vain se suljettu "rakennus" jossa aseistetut ammattilaiset ovat hätää kärsimässä ylivoimaisen vihollisen edessä, mutta myös se kuinka Michael Imperioli esittää petollista kynäniskaa Paul Reiserin tavoin ja varsinkin tilanne jossa Famke Janssen suljetaan lapsen kanssa pieneen tilaan käärmeen (vrt. kasvohalaaja) kanssa tuntui iskevän silmää James Cameronin ohjaustyön suuntaan. Puusilmää, mutta silmää kuitenkin.

Me & Will (1999)

Jane (Sherrie Rose) on taas tapansa mukaan dokaamassa sekä vetämässä kamaa baarissa ja asuntovaunukotiin palattuaan meno jatkuu yhtälailla kadoksissa olevan poikaystävän Fast Eddien (Patrick Dempsey) kanssa. Eddien takissa on Sub Popin-merkki, mutta en tiedä onko osoitus hänen työskentelevän siellä vaiko onko se vain siistiä kuten se Pikku Myy-pinssi repussani.

Toisaalla Will (Melissa Behr) osoittaa sielunsisaruutta vielä vierasta Janea kohtaan tekemällä samat temput ja pian molemmat löytävätkin itsensä sairaalahoidosta kamankäytön seurauksena. Neidit ovat itse asiassa niin samanlaisia, että hetkittäin menin sekaisin kumpi on kumpi. No mutta kuitenkin, he eivät vielä tunne toisiaan, mutta kun osuvat samaan oleskelutilaan katsomaan Easy Rideria lyö ystävyys parissa minuutissa tulta ja he päättävät lähteä etsimään Captain American kadonnutta moottoripyörää. Siispä omien prätkien selkään ja matkaan. Loistavaa on se, että neidit olivat äskettäin kuolla huumeisiin ja sen säikäyttämänä haluavat kuiville, joten sovitaan ettei seikkailun aikana käytetä minkäänlaisia päihteitä, mutta sen jälkeen se on ilmeisesti ihan okei ja nytkin toinen heistä toteaa ettei tämä päihteettömyys kuulosta kovinkaan hyvältä ajatukselta. Hyvä on sitten!

Seuraavaksi... no, ei tehdä oikeastaan juuri mitään muuta kuin ajellaan vähän naapurustossa ja istuskellaan jonkun hipin (Steve Railsback) luona polttamassa pilveä.

Pääosissa kaksi enemmän kuin vähemmän tuntematonta suuruutta, mutta sivuosiin ja cameoihin on sentään saatu aika värikäs joukko vähintäänkin keskisuuria tekijänimiä: Seymour Cassel, Peter Fonda, Dennis Hopper, Lee Tamahori, Patrick Dempsey, Grace Zabriskie, Traci Lords, muutama muu ja jopa Keanu Reeves käy alussa heittämässä keikan Dogstar-yhtyeen riveissä. Sherrie Rosen IMDb-biografia painottaa aika näkyvästi hänellä olevan useita elokuva-alan ystäviä ja vaikka Fondan ja Hopperin kohdalla "rooli" on esiintyminen televisiosta katsotussa Easy Riderissa, eikä heitä tulisi ehkä laskea mukaan, on Me & Will kuitenkin niitä elokuvia jossa mukaan on pyydetty messiin kaikki frendit, sopivat he sisältöön taikka eivät. Ei siinä mitään, näyttelijä on näyttelijä tunnettavuuden asteesta riippumatta ja tarkoituksena onkin esittää muuta kuin itseään, mutta valitettavan usein tällaisissa tapauksissa huomio kiinnittyy siihen kuinka tuossa tai tuossa roolissa olisi ollut enemmän eduksi joku nimettömämpi esiintyjä jos kerran osa on olla vain joku taustallakävelijä. Markkinoinnissa nämä nimet ovat kylläkin hyvä seikka sillä tämäkin leffa on julkaistu kannella jossa annetaan ymmärtää Patrick Dempseyn olen jotenkin tärkeässäkin roolissa, mutta ei hän ole. Ei sitten laisinkaan.

Joskin Me & Willista on olemassa myös juliste jossa neitojen ohella ainoa muu kantta koristava olento on toisen heistä koira ja jopa ne Easy Riderin myötä cameoivat Fonda ja Hopper näkyvät sisällössä enemmän.

On hyvä jos on kavereita joita pyytää mukaan ja varsinkin selvästi pienbudjettisen teoksen kohdalla se on vieläkin parempi juttu, mutta sata tyyppiä ei ole laisinkaan tarpeen jos vain kolmelle on töitä tarjolla. Esimerkiksi Cassellilla annetaan ymmärtää olevan hyvinkin suuri merkitys toisen päähahmon persoonaan, mutta sekin jätetään pelkkään puhelinsoittoon joka ei ole yhtään sen syvemmälle porautuva kuin "voitte jättää viestin äänimerkin jälkeen".

No kuitenkin, Me & Will on kyllä kannen mainitsemat Easy Riderin ja Thelma and Louisen katsonut ja lainannut sieltä ainakin ne elementit jotka kerrottaisiin kyseisten elokuvien takakansiteksteissä. Siispä meillä on road tripillä oleva duo etsimässä jotain mielestään elämää suurempaa ja koska he ovat naisia niin toinen on tietenkin elämän kovettama (insestin uhri [joka käsitellään tärkeänä kuin nenässä oleva finni]) kun taas toinen on hieman sinisilmäisempi ja tottakai he kohtaavat matkallaan miessikoja joiden avulla koetetaan saada katsojaa kallistumaan ja samaistumaan kaksikon kannalle. Joskin kun kumpikin on pahimmissa katuojamoodeissaankin tukka hyvin ja meikit kohdillaan, niin aika vaikea sitä on nähdä mikä olisi heidän elämässään huonosti, että tämä sielua puhdistava matka syvälle ihmisyyteen on kuin trendikahvilan kanelikaakaolla käynti. Hitto! kuolemanläheisyyden aiheuttava kolari tiellä ei saa edes aurinkolaseja vinoon. Tarkoitettua tehoa vähentävät myös dialogi jossa kyllä mainitaan, että onpas ikävää mutta ei oikeasti tunnuta tarkoitettavan sitä ja kun se road trip on vielä suurelta osin jossain lähiössä pyörimistä niin se haetun vapauden tunne jää esikuvien harteille. Vaikuttaa siis siltä, että Sherrie Rose ja Melissa Behr olivat leffaillan aikana katsoneet nimenomaan Easy Riderin ja Thelma & Louisen ja tuumineet yhdessätuumin, että mitä jos mekin tehtäisiin tuollainen elokuva. Rahaa ei nyt pahemmin ole, mutta kavereita on ja jos pyydetään heidät mukaan niin saadaan jotain aikaiseksikin. Käsikirjoituksesta ei nyt niin väliksi koska ideana on jo muutenkin lainata muita elokuvia ja koetetaan sitten muistista toistaa vähän sinne päin repliikkejä. Jopa se Thelman & Louisen idea voimaannuttaa naisia osoittamalla etteivät he tarvitse pyytämätöntä apua menee hävikkiin kun se on juurikin Fast Eddie joka vain tulee ominluvin keskeyttämään tripin ja siinä hyväksikäyttävässä narkkariretkussa se autuus sitten odottaakin, että Malibu Stacyn sanoin "don't ask me, i'm just a girl".

Hetkittäin nousi mieleen, että ehkäpä tästä olisi saanut aikaiseksi ihan kelvollisen musiikkivideon kun kerran musiikkia soitetaan hyvinkin ahkerasti ja yleensä niin tapahtuessa juuri muulla ei ole merkitystä ja ollaan kuin Crockett ja Tubbs matkalla In the Air Tonightiin.

Mitäänsanomaton, harmiton ja hyvin ontto voimaannuttamiselokuva joka ei tee palveluksia kenellekään. Parasta lieneekin siis se, että jos huonotkin asiat ovat näin hyvin niin sitten elämä on aika mallillaan.

Me & Will on näemmä saanut suomijulkaisunkin nimellä Hunt for Easy Rider, mikä toki on punaisen langan alku mutta sysätään sivuun aika nopeasti koska ilmeisesti pelkkä siitä mainitseminen on riittämiin.

Keanu Reevesiin pitää palata sen verran, että elokuvan alussa kun Dogstar on vetämässä keikkaa baarissa pitää jo aika tarkkaan tihrustaa jotta Reevesin huomaa siellä seassa. Mikä on ihan oikein koska tilanne ei liity bändiin vaan toiseen paikalla olevaan päähenkilöön, jolloin tarkoitus ei olekaan näyttää lavalla olevaa yhtyettä muutoin kuin taustalla osoittamassa mistä kuultava musiikki tulee. Joten sinänsä siellä olisi voinut olla vaikka pelkkä jukeboksi. Siispä tottakai elokuvan trailerissa kun mainitaan yhtyeitä joiden musiikkia ääniraidalla kuullaan, todetaan siellä olevan mukana myös "Keanu Reeves' Dogstar" ja kuva kuin pysähtyy näyttämään hänen kasvojaan. Jep, tämä onkin siis Me & Will & Keanu.

No, ainakin tuo dvd:n menuvalikko on upea.

Tähdet: *

Me & Will

Love: Angels and Airwaves (2011)

Tai oikeasti vain Love, sillä tuo kanteenkin isketty lisänimi Angels and Airwaves on ilmeinen markkinointikikka saada pikkuelokuvalle hieman enemmän huomiota yhdistämällä se entisen Blink-182:n jäsenen, Tom DeLongen uudempaan bändiin eli Angels and Airwavesiin. Joka toki teki Loven musiikin ja julkaisi sen samalla nimellä, että kyllä mukana oli jonkinlaista yhteyttä. DeLonge kun on tunnettu avaruus... okei, tarkemmin todettuna avaruusolento- ja salaliittointoilija, että sinänsä ei ole yllätys että hän vaikuttaisi jollakin tavoin tieteiselokuvan tuotannossa ja ilmeisesti idea Loven tekemiseen oli lähtenytkin DeLongelta. Joskin pakko myöntää etten edes tiennyt Angels and Airwaves-nimisestä bändistä mitään kun elokuvan ostin ja Blink-182-yhteydestä tietäminen olisi varmaan jättänyt dvd:n pois ostoskorista, mutta silti juuri nimen vuoksi tulin sen ottaneeksi että se siitä sitten.

Sisällissodan sotilas pohtii syntyjä syviä ihmisyydestä ja yksinäisyydestä, kun yht'äkkiä olemmekin tulevaisuudessa jossa avaruusasemalla yksinään olevan astronautti Miller (Gunner Wright) kuulee jonkinlaisen vieraan lähetyksen radiossaan. Tutkiessaan onko laitteissa vikaa katkeaa kaikenlainen yhteys Maahan ja nyt Miller on täysin yksin.

Yksin.

Välissä kirjailija antaa haastattelua jossa kertoo yksinäisyydestä.

Välissä joku muu antaa haastattelua jossa kertoo yksinäisyydestä.

Päivät kuluvat. Ei ketään jota nähdä, ei ketään jolle puhua. Jatkuva väsymys, kiukkuisuus jollekin mutta mille, itkuisuus, olemattomuuden tunne. Millerin elämä muuttuu tyhjiöksi.

No nyt siellä on joku sotilas kertomassa yksinäisyydestä.

Astronautti istuu avaruuspuku päällään bussipysäkillä.

Kiertoteitse puhutaan elämän päättämisestä.

Love: Angels and Airwavesista on helppo nähdä mitkä elokuvat ovat toimineet joko suorina innoittajina tai joiden voi ainakin kuvitella lukeutuvan ohjaajakirjoittaja William Eubankin suosikkeihin. Alun lyhykäisen sisällissotaosuuden sotilas käymässä ns. filosofista monologia päässään on hyvin vahvasti Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan mieleen tuova ja heti kun päästään avaruusasemalle ollaan astuttu Duncan Jonesin Mooniin, joka jossain vaiheessa suuntaa tietään Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun vuoteen. Olivat kyseessä sitten musiikilliset, visuaaliset taikka ajatukselliset ratkaisut on esikuvia helppo löytää aina suoranaiseseen kopiointiin saakka.

Lähtökohdiltaan Love ottaa tärkeän asian käsittelyyn (jonkin jonka vuoksi pelkäsin aloittaa elokuvan katselua), mutta se ei oikeastaan käsittele sitä kuin hädintuskin pintapuolisesti, jolloin mitään oikeita vastauksia ei ole odotettavissa ja sekin mikä annetaan on lievästi sanottuna yksinkertaistettu. Elokuva vaikuttaa yritykseltä olla ajatuksia synnyttävä, mutta toteutus kallistuu liiaksi sivuuttamaan sitä pistäessään kuvallisen tai muun tunnelmaa luovan kikkailun ja sanotaan nyt muille elokuville kunniaa tekemisen etusijalle. Niinpä tarjolla on runsain mitoin erilaisia valoja, hidastuksia hidastusten päälle, irtonaisia symbolisia kohtauksia (sotilas istuu vuoren huipulla, astronautti aiemmin mainitulla bussipysäkillä, joku keskellä kukkaniittyä ja aina yksin painottaakseen teemaa. Peiliin katsominen ei onnistu koska siellä ei ole ketään) ja puhe on rikkonaisen arvoituksellista sekä kuiskaavaa jotta tuntuisi enemmän jonkin hyvin tärkeän pohdinnalta. Ilkeästi ajatellen kyseessä on tekotaiteellista sontaa, mutta uskon perimmäisen ajatuksen olleen hyvä ja aikomuksena tosiaankin ollut käsitellä sitä, joskin sen nähdäkseen saattaa olla joko syytä keskittyä vain yksittäisiin hetkiin taikka samaistua aiheeseen henkilökohtaisuuden kautta.

Kaiken kaikkiaan Love kuitenkin luo hyviä tunnelmapaloja ja Angels and Airwavesin pinkfloydiaaninen musiikki (millaista se ei ymmärtääkseni normaalisti ole) pitää huolen jotta Blink-192 varisee mielestä, mutta vaikka sen voi kenties ottaa osana Interstellar/Gravity/Martian/Moon/joku muu vastaava-putkea, niin aika pahasti jäädään jalkoihin ja mieleen jää vain sympaattinen yritys kurotella korkeammalle kuin mihin pituus riittää. Mikä pätee myös yksin elokuvaa kuljettavaan Gunner Wrightiin, jota en millään muotoa kutsu huonoksi näyttelijäksi, mutta hän on saanut niskoilleen kohtuuttoman taakan vakuuttaa katsoja kaiken tärkeydestä. Yksinäiseen kuvaamisessa ja kokemisessa Love on kuin koulun suosituin tyyppi valittamassa kun tykkäyksiä on vain 200 kun eilen niitä oli vielä 202. Siten painoarvoa Lovella on kuin Free Willylla, että kyllä sen lopussa on sentään tarjolla hyvää mieltä jos ei kuitenkaan muuta.

Näkemäni traileri antaa Lovesta aika eeppisen kuvan ja se on valitettavan harhauttava, mutta tämä hyvin tutunoloinen juliste on kyllä paljon kuvaavampi sekä aika hieno:

Tähdet: **

Love: Angels and Airwaves

Martial Monks of Shaolin Temple (Solimsa yongpali, 1983)

Tämäkin kreditoidaan Godfrey Hon ohjaustyöksi, mutta liekö se nyt tälläkään kertaa totuus kun kannesta ja alkuteksteistä katsoen toisaalla kerrotaan ohjaajan olleen Si-Hyeon Kim.

Tuhma Tiger (Jung-Lee Hwang) on kaksintaistelussa tappanut Apotin (valitan, en tiedä kuka) eli shaolinmunkkien kungfumestarin ja siten julistanut itsensä voittamattomaksi taistelulajien kuninkaaksi. Tämä saa tietenkin edesmenneen mestarin kungfumunkkioppilaan (valitan, en tiedä kuka) hakemaan oikeutta, mikä siis tarkoittaa turpaanvetoa.

Toisaalla jackiechanmainen veijari Dragon Lang (Dragon Lee)... tai niin olin ainakin kuulevinani, joten Dragon Lang se saa sitten luvan olla. No kuitenkin, Dragon Lang kuluttaa päivänsä nuudeleita syöden, rahahuijauksia tehden, hassuttelemalla kuten leipomalla leipiä otsanahkoihin. Jes! Star Trekin musiikkia taistelukohtauksissa. Tämä on se Godfrey Ho jonka minä tunnen. Luonnollisesti shaolinmunkin ja Dragonin tiet risteävät ja yhdessä munkkiin ihastuneen neitosen (valitan, en tiedä kuka) he lähtevät hakemaan oikeutta. Välillä munkki on mestari ja Dragon oppilas ja välillä toisinpäin, ja neidin ihastus vaihtelee sen mukaan kumpi miehistä vaikuttaa alfalta. Edessä siintää petos koska jonkun tehtävänä oli vain houkutella todellinen haastaja Tigerin mätkittäväksi ja niinpä Dragon päätyy soolotoimintana kuuntelemaan kuinka musiikin perusteella Khan on valmistautumassa hyökkäykseen.

Karmeita ja hyvin karmeita peruukkeja, korvia särkeviä äänitehosteita, kehnoa dubbausta ja huvittavia musiikkivalintoja (se Star Trek-musiikki on erikoista kuultavaa vaikka sitä ei erikseen yhdistäisikään muualle), mutta energiaa on runsaasti ja taistelukohtaukset ovat suurelta osin paitsi varsin taidokkaasti koreografioituna myös osoittavat parhaimmillaan esikuviensa kaltaista mielikuvituksellisuutta. Vahvat Shaw Brothers- ja Jackie Chan-fiilikset, ja vaikka kyseessä ei ehkä olekaan yhtä ammattitaitoisesti tai pikemminkin keskittyneesti toteutettua elokuvaa, on kyseessä silti Ho-mittapuulla katsottuna yllättävänkin laadukas teos. Näin ollen esimerkiksi sen tieteisseikkailumusiikin ei tule antaa luoda kokonaista mielikuvaa siitä mitä tulee näkemään. Varsin miellyttävästä, hyväntuulisesta kungfuseikkalusta on kuitenkin kyse. Joskin viimeiset parikymmentä minuuttia on edeltävään osaan nähden valitettavan ranteitaviiltävän synkkää menoa.

Dragon Lee oli ainoa näyttelijä jonka tunnistin heti kasvojen perusteella, mutta liian monen kohdalla olin epävarma kenestä on kyse taikka en tiennyt laisinkaan, jonka vuoksi en ottanut riskiä että olisin antanut vääriä tietoja. Välillä näiden elokuvien kohdalla googlaaminen tuottaa ristiriitaisia tietoja hahmojen nimien välillä jonka vuoksi ensimmäiseen vastaantulevaan tietoon ei ole aina luottaminen, joten nyt en vaivautunut tekemään työtä löytääkseni oikeat ja itse elokuvan aikana dubbauksessa harvemmin mainitaan varsinaisia nimiä vaan he ovat aina vain mestareita, tms. ja silloinkin kuullunymmärtäminen saattaa olla hankalaa. Tosin ongelmallisinta ei olekaan yleensä hahmon nimen kuuleminen tai näyttelijän tunnistaminen, vaan näiden yhdistäminen kun tarjolla on sata ja kaksi Dragonia. Joskaan mikä ei ole laisinkaan hankalaa on elokuvan seuraaminen tietämättä nimiä, joten siitä ei tarvitse olla huolissaan.

Kuvanlaatu on tässä julkaisussa odotetun kehno jolloin se ei suuremmin häiritse, mutta selvä väärä kuvasuhde aiheuttaa hetkittäin toiveita paremmasta, sillä liian usein näkee seuraavanlaisia tilanteita:

Koon muuttaminen lennossa ei tuo lisää nähtävää ruudulle, vaan mikä on leikattu pois on edelleen poissa. Joskin kannattaako siitä edes olla oikeasti harmissaan, kun juuri tällaiset jutut ovat nimenomaan osa siitä suolasta mitä Martial Monks ja vastaavat julkaisut mukanaan tuovat.

Tähdet: ***

Martial Monks of Shaolin Temple

The Dragon, the Young Master (Yong li ren zhe, 1978)

Toisin sanoen The Deadly Silver Ninja aka Eighteen Martial Arts aka Dragoneer 8 - the Unbeatable, koska tottakai ja Joseph Lai sekä Godfrey Ho.

Pai Wu Lang (Dragon Lee eli Bruce Lei eli Moon Kyoung-seok) on saapunut tapahtumapaikkana olevaan kaupunkiin koska hänen isänsä on tapettu ja hän janoaa kostoa, ja syyllinen on ilmeisesti jompikumpi taikka molemmat aluetta kiusaavista Mingin-rikollispomoveljeksistä. Pai Wu jonka uskotaan olevan myös mysteerinen The Silver Ninja pelastaa ylivertaisilla lähitaistelutaidoillaan ensin kukkakauppiaan Xue Huan (Phoenix Kim eli Yuen Qiu) häiriköiltä ja sitten myöhemmin tämän sokean isän samoilta tyypeiltä, joten näin on jää murrettu ja uudet bestikset haalittu. Xue Huan itsekin on varsin näppärä jalkatyöskentelyltään, mutta se ei estä edellä mainittuja ilkimyksiä kaappaamasta häntä lunnaiden toivossa jolloin Pai Wun tulee ryhtyä pelastustoimiin. Jaa, no Xue Huan pääsikin omin avuin pakoon, että se siitä sitten. Mutta voihan Pai Wun hakata pahikset sitten ihan vain kuntoilun vuoksi. Pai Wulle selviää, että isänsä murhaaja onkin Xue Huanin isä, joten kai se nyt sitten on annettava anteeksi miehelle joka tappoi parhaan ystävänsä ihan vain koska hän virui avuttomana maassa. Reilu peli. No kuitenkin, jonkinlainen MacGuffin tässä on kartta joka johtaa jonkin aarteen luokse, mutta kenties eniten huomionarvoista on se perustarina jossa kaupunkiin saapuu sankari vapauttamaan sen rikollisista ja näin tulee tapahtumaankin. Niin ja tottakai Pai Wu on tosiaan The Silver Ninja ja tämä on merkittävää koska... en oikeastaan tiedä miksi. Idea ilmeisesti on siinä, että kyseessä on jokin Robin Hoodin, Zorron tai Mustanaamion kaltainen maineikas sankarihahmo, mutta vaikka Pai Wu pari kertaa pitääkin valkoista ninjapukua niin enemmän hän mätkii pahiksia siviiliasussaan ja kasvot sekä nimi paljaana, että yhtä hyvin hän voisi pitää vain erilaista hattua päässään kun se ninjapuku tuntuu olevan vain vaate eikä sen enempää.

Ensinnäkin, aivan mahtava dubbaus. Ei vielä se, että se on odotetusti epäsynkassa, mutta erityisen huippua siinä on se kuinka lähes jokainen hahmo kuulostaa amerikkalaiselta yrittämässä brittiaksenttia ja se on aivan kauheaa ja ihanaa kuin Tom Cruise irlantilaisena. Ja jos Reservoir Dogs pitää hallussaan ennätystä fuck-sanan käytössä, niin The Dragon, the Young Master lienee sen bastard-versio, sillä sitä kuulee niin paljon että luulisi jokatoisen roolihahmon nimen olevan Bastard. Siispä jos käyttäisi bastard-sanaa juomapelinä jossa jokainen kerta kun se mainitaan olisi syytä ottaa naukku, olisi maksakirroosi iskenyt jo ennen elokuvan puoliväliä. Joskin liitutaulun viiltelyltä kuulostava musiikki saattaa jo tehdä tehtävänsä ennen sitä.

Dragon Lee on tietenkin yksi bruceploitaation ilmentymistä ja uransa urkenikin ulkonäöllisen yhteneväisyyden vuoksi, mutta The Dragon, the Young Master ei kylläkään tyylillisesti ole lähimainkaan Bruce Leetä enkä usko sitä sellaiseksi tarkoitetunkaan. Enemmän tässä on Shaw Brothersien kungfua ja huumorinsa osalta lähin vertailukohde lienee Jackie Chanin tuotannot (ts. ei siis yhtä  tiukkakatseista  kuin bruceilut), mutta näki yhtäläisyyksiä sitten mihin suuntaan tahansa niin elokuvana The Dragon, the Young Master on aika kömpelöä tavaraa. Kungfu on on pääosin käsien huitomista kuin olisi päätynyt hyttysparven keskelle ja viuh!-, whoosh!- sun muut vi-vi-viuhahdus!-ääniefektit ovat kuin yritys peittää pierua nostamalla stereoiden volyymia. Joten elokuva vaikuttaa pitkälti parodialta edustamastaan lajityypistä kuin yritys olla sitä tosissaan ja mitä tulee Wikipedian väitteeseen kyseessä olevan reilusti komedia, niin vaikka mukana on joitakin selvän tarkoituksellisia koomisia tilanteita ei tämä kyllä varmasti ole silkaksi komediaksi tarkoitettu kuin vahingossa. Minkä tosin lasken plussaksi tämän elokuvan kohdalla, sillä lähdinkin katsomaan sitä Godfrey Hon maineen huomioiden, hänen filmografiansa kun koostuu lähestulkoon niin huono että hyvä-teoksista ja siten niiden elokuvien viihdearvo on harvemmin pettävä. Joskin The Dragon, the Young Masterin kohdalla hän on ilmeisesti ollut vain jaetulla ohjaajanpallilla ja se selittänee sen miksi tästä puuttuu se viimeinen isku tönäisemään tarpeeksi viihdyttävän huonon puolelle. Nyt kyseessä on tarpeettoman laiska ja vähäisesti hauska ollakseen erityisen innostavaa katseltavaa ja siten kyseessä on huonoksi elokuvaksi jonkinasteinen pettymys.

Tähdet: **

The Dragon, the Young Master

Tai Chi Shadow Boxing (Feng shi guai tu, 1979)

Tunnetaan myös nimellä Tai Chi Devil Dragons ja tarjolla on myös ihan hienoja julisteita, mutta vaikka esimerkiksi seuraavakin on varsin onnistunut niin pidän silti enemmän tuosta dvd-kannesta (se mikä on tekstin lopussa) niiden jin/jang-pallojen vuoksi. Niillä kun olisi kiva pallotella.

En tiedä onko elokuvan aloittava musiikki oikeasti Tai Chi Shadow Boxingia varten tehty vaiko napattu jostain muualta, mutta enemmän kotonaan se olisi jossain italowesternissa kuin kungfuleffassa. Ellei sitten ajattele jotain Tarantinon Kill Billia ja sen tapaa käyttää musiikkia yhdistettynä lajityypin maistiaisiin. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei laisinkaan sellaista mitä olettaisi kuulevansa kungfumestareiden treenimontaasin aikana.

Kuitenkin, kaksi hupsuttelevaa ja jatkuviin ongelmiin päätyvää nuorta herraa (Jackie Chen [siis Chen, ei Chan. Tunnetaan myös nimellä Jacky Chek] ja valitan en ole varma kuka) näpistelevät toisiltaan sekä muilta, tappelevat keskenään sekä muiden kanssa ja tätä on jokapäiväinen arki. Okei, tuo musiikki nyt ainakin on jostain länkkäristä ja melkein voisin väittää sen olevan Elmer Bernsteinia. Nuorukaiset kohtaavat vanhan herran jonka aikovat kääntää, mutta päätyvät samantien kaveeraamaan hänen kanssaan. Hyvä veto sillä vanhus on kungfumestari joka voi opettaa pojille sellaisia temppuja, että huh! ja huh! Nuoret herrat ovatkin valmiita kungfuoppilaiksi, varsinkin kun siihen suostumalla heidät päästetään irti puusta johon ovat sidottu vangeiksi. Treeni on sitä, että vanhus mätkii nuorukaisia kunnes he ovat täysin oppineita. Välillä tehdään toisille jekkuja kuten laittamalla naula maahan pystyyn ja sitten tallotaan siihen. Vanhuksen motiivi opettaa taistelutaitojensa salat nuoremmille löytyy siitä, että perinteiseen tapaan janotaan kostoa veljen tappajalle joka tietenkin on taas kerran joku megamogulikungfuilija. Ai niin, on siellä jokin kultainen tiikeripatsas jonka jotkut haluavat ja jotkut eivät, mutta vaikka se mainitaan niin kukaan ei oikeasti tunnu muistavan elokuvassa sellaista olevankaan.

Tai Chi Shadow Boxing on niin vahvasti komediapainotteinen, että nyt astellaan jo Kung Fu Hustlen suunnalla ja siten vaikka moni elokuvan huvittavista hetkistä onkin selvästi tahatonta komiikkaa niin kun kaikki on kuorrutettu huumorin kermakakuilla, että juuri mitään ei osaa ottaa ajatuksella sen olleen tarkoitettu vakavaksi. Aika menee nopeasti kun lähes nonstoppina törmäillään jolloin elokuva kyllä viihdyttää melkein huomaamattakin, mutta kun koettaa pysähtyä katsomaan että missä nyt oikeasti mennään niin huomaa ettei sisällössä ole juurikaan tolkkua. Hahmot jäävät raakileiksi, juonta ei ole lähes nimeksikään ja vitsit saavat pääosan, mutta niiden yhdistäminen ei ole ollut kenenkään mielessä. Kamppailukoreografiat ja muut hyppelyt ovat kyllä varsin energisen lennokkaita, mutta aika iso osa niistä sisältyy esimerkiksi keskinäiseen kisailuun taikka treenaamiseen eikä varsinaiseen pahan valtakunnan kukistamiseen. Esimerkiksi tarinaa niillä ei viedä eteenpäin ja sellaisesta tulee huomio jo alkutekstien loikkimismontaasissa joka toki on kivaa katseltavaa, osoittaen hyvää luiden joustavuutta, mutta se on siellä vain koska on makeen näköistä ja se riittää. Edeltävä kyllä saa irrallisuutensa anteeksi ollessaan alkutekstien taustaa, mutta hetkittäin tässä tulee fiilis kuin katsoisi jotain musikaalia jossa yht'äkkiä revetään laulu- ja tanssiesitykseen ilman että laulussa kerrottaisiin kuinka Django saapuu, tms. Aivan loistava on vaikkapa se taisteluharjoitus jossa pojat tanssivat niiden jin ja jang-pallojen kanssa. Ei siinä harjoitella pahiksen kallon murskaamista vaan kerätään pisteitä voimistelukisassa ja siten se on vain oma yksittäinen tapahtumansa vailla kunnon sidosta muuhun elokuvaan. Se tuntuu mainoskatkolta.

Siltikin, sketsimäisestä rakenteestaan huolimatta kyseessä on hauska ja viihdyttävä kungfukomedia, että aika tosiaan kuluu vaivatta. Se kuinka paljon jää mieleen lopputekstien jälkeen onkin sitten jo toinen asia, mutta arvioidaan tämä nyt vain sen mukaan kuinka fantsua on katsella kungfutanssia.

Tähdet: ***

Tai Chi Shadow Boxing

10 Tigers of Shaolin (Guang Dong shi hu, 1978)

Tuhma lordi Yuen San Pao (Lau Dan) pistää miehensä kaappaamaan itselleen naisen, joka osoittautuu yhden legendaarisen Kymmenen tiikeriä-kungfumestariryhmän jäsenen morsiameksi(?), tai jos ei niin on ainakin joku nainen joka kaapataan, joten tottakai tämä tarkoittaa kosto-/pelastusretkeä. Koska täti hirttäytyy häpeästä niin tyydytään siihen kostoon.

Kuten aika usein muulloinkin, myös tällä kungfuelokuvalla on jonkinlaista tosipohjaa. Siis sillä tavoin, että elokuvan 10 tiikeriä ovat samalla tavalla oikeita historiallisia hahmoja kuin vaikkapa Jesse James tai Wild Bill Hickock ovat villissä lännessä ja samaan tapaan parhaimmillaankin saa olla skeptinen sen suhteen mikä kertomuksissa on todellista ja mikä ei. Ehkä se kaikki onkin täyttä totta, mutta ei se aina ruutua katsoessa aivan siltä tunnu. Vaikka väliäkö sillä kun ei tätäkään elokuvaa lähde katsoen, että kyseessä olisi jokin Erin Brockovich, mutta se on silti kiehtovaa tietää jonkinlaisesta totuuden lähteestä.

Väärä kuvasuhde heikentää hieman taistelukohtauksia, mutta ei niin paljoa etteikö niiden lennokkuudesta pääsisi nauttimaan ja hyvä niin, sillä niitä on runsainmitoin ja ovat poikkeuksetta ihastuttavan leikkisän energisiä (yleensä vieläpä monen ihmisen toteuttamina, että seuraaminen edellyttää hieman tarkkaavaisuutta). Tässä ollaan siis hieman samoilla linjoilla kuin Jet Lin tähdittämissä Fong Sai Yukeissa, että aivan yhtä koomisia ei olla kuten vaikkapa Jackie Chanin kohdalla, mutta kieli vierailee poskessa ja hymy huulilla, jolloin tunnelma on ilman kauheaa dubbaustakin aikamoisen rento. Siten myöskin taistelukohtauksissa on varsinaisen todellisen kivun kuvaamisen sijaan sellaista klassista mykkäkomedian (vrt. Buster Keaton, Charlie Chaplin) slapstickia joka on väkivaltaista kuin Speden otsaläpsäisy, mutta tosiaan ei silti aivan yhtä vahvasti komediallista kuin yleisesti ottaen yhdistää edellä mainittuun Jackie Chaniin.

Juoni puolestaan tuntuu pelkältä tekosyyltä siirtyä tappelukohtauksesta toiseen ja harvoin edes siltä, että kunhan ollaan vain pistetty mukaan perinteinen Bowser kaappaa prinsessa Peachin-runko ja sitten hypitään. Näin ollen sitä ei suuremmin edes ajattele miksi elokuvassa tapahtuu se mitä tapahtuu, ainoastaan katsoo kun se tapahtuu ja niitä tapahtumia on runsaasti ja usein rystysten muodossa.

Tähdet: ***

10 Tigers of Shaolin

Shaolin Temple 4 (Sadae solimsa, 1984)

Tämä ilmeisesti Hollantilainen Kung Fu Classics-julkaisusarja on kyllä yksi rasittavimpia lajissaan. Juuri mitään tietoja ei löydä edes kiviä kääntämällä ja nekin mitä löytää vaativat lähes poikkeuksetta jotain vahvistuksia muualta jotta olisi edes näennäisesti uskottavaa infoa. Tämäkin Shaolin Temple 4 löytyy kyllä sillä nimellä haettuna esimerkiksi Youtubesta, että sieltä vain katsomaan, mutta se aikalailla onkin ainoa paikka josta sen löytää sillä nimellä koska kyseessä ei ole tämä Shaolin Temple 4. En tiedä miksi dvd:n kanteen ja levypintaan oli vaivauduttu kirjaamaan se nimeksi kun heti alkutekstit kertovat sen olevan Shaolin the Blood Mission ja se ei ole ihan sama asia. Mikä pistääkin miettimään, että mitä ne yksi viiva kolme Shaolin Templea sitten ovat ja ovatko ne edes niitä? Mutta kuitenkin, tämä Shaolin the Blood Mission löytyy sekin Youtubesta nähtäväksi.

HKMDB kyllä sentään antaa vaihtoehtoiseksi titteliksi The Four Shaolin Templen, että onhan siellä sentään nelonen, mutta mihin se liittyy?

Hmm... elokuva alkaa Psykon musiikilla, että kauaa ei mennyt ennen kuin "lainataan" muualta.

Maata hallitseva tyranni haluaa saada vallankumoukselliset kukistettua ja halajaa siksi listaa joka kattaa kaikkien kapinallisten nimet, mutta saa tuoreimman pään ohessa ainoastaan puolikkaan siitä ja sehän ei riitä mihinkään kuin puoleen halutusta. On kenraali Yuenin (Jung-Lee Hwang) tehtävä löytää loppuosa listasta sekä siinä mainitut henkilöt ja pitää huoli jotta nämä kapinalliset päätyvät ennenaikaiseen hautaan. Jos Yuen epäonnistuu, odottaa multa häntä.

Toisaalla shaolinmunkit eivät malta keskittyä ainoastaan tiiliskivien murskaamiseen nyrkein, vaan tykkäävät myös keskenään painimisesta ja vaikka munkkimestari ei kylläkään kutsu oppilaitaan seksuaalisin termein niin ihan taatusti ajattelee siten. Kohta munkkimestari kertookin varoittavan tarinan siitä kuinka nimenomaan naiset ovat petoeläimiä jotka ovat vaaraksi miehille, että hyvä on sitten.

Yuen miehineen jatkaa kapinallisten etsimistä ja aina sellaisen löytäessään alkaa sekä kungfuilu että dynamiittien sitominen rintaan. Kun tie vie etsinnöissä shaolintemppeliin, johtaa se rauhanomaisten naamanpotkimismunkkien heräämiseen taistossa pahuutta vastaan. Tai no, osa heistä oli jo kapinallisjoukoissa ja loput etukäteen valmiina liittymään, ettei tässä nyt sen suhteen hirveästi muutoksia koeta. Temppeliin kyllä päästetään turvapaikkaa kaipaava neitokainen, että siinä koetellaan muutosten ja keskittyneisyyden rajoja, mutta buddha sanoo että kaikkia tulee rakastaa että myös kohdella tasavertaisesti. Siksi siis pitää ensin olla ruoskittuna puolikuoliaaksi, että häntä voidaan auttaa. Onneksi lopputaiston päätteeksi kuulemme hieman John Williamsin sävelmiä Kadonneen aarteen metsästäjistä.

Aika mainio kungfuleffa jossa on suoraviivaisen toimiva juoni (no, on siellä yksi jonkinlaiseksi yllätykseksi tarkoitettu käänne, mutta ilman sitäkin tarina olisi kulkenut täsmälleen samaan suuntaan), hyvin toteutetut taistelukoreografiat ja pois lukien se Bernard Herrmannin Psyko-musiikin ajoittainen käyttö sekä lopun Indy ei elokuvassa sorruta edes dubbauksen suhteen liiallisen hölmöilevän tahattomaan komiikkaan. Ajoittain koetaan hienoista joutokäyntiä ja suoranaiseen lennokkuuteen ei missään vaiheessa ylletä, jolloin mitään normaalista hyvästä ylemmäksi ei ylletä, mutta ainakin se mitä on nähtävissä on sopivan viihdyttävää.

Se ensimmäisen naisen päästäminen shaolinmunkkien hoiviin ja koulutukseen ei sekään tuo mukanaan mitään erityistä muutosta peruskaavaan, että ei tällä oikeasti ole mitään rajoja rikkovaa rohkeutta.

Jung-Lee Hwang on kyllä erityisen tehokas pahiksen roolissa.

Tähdet: ***

Shaolin Temple 4

Mud (2012)

Syvän etelän teinipojat Ellis (Tye Sheridan) ja Neckbone (Jacob Lofland) ovat kuulleet kuinka eräällä pienellä saarella olisi tulvamyrskyn puuhun heittämä vene ja onhan sitä mentävä katsomaan, jos siitä vaikkapa saisi majan aikaiseksi. Surku vain että puumajaveneellä on jo asukkaansa, Mud (Matthew McConaughey), ettei sitä noin vain omita vaikka pojat ovatkin sitä mieltä kuinka vene kuuluu heille koska hehän sen löysivät, aivan kuten Kolumbus löysi Amerikan viikinkien jälkeen. Ellis ja Neckbone rupeavat kaveeraamaan Mudin, tuon rähjäisen, outoja puhuvan miehen kanssa, joka lupaa ettei ammu poikia ja kun kotona koetaan muutoksia (Ellisin vanhemmat ovat eroamassa ja äiti haluaa viedä pojan suolta kaupunkiin) tuo Mud tarvittavaa todellisuuspakoa, jos ei nyt kuitenkaan hyvää isällistä esimerkkiä. Mutta samoin kuin etenkin Ellis pakenee elämäänsä Mudin luokse, on selvää Mudin itsekin olevan paossa jotain ja siitä syystä hän on hyvinkin vahvasti poikien avun tarpeessa.

Varsin onnistunut aikuistumisriittielokuva jossa on jotain kovin samaa Rob Reinerin ohjaaman Stephen King-filmatisoinnin Stand by Men kanssa. Mud on pienieleisempi kuin Stand by Me ja siitä puuttuu Kingin "fantasiahenki" sekä 50-lukuidylli, mutta muutoin miljöö on samanlaista junarataköyhälistöä ja hahmoissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista etenkin elokuvan poikaduo on kuin River Phoenix ja Wil Wheaton, mutta vain vähemmän viattomuutta silmissään.

Vaikka Matthew McConaughey näytteleekin roolinsa hyvin niin hän on hieman kuin Stand by Men ekskursion aiheena oleva ruumis, että pääosassa ovat nimenomaan pojat jotka matkansa aikana oppivat läksynsä elämästä. Toki tässä vedetään aika painotettuja yhteneväisyyksiä Ellisin ja Mudin väliin, jolloin jälkimmäinen edustaa mahdollista tulevaisuutta edelliselle, ettei McConaughey nyt kuitenkaan elottomana voisi rooliaan vetää, mutta pointti on kuitenkin siinä mitä pojat (tai Ellis) tekee ratkaisuinaan kuin mitä joku muu sanoisi heidän tulevan tehdä. Niin, ehkäpä McConaughey olisikin voinut esittää kuollutta ja pojat vain toteaisivat, että jep, tuossa voisimme olla jos jatkamme tällä tiellä.

Joten sinänsä elokuvan tarina ei ole mitenkään ihmeellinen, riittää kunhan pistetään nuorukainen kasvamaan aikuiseksi ja siinä sitten voidaan vaihdella paettavaa ongelmaa rahapulan, avioeron, väkivaltaisen isän, narkkariäidin, pedofiilipapin tai tosi vihaisen koiran välillä, ja haetaan sitten tukea erakolta jolla on puoli naamaa palanut, naapurin myrtsiltä natsipapalta tai siltä junaradan vieressä olevalta kuolleelta. Juonellisten yllätysten sijaan huomio kohdistuukin luotuun maailmaan ja sen esittäjiin, jotka molemmat toimivat juuri kuten pitääkin, jolloin katsottavana ei ehkä ole mitään uutta pyörää, mutta näemmä vanhakin toimii mallikelpoisesti. Joskin loppuun pistetty räiskintäosuus on silmiinpistävä kuin Peter Cushingin silmä Top Secretissa ja toisin kuin ruotsalaisessa kirjakaupassa se ei tuntunut kovinkaan tarpeelliselta Mudissa.

Tähdet: ***(*)

Mud