Kokoontuminen erillään.

Tämä kirjoitus on suurelta osin enemmän itselleni kuin teille, mutta ajoittain tulee tarkoituksella, vahingossa taikka pakotetusti tehtyä jonkinlaista itsetutkiskelua joka edellyttää tunteiden purkamista sekä ajatusten puhdistamista ja silloin jotain tulee kirjattua ylös jotta se tulisi konkreettisemmaksi kuin pelkkä päänsisäinen ajatuskulku. Mitään kovin syvälle luotaavaa ei tässä ole tarkoitus paljastaa, että pysyttelemme aikalailla pintapuolisuudessa, mutta samalla saatamme silti koskettaa jotain merkittävääkin.

Blogi ei ole muiden iloksi saatikka suruksi päättämässä kulkuaan, mutta sen rakenteelle tai jollekin muulle tulee ehkä jonkinlaista selvyyttä. Lisäksi lopussa on jotain joka oikeasti saattaa joitakin lukijoita kiinnostaakin.

Kuten pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa huomioineensa, muutama vuosi takaperin alkoi julkaisutahti harvenemaan, mihin osittaisena syynä oli tuolloin tekemäni ns. elämäntaparemontti, joka tupakoimattomalle ja alkoholittomalle tarkoitti pääosin sokeriherkkujen vähentämistä syystä, että sokerin lisäämisestä oli tullut pelkkä tapa tarpeellisuuden sijaan ja samalla liikunta rupesi saamaan lisäsijaa, mikä sitten vähensi elokuvien katselua ihan jo ajan- ja energiankäytön toisaalle suuntaamisen vuoksi. Samalla huomioitavaa on se, että väkisinkin kun tekee jotain paljon ja usein syntyy ryytymistä ja vaikka elokuvista on edelleen mukava kirjoittaa niin se alkoi tuntumaan pieneltä pakolta halun sijaan, eikä se ollut kiva tunne. Vastaava tapahtui kun olin vielä videovuokraamossa töissä, että kotona kun katsoi elokuvaa tuntui se työltä ja silloin tuli toteamus, että nyt on aika siirtyä toisaalle ja näin teinkin, päätyen nykyiseen työpaikkaani. Sitä samanlaista väsymistä en halua kokea leffablogini suhteen, joten mielummin hellitän otetta kuin jätän taakse kuin ei-toivotun lapsen ja siten ei ole huolta, että elokuvista bloggaaminen jäisi sikseen, eikä täten myöskään tarvitse pelätä kuinka jonkinlaisen uutuuden haun vuoksi taso esimerkiksi nousisi. Ei, ei, ei! Aion edelleen pitää huolen, että B-elokuvat jotka eivät ole edes tarpeeksi erikoisia noustakseen kulttiasemaan saavat ansaitsemattoman huomionsa, joten all hail Eric Roberts ja muut eh!-tason sankarit. Olen kuitenkin kirjoittanut tätä blogia jo vuodesta 2008 ja alku-, keski-, sekä ihan taatusti vielä loppukankeudenkin jälkeen se on löytänyt jonkinlaisen paikkansa, ja pidettiin siitä taikka ei, olen aika ylpeä aikaansaannoksestani. Ehkei minun pitäisi olla, mutta olen. On sitä parempiakin blogeja nähty haudatun matkan varrella, mutta minä vain jaksan epäsäännöllisen säännöllisesti porskuttaa kuin lähes hukkumaisillaan oleva joka hetkittäin tajuaa jalkojen yltävän pohjaan. Tämä epäsäännöllisyys on kuitenkin jotain josta lienee syytä mainita muutakin kuin jokin muka elämäntapamuutos, koska siitähän on jo aikaa ja se on jo tasaantunut siltä osin rutiiniksi. Joku (ainakin yksi teistä) on huomannut, että tuo piirrosblogini jota ei sen enempää mainosteta on muuttunut aikalailla eläväksi kuolleeksi ja siihen on pitkälti syynä se, että minusta tuntuu etten ole enää aivan sama ihminen kuin ennen ja täten minulla ei ole sen suhteen enää ideoita saatikka sanottavaa jäljellä. Välillä kun koetan piirtää jotain käteni pysähtyy ja totean, että olen jo toistanut saman jutun lukuisia kertoja, ei siis ole syytä tehdä sitä enää ja tämä ei ole mielestäni enää hauska samalla tavalla kuin se oli entisen itseni mielestä. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä etten ole muuttunut ja ongelma jos sitä sellaisena pitää yhden blogin hiljenemisen ja toisen rauhoittumisen vuoksi on aivan toinen. Olen kärsinyt masennuksesta monen, monen vuoden ajan ja enimmäkseen se pysyy kurissa, mutta pahimmillaan kyseessä on ollut hyvinkin mustia ajanjaksoja. Sitä koettaa vältellä varotoimenpiteillä kuten musiikin kuuntelu, keräilyharrastus, valokuvaaminen, metsissä samoilu, puunhalaus, piirtäminen, kirjoittaminen, ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely, ylitöiden teko vain jotta hälinä peittäisi omat ajatukset, milloin mitäkin joka estäisi omien aivojen pilvikerääntymän. Sitten sitä huomaa, että eristäytyy, rupeaa pelkäämään vieraita ihmisiä ja koettaa kompensoida asiaa tekemällä jotain kuten väkisin huikkaa vieraille ihmisille, että "hei, makee paita", maksaa satunnaisten ihmisten ostoksia tai on jossain paikallisessa fb-ryhmässä aktiivinen, joka toimii siltä osin että siellä voi olla sosiaalinen näkemättä ketään kasvotusten. Sitten kohta iskee seinä ja mietit vain, että miltä tuntuisi hukuttautua. Sattuuko se? Entäpä olisiko ihan varma, että kuolisin heti jos hyppäisin parvekkeelta? Uskaltautuisinko astua bussin taikka rekan eteen? Sitten kiroaa itseään kun ei uskalla tehdä asialle mitään. Näitä koettaa estää ja ravistelee päätään kuin moshpitissa konsanaan, ja tämä on taatusti tuttua kaikille masennusoireista kärsiville, joten ei siitä sen enempää.

Kuitenkin, tämä kesä on ollut aika vaikea eikä ainoastaan helteen vuoksi. Siksi osittain valitsin heinäkuun teemaksi nuo Marvel-/DC-leffat, koska tiesin etten niiden vuoksi ainakaan ajautuisi syvemmälle pimeyteen. Vaikka perkele! kaksi ensimmäistä Thoria tekikin parhaansa jotta viiltäisin ranteeni auki. Tässä muuten syy miksi niin harvakseltaan kirjoitan ns. rankoista draamoista, sillä vaikka pidänkin esimerkiksi jostain Hanekesta, tms. niin ne ovat usein niin emotionaalisesti uuvuttavia, että pelkään niiden aiheuttavan jotain pahempaakin. Eric Robers sopii minun psyykeelleni paremmin. Kuitenkin todettakoon, että on ollut niin kovin, kovin, kovin kuuma etten varmasti olisi useampaa sukkahousuelokuvaa jaksanut katsoakaan ja nuo ovat kaikki mitä koko heinäkuun aikana olen ylipäätäänkin katsonut. Ettei hiljaiselo aina masennuksen syytä ole, mutta joskus se ja elokuvavalinnat saattavat olla.

Mutta se siitä, koska ei mennä nyt enempää synkistelemään. Olen kuitenkin taas joutunut kokoamaan palasia ja tämäkin kirjoitus on osa eheyttämistä, mikä ainakin hieman toimii ja ehkä samalla kertoo jotain kirjoittajan luonteestakin. Tänä aikana olen myös pohtinut jonkinlaista yhteistyötä kanssabloggaajien ja muiden jotka tätä sattuvat lukemaan kanssa. Huomautettakoon etten ole minkäänlaista aikataulutusta, tms. pohtinut sen tarkemmin ja varsinaisesta ideastakaan en ole halukas kertomaan yksityiskohtaisesti. Todettakoon kuitenkin, että ajatus on hieman samanlainen kuin ne yhteisarvostelut joita olemme kaukaisessa historiassa joidenkin leffabloggajien kanssa harrastaneen ja niissähän ideana oli, että valitaan elokuva josta kukin kirjoittaa jotain omassa blogissaan, tekstit julkaistaan saman päivän aikana ja jokainen linkittää postaukseensa toisten kirjoitukset. Tästä esimerkkinä vaikkapa Pain & Gain.

Ajatus on edelleen aikalailla samanlainen, mutta nyt tuumin haluavani jotain laaja-alaisempaa, yllätyksellisempää ja kaikin puolin sanoisimmeko kattavampaa hajontaa kuin vain yksi elokuva yhdelle päivälle. Sekin on mielestäni edelleen hyvä idea ja pointtina siinä on nähdä miten muuten kokevat saman elokuvan, mutta jotenkin kaikella kunnioituksella kaikkia kirjoittajia kohtaan jotka ylittivät kukin odotukseni, en ollut hirveän tyytyväinen siihen kuinka kirjoittajamäärän kasvaessa jouduimme tekemään eräänlaisen kompromissin elokuvan suhteen. Mitä useampi kirjoittaja on kysymyksessä sitä vaikeampi oli keksiä elokuvaa jota kaikki eivät olisi nähneet ja samalla päädyttiin mielestäni hieman siihen, että kohteena saattoi olla elokuva jonka kaikki kelpuuttivat ihan ok-valintana, kun ei sen aivan niin tulisi olla. Se ei oikein herätä haluamaani erilaisten taikka samanlaisten näkemysten yllätystä jos elokuva on jokin joka kelpaa kaikille, eikä se siten haasta kirjoittajia. Tällaisessa tapauksessa pitäisi olla enemmän diktaattori ja vain todeta, että tästä elokuvasta kirjoitamme halusimme tai emme ja silloin osa varmastikin astuisi pois mukavuusalueeltaan. Toki myönnän, että kun se määrä koostui aluksi vain minusta ja Double Featuresta niin tietoisesti päädyimme elokuvaan joka todennäköisemmin oli "meidän alaamme" kuin askel näkymättömälle sillalle. Silloin se kuitenkin oli vain kahden kauppa ja määrän kasvaessa pitäisi myös rohkeuden. Ei leffablogien kuuluisi olla vain supermarketti joka katsoo tilastoista mikä myy parhaiten ja tarjoaa ainoastaan jotain jonka voi ottaa aina ja ikuisesti, vaan meidän pitäisi edes ajatusten tasolla tarjota suosituksia jostain jota sen lukeva ei ehkä olisi aikaisemmin ajatellut. Siellä ei pidä olla pelkästään Marvel-leffablogeja vaan Marvel, Troma-, Asylum-, Channing Tatum-, Gong Li-, Rober Z'Dar-blogeja ja muita, paljon, paljon muita jotka kaikki antavat näkemyksensä Marvel-elokuvista. Kaksi ensimmäistä Thor-elokuvaa ovat huonoja.
Ei meistä tietenkään kukaan ole mikään hiton elokuvan Nostradamus tai muu referaatti joka kuulostaa lähes sopivalta, mutta jokainen joka kirjoittaa jotain tekee sen toivottavasti koska uskoo siihen ja kun kyseessä esimerkiksi on leffablogi, niin sitä suuremmalla syyllä meidän tulee uskoa, että jos pidän elokuvaa hyvänä taikka huonona niin siihen on syynsä joka hyvällä säkällä ei toimi kenellekään määräävänä asiana, mutta sentään vinkkinä.

Tässä on Robert:

Osittain siksi olisikin kivaa tehdä uusi yhteistyöelokuvahaaste ja kurottaen laajemmalle mikä ehkä siten aiheuttaa hieman rikkonaisuuttakin, mutta olisi silti jotenkin vapautuneesti sidottu yhteiseksi.

Joten...

Hei, kanssabloggaajat ja säännöllisesti taikka vahingossa tänne päätyneet. Miten olisi jos toteuttaisimme yhteistyönä seuraavanlaisen elokuvahaasteen:

jokainen joka haluaa mukaan saa minulta ohjaajan nimen ja jonkinlaisen rajoituksen jonka perusteella katsoo jonkin siihen sopivan elokuvan ja kirjoittaa siitä jotain jonka ei välttämättä tarvitse olla elokuva-arvostelu. Se voi olla haiku, pelkkää tajunnanvirtaa, näkemys elokuvan vaikutuksesta sen ulkopuolella, jotain muuta.

Kerron ohjaajan ja rajoituksen (ei se ole mikään hengenahdistusta aiheuttava) vain kulloisellekin kirjoittajalle, ja riippuen kuinka moni osoittaa halukkuutensa tämä toteutetaan taikka sitten ei. Katsotaan kuinka usea on kiinnostunut vaikkapa sunnuntaihin 12.8 mennessä ja sitten ruvetaan muokkaamaan aikataulua, etc. Ideana on, että julkaisemme kukin kirjoituksemme eri päivinä ja linkitys toimisi siten, että päivän kirjoittaja linkittää edellisen ja seuraavan kirjoittajan (myöhemmin linkin voi päivittää suoraan seuraavan kirjoittajan haastekirjoitukseen, mutta aluksi etusivulle) jotta syntyy ketju jota kiinnostuneet voivat halutessaan seurata. Uskokaa pois, tämä ei ole niin monimutkainen miltä saattaa kuulostaa ja totean myös, että toimiakseen sen pitää olla enemmän kuin tango kolmelle, joten vaikka minua hieman pelottaakin koko p*ska niin silti se kuulostaa kiehtovalta projektilta.

Kysyä saa mitä haluaa, mutta esimerkiksi se ketkä kaikki osallistuvat saa pysyä kokonaisuutena salaisuutena ja täten pois lukien he jotka mahdollisesti esittäytyvät kommenttiosiossa ja siten paljastavat itsensä saavat muut tietää vain itsensä ohella edellisen ja seuraavan kirjoittajan, jolloin sanotaan vaikkapa että kirjoittajia on 10 niin jokaisen on kuljettava koko ketju läpi tietääkseen keitä he kaikki 10 ovat.

Huomautettakoon, että jos vapaaehtoisista löytyy henkilöitä joilla ei ole blogia tai jotain muuta väylää (youtube, tms.?) käytettävänään niin tekstit voidaan tarvittaessa julkaista täälläkin. Tietenkin kaikki kunnia kirjoittajalle.

Kaikki halukkaat voivat viestittää minulle kiinnostuksestaan sähköpostitse (löytyy profiilista) taikka kommentin kautta ja riippuen siitä toteutammeko sen niin saatan tehdä myöhemmin selventävän vain aiheeseen liittyvän postauksen.

En siis tiedä tuleeko tästä mitään ja vaikka ei tulisikaan niin blogi jatkaa eloaan. Jossain vaiheessa myös Eric Robertsin avustuksella. Ehkä ajoittan pienellä liekillä, mutta silti palaen koska olen huomannut, että aika usein pienen tauon pitävät jäävät sille tauolle ja jos palaavatkin niin ilman enää todellista halua jatkaa.

Voikaa hyvin ja tässä kuva jostain jollaisia käyn lenkkipoluilla tekemässä:

Tätä kirjoittaessani soivat:

Klaus Schulze - Beyond Recall

Procol Harum - A Whiter Shade of Pale

Return to the Batcave (2003)

Kaikki DC-filmatisoinnit eivät tietenkään ole synkkää ranteidenviiltelyä taikka vahingossa naamapalmuilevan koomisia ja siitä todisteena Adan Westiin henkilöityvä Batman-versio, jonka syntyyn kylläkin vähintään osittain vaikutti comics coden käyttöönotto joka käänsi monien sarjakuvien suunnan "perheystävällisemmäksi", jollaiseen näkemykseen Westinkin Batman-televisiosarja pohjautui. Kyseessä oli sekä hauska että värikäs seikkailusarja ja joka penskana katsoessa edusti myös sitä paheksuttua väkivaltatoimintaa, joten kyllä sen puhekuplalyönnit tuntuivat ala-asteella olevalle tarpeeksi rankalta mätöltä aivan samaan tapaan kuin silloin katsottu Ritari ässä taikka Star Trek, mutta tuohon aikaan tuossa iässä video nastyn ei aina tarvinnutkaan olla päähän osuva kirves vaan pelkkä mukilointi ajoi saman asian. Kyllä sitä tosin jo silloinkin ymmärsi ettei Westin Batmania ollut tarkoitus katsoa samalla tavalla kuin myöhemmin jotain Christian Balen näkemystä, mutta pääasia oli että se viihdytti ja oli omassa svengaavassa lajissa parasta koskaan. Tietenkin jos jo tuolloin (siis itselle 80-luvulla, ei sarjan ensiesityksen aikana 60-luvulla, mutta sama päti varmasti silloinkin) televisio-Batman vaikutti olevan eri maailmasta kuin muut DC-tuotokset on se tänään katsoen vieläkin enemmän erottuvan erilaista, että edes minkään multiversumi-ajattelun kautta ei voi Westin näkemystä yhdistää nykyisen DC:n kanssa ja jo se kertonee aika paljon siitä erilaisuudesta, että jopa George Clooneyn Batmanin voi hyvin vahvasti silmiä siristäen nähdä olevan jatkumossa Michael Keatonin kanssa. Hyvin vahvasti silmiä siristäen. Näin ollen en edes yritä puhua Return to the Batcavesta yhtenä osana DCU:ta ja vaikeaa tekee jo yhdistäminen se Westin edellisen televisio-Batmanin elokuvaversioon, joka muuten on varsin viihdyttävä tapaus ja oletettavasti kansalaisille tutumpi tv-version edustaja kuin itse tv-sarja. Elokuva kun muun muassa toi mukanaan sen tunnetuksi meemiksi muodostuneen tokaisun "some days, you just can't get rid of a bomb." Kuitenkin vaikka Westin Batman ei ole osa DCU:ta niin toimikoon se kuitenkin hyvänä muistutuksena siitä, että jopa Bruce Wayne osaa ottaa rennosti.

Se miksi Return to the Batcavea on hivenen vaikea nähdä jatkona edes Westin Batman the Movielle paljastuu jo sen tittelin lisäosasta The Misadventures of Adam and Burt, mutta sitä ennen juonikuvaus:

Adam West (Adam West) viettää kartanossaan rauhaisaa koti-iltaa lempiharrastuksensa parissa: katsoen Batman-televisiosarjaa. Mutta illan kulku kokee muutoksen kun West saa kutsun autonäyttelyyn jossa tapaa entisen kollegansa Burt Wardin (Burt Ward), joka toisin kuin West tulisi kenties mielummin tunnetuksi omalla kuin muinoin esittämänsä roolihahmon nimellä. Näyttelyn kohokohta on tv-sarjasta tuttu batmobile, mutta kuka kutsui tehokaksikon paikalle kun ilmenee kutsujen olleen väärennöksiä eivätkä he edes olleet tietoisia batmobilen valokeilasta. Ja kas! valot pimenevät, jonka aikana lepakkoauto varastetaan ja paikalle jätetään arvoitus. West houkuttelee Wardin seurakseen jäljittääkseen varastetun ajoneuvon ja samalla varkaan henkilöllisyyttä miettiessään muistellaan aikaa kun kaksikko aloitti tähdentekijäsarjansa teon. Nuoret West (Jack Brewer) ja Ward (Jason Marsden) käyvät koekuvauksissa, tutustuvat toisiinsa ja nousevat yhdeksi 60-luvun kuumimmaksi B:ksi (Bond, Beatles ja Batman), kun taas nykyajassa batmobilen perässä olevat West sekä Ward päätyvät muun muassa bordelliin tanssimaan Batman-tunnarin hip hop-version tahtiin. Hypitään siis menneisyyden ja nykyisyyden välillä, eikä kummassakaan oteta mitään järin vakavasti.

Return to the Batcave on vahvasti kieliposkessa tehty eräänlainen elämäkerta-/historiikkikuvaus joka tuo mieleen aidon ja fiktion sekoituksellaan Curb Your Enthusiasmin kaltaiset teokset. Jotenka vaikka monet näyttelijät esiintyvät omilla nimillään tutuissa ammateissaan niin he ovat selvästi karikatyyrimaisia versioita itsestään ja täten vaikka arvattavasti Return to the Batcaven kohdalla useampikin tapahtuma saattaa olla totta, on toteutus tehty sen verran johonkin tiettyyn "väärään" suuntaan (ts. parodiseen) korostaen, että totuus jäänee jollekin harmaalle alueelle. Nuoren Westin avioero ja pohdinta työn tärkeydestä avioliiton kustannuksella taikka Wardin halu saada edes jonkinlainen jalansija elokuvateollisuudesta, joka johtaa muun muassa nimenmuutokseen ja toteamukseen ettei noviisi ole kovinkaan arvostettu kuvauspaikalla ovat seikkoja jotka tuntuvat aidoilta kokemuksilta, mutta samaan aikaan kun ruudulla lukee BIFF! POW! tai jokin JOHNNYCASH! ei niitä ehkä ota niin vakavasti tai aitoina seikkoina kuin kuuluisi. Toisaalta elokuva kuitenkin tuo esille oikeat asiat kuten miten kuuluisuus vaikuttaa hyvässä ja pahassa, miten suhteet joutuvat koetukselle kun esimerkiksi vaimo joutuu katselemaan kuinka miehensä suutelee vieraita naisia ja puolustelee sitä se on vain työtä-selityksillä. Samalla nähdään ihan asiallisesti otettavia kulissien takaa-tilanteita televisiosarjan kuvauksista ja muutoinkin mukana on sitä mitä odottaakin suosittujen näyttelijöiden elämäkerralliselta kertomukselta, mutta varsinkin aina kun siirrytään nykyhetken Westin ja Wardin pariin on kyse silkasta imagoparodiasta jossa tehdään rakastavaa pilkkaa siitä millaisina Batman-starat nähdään riippumatta siitä mitä kaikkea muuta he ovat elämässään saaneet aikaan ja tähdet itse painottavat sitä sellaisella silmäniskumäärällä, että elohiiri vetää juoksupyörässä elämänsä nopeinta aikaa. Jotenka oikeat West ja Ward kohtaavat pahiksia jotka ovat kopioita tekemästään televisiosarjasta, ruudulla hyppivät puhekuplat, siirtymät toteutetaan jatkuu ensi numerossa-toteamuksilla ja kertoäänikin on kaikkien kuultavissa. Tämä parodinen toteutustapa on oikeasti varsin virkistävää vaihtelua koska se sopii Westin Batmanin camptyyliin ja tosiaan, elokuva kaikesta komiikastaan huolimatta tuo asiallista draamoista tutut asiat esille, mitkä yleensä tuntuvat vaativan osakseen sitä ettei vakavilla asioilla saa pelleillä. Tästä varmasti olisikin saanut aikaisesti elokuvan joka koskettaisi enemmän kyynelkanavia kuin nauruhermoja, mutta sellainen olisi ollut turvallisempi ratkaisu, se olisi myös ollut siten vertailussa tylsempi vaihtoehto ja se olisi edellyttänyt yhtä suurta muutosta: nykyaikaan sijoittuva selvemmin koomisempi juonikuvio olisi pitänyt todennäköisesti kokonaan poistaa ja samalla itse Adam West sekä Burt Ward olisivat jääneet lipunostajien rooleihin. Niin paljon kuin minä Westista ja Wardista pidänkin niin ei heitä olisi todennäköisesti voinut ottaa vakavissaan jos tarina ja toteutus olisi siihen suuntaan muutettu. Menneisyyteen ja televisiosarjan ympärille sijoittuva osuus olisi helpostikin voitu muuttaa pelkästään vakavasti otettavaksi ja esimerkiksi Batmanin ja Robinin gaymaineen vaikutus Westin itsetuntoon on idea joka olisi voinut poikia hyvinkin vahvaa draamaa. Ei ehkä heitä nyt esittävillä näyttelijöillä, mutta kuitenkin. Joten hetkittäin sitä miettii, että olisiko sittenkin ollut parempi...

Return to Batcave kun on elokuva josta on hieman vaikea sanoa onko se hyvä vai ei.

Se näyttää todella halvalta... siis todella halvalta. Moni taskurahalla tehty found footage-elokuvakin on kalliimman näköinen. Siten esimerkiksi sen visuaalinen ilme on suoraan sanoen ruma, mutta toisaalta kuvauksessa on käytetty mukavia fanipalvelustemppuja kuten svengaavan sixtiesin vinoa kameraa jota surfmusiikki mainiosti korostaa ja paperinen yleisilme tuo mieleen tarkoituksenomaisen halun painottaa lavasteiden pahvisuutta, joka on sovelias mielikuva vanhan televisiosarjan kohdalla (ei niin ettäkö Batman-sarja olisi ollut halvan näköinen, mutta se kuvastaa mennyttä samalla tavalla kuin leveät lahkeet ja pulisongit 70-lukua).

Näyttelijät ovat pääosin sekä hyviä että myöskin todella huonoja, sillä niin sekä West että Ward kuin myös heitä nuorena esittävät Brewer ja Marsden näyttelevät Westin ja Wardin populaarikulttuurista tuttua vitsiksi muodostunutta imagoa eivätkä niinkään heitä itseään. Tai mistä me tiedämme vaikka he tosiaan olisivat sellaisia kuin millaisiksi ovat huumoripainotteisissa mielikuvissa muuttuneet, mutta kun he kaikki tosiaan esittävät Westia ja Wardia parodisina Batman-versioina niin on hyvin oletettavaa ettei se kuvasta heitä todellisina henkilöinä ja varsinkin tilanteissa joissa he eivät ole Batman ja Robin ovat he silti edelleen Batman ja Robin, eikä se oikein istu kuvaan. Mutta taas... toisaalta. Onhan tämä tehty tarkoituksella camphenkiseksi ja parodiseksi, että tässä muodossaan ns. parempi näytteleminen olisi kenties ollut vain haitaksi. Silti kun menneisyyteen sijoittuvassa osassa on selvästi aitoja elämäkerrallisia aineksia jotka ovat vähintäänkin mielenkiintoisia asioita pengottavaksi syvemmältikin ja samalla nykyajan osuus on ainoastaan vitsi joka yhdistyy historiaan yhtä onnistuneesti kuin ne vanhojen Aku Ankan taskukirjojen välinäytökset, herättää se tunteen siitä kuin katselisi kahta erillistä elokuvaa jotka ovat yhdistetty yhtä taidottomasti kuin miten vain Godfrey Ho sen osaisi. Tykkään siitä ettei kyseessä ole mikään vakava historiikki, mutta samalla hieman vaivaa se kuinka vahvasti joitakin asioita vedetään leikiksi, aivan kuin koko Westin Batman-historia olisi pelkkä vitsi. Etenkin Wardista tehdään niin pelle ennen ja nyt, että kohtaus jossa hän pelkää ettei saa enää töitä Batmanin jälkeen tuntuu liiankin todelta ja että hän olisi ryhtynyt tähänkin vain pelkästä rahasta, koska itsekunnioitus on jo poljettu lattianrakoon eikä muitakaan töitä ole tarjolla.

Siellä on kuitenkin mukana niin paljon nokkelia viittauksia Batman-televisioversioon ja esittäjien imagoon, että nostan niille hattua ja tosiaan pidän siitä ettei nyt menty vakavan elämänkertadraaman linjalle, mutta silti pysyttiin enemmän aidossa maailmassa kuin mitä esimerkiksi samaan sarjaan luettava Bruce Campbellin My Name is Bruce tekee. Samalla ärsyynnyin jonkin verran siitä kuinka kömpelö ja ruma liian iso osa elokuvasta on, ja kuinka kaikesta piti tehdä pilaa vaikka hetkittäin vaikutti siltä, että nyt olisi ollut tilaisuus tuoda mukaan uskottavuuttakin.

Tämä kaikki kaksinaisuus aiheuttaa sen, etten voi lopulta kunnolla kehua Return to the Batcavea enkä myöskään haukkua sitä, mutta pelkkä olankohautuskaan ei tunnu aiheelliselta reaktiolta, joten joudun tyytymään puolikehnon arvosanan antamiseen. Siihen vaikuttaa eniten se, että inhosin syvästi sitä miten mukaan oli pitänyt pistää kehnoja hip hip-versioita Batman-musiikista kun se surfmusiikki oli huomattavasti paremmin sisältöön sopivaa, ja ne hip hop-versiot kuulostavat vieläpä siltä kuin olisivat jotain hylättyjä jämäpaloja jotka laitettiin mukaan vain koska muutoin musiikkia ei olisi ollut tarpeeksi koko elokuvan mitalle. Lisäksi ne kuulostivat siltä kuin olisivat soineet liian hitaalla nopeudella, joten panostus musiikin uudelleeversiointiin on ollut lähellä nollaa.

Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti mielenkiintoinen elokuva, mutta olisi ansainnut hieman paremmin keskittyvän toteutuksen. Ehkä elokuvia olisi pitänyte tehdä kaksi, eräänlaisenä mitä jos-tuplana jossa toinen esittää asiat perinteisen asiallisesti ja toinen puhtaasti parodisena.

Ehdoton suosikkihetkeni elokuvassa oli se Cesar Romeroon (Bud Watson) liittyvä totuudellinen klassikko jossa hän ei suostunut Jokerin roolia varten ajamaan pois muhkeita viiksiään, vaan ne sitten meikattiin piiloon josta kaikki ne pystyivät näkemään.

Ja oli myös mukava nähdä jälleen Curtis Armstrongia, kun tuntuu että hän käytännössä katosi 80-luvun jälkeen vaikka onkin tehnyt runsaasti töitä senkin jälkeen. Profiilinsa on vain ajan saatossa pienentynyt, mutta hitto! mies näyttää ihan samalta kuin jossain Nörttien kostossa. Se tosin ei ole niinkään toteamus, että mies ei ikäänny ja on ikinuori vaan kuinka hän vanheni nykyiselleen jo vuoteen 1984 mennessä.

Näyttelijöihin vielä lisätäkseni pidän hienona kuinka mukaan on saatu pääkaksikon ohella useampikin tv-Batmanista tuttu esiintyjä, mutta ihmettelen miksi heidät on osittain pistetty esittämään jotakin muuta kuin itseään ja senkin verran kuin esittävät itseään on se lähes cameon luokkaa. No, Lee Meriwether ja Julie Newmar ovat edelleenkin hottiksia ja Frank Gorshin cool. Gorshin kirjaimellisesti koska kuoli jo vuonna 2005.

Niin ja oli varsin nokkela veto pistää elokuvan kertojaksi mies joka oli alunperin kilpaili Westin kanssa Batmanin roolista ja tästä tehdäänkin mainio huomio.

Suomentajalle satikutia siitä, että päästi sormistaan lukuisia käännösvirheitä joita ei ollut laisinkaan vaikea kuulla oikein. Cuffs kun ei ole hanskat eikä cape takki ja vaikka niitä ei olisi kuullutkaan siten miten pitäisi, olisi luullut tuolloin kuvassa keskiössä olleiden käsirautojen ja viitan paljastaneen jotain. Ehkä se jotain tusina muita vastaavia virheitä vei huomion.

Tähdet: **

Return to the Batcave

Thor: Ragnarok (2017)

Tulidemonitaijotain Surtur (Clancy Brown) valmistautuu ragnarökiin, joka siis on tuttuun tapaan maailmojentuhosuunnitelma jossa tällä kertaa kohteena on Asgård ja Surtur tyytyväisenä kertookin vankinaan pitämälle Thorille (Chris Hemsworth), että luovuta vaan, kaikki kotoasi sukulaisiin ja ystäviin saakka palaa tuhkaksi, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään. Siispä Thor veistelee vitsosia ja vetää kaikkia pataan kun samaan aikaan Asgård toimii jonkinlaisena ostostelevisiona. Thorin palattua kotiin saakin hän huomata asioiden muuttuneen, ei-sittenkään-kuollut-Loki (Tom Hiddleston) on isä-Odinin (Anthony Hopkins) poissaollessa ottanut vallan, mutta ei toimiakseen megalomaanisena ilkimyksenä vaan... no, katsellakseen egoaan hiveleviä teatteriesityksiä feat. Sam Neill. Veljekset siis lähtevät yhdessä kujeillen etsimään Odinia ja cameon tekevän tohtori Oudon (Benecol Cucumber) avustuksella he löytävätkin hänet Norjasta kaipaamasta edesmennyttä vaimoaan ja siten myös veljesten äitiä. Odin kertoo, että Thorin pelkäämä asgårdintuho on tosiaankin saapumassa, sillä veljesten sisar Hela (Cate Blanchett) on palaamassa ja hän on näköjään syntynyt poltamaan maailmoja eli on hieman kuin Veljekset Keskinen, mutta... HOLY SHIT! Onhan Cate Blanchett aina ollut kaunis, mutta Helana hän on niin kuuma, että antaisin suosiolla polttaa maailman jos toisenkin.

Öö, no kuitenkin, Odin on nyt heti kuollut joten mikään ei estä Helaa palaamasta ja taas Loki kuolee. Tämä alkaa käydä jo hieman vanhaksi. Hela lahtaa porukkaa kuin, jep, Veljekset Keskinen ja ottaa Asgårdin valtaansa ja Thor on viskattu universumin toiselle laidalle mitä ilmeisemmin Transformers-animaatioelokuvan kaatopaikkaplaneetalle Junkionille, päätyen samantien sähköpannan kantajaksi ja sitä kautta Suurmestarin (Jeff Goldblum) areenalle gladiaattoriksi. Hei, ei-sittenkään-taaskaan-kuollut-Lokikin on siellä, mutta vain chillaamassa Suurmestarin hovissa. Vailla Helan särkemää mjolniria ei Thor ole voimiensa kunnossa ja sähköpantansa käskytettävänä hänen on vastusteluistaan huolimatta osallistuttava gladiaattoriotteluihin. Kivimies epäilee Thorilla olleen liiankin seksuaalinen suhde vasaraansa. Ensimmäiseksi Thor joutuu kohtaamaan Hulkin (Mark Ruffalo) eikä tämä vihreä jättiläinen muista ystävyyttään Thorin kanssa samalla tavalla kuin ukkosenjumala, joten turpaan tulee. Ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin Thor saa Hulkin ymmärtämään mikä on parasta maailmassa sen ohella, että ajaa vihollisia edessään ja kuulee naisten valituksen, kuten myös saa houkuteltua avukseen kieroilevan veljensä sekä Valkyrian (Tessa Thompson) joka on aiemminkin kohdannut Helan ja koettanut sen jälkeen unohtaa kauhistuttavan menneisyyden. Jeff Goldblum on niin dandy, että Oscar Wilde yltäisi samaan vain kloonaamalla itsensä ja toimimalla duona.

Samaan aikaan Hela on herättänyt Hiidenpadan armeijan... ei kun ihan oikeasti...

ja haluaa kierrellä universumia orjuuttaakseen kaikki kansat ihonväriin, sukupuoleen, lonkeroihin ja muuhin katsomatta. Onneksi kotiinsa palaavalla Thorilla on itsetutkiskelun ohella suunnitelma joka tuo Helalle kilpailijan jonka tuhovimma on häntäkin raivoisampi. Ei, vihreä ei ole ratkaiseva väri.

Menestyksestään huolimatta aiempia Thor-elokuvia pidettiin muuallakin kuin vain minun mielessäni valitettavan jäykkinä ja tämä Ragnarok toimii sekä elokuvana itsenään että myös menestyksellään osoituksena sen mielipiteen olleen paikkaansapitävä. Ja uskoakseni se oli Guardians of the Galaxy joka suosiollaan vapautti tuottajien mielet sen suhteen, että kaiken ei tarvitse kulkea niin kovin jäykästi, pilkulleen sääntöjen mukaan ja ollaanpa rehellisiä, tylsästi, jota kaksi edellistä Thoria liiaksi olivat. Siksipä juuri hänen elokuvansa oli näin nopeasti otollinen uudistushenkisyydelle ja vaikka en pidäkään tätä Ragnarokia lähelläkään todella riskialtista elokuvaa niin ainakin jos vertaa niin sekä siihenastisiin Marvel-elokuviin ja etenkin edeltäviin Thoreihin on tämä suhteessa huomattavasti vapautuneempi kuin kukaan varmasti olisi uskonut. Jopa verrattaessa Deadpooliin, sillä niin paljon kuin se sisälsikin muka rankkaa kamaa ja lapsille sopimatonta henkeä, ollen siis erilainen kuin millaisena supersankarielokuvat yleisesti ottaen nähdään niin se oli kuitenkin aika tiukasti hahmonsa mukainen elokuva ja siten sieltä katsoen turvallinen.

Sanon sen ihan täydestä sydämestäni: Ragnarok ei ole vain paras Thor-elokuva, se on myös parhain Marvel-elokuva ja se on sitä siksi, että se ensinnäkin uskaltaa muutamaa pakollista hahmovierailuosuutta taikka viittausta lukuunottamatta pysytellä ensisijaisesti omassa tarinassaan ja siksi sitä katsoessa ei tunnu, että jotain oikeasti merkittävää pitäisi nähdä jossain muualla ennen kuin voi astua tämän osan seuraan. Toki viittaukset muualle aiheuttavat sen, että jos ei esimerkiksi tunne nimeltä mainittua hahmoa saattaa se aiheuttaa tarpeetonta päänvaivaa, mutta toisin kuin esimerkiksi edeltävän Thorin, The Dark Worldin kohdalla Ragnarokin aikana ei tule laisinkaan fiilis se olevan ainostaan jonkinlainen välinäytös. Jopa se kysymys, että miten Hulk päätyi sinne roskaplaneetalle ja mitä sillä matkalla tapahtui ei tunnu lopullisen merkitykselliseltä, koska hän voisi oikeastaan olla mikä tahansa supervahva hahmo joka nyt vain sattui olemaan paikalla koska onhan siellä muitakin hassuja otuksia. Tämä vähättelemättä hahmoa tai sen merkitystä vaan osoittaakseen, että tässä elokuvassa merkityksellisinsä on se kokonaisvaltainen maailma joka on Ragnarokiin luotu ja miten onnistuneesti se toimii. Se ei oikein toiminut aiemmissa sillä niissä liiaksi panostettiin ensisijaisesti olemaan osa muita eikä tajuttu, että ensin oma hyvinvointi ja sitten vasta muiden.

Ragnarokin maailma tuntuu oikealta Thorille ja se tuntuu siltä myös minulle katsojana, sillä tämä on juuri se mitä halusinkin Thorilta: erittäin värikäs, valoisa, vauhdikas, hemmetin suuri ja esimerkiksi tehosteiltaan sellainen joka ei tyydy varastokamaan, ja mikä tärkeintä, se ei ota itseään vakavasti, mutta ei myöskään tee häpeillen pilkkaa lähdemateriaaliaan. Jos tätä voi pitää jollain tavalla oikeasti rohkeana vetona niin se on siltä osin, ettei visuaalisuudeltaan ja hyvän olon fiilikseltään istu täysin muuhun Marvel-universumiin jolloin jatkon osalta jomman kumman puolen tulee sopeutua. Ragnarokista näkee kaikilla olleen hauskaa,mitä ei voi sanoa suurimmasta osasta Marvel-leffoja, vaikka niillä pinnalta katsoen onkin maine verrattain kevyinä elokuvia ja varsinkin suhteessa DC:n tuotoksiin se on varsin korostunut. Näin ollen luulenkin Thorin olevan se joka joutuu palaamaan ruotuun kuin, että muut seuraisivat häntä ja siksipä tässä vaiheessa on syytä palata Guardians of the Galaxyyn, joka aika pitkälle edusti samanlaista kasari-new wave-ulkoasuista ja kieli poskessa olevaa elokuvaa, mutta se miksi Thor mielestäni ylittää sen samoilla aseilla on yksinkertaisesti se, että Thor ehti jo olla harmaan tylsä kahdesti ja kyseessä oli etukäteen mielissä ollut suuren historian omaava hahmo jollaisen kohdalla ei tunnetusti uskalleta leikitellä. Vaikka Guardiansin porukka ei sekään ole aivan pystymetsästä niin myöntäkää pois, he eivät ole tunnettavuudessaan lähellekään samaa sarjaa ja olivat siten etenkin ensimmäisen elokuvansa aikana sellainen supersankari-ilmentymä jonka voitiin sanoa olevan new kids on the block silloin kun he olivat new kids on the block, jolloin sen estetiikka, tms. ei ollut vaihtoehtoista koska muuta ei tiedetty. Se miksi en kuitenkaan pidä Ragnarokia oikein rohkeana elokuva johtuu esimerkiksi juuri Guardiansin toimimisesta esimerkkinä, mutta se kuinka se tyyli uskallettiin ottaa hyödynnettäväksi nimekkäälle hahmolle jolla on kaksi kaupallisesti menestynyttä elokuvaa aivan lähimenneisyydessään on osoitus jonkinlaisesta sanotaan sitä sitten vaikka rohkeudesta, mutta vähintään halusta uudistua edes hieman hetkenä jolloin oltaisiin ihan yhtä hyvin voitu jumiutua entiseen. Nyt annan kyllä aivan liian paljon ylistystä Ragnarokille, mutta fak it!, niiden kahden mauttoman pötkylä-Thorin jälkeen se on ansaittua.

Näyttelijävalinnat ovat kohdillaan aina miniosassa olevasta Sam Neillista näkyvimpiin kuten Cate Blanchettiin, vaikka toki myönnetään että iso, isompi, isoin joukko aiheuttaa Expendables-ongelman jossa osa tuntuu kuin osa jäisi hieman paitsioon ja saa miettimään, että tarvittiinko tuota hahmoa taikka noin nimekästä näyttelijää sitä varten, mutta haitallisuuteen saakka se ei sentään nouse. Erinomaista on myös se, että hahmot joilla ei ole mitään virkaa koska heille ei kirjoitettu tekemistä saatikka persoonallisuuttta ovat nyt heitetty hevonkuuseen ja tilalla on käytännössä ainoastaan hahmoja joilla on jotain annettavanaan. En siis jäänyt kaipaan Natalie Portmania Jane Fosterina, mutta jos Tessa Thompsonin Valkyria ei seuraavaan osaan mahdu, niin hän aika varmasti käy mielessäni.

Ei liene yllätys, että Blanchett Helana on suosikkini ja olen erittäin hyvilläni siitä että hän osasi ottaa uhkaavuuteensa mukaan myös samanlaista leikittelyä kuin muutkin ovat tehneet ja erityisesti hänen hahmoaan ajatellen pidän siitä, että vaikka tämäkin on vain osa sitä suurta Marvel-universumia niin kerrankin siihen välitaipaleesiin uskallettiin pistää mukaan pahis joka oikeasti tuntuu loppuvastustajalta eikä joltain rivimitättömyydeltä. Siksipä se lopun maailmantuhopelastussuunnitelma vaikuttikin oikealta ratkaisulta, koska mikäpä muukaan siinä olisi auttanut. Ei siis mitään, että joku Hulk vain tulee ja pistää pisteen kaikelle vaan jotain joka ei noin vain palaa takaisin seuraavassa osassa olisi uhrattava ja siten jollakin on oikeastikin päätöksensä näin keskelläkin suurta yhteistä supersankarimaailmaa.

Silti kenties suurin yllätys näyttelijöitä ajatellen olikin Chris Hemsworth joka edelleen on varsin puinen muuhun matkaseurueeseen verrattaessa, mutta nyt hänelle oli kirjoitettu jotain hauskaakin sanottavaa sekä tehtävää ja hänen jäykähkö tyylinsä saatiin onnistuneesti sovitettua yleisfiilikseen. Oli selvästikin oikea päätös valita ohjaajaksi parhaiten komedioista tunnettu Taika Waititi, koska ilmeisesti juuri hänen merkittävin panostuksensa oli tuoda oikeanlaista ilmavuutta tai hyvää henkeä mukaan ja korvata edellisten osien nolo kompuroimiskomiikka nokkelammalla ja sanavalmiilla, joka ei muuten sävyltään hirveästi eroa esimerkiksi mainion Eagle Vs. Shark-elokuvan huumorista.

En koeta väkisin löytää valittamista näyttelijöistä koska lähimmäksi sitä pääsee se, että Karl Urbanin esittämä Skurge vaikutti hivenen tarpeettomalta koomiselta sivuhahmolta, mutta mitä hittoa sitten esimerkiksi itse Jeff Goldblum muka oli elokuvassa joka on täynnä koomisia hahmoja ja pidin huvittavana sitä, että minulla kesti tarpeettoman kauan tajuta kyseessä olleen Urban koska olin takuuvarma Skurgen meikkien takana seisovan Andy Serkis:

Okei, Anthony Hopkins vaikutti hieman reppanalta ja ihan oikeesti, mä heräsin vasta-lookkinsa vuoksi hänestä ei oikein tullut muuta tunnetta kuin että jotenkin ne vuokrarahat pitää saada.

Pidän siitä kuinka Ragnarok on ensin oma elokuvansa ja vasta sitten osa muita, ja siihen liittyen pidän myös siitä miten Planet Hulkista omaksuttiin mukaan vain oleellinen eikä koetettu tehdä siitä kokonaista elokuvaa, joka ei olisi ollut tarpeenkaan ihan onnistuneen  animaatioversion vuoksi. Pidän siitä mitä elokuva näyttää sillä se on upeaa silmäkarkkia, siitä kuinka elokuvan kieli on luonnollisen rentoa eikä väkinäisesti hauskuuteen pyrkivää, siitä kuinka kaikilla tuntuu olleen hauskaa muun muassa koska saavat rehvastella olematta ylimielisen moukkia ja rakastan sitä miltä Ragnarok kuulostaa. Mark Mothersbaughin kasarisynahenkinen- tai siis modernimmin todettuna synthwavescore on täydellistä elokuvan tyyliä ajatellen, saaden jopa tajuamaan kuinka kyllästynyt sitä onkin kuulemaan aina niitä tavanomaisia sinfoniaorkestereille sovitettuja sankariteemoja joita on vähintään 13 tusinassa.

Tämän kuun aikana katsomistani supersankarielokuvista olen toistaiseksi pitänyt eniten Wonder Womanista ja kyllä se ansaitseekin kehunsa, mutta Ragnarok teki jotain hyvin harvinaista jota edes Wonder Woman ei aikaansaanut: minun teki mieli katsoa Ragnarok samantien uudestaan (jota en tehnyt, mutta olen kuunnellut sen musiikkia ahkerasti) ja elokuvan aikana ymmärsin miksi jotkut ihmiset käyvät leffateatterissa katsomassa saman teoksen uudestaan ja uudestaan. Minäkin olisin saattanut jos olisin tämän siellä käynyt katsomassa, mutta en varmaan olisi kuitenkaan tehnyt niin. Minulle tuli niin uskomattoman hyvä fiilis Ragnarokista, että seuraava osa ei millään voi enää yltää samaan, mutta älkää luojan tähden antako sen vajota samaan harmauteen kuin ne kaksi ensimmäistä Thoria.

Ylihypetyksen uhallakin...

Tähdet: *****

Thor: Ragnarok

Green Lantern (2011)

Avaruuden mahtavimmat olennot loivat universumia suojelemaan oman viranomaisjärjestönsä, Vihreät lyhdyt ja siksipä jokaista maailmankaikkeuden kolkkaa valvomaan valitaan kunkin nurkkakunnan pätevin ehdokas, joka saa virkamerkikseen sormuksen jolla valjastaa käyttöön huikeita supervoimia. Maapallon ehdokas ajaa pian myöhässä töihin: Hal Jordan (Ryan Reynolds) on armeijan testilentäjä ja ihan superhyvä ammatissaan, jos siinä ei huomioida lasketa huolellisuutta, etiikkaa tai kunnioitusta, mutta hei, ainakin hän veistelee puujalkavitsejä siihen malliin, että taisi saada koulussa huippuarvosanan käsityötunneista. Halin ammatti alkaa osoittautua vanhentuneeksi kun teknologianerot haluavat korvat ihmispilotit miehittämättömillä robottilentokoneilla ja koska Hal osoittaa olevansa parempi kuin ne robottikoneet niin tottakai hän saa pomoiltaan rangaistuksen, mutta onneksi lentokielto koskee vain itse lentokoneita jolloin kun Hal saa kuolevalta vihreältä lyhdyltä sen voimasormuksen voi hän lentää ihan omin voimin. Uudet kyvyt tulevat tarpeeseen sillä Halin vähemmän suosittu lapsuudenystävä, isänsä nöyryyttämä ja itsensä aina kaveriaan rumemmaksi tuntenut Hector (Peter Sarsgaard) pääsee tutkimaan edellä mainittua avaruusolentoa ja saa superaivot joita vihreiden lyhtyjen arkkivihollinen, megatuhma Parallax (äänenä Clancy Brown) ohjailee, hyväksikäyttäen Hectorin huonoa itsetuntoa muiden vahingoittamiseen. Parallax hyödyntää Hectoria kasvattakseen omia voimiaan imeäkseen ihmisten pelkoa ja siten taas lisää kasvattaen omia voimiaan, mutta Hal oppiikin vastuunkantoa ja iso paha lonkeropilvi mitä Parallax on häviää sen seurauksena.

Blake Lively esittää tyttöä.

Jos Zack Snyderin DC-leffat saivat negatiivisia kommentteja osakseen ja niitä pidettiin myös kaupallisesti epäonnistuneina niin ilmoitettuihin budjetteihinsa nähden niin sekä Man of Steel kuin myös Batman V Superman olivat lopulta tuottavia, ei ehkä varsinkaan näistä jälkimmäisen kohdalla odotetun ansiokas ja ensisykäyksen jälkeen aivan liian hitaasti tuottava, ja mitä tulee arvostukseen niin ainakaan niitä ei pidetty niinkään naurettavina, tyhminä, nolostuttavina. Tai ei ainakaan siksi, että vaikuttaisivat vahinkokomedioilta. Noissa kolmessa asiassa ansioituivat DC:n puolelta Batman & Robin, Catwoman sekä tuoreimpana nyt vuorossa oleva Green Lantern. Batman & Robin oli kyllä vielä rahallisesti kannattava vaikka taisikin suurelta osin kerätä voittonsa edellisten osien kantamana ja vain olemalla Batman-nimikkeinen elokuva feat. Arnold Schwarzenegger, mutta tunnetusti sitä pidettiin ns. franchise-tappajana, vaikka rehellisesti todeten olisi neljäs osa ollut millainen tahansa niin ehkä oli muutenkin aika vetäytyä pienelle levolle tahallisen itsetuhon saattelemana. Catwoman jäikin jo aika pahasti pakkasen puolelle ja Green Lanternillekin omien takaisin saanti osoittautui hyvin vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki kuitenkin yhdistää vahvasti maine olemisesta naurettavan näköinen, olla juoneltaan nolostuttava ja ylipäätään antaen itsestään kuva elokuvana joka tietoisesti aliarvioi katsojan älykkyyttä. Ja sellaisiahan ne pitkälti ovatkin, ei siitä pääse yli saatikka ympäri. Se miten jokainen mainituista tuntui vähät välittävän katsojistaan riippumatta olivatko he faneja taikka ketä tahansa oli se ikävin seikka, koska sellaisen vuoksi ei elokuvia voinut oikein katsoa edes huumorimielessä, nauraen kömpelyydelle ja tahattomalle komiikalle. Joskin Batman & Robin on sittemmin noussut meemikulttuurin ansiosta suuresti modernin kulttiaseman luokkaan ja luonut ympärilleen sellaisen tarkoitetun humoristisuuden kehän, että sen melkeinpä voi uskoa olevan viihdyttävää katseltavaa. Samassa urasiirrossa ei ole Catwoman onnistunut ja se onkin pitkälti ajautunut elokuvaksi jonka tekijät helposti kieltävät osallistuneensa sen tekoon. Jos kyseessä olisi esimerkiksi ollut Halle Berryn ensimmäinen elokuva niin aivan kuten moni sittemmin isoksi staraksi noussut näyttelijä kohtelee uransa aloittanutta (yleensä kauhua) B-elokuvaa, ei hän suostuisi edes huumorimielessä myöntämään tehneensä sitä, jonka vuoksi onkin erittäin suuresti peukutuksen arvoista että hän nouti voittamansa Razzien. Ehkä kyseessä oli vain liian iso moka maton alle lakaistavaksi, taikka sitten ja kuten tahdon uskoa Berry osasi ottaa asian puhtaasti huumorin kannalta. Sääli ettei oikeastaan kukaan pysty nauramaan sille samalla tavalla. Green Lantern puolestaan on jo suurelta osin kiitos pääosaesittäjänsä matkalla sinne Batman & Robinin kulttikomiikka-maineeseen ja positiivista onkin, ettei Ryan Reynolds ainakaan vain häpeä elokuvaansa vaan osaa nauraa sen mukana ja siksi pilkka joka näkyi (huom. Marvel-tuotannossa) Deadpoolissa sopi sinne luonnollisena osana muuta elokuvan huumoria. Yleisesti ottaen pidän Reynoldsia yliarvostettuna ja hänen jatkuva räpätätiasenteensa piirtyy itselleni enemmänkin rasittavana kuin hauskana, mitä se toki voisi olla jos hän ei niin suuresti jumittaisi siinä imagossa, mutta nostan hattua nimenomaan sille kuinka hän osaa myös nauraa itselleen.

Vihreä lyhty on niitä DC:n supersankareita joita on tavallaan uudistettu ajoittain, mikä tarkoittaa tällä kertaa saman tietyn hahmon sijaan sitä että Hal Jordan ei ole ainoa Vihreä lyhty, koska se tavallaan on vain pelkkä ammatti jossa voi luonnollisesti olla muitakin työntekijöitä ja kun näen sen näin niin en myöskään oikein omaa suosikkia sormuksen kantajista koska en vertaile heitä toisiinsa samoilla meriiteillä. Jordan on kuitenkin heistä ns. ikonisin joten ymmärrän miksi elokuvakin tehtiin nimenomaan tuosta hahmosta eikä esimerkiksi varsinkin koomisemmista Justice League-sarjakuvista tutusta aikuisesta lapsesta Guy Gardnerista taikka avaruuskoirataijostain G'nortista,

mutta vastaavasti kaikille sopiva Jordan on hieman tylsä varsinkin jonkun Gardnerin kaltaisen version rinnalla. Jordan kun on eräänlainen DC:n kapteeni Amerikka, vaikka toki siellä on suorempikin versio hänestä

ja siten tosiaan varmempi valinta ainakin ensimmäiseen leffaversioon, mutta samalla myös tylsempi, joka kuitenkin lienee syy miksi Reynolds sai roolin: tuodakseen hieman jäykän suoraselkäiseen hahmoon liikkuvuutta huumorin eli Reynoldsille tyypillisen läpänheiton myötä. Sitä hän tekeekin, rasittavuuteen saakka. Mielenkiintoista tässä ratkaisussa on kuitenkin se ja siksi otin nuo muutkin Vihreät lyhdyt esille, että suupalttilyhty joka toimii ennen kuin ajattelee on vähemmän Hal Jordan ja enemmän Guy Gardner, joten koetettiinko tässä hieman kuitenkin tehdä sensuuntaista Vihreää lyhtyä ja olisiko se siten ollut ainakin salaa tekijöiden halu, mutta Hal Jordan-elokuva tehtiin koska se vaikutti kaupallisesti turvallisemmalta. Ehkei silloin jos tästä olisi tullut Gardner-elokuva olisi myöskään Reynoldsin tavanomainen vitsailukaan tuntunut niin ärsyttävältä, kun se kerran kuuluisi luonteeseen joka ei nyt ole kohdillaan Jordania ajatellen. Joskin siloin kaipaisi hieman agressiivisemman pottuilevaa tyyliä koko elokuvalle, koska tuossa tapauksessa tämän pitäisi muistuttaa enemmän Ford Fairlanea kuin Captain Americaa.

Ideoiltaan Green Lantern ei ole lopulta yhtään sen hölmömpi kuin mikään muukaan ns. perushyvä supersankarielokuva ja mikään hohtavan vihreä voimasormus jolla tehdään iso astraalileka tai jotain ei ole yhtään sen typerämpi kuin mikään lentovasara tai tähtikilpi, mutta ei tietenkään myöskään yhtään sen parempi idea. Se on vain ihan ok, mutta kun se ihan ok kuvastaa oikeastaan kaikkia Green Lanternin ideoita ja kun tarinassa on ns. hulivili oppimassa vastuuta jotta voi pelastaa koko kaikkeuden ja vastustajana pelkkä tyypillinen tosi iso ja ilkeä superpahis joka haluaa rikkoa paikkoja, ei tarjolla ole mitään sen innostavampaa kuin mitä löytää aina hissin turvallisimmasta osasta. Ei mitään varsinaisesti suututtavan surkeakaan vaan ihan tavallista ok-kamaa ja vaikka se itsessään ei ansaitse elokuvalle sen huonoa mainetta niin ei se ainakaan auta sitä nousemaankaan. Green Lanternin surkea maine johtuu todellisuudessa siitä miltä se näyttää ja jos siihen yhdistetään tarina joka tuo mieleen Top Gunin komediaversion eli jonkinlaisen supersankareiden Hot Shotsin, mutta senkin kuluneena for dummies-versiona niin siitä tulee vain yhdistelmä jossa tosi huono osa saa kaiken ihan ok:n vaikuttamaan kehnommalta. Ja tosiaan, se huono ja kaiken pilaava aines on Green Lanternin visuaalisuudessa. Ei niinkään efektien tasokkuuden osalta koska eivät ne huonoja ole vaan taas kerran, pelkkää ihan ok-tasoa, mutta niiden ja kaiken muunkin design on aivan käsittämättömän rumaa tai vähintäänkin erityisen noloa. Toki nämä sormuksen synnyttämät tehosteet kuten pelastava formula-auto tai vastaava ovat juuri sitä mitä sarjakuvissakin näki, ettei siitä pitäisi kiukutella lähdeuskottavuutta ajatellen ja vesipääavaruusolennot sun muut ovat hekin Vihreän lyhdyn paperiseikkailuista tuttuja visioita, mutta kaikki ei todellakaan käänny hyvin elokuvaan ja jos ne olivat hupsuja sarjakuvassa niin ruudulta katsottuna ne vasta ovatkin naurettavia, jolloin tässä tapauksessa olisi todellakin kaivannut poikkeamista lähdemateriaalista. Tämä huonous korostuu ratkaisussa tukeutua kaikessa tietokonetehosteisiin ja kulminoituu itsensä Vihreän lyhdyn pukuun joka siis sekin on oikean kankaan sijasta bittejä ja binaarikoodia. Green Lantern näyttää joltain peliltä ja on vain askeleen päässä animaatiosta, jota sen ehkä olisi pitänyt ollakin näin ontoilla hahmoilla ja geneerisellä tarinalla, mutta jos hahmotelma on noloa ja rumaa niin se painottuu kun ollaan liukuhihnatason (eli ihan ok) tietokonetehosteiden orjia.

Kun elokuva näyttää vahingossa parodialta itsestään ei sitä tietenkään voi ottaa vakavissaan ja kun se väittää että niin pitäisi tehdä, ei ole laisinkaan ihme kuinka kerätään niinkin negatiivista mainetta, että sitä rupeaa päätähtikin pilkkaamaan. Toisaalta en myöskään usko, että Green Lanternista olisi tullut yhtään sen parempi, arvostetumpi taikka edes kaupallisesti kannattavampi jos se ei näyttäisi siltä kuin kaalimaan kakarat olisivat käyneet epäonnistuneissa kauneusleikkauksissa, koska jos se ei näyttäisi niin typerältä kuin nyt niin mitä muuta sillä olisi muka annettavanaan? Pelkkä tasapaksu supersankarielokuva, siinäpä se.

Green Lantern ei ole kuin ainoastaan visuaalisesti niin kehno kuin maineensa lupaa, mutta ainakin se jää edes sen vuoksi mieleen ja oikeasti, mielummin niin kuin oleminen pelkästään olemassa ilman mitään merkitystä. Joskin kun katsoo noita Vihreän lyhdyn luomia sormusvoimailmentymiä, kuten nyt vaikkapa tuota ylemmän kuvan pyssyä niin mieleen tulee, että ehkä olisikin pitänyt mennä täysillä sarjakuvamaiseen ilmeeseen ja sillä tarkoittaen käsitystä siitä kuinka se olisi vähemmän kuin Will Eisnerin Talo Bronxissa ja enemmän kuten millaiseksi The Mask päätyi elokuvana.

Oli tosin kiva, että Pierluigi Collina sai cameoroolin yhtenä universumin vartijoista... vai olikohan se sittenkin Tähtien sotien Snoke?

Kyseessä on kuitenkin ylihypetetty elokuva ja jos Reynoldisin sarjakuvaelokuvahistoriassa on jotain oikeasti häpeämisen ansaitsevaa niin kyllä se on X-Men Origins: Wolverine ja sen versio Deadpoolista. Jotta Green Lantern ansaitsi kaikki haukkunsa ja etenkin vihjailut siitä, että se saattaisi olla niin huono että jo siksi hyvä, olisi sen oltava surkea muutoinkin kuin vain vesipäisten hahmojen ulkonäöllä. Joidenkin kohdalla olisi huolestuttava siitä, että pään turvotus saattaa johtua verenkiertohäiriöstä:

Green Lanternin ei ilmeisesti pitänyt olla osa myöhemmin liikkeelle päässyttä DC:n yhtenäistä universumia, mutta näemmä tästä oli kuitenkin suunnitteilla trilogia koska hei, trilogiat olivat ilmeisesti vielä tuolloin hot stuff/shit. Ei tullut jatkoa jota etenkin loppukohtaus kovasti vihjailee, mutta nyt ilmeisesti aikeena on rebootata hahmo Justice Leaguen jatkoa ajatellen. Ehkä hänestäkin tulee yksi angstinen murjottaja lisää. Jei!

Yksi Vihreistä lyhdyistä on Michael Clarke Duncanin ääninäyttelemä Kilowog, mutta katsokaa, ei hänestä ainakaan tehty Duncanin näköistä vaan Dave Bautistan:

Tähdet: **

Green Lantern

Thor: The Dark World (2013)

Kuten saatoitte huomata niin ensimmäinen Thor ei juurikaan ollut mieleeni ja mitä olen kommentteja tästä jatko-osasta kuullut niin ilmeisesti tämän pitäisi olla se huonompi niistä kahdesta(?), joten odotukseni eivät olleet elokuvan alkaessa kovinkaan korkealla. Joskin pidin sitä vain positiivisena seikkana koska ehkä yllättyisin positiivisesti.

Kun edellisessä Thorissa aluksi esitettiin niin muinoin Asgårdin puolijumalat tappelivat jäähirviöiden kanssa niin nyt puolijumalat tappelevat jotain laavahirviöitä (no, yht' ainakin) vastaan ja kuten aiemmin niin taas hyvikset voittavat ja aivan kuten siinä ensimmäisessä niin nytkin pahiksien käyttämä superenergiavempele (siinä laatikko, tässä savupilvi) on jotain joka koetetaan vastaisuudessa pitää piilossa kaikelta pahalta.

Mustaan aukkoon kadonnut ja kuolleeksi oletettu, mutta edellisen osan lopun perusteella maapallolla chillaileva Loki (Tom Hiddleston) onkin nyt Asgårdissa ja maanpetoksesta tuomittu elinikäiseen vankeuteen. Toisaalla Thor (Chris Hemsworth) tappelee ja veistelee puujalkavitsejä. Kertoisi nyt samalla miten ulottuvuuksien välinen silta on taas ehjä kun äijä itse tuhosi sen ja siten esti muun muassa matkat maahan. No, mutta kuitenkin, Thor kaipaa Jane Fosteria (Natalie Portman) ja päinvastoin, joten kun he tapaavat niin jälkimmäinen voi sanoa taas vautsi ja upeeta, mutta se ei ole vain vautsi ja upeeta kun ilkeä avaruusroisto Malekith (Christopher Eccleston) janoaa kostoa asgårdilaisille ja aikoo toteuttaa maailmatuhovalloitusaikeensa sen superenergian eli ns. eetteripyörteen avulla. Osa tuosta energiasta onkin sopivasti päätynyt Janeen joten Thorin on suojeltava rakastaan Malekithilta, joka onnistuu parhaiten vapauttamalla Loki avuksi ja matkaamalla Jane muassaan kohtaamaan Malekith demoniarmeijoineen. Taas Loki on imeytyä mustaan aukkoon.

Liittyen aloituksessa olevaan mainintaani siitä, että olin kuullut tämän The Dark Worldin olevan huonompi kuin ensimmäinen Thor, en tietenkään tarkoita sillä mitään maailman huonoin pökäle-mainintoja vaan, että vertailussa tämä vain sattuisi kuulemma olemaan heikompi elokuva kuin ensimmäinen. En tosin oikein muista mikä varsinaisesti joitakin tässä kakkosessa vaivasi mikä ei olisi tehnyt myös ensimmäisessä, mutta ainakin ilmeisesti se kuinka The Dark World olisi nimensä mukaisesti synkempi osa oli jotain mitä ei haluttu nähdä. Hei, ymmärrän täysin, minä odotin jo ensimmäiseltä osalta hemmetin isoa, värikästä ja hymyn huulille tuovaa seikkailua, mutta ei se miltään osin ollut tarpeeksi sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Thor oli laimea, väritön ja yksinkertaisesti tylsä elokuva. Vaikka se nyt olikin täynnä jotain röyhtäilyhuumoria niin anteeksi, en ole enää kolmevuotias joka pitää sitä laaduntakeena. Uskon vakaasti, että Thor menestyi sisällöstään huolimatta ei sen ansiosta ja siten paljolti apuna oli vallitseva ilmapiiri käytössä olevan lajityypin suhteen ja jos jokin on vain kelvollisen näyttävää, ei suututa ketään ja on vain harmitonta niin se riitti jos kyseessä oli tunnettu supersankari elokuvassaan. Ei tämä kakkonen lopulta juurikaan eroa siitä ja siten se on taas täynnä laiskasti kirjoitettua komiikkaa (Stellan Skarsgård juoksee alasti, joten nauran varmaan vielä huomennakin), pääosin käsittämättömän ontoksi jätettyjä hahmoja (Natalie Portman esittää edelleen jotain bimboversiota tähtitieteilijästä ja aivan kuten ensimmäisessä elokuvassa on aktiivisimmillaan juostessa johonkin rakennukseen varoittamaan sivullisia) ja suuri seikkailu on taas vaan ihan okei, rutiinikamaa. Mutta onhan tämä väritykseltään tummempi, että edes sitten se ja ilmeisesti se on muka tarpeeksi tekemään elokuvasta erilaisen ja oletettavasti sen huonomman elokuvan kritiikin syy jota olisi kyllä pitänyt antaa jo edellisen osan kohdalla. Ei oikein, se että filtterinä on aurinkolasi paljoa muuta, etenkään kun pahiksena oleva Malekith (Christopher Eccleston) ei juurikaan eroa liukuhihnalta tulleesta jääjättiläisestä kuin olemalla jonkinlainen Lance Henriksenin näköinen Eric Bana Star Trekissa:

Plussaa Malekithissa on kuitenkin se, että tällä kertaa pahis sentään vaikuttaa olevan enemmän pääuhka kuin jokin sivuseikka, joskin sitä aikalailla samalla tavalla kuin Steppenwolf Justice Leaguessa. Tärkeintä kuitenkin on, että hänen rivimiesmäisyydestään huolimatta osoitetaan olevan se joka pitää lopussa kurmoottaa nurin ja näissä elokuvissa loppuvastuksen pitää olla juonelle oleellinen, eikä jokin komerosta otettu likaisen työn hoitava lihaksikas robotti. Tosi laiskalta ratkaisulta vaikutti se, että taas haetaan jotain hiton energiakimppua jolla tuhota ja valloittaa kaikki maailmat.

Joskin hahmoihin liittyen tämä osa osoittaa paremmin sen miksi Lokista tuli fanisuosikki, sillä nyt hänen epäluotettava luonteensa, lipevä charmikkuutensa pääsee paremmin esille ja Hiddleston onkin heitä harvoja jotka tuntuvat ymmärtäneen, että tänne tultiin pitämään hauskaa joten annetaan sen myös jotenkin näkyä. Hemsworth ehkä saa veistellä puujalkoja, mutta miksi hän esiintyy edelleen myös kuin olisi tehty tukeista ja se on sääli, sillä varsinkin Thorin luulisi olevan hahmo joka jo pelkän ideansa vuoksi olisi ylvästä mutta silti hyvin lapsekasta riehakkuutta huokuva. Kyseessä ei siis vieläkään ole suuri jumaloopperasarjakuva jonka jo ensimmäisen elokuvan toivoin olevan, mutta johtuneeko se sitten pohjalle pudonneista odotuksista taikka vain sopivammasta henkisestä hetkestä kun tätä katsoin, mutta kyllä tämä mielestäni edellistä parempi elokuva on. Siinä ei ehkä ole värikkyyttä edes edellisen vertaa ja kyseessä saattaaa olla liikaa elokuva joka koettaa olla supersankarikuvaelman sijaan J.J. Abramsin Star Trek, minkä takia avaruusalukset, lasersäteet (hei, ottakaa ihan rauhallisesti vaiheisasiantuntijat) ja kosmonautit vievät ajatuksia harharetkille, mutta toisaalta oli se silti mukavampi katsella Thorin oikeasti tappelevan jonkin ns. pääpomon kanssa kuin sivugorillan ja nähdä hänen käyttävän mjolniria suht' ahkerasti. Toisin sanoen The Dark Worldin toiminta suuntautuu parempiin kohteisiin ja vaikka siitä puuttuukin se haluamani riehakkuus ei se ainakaan toimi silkkana unilääkkeenä. Kuitenkin siihen haluamaani riemuralliin on aika hyvät mahdollisuudet hetkissä jolloin Thor ja Loki ovat yhdessä, mutta samalla myös tässä vaiheessa näkyy sen vakavamman puolen ansiot kun veljessuhde paikkaantuu ja rakoilee joten askel askeleelta mennään kunnon jumalallisiin orgioihin.

Yksi asia minua potutti erityisen paljon ja se pitää jakaa vähemmän potuttavaan ja todella poteitu-puoleen.

A eli vähemmän potuttava: koska Marvel-leffat tehdään niin vahvasti yhtenäistä universumia ajatelleen olisi ne kaikki katsottava ja vieläpä oikeassa järjestyksessä, sillä tässä tehdään huomioita muihin jo tehtyihin rinnakkaiselokuviin jolloin jotta niiden varsinainen merkitys toimisi ei The Dark World saakaan olla pelkästään oma elokuvansa. Tämä saa sen tuntumaan liiaksi tv-sarjalta ja jos ei ole valmis panostamaan kaikkiin Marvel-universumin elokuviin, jopa niihin jotka eivät kiinnosta hevonpätkääkään ei elokuvasta saa kaikkea tarkoitettua irti. Sen muihin liittymisen pitäisi kuitenkin olla vain bonusta, ei jotain joka tulee oman navan tielle. 

B eli superpoteitui: ei pelkästään se kuinka kyseesssä on yksi osa isompaa universumia aiheuta eräänlaista aukkoisuutta tai ainakin puutteen tunnetta siksi, että jokin seikka saisi selityksensä vain jos katsoo jonkin toisen elokuvan, mutta myös se että tämä kuitenkin on jatko-osa ja siten sidoksissa edelliseen synnyttää ongelmia. Tämä kun pitkälti heittää pois ensimmäisen elokuvan tapahtumia. Tai muotoillaanpa tuo hieman toisin ja toteankin, että se tavallaan sivuuttaa monta ensimmäisessä osassa tapahtutta seikkaa siten, että hyppää ohitse sen miten ne tilanteet olisivat jatkuneet. Siispä kun ensimmäisen osan lopussa Lokin osoitettiin hallitsevan Stellan Skarsgårdin esittämän tiedemiehen mieltä, niin se mitä hän siellä teki ja mitä siksi tapahtui puuttuu kokonaan ja nyt The Dark Worldissa Skarsgård oli jo kokenut päänsekoituksen ja Lokikin oli kaukana sieltä. No, mitä tapahtui? Piereskeli Loki Stellanin pään sisällä? Piirteli tageja? Ujutti mielen sopukoihin salamurhasuunnitelman? Sekosiko Stellan koska aivot pistivät hanttiin vai koska you know, whateva. Samoin ei mitään osoituksia siitä missä Loki oli jouduttuaan mustaan aukkoon, miten pääsi pois sieltä, vai oliko edes siellä. Hän vain nyt oli jo kasvattanut tukkansa ja meni tyrmään. Mitä Jane teki sillä välin kun Thor oli poissa ja kollega-Stellan pöpeili, ja monien muidenkin asioiden kohdalla hypätään tavallaan pisteestä a suoraan pisteeseen c ja oletetaan, että kyllä katsoja paikkaa aukot. Mutta kun jo se ensimmäinenkin elokuva kärsi samasta ongelmasta, siinä vain johtuen halusta kehityksen sijaan esitellä hahmoja ja nyt kun ei vaivauduta kertomaan mitä välissä tapahtui vaan hypätään suoraan pari jaksoa eteenpäin tuntuu The Dark World valitettavan rei'itetyltä joka ei onnistu paikkaamaan mitään kun aukon allakin on jo toinen reikä. Ehkei se edes halunnut korjata mitään kun myihän se näinkin, olemalla Marvel-elokuva.

Tähdet: **

Thor: The Dark World

Wonder Woman (2017)

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, mutta sitä emme vielä tiedä koska olemme myyttisellä ajattomalla amatsoniheimon asuttamalla saarella jossa kruununprinsessa Diana Prince (Gal Gadot) haluaisi kasvaa samanlaiseksi soturiksi kuin äitinsä Hippolyta (Connie Nielsen) ja muut heimosisarensa. Vaikka soturiveri virtaakin amatsonien suonissa haluaisi Hippolyta suojella tytärtään taisteluilta, mutta onhan se vastavirtaan soutelusta huolimatta annettava toimintajanoisen Dianan kouluttautua kaikkien aikojen amatsoniksi ja kun eräänä päivänä maailman amerikkalaisin brittiläinen vakooja Steve Trevor (Chris Pine) putoaa saksalaisten jahtaamana saarelle vieden sodan sinne mukanaan on selvää, että Hippolytan suojeluhalu on nyt viimeistään kamppailua tuulimyllyjä vastaan. Kuningatar jakaa alamaistensa kera halun pysyttäytyä erossa muusta maailmasta, mutta kuultuaan koko kaikkia uhkaavasta vaarasta ja synnynnäisen seikkailuhalunsa ansiosta on Diana ainakin valmis lähtemään taistelemaan vihollissotilaita vastaan. Samalla ehkä kohdattaisiin amatsonien pelkäämä supervoimainen pahis, sodanjumalana pidetty Ares (David Thewlis), mutta vähintään ainakin saksalaisten avuksi mitäliemyrkkyjä kehittelevä tohtori Maru (Elena Anaya) kuten myös sotilaita komentava tai huvin vuoksi ampuva kenraali Ludendorff (Danny Huston). Matkalla sinne Diana eli pian Wonder Woman saa huomata kuinka suojattua elämää onkaan elänyt, koska todellinen maailma on ruma ja kylmä eikä edes hänen supervoimansa riitä kaikkea sitä korjaamaan.

Ottaen huomioon kuinka paljon näitä supersankarileffoja nykyään tehdään ja kuinka paljon siitä maailmasta löytyy hahmoja hyödynnettäväksi on hieman yllättävää kuinka rajoittuneesti niin lopulta tehdään. Toki on vain ymmärrettävää, että bisneksen kannalta on turvallisempaa pysyttäytyä niiden hahmojen parissa joiden on jo todettu myyvän ja nekin pääsivät alunperin elokuviin koska olivat nimitunnettavuudeltaan todennäköisimpiä hittejä, mitä ne suurimmassa osassa tapauksista ovatkin olleet joten esimerkiksi jokin Batman seisoo tuottavamman tukevasti. Siltikin kun miettii millainen rojulaatikko tässä on ammettavana niin miksi sieltä löydetään aina vain se Batman, Teräsmies, Hämähäkkimies, Ryhmä-X/Wolverine, Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies, Rautamies ja Hämähäkkimies. Etenkin naissupersankarit ovat hivenen paitsiossa ainakin jos sitä katsoo varsinkin Marvelin puolelta ja jos miettii syyn johtuvan siitä ettei siitä ryhmästä löydy tarpeeksi myyviä ja/tai tunnettuja hahmoja niin eipä esimerkiksi Ant-Man hänkään ollut kovin vahvasti kansakunnan mielessä. Ehkä se kuitenkin pitää osaltaan paikkaansa ettei hahmotunnettavuutta pidetä tarpeeksi vahvana, sillä eipä siellä Marvelin puolella juuri olekaan naissankareita joilla olisi samanlaista globaalia huomioarvoa kuin vaikkapa jollain Hulkilla. Mikä ei tosin tarkoita etteikö joukossa olisi hahmoja joilla olisi yhtä paljon merkitystä, voimaa kantaa oma elokuvansa, tms., mutta kyllä ne ns. varmat tapaukset jäävät aika pienen tilan täytteeksi ja sattumoisin ovat miespuolisia. Sinänsä siis olikin positiivista, että Elektra sai aikoinaan oman elokuvansa vaikka se sattuikin olemaan epäonnistuneen Daredevilin yhtälailla epäonnistunut spin-off. Mutta sama se, Elektra kuitenkin sai oman elokuvansa ja ansaitsi sen ihan yhtä lailla kuin jokin Ant-Man. Joskin samalla saattaa olla niin, että Elektran epäonnistuminen niin kaupallisesti kuin arvostuksellisesti säikäytti tuottajia pysyttelemään vielä tiukemmin varmempien titteleiden äärellä. Toisaalta nyt jonkinlaisessa arvostuksen puutteen suossa rämpivä DC ei antanut aiempien yritysten kuten Supergirlin ja Catwomanin kompurointien estää uutta kokeilua ja kuten Wonder Womanin hehkutuksen perusteella tiedetään, se yritys kannatti. Ja DC:n aiemmat naissupersankarielokuvat sentään olivat nekin ns. varmoihin nimiin tukeutuvia elokuvia jotka floppasivat niin pahasti, että niiden perusteella luulisi pelkän ajatuksen Wonder Womanista aiheuttavan automaattisen kieltäytymisen, jopa tällaisena osana suurempaa yhteenliittymää. En laisinkaan ajattele asiaa siten, että naissupersankareista pitäisi tehdä elokuvia koska miehistäkin tehdään sillä kyllä aina, aina pääsyyn tulisi olla siinä onko kulloisellakin hahmolla tarina kerrottavaan, ei koska se olisi poliittisesti korrektia taikka mäkin haluun koska toikin sai. Sen pitäisi aina olla anna tarinan viedä ja takamus seuraa, ei jälkimmäinen edellä vaikka kuinka näyttäisikin hyvältä. Uskon Wonder Woman-elokuvan osittain syntyneen sekä juuri tuosta ajatuksesta tehdä naiselokuva koska mieselokuviakin on, mutta myös tietenkin koska kyseinen hahmo on olennainen osa Justice Leagueta ja nyt kuten tiedetään ovat kaikenmaailman universumi-sarjat kuuminta shittiä jotain 15 vuotta sitten tapahtuneen trilogiabuumin jälkeen. Jonkinlaisena rohkeana vetona pidän kuitenkin sitä, että aiemmat DC:n vastaavan sukupuolen elokuvien esimerkit eivät todellakaan antaneet käsitystä uudenkaan onnistumisesta ainakaan kaupalliselta kannalta. Joskin Supergirl että Catwoman olivat tarinallisestikin aivan täyttä idiotismia, että kunhan nyt muistetaan vältellä ainakin sitä ollaan jo turvallisemmalla maaperällä. Ei siis ollut varsinaista syytä antaa menneiden muistelun ja niiden negatiivisen maineen estää tulevaa ja kuten Wonder Woman on suosiollaan osoittanut sille todellakin oli tilausta, mutta se kuinka paljon siitä on kiittäminen sukupuolta on kyseenalaista koska vierellä olevat esimerkit (esim. Man of Steel ja Batman V Superman) saivat kaipaamaan jotain vähemmän raskasta katsottavaa, joka siten samalla miellyttäisi suurempaa osaa katsojista. Siltikin vaikka jopa supersankarielokuvissa pitäisi hahmojen tarinoiden kiinnostavuuden olla prioriteetti pistää se miettimään, että miten Marvel ei kaikkien niiden hahmojen seasta ole vielä löytänyt elokuvasooloilemaan muita naisia kuin Elektran, sillä c'mon, esimerkiksi nyt Wonder Womanin hengessä olisi tilaa heidän amatsonielokuvalleen She-Hulkin muodossa.

Ja jos kerran Ant-Man on saanut jo kaksi elokuvaa niin ehkäpä sitä rohkeutta pitäisi löytyä antamaan myös muille ei niin tunnetuille nimille. Riippumatta sukupuolesta ja silti nimenomaan se, että vaikka Wonder Woman ei mielestäni oikeasti mikään rohkea veto olekaan niin suhteessa koko tämänhetkistä supersankaribuumia ajatellen vahvistaa se mielikuvaani siitä kuinka DC on vertailussa se riskejä kaihtamattomampi yritys. Aika usein se ei ole tuottanut haluttua tulosta, mutta näin elokuvakatsojan silmin se ei ainakaan ole synnyttänyt myöskään kopiokoneella tehtyjä elokuvia, mitä Marvelinkaan ei pitäisi olla sen laajan historian tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi.

Wonder Woman oli suurmenestys ja niin sekä katsojat kuin kriitikotkin tykkäsivät, eikä mikään ihme sillä onhan se hyvä ja todella viihdyttävä elokuva. DC:lle ja Warner Bros.:lle sen kaupallinen suksee on tietenkin varmasti tärkeintä, mutta näin katsojan näkökulmasta oleellisempaa lienee se kuinka se toi DC:n supersankarielokuville jälleen sitä arvostusta jota ne eivät oikein ole Christopher Nolanin Batmanien jälkeen saaneet. Niistä viimeisemmästäkään ei ole vielä kulunut oikeasti paljoakaan aikaa, mutta aika liikkuu nykyään niin kovin nopeasti ja elokuvamaailmassa sitäkin ripeämmin jolloin Nolanin elokuvat saattoivat ihan yhtä hyvin ilmestyä 100 vuotta sitten. Kuten olen jo useaan otteeseen todennut (ja oletan, että jos luette tätä niin olette lukeneet myös muita supersankarielokuvakirjoituksiani) niin Zack Snyderin Teräsmiehet ovat olleet mielestäni hahmokuvauksen suhteen kohdillaan ja niiden suurin synti on ollut olla liian täynnä kaikkea, liian suuria omaksi hyväkseen. Man of Steel esimerkiksi oli kuitenkin linjassa Nolanin DC-elokuvien tunnelman kanssa, mutta olihan se aika selvää ettei sama synkkämielisyys sovi jokaisen hahmon kohdalle ja jossain vaiheessa se kääntyisi itseään kohtaan, karkoittaen yleisönsä ja kun toisella puolella Marvel vältteli samanlaista mustanpuhuvuutta (kenties miinus Tuomarit) niin DC-elokuvat pääpiirteittäin leimautuisivat masentaviksi. Green Lantern masensi erityisesti, mutta aivan muista syistä kuin synkkäilmeisyydestä. Wonder Womania siis tarvittiin koska kukaan ei varmaan odottanutkaan sen tukeutuvan itsensäviiltelyyn vaan olisi askel edelleen itsensä vakavasti ottavaan, mutta silti sopivan kevyeen seikkailulliseen elokuvaan joka siten soveltuisi suuremman yleisön iloksi. Ja kaikessa tässä onnistuttiin sillä Wonder Woman on elokuva joka ei pelleile lajityypillä, ei synkistele turhaan, on näyttävä, vauhdikas, hyvin rytmitetty ettei loiki liiaksi tapahtumien ohitse ja on Pinea lukuunottamatta varsin erinomaisesti roolitettu (ei hänessäkään muuta vikaa ole kuin liika amerikkalaisuus), sillä esimerkiksi pääosaa kantava kuitenkin vielä suht' "uusi ja tuntematon" Gal Gadot on paitsi kaunis myös hyvin uskottava näyttelijä. Gadot esiintyy siten kuten kuuluukin, eli kunnioittaa hahmoaan ja sitä maailmaa jossa Wonder Woman elää, mutta ei kiristä otsanahkaa koettaessaan olla väkisin jotain mitä olettaisi katsojien vaativan. Toisin sanoen hän on luonnollinen. Enemmän kuin Milla Jovovich, mutta samaan tapaan näen molemmissa rahkeita tehdä millaisia elokuvia vain kunhan saavat kunnon mahdollisuudet.

Connie Nielsen, Robin Wright, Danny Huston ovat hekin tekemässä elokuvalle pelkkää hyvää ja vaikka olisinkin ehkä typistänyt hieman pituudesta (ihan oikeasti, kaksi tuntia pitäisi olla maksimi ja sen yli menevän ajan pitäisi olla sallittu vain oikeiden päätöksellä) niin kyseessä on sopivan rento, mutta ehdottoman asiallinen hyvin toteuteuttu seikkailuelokuva joka tuo sävyltään mieleen esimerkiksi ensimmäisen ja kolmannen Indiana Jonesin, joten viihtyvyys on aika taattua.

No, Ewen Bremner koomisena sivuhahmona olisi kenties paremmin kotonaan jossain Disney-animaatiossa esittämässä elävää kynttelikköä taikka pahkasikaa. Hän oli aika rasittavaa katseltavaa, siitäkin huolimatta ja osittain siitä syystä kuinka saa hetkensä esittää sotatraumoissa kieriskelyä kun kerran pilaa fiilikset vetämällä roolinsa kuin jokin villiintynyt palosireeni. Oheen on kuitenkin sanottava se, että kenties Wonder Womanin saama arvostus verrattaessa edeltäviin DC:n supersankarielokuviin (tässä tapauksessa käytännössä tarkoitetaan Snyderin ohjaustöitä) ei olekaan aivan ansaittua, sillä vaikka pidänkin tätä elokuvaa erinomaisen viihdyttävänä ja uusintakatseluja kestävänä, ja uskon etten ole sen näkemyksen kanssa lähelläkään vähemmistöä, niin ei Wonder Woman kuitenkaan juuri sen kevyemmän otteensa vuoksi tunnu samalla tavalla rohkealta vedolta kuin jokin Man of Steel. Onhan tämä tasapainoitettu huomattavasti paremmin kuin edeltävät Snyderin elokuvat, mutta kun huomioi miten paljon ylimääräistä sälää tulevan vuoksi oli esimerkiksi Batman V Supermaniin tungettu niin siitä ei olisi saanutkaan puhallustestin läpäisijää kuin saksimalla enemmän kuin Edward. Siltikin verrattaessa noihin kahteen muuhun elokuvaan on Wonder Woman myös tasapainoisuudestaan huolimatta selvemmin suunnattu laajemmalle yleisölle ja vaikka se onnistuukin yhdistämään kilpailevan firmansa hittien tavoin (puoli)vakavuuden ilmavan kevyeen seikkailuun niin ansaitseeko se enemmän arvostusta ollessaan kaupallisempi kokonaisuus kuin vaikkapa se moneen kertaan mainittu Man of Steel? Jälkimmäinen ehkä vieraannuttaa jopa vannoutuneita faneja, mutta olisi ehkä arvostettavampi kuin Wonder Woman juuri sen vuoksi. Kysymysmerkki. Eteenpäin.

Okei, onhan se pelkkä vahinko miten Steve amatsonisaarelle päätyy ja siten muulta maailmalta ollaan edelleen piilossa, mutta silti pidän jopa tapahtuma-ajan huomioiden hölmönä siten miten tuollainen täysin naissotureiden asuttama nykyajasta ja yhteiskunnasta karkuteillä oleva saari on ylipäätään pysynyt piilossa. Kyllä sinne olisi olisi edes vahingossa päätynyt jokin mereen heitetty pullo tai jotain joka olisi herättänyt paikallisissa kysymyksiä siitä, että voisiko tuolla meren takana olla jotain muutakin. Hei, niin kävi Trumanillekin. Toki Aresin pohjatarina osoittaa, että ainakin osa amatsoneista on tietoisia muunkin maailman olemassaolosta, mutta c'mon, se että vain Diana olisi ainoa joka haluaa ottaa siitä selvää ei ole uskottavaa edes tällaisessa sarjakuvatodellisuudessa. Ainakin amatsonit ovat vahvoja itsenäisiä naisia jotka tosin eivät tunnu omaavan muita ajatuksia kuin mitä kuningatar käskee ajattelemaan. Kukin on kylläkin... öhöm... vaikuttava näky.

Sivuhuomiona mainittakoon se, että koska tämäkin sijoittuu ainakin osittain todellisuuteen ja oikeaan historiaan niin miksiköhän niin harva samaa ajatusta hyödyntävä tarina ei uskalla muuttaa maailmaa saavuttaessa nykyhetkeen. Esimerkiksi nyt Wonder Woman voi muuttaa historiaamme ilman, että erikseen matkaisi sinne tekemään sen ja muuttaisi siten tuntemamme nykyhetken. Katsokaas jos Wonder Woman tappaisi vaikkapa Hitlerin tai posteljoonin niin se tapahtuisi silloisessa aikajatkumossa oikealla hetkellä koska on menellään olevassa ajassa ja antaisi siten mahdollisuuksia kirjoittaa meidän tuntemamme nykyhetki millaiseksi vain haluaa, mutta silti aina näissä tapauksissa sitä mahdollisuutta vältellään. Johtuuko se sitten kirjoittajien mielikuvituksen puutteesta samalla tavalla kuin se scifileffojen juttu, että ollaan vaikka kuinka kaukana tulevaisuudessa tahansa niin aina mukana on Shakespeare-vertaukset ja villin lännen fantasiat kun ihan yhtä hyvin siellä voisi olla vuonna 3067 syntynyt Mr. Muklax joka kirjoitti vielä vaikuttavampia näytelmiä, mutta ei, Shakespeare uudestaan ja uudestaan. Osasyy mikä teki Watchmenista kiehtovan oli sen vaihtoehtoinen nykyaika ja se syntyi juuri siitä miten ns. yli-ihmiset saattoivat muuttaa ajankuvan kulkua ja sitä esimerkiksi Wonder Womankin voisi tehdä, varsinkin kun sillä on kaikki edellytykset siihen. En tosin odota, että kun Mussolini saa pataan niin vuonna 1990 maailmaa johtavat liskoihmiset, mutta voisihan niinkin käydä. Tässä kuitenkin taas tyydytään siihen, että teet mitä tahansa silloin muinoin sitten niin nykyhetki on edelleen sama nykyhetki.

Ares sentään näyttää Shovel Knightilta, että onhan sekin jo jotain.

Tähdet: ****

Wonder Woman