Muinoin eräänlaiset puolijumalat kulkivat tähdissä ja tappelivat jääjättiläisiä vastaan. Jäämonsterit voitettuaan Odin (Anthony Hopkins) palasi kotiinsa Asgård-planeetalle ja siellä sitten chillataan hyvä tovi kunnes jääjättiläiset heräävät ja haluavat laatikon joka kuten aina näissä tapauksissa on täynnä maailmoja tuhoavaa energiaa. Odinin pojat Thor (Chris Hemsworth) ja Loki (Tom Hiddleston) ovat molemmat kruununperillisiä, mutta kateudesta muutenkin kuin vaatteiltaan vihreä Loki ei oikein tykkää mahdollisuuksistaan ja kun Thor on herkkäuskoinen sekä impulsiivinen saa velipoika hänet innostumaan liiaksi uhkarohkeasta hyökkäyksestä jääjättiläisiä kohtaan, mikä sitten tietenkin menee käsille ja rangaistukseksi Thor lähetetään tavallisena ihmisenä maaplaneetalle todistamaan olevansa jumallisten voimien arvoinen. Ei trikoita, ei siipikypärää eikä mjolnir-vasaraa joka on heitetty tavallaan jonnekin piiloon uudelleenlöydettäväksi. Maassa Thoria kohdellaan kuten ketä tahansa pöpiä joka raivoisasti heittelee tavaroita nurin sekä huutaa olevansa jumala ja ihmiset ovat hänen rinnallaan muurahaisia. Odin! Loki! Jötunheimr! Valhalla! Asgård! Karhuherra Paddington! Joten tottakai Thorin aavikolta löytäneet tähtitieteilijät tai jotain ottavat hänet osaksi tiimiään, ovat heti bestiksiä hänen kanssaan ja ryhmään lukeutuva Jane Foster (Natalie Portman) rakastuu palavasti mieheen joka nauttii naisten seurasta kunhan se tapahtuu keittiössä. Seuraa runsaasti teatraalista yliampuvuutta esiintymisissä ja hassunhauskoja hetkiä kun joku törmäilee johonkin. Erityisen paljon ammennetaan huumoria siitä kuinka Thor on eräänlainen menneiden aikojen miehekkään sovinistinen viikinki modernissa maailmassa ja käyttäytyy poliittisesti korrektissa ympäristössä... no, kyseessä on kuitenkin Marvel-leffa ettei tässä mitään oikeasti ns. loukkaavaa toteuteta, mutta idea on siinä kuinka Thor on eräänlainen Al Bundy with muscles. Mjolnirkin putosi ihan siihen viereen ja heti kun Thor oppii sanomaan kiitos ja ole hyvä on hän vasaransa arvoinen ja voi mennä tappelemaan Lokin kanssa, joka onkin tässä välissä Odinin (varmasti monen katsojan tavoin) nukahdettua ottanut vallan Asgårdissa itselleen. Kuten näiden Marvel-leffojen kanssa aina, myös tällä kertaa pahiksen kuolema toteutetaan siten että uudelleensyntymä odottaa nurkan takana. Itse asiassa vielä saman elokuvan aikana.
Thor lukeutuu niihin supersankarisarjakuviin joita kohtaan omaan positiivisia lapsuusmuistoja, mutta pakko myöntää että kyseisen hahmon kohdalla aika harva tarina jätti kunnollista jälkeä ja muistoissa näkyy enemmänkin yksittäisen piirtäjän kädenjälki: Walter Simonsonin kulmikas tapa erottui silloisten Ryhmä-äksäläisten ja Hämähäkkimiehien joukosta ja oli siten piristävän erilaista.
Se auttoi myös tekemään Thorista vähemmän naurettavan, mitä hän oli kiitos Asterix-lookkinsa. Mutta itse Thor oli aika tylsä ja yleensä se kiinnostavin osuus mitä hänen tarinoistaan löytyi tuli muiden hahmojen kautta.
Tämä elokuva lukeutuu enimmäkseen siihen naurettavuuteen ja jos tälle hakee vertailukohtia muista elokuvista niin sanoisin niiden löytyvät sellaisista teoksista kuin Flash Gordon, Barbarella, Galaxina tai vielä paremmin Lou Ferrignon Herculekset ja lähestulkoon kaikki vanhat miekka ja sandaali-elokuvat. Uskon ohjaaja Kenneth Branaghin nähneen Thorissa eräänlaisen oopperan, Götterdämmerungin superheerosversion jollaisen minäkin havannoin ja lisäksi tunnettuna Shakespeare-näytelmien ohjaajana Branagh ehkä tuli valituksi nimenomaan koska osaisi tuoda mukanaan Thorin edellyttämän teatraalisuuden, että jos näin on niin ymmärrän täysin lähtökohdat. Thor on toki vaaditun kailottavan äänekäs, suurieleisesti rintaansa rummuttava, mutta toisin kuten oopperaan kuuluu se ei tee sitä ottaen itsensä vakavasti ja sitä sen olisi oikeastaan pitänyt tehdä. Ooppera kun muutenkin on imagoltaan sellaista joka on hyvin helppo nähdä koomisena, ei se enää siksi mielestäni edellytä avukseen kompuroimishuumoria taikka jotain vastaavaa jota Thorissa on runsain mitoin. Tämä on hieman samanlainen juttu kuin vertailisi keskenään parodiaelokuvia kuten Hei me lennetään ja Epic Movie, ymmärtäen kuinka edellinen on hauska koska se ei koko ajan koettanut väkisin muistuttaa mikä meneillään olevassa tilanteessa olisi hauskaa ja antoi tilanteen itsessään olla katsojan tajuttavissa, kun taas jälkimmäinen ei muuta teekään toimien siten kuin joku huomionkipeä lapsi heiluttamassa käsiään ja huutamassa "kato mua! kato mua!", mutta ei hän tee mitään katsomisen arvoista. Thor on enemmän Epic Movie kuin Hei me lennetään, siksipä sitä ei osaa ottaa laisinkaan vakavissaan, ei edes sen huumorintajua ja kun kaikki on yksinkertaistettu A niin kuin apina, B niin kuin banaani-tasolle on kyseessä elokuva joka vaikuttaa kömpelyydessään pikemminkin tahattoman koomiselta kuin tarkoituksellisen ja siinä tullaan niiden aiempien vertailuesimerkkien maaperälle. Joskin sillä erolla, että niissä tekijäkaarti ei koostunut alansa ns. parhaimmistosta ja täten odotukset ovat Thorin kohdalla suuremmat, koska sen ei ainakaan pitäisi olla amatöörimäistä.
En yhtään ihmettele miksi Tom Hiddleston Lokina nousi fanisuosikiksi, eikä se johdu esimerkiksi esiintyjän kyvyistä vaan suurelta osin siitä, että hän on oikeasti ainoa jolla on edes mitään persoonallisuutta. Chris Hemsworth on toki muodollisesti pätevä Thor ja eihän hahmo sarjakuvissakaan nyt kovin kiehtovana esitetty (se oli se jumaltodellisuus ympärillä jota sitä oli), mutta Hemsworth on kyllä niin karismaltaan tyhjä, että siinä ei paljoa muilta vaadita jotta nousee hänen ohitseen mieleenpainuvammaksi hahmoksi. Erityisen yllättävää on se, että Natalie Portman on suostunut näin tyhjäpäiseen rooliin ja vaikka hänellä on taustallaan onttouttaan kumisevia Tähtien sotia niin Jane Foster on kyllä taatusti kirjoitettu joku Paris Hilton mielessä. Portman on kyllä tiettävästi kertonut nauttineensa Thor-elokuvista, joten oletettavasti hän olikin vain pitämässä hauskaa, mutta aika vaikea sitä on nähdä tuosta hihihi, olen vain tyttö-esiintymisestä.
Lokin identiteettikriisi siitä kenen poika hän oikeasti on ja miten olla tasavertainen veljensä kanssa on elokuvan kiintoisin juonellinen osio kuten on myös jonkinlaisessa mahdollisuudessa olla Väiskin ja Elmerin oopperaseikkailun elokuvaversio, mutta nysäksi ne jäävät, eikä siten Lokikaan lopulta vaikuta muulta kuin itkupotkuraivareiden asiantuntijalta. Suureksi efektiseikkailuksi Thor on aika mitäänsanomattoman rutiininomainen, sen juoni on tyhjänpäiväinen ja se tuntuu liian helposti kuittaavan joitakin kantaviakin tapahtumia kuin ajatuksella, että kyllä kaikki jo tietävät mitä tässä tapahtuu. Thorin katumusharjoitus, Lokin valtaannousu ja itsetunto-ongelmat, jääjättiläiset, se riivatun energialaatikko ja esimerkiksi Thorin suhde Janeen annetaan mennä kaikki pelkällä olankohautuksella. Miten voisi uskoa Thorin uhraavan kaiken Janen vuoksi jos sille ei anneta sen enempää perusteita kuin hei, miten menee? Ja kun dvd:n ekstramateriaaleissa on esimerkiksi Thor-historiikin sijaan parin minuutin verran itsekehua siitä miten tulossa on Avengers-leffa, niin kyllä tässä tapauksessa mieleen nousee Thorin olevan enemmänkin oman tarinansa sijaan pelkkä sivuonne, jonkinlainen intro tulevaa ajatellen ja kunhan esitellään hahmoja niin se muka riittää tällä erää. Siksi Hawkeye tekee cameon, siksi viitataan Bruce Banneriin, siksi se ja siksi tämä, mutta ei muuta kuin tulossa teattereihin: Avengers the Motion Picture.
Huumoria on liikaa tai ehkä pitäisi pikemmin sanoa, että koska huumori on piereskelyn tasoa niin sitä olisi pitänyt olla määrästä riippumatta paljon vähemmän ja mitä tulee kaikkiin näihin nykytrendin supersankarielokuviin on Thor heikoimpia niistä. Ne Barbarellat ja muut olivat sentään viihdyttäviä, jopa huonoimmiksi haukutuissa teoksissa kuten Daredevilissa taikka Ghost Riderissa ja hitto, jopa ja etenkin Catwomanissa on edes jotain niin naurettavaa, että ne ainakin jäävät mieleen. Thorin pitäisi olla suurimmista suurin jo pelkän jumaltarustonsa avulla, mutta ei, Thor on tylsä.
Se Lokin lähettämä takkarobotti oli ihan kiva viittaus Gortiin:
Tähdet: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti