Kaikki DC-filmatisoinnit eivät tietenkään ole synkkää ranteidenviiltelyä taikka vahingossa naamapalmuilevan koomisia ja siitä todisteena Adan Westiin henkilöityvä Batman-versio, jonka syntyyn kylläkin vähintään osittain vaikutti comics coden käyttöönotto joka käänsi monien sarjakuvien suunnan "perheystävällisemmäksi", jollaiseen näkemykseen Westinkin Batman-televisiosarja pohjautui. Kyseessä oli sekä hauska että värikäs seikkailusarja ja joka penskana katsoessa edusti myös sitä paheksuttua väkivaltatoimintaa, joten kyllä sen puhekuplalyönnit tuntuivat ala-asteella olevalle tarpeeksi rankalta mätöltä aivan samaan tapaan kuin silloin katsottu Ritari ässä taikka Star Trek, mutta tuohon aikaan tuossa iässä video nastyn ei aina tarvinnutkaan olla päähän osuva kirves vaan pelkkä mukilointi ajoi saman asian. Kyllä sitä tosin jo silloinkin ymmärsi ettei Westin Batmania ollut tarkoitus katsoa samalla tavalla kuin myöhemmin jotain Christian Balen näkemystä, mutta pääasia oli että se viihdytti ja oli omassa svengaavassa lajissa parasta koskaan. Tietenkin jos jo tuolloin (siis itselle 80-luvulla, ei sarjan ensiesityksen aikana 60-luvulla, mutta sama päti varmasti silloinkin) televisio-Batman vaikutti olevan eri maailmasta kuin muut DC-tuotokset on se tänään katsoen vieläkin enemmän erottuvan erilaista, että edes minkään multiversumi-ajattelun kautta ei voi Westin näkemystä yhdistää nykyisen DC:n kanssa ja jo se kertonee aika paljon siitä erilaisuudesta, että jopa George Clooneyn Batmanin voi hyvin vahvasti silmiä siristäen nähdä olevan jatkumossa Michael Keatonin kanssa. Hyvin vahvasti silmiä siristäen. Näin ollen en edes yritä puhua Return to the Batcavesta yhtenä osana DCU:ta ja vaikeaa tekee jo yhdistäminen se Westin edellisen televisio-Batmanin elokuvaversioon, joka muuten on varsin viihdyttävä tapaus ja oletettavasti kansalaisille tutumpi tv-version edustaja kuin itse tv-sarja. Elokuva kun muun muassa toi mukanaan sen tunnetuksi meemiksi muodostuneen tokaisun "some days, you just can't get rid of a bomb." Kuitenkin vaikka Westin Batman ei ole osa DCU:ta niin toimikoon se kuitenkin hyvänä muistutuksena siitä, että jopa Bruce Wayne osaa ottaa rennosti.
Se miksi Return to the Batcavea on hivenen vaikea nähdä jatkona edes Westin Batman the Movielle paljastuu jo sen tittelin lisäosasta The Misadventures of Adam and Burt, mutta sitä ennen juonikuvaus:
Adam West (Adam West) viettää kartanossaan rauhaisaa koti-iltaa lempiharrastuksensa parissa: katsoen Batman-televisiosarjaa. Mutta illan kulku kokee muutoksen kun West saa kutsun autonäyttelyyn jossa tapaa entisen kollegansa Burt Wardin (Burt Ward), joka toisin kuin West tulisi kenties mielummin tunnetuksi omalla kuin muinoin esittämänsä roolihahmon nimellä. Näyttelyn kohokohta on tv-sarjasta tuttu batmobile, mutta kuka kutsui tehokaksikon paikalle kun ilmenee kutsujen olleen väärennöksiä eivätkä he edes olleet tietoisia batmobilen valokeilasta. Ja kas! valot pimenevät, jonka aikana lepakkoauto varastetaan ja paikalle jätetään arvoitus. West houkuttelee Wardin seurakseen jäljittääkseen varastetun ajoneuvon ja samalla varkaan henkilöllisyyttä miettiessään muistellaan aikaa kun kaksikko aloitti tähdentekijäsarjansa teon. Nuoret West (Jack Brewer) ja Ward (Jason Marsden) käyvät koekuvauksissa, tutustuvat toisiinsa ja nousevat yhdeksi 60-luvun kuumimmaksi B:ksi (Bond, Beatles ja Batman), kun taas nykyajassa batmobilen perässä olevat West sekä Ward päätyvät muun muassa bordelliin tanssimaan Batman-tunnarin hip hop-version tahtiin. Hypitään siis menneisyyden ja nykyisyyden välillä, eikä kummassakaan oteta mitään järin vakavasti.
Return to the Batcave on vahvasti kieliposkessa tehty eräänlainen elämäkerta-/historiikkikuvaus joka tuo mieleen aidon ja fiktion sekoituksellaan Curb Your Enthusiasmin kaltaiset teokset. Jotenka vaikka monet näyttelijät esiintyvät omilla nimillään tutuissa ammateissaan niin he ovat selvästi karikatyyrimaisia versioita itsestään ja täten vaikka arvattavasti Return to the Batcaven kohdalla useampikin tapahtuma saattaa olla totta, on toteutus tehty sen verran johonkin tiettyyn "väärään" suuntaan (ts. parodiseen) korostaen, että totuus jäänee jollekin harmaalle alueelle. Nuoren Westin avioero ja pohdinta työn tärkeydestä avioliiton kustannuksella taikka Wardin halu saada edes jonkinlainen jalansija elokuvateollisuudesta, joka johtaa muun muassa nimenmuutokseen ja toteamukseen ettei noviisi ole kovinkaan arvostettu kuvauspaikalla ovat seikkoja jotka tuntuvat aidoilta kokemuksilta, mutta samaan aikaan kun ruudulla lukee BIFF! POW! tai jokin JOHNNYCASH! ei niitä ehkä ota niin vakavasti tai aitoina seikkoina kuin kuuluisi. Toisaalta elokuva kuitenkin tuo esille oikeat asiat kuten miten kuuluisuus vaikuttaa hyvässä ja pahassa, miten suhteet joutuvat koetukselle kun esimerkiksi vaimo joutuu katselemaan kuinka miehensä suutelee vieraita naisia ja puolustelee sitä se on vain työtä-selityksillä. Samalla nähdään ihan asiallisesti otettavia kulissien takaa-tilanteita televisiosarjan kuvauksista ja muutoinkin mukana on sitä mitä odottaakin suosittujen näyttelijöiden elämäkerralliselta kertomukselta, mutta varsinkin aina kun siirrytään nykyhetken Westin ja Wardin pariin on kyse silkasta imagoparodiasta jossa tehdään rakastavaa pilkkaa siitä millaisina Batman-starat nähdään riippumatta siitä mitä kaikkea muuta he ovat elämässään saaneet aikaan ja tähdet itse painottavat sitä sellaisella silmäniskumäärällä, että elohiiri vetää juoksupyörässä elämänsä nopeinta aikaa. Jotenka oikeat West ja Ward kohtaavat pahiksia jotka ovat kopioita tekemästään televisiosarjasta, ruudulla hyppivät puhekuplat, siirtymät toteutetaan jatkuu ensi numerossa-toteamuksilla ja kertoäänikin on kaikkien kuultavissa. Tämä parodinen toteutustapa on oikeasti varsin virkistävää vaihtelua koska se sopii Westin Batmanin camptyyliin ja tosiaan, elokuva kaikesta komiikastaan huolimatta tuo asiallista draamoista tutut asiat esille, mitkä yleensä tuntuvat vaativan osakseen sitä ettei vakavilla asioilla saa pelleillä. Tästä varmasti olisikin saanut aikaisesti elokuvan joka koskettaisi enemmän kyynelkanavia kuin nauruhermoja, mutta sellainen olisi ollut turvallisempi ratkaisu, se olisi myös ollut siten vertailussa tylsempi vaihtoehto ja se olisi edellyttänyt yhtä suurta muutosta: nykyaikaan sijoittuva selvemmin koomisempi juonikuvio olisi pitänyt todennäköisesti kokonaan poistaa ja samalla itse Adam West sekä Burt Ward olisivat jääneet lipunostajien rooleihin. Niin paljon kuin minä Westista ja Wardista pidänkin niin ei heitä olisi todennäköisesti voinut ottaa vakavissaan jos tarina ja toteutus olisi siihen suuntaan muutettu. Menneisyyteen ja televisiosarjan ympärille sijoittuva osuus olisi helpostikin voitu muuttaa pelkästään vakavasti otettavaksi ja esimerkiksi Batmanin ja Robinin gaymaineen vaikutus Westin itsetuntoon on idea joka olisi voinut poikia hyvinkin vahvaa draamaa. Ei ehkä heitä nyt esittävillä näyttelijöillä, mutta kuitenkin. Joten hetkittäin sitä miettii, että olisiko sittenkin ollut parempi...
Return to Batcave kun on elokuva josta on hieman vaikea sanoa onko se hyvä vai ei.
Se näyttää todella halvalta... siis todella halvalta. Moni taskurahalla tehty found footage-elokuvakin on kalliimman näköinen. Siten esimerkiksi sen visuaalinen ilme on suoraan sanoen ruma, mutta toisaalta kuvauksessa on käytetty mukavia fanipalvelustemppuja kuten svengaavan sixtiesin vinoa kameraa jota surfmusiikki mainiosti korostaa ja paperinen yleisilme tuo mieleen tarkoituksenomaisen halun painottaa lavasteiden pahvisuutta, joka on sovelias mielikuva vanhan televisiosarjan kohdalla (ei niin ettäkö Batman-sarja olisi ollut halvan näköinen, mutta se kuvastaa mennyttä samalla tavalla kuin leveät lahkeet ja pulisongit 70-lukua).
Näyttelijät ovat pääosin sekä hyviä että myöskin todella huonoja, sillä niin sekä West että Ward kuin myös heitä nuorena esittävät Brewer ja Marsden näyttelevät Westin ja Wardin populaarikulttuurista tuttua vitsiksi muodostunutta imagoa eivätkä niinkään heitä itseään. Tai mistä me tiedämme vaikka he tosiaan olisivat sellaisia kuin millaisiksi ovat huumoripainotteisissa mielikuvissa muuttuneet, mutta kun he kaikki tosiaan esittävät Westia ja Wardia parodisina Batman-versioina niin on hyvin oletettavaa ettei se kuvasta heitä todellisina henkilöinä ja varsinkin tilanteissa joissa he eivät ole Batman ja Robin ovat he silti edelleen Batman ja Robin, eikä se oikein istu kuvaan. Mutta taas... toisaalta. Onhan tämä tehty tarkoituksella camphenkiseksi ja parodiseksi, että tässä muodossaan ns. parempi näytteleminen olisi kenties ollut vain haitaksi. Silti kun menneisyyteen sijoittuvassa osassa on selvästi aitoja elämäkerrallisia aineksia jotka ovat vähintäänkin mielenkiintoisia asioita pengottavaksi syvemmältikin ja samalla nykyajan osuus on ainoastaan vitsi joka yhdistyy historiaan yhtä onnistuneesti kuin ne vanhojen Aku Ankan taskukirjojen välinäytökset, herättää se tunteen siitä kuin katselisi kahta erillistä elokuvaa jotka ovat yhdistetty yhtä taidottomasti kuin miten vain Godfrey Ho sen osaisi. Tykkään siitä ettei kyseessä ole mikään vakava historiikki, mutta samalla hieman vaivaa se kuinka vahvasti joitakin asioita vedetään leikiksi, aivan kuin koko Westin Batman-historia olisi pelkkä vitsi. Etenkin Wardista tehdään niin pelle ennen ja nyt, että kohtaus jossa hän pelkää ettei saa enää töitä Batmanin jälkeen tuntuu liiankin todelta ja että hän olisi ryhtynyt tähänkin vain pelkästä rahasta, koska itsekunnioitus on jo poljettu lattianrakoon eikä muitakaan töitä ole tarjolla.
Siellä on kuitenkin mukana niin paljon nokkelia viittauksia Batman-televisioversioon ja esittäjien imagoon, että nostan niille hattua ja tosiaan pidän siitä ettei nyt menty vakavan elämänkertadraaman linjalle, mutta silti pysyttiin enemmän aidossa maailmassa kuin mitä esimerkiksi samaan sarjaan luettava Bruce Campbellin My Name is Bruce tekee. Samalla ärsyynnyin jonkin verran siitä kuinka kömpelö ja ruma liian iso osa elokuvasta on, ja kuinka kaikesta piti tehdä pilaa vaikka hetkittäin vaikutti siltä, että nyt olisi ollut tilaisuus tuoda mukaan uskottavuuttakin.
Tämä kaikki kaksinaisuus aiheuttaa sen, etten voi lopulta kunnolla kehua Return to the Batcavea enkä myöskään haukkua sitä, mutta pelkkä olankohautuskaan ei tunnu aiheelliselta reaktiolta, joten joudun tyytymään puolikehnon arvosanan antamiseen. Siihen vaikuttaa eniten se, että inhosin syvästi sitä miten mukaan oli pitänyt pistää kehnoja hip hip-versioita Batman-musiikista kun se surfmusiikki oli huomattavasti paremmin sisältöön sopivaa, ja ne hip hop-versiot kuulostavat vieläpä siltä kuin olisivat jotain hylättyjä jämäpaloja jotka laitettiin mukaan vain koska muutoin musiikkia ei olisi ollut tarpeeksi koko elokuvan mitalle. Lisäksi ne kuulostivat siltä kuin olisivat soineet liian hitaalla nopeudella, joten panostus musiikin uudelleeversiointiin on ollut lähellä nollaa.
Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti mielenkiintoinen elokuva, mutta olisi ansainnut hieman paremmin keskittyvän toteutuksen. Ehkä elokuvia olisi pitänyte tehdä kaksi, eräänlaisenä mitä jos-tuplana jossa toinen esittää asiat perinteisen asiallisesti ja toinen puhtaasti parodisena.
Ehdoton suosikkihetkeni elokuvassa oli se Cesar Romeroon (Bud Watson) liittyvä totuudellinen klassikko jossa hän ei suostunut Jokerin roolia varten ajamaan pois muhkeita viiksiään, vaan ne sitten meikattiin piiloon josta kaikki ne pystyivät näkemään.
Ja oli myös mukava nähdä jälleen Curtis Armstrongia, kun tuntuu että hän käytännössä katosi 80-luvun jälkeen vaikka onkin tehnyt runsaasti töitä senkin jälkeen. Profiilinsa on vain ajan saatossa pienentynyt, mutta hitto! mies näyttää ihan samalta kuin jossain Nörttien kostossa. Se tosin ei ole niinkään toteamus, että mies ei ikäänny ja on ikinuori vaan kuinka hän vanheni nykyiselleen jo vuoteen 1984 mennessä.
Näyttelijöihin vielä lisätäkseni pidän hienona kuinka mukaan on saatu pääkaksikon ohella useampikin tv-Batmanista tuttu esiintyjä, mutta ihmettelen miksi heidät on osittain pistetty esittämään jotakin muuta kuin itseään ja senkin verran kuin esittävät itseään on se lähes cameon luokkaa. No, Lee Meriwether ja Julie Newmar ovat edelleenkin hottiksia ja Frank Gorshin cool. Gorshin kirjaimellisesti koska kuoli jo vuonna 2005.
Niin ja oli varsin nokkela veto pistää elokuvan kertojaksi mies joka oli alunperin kilpaili Westin kanssa Batmanin roolista ja tästä tehdäänkin mainio huomio.
Suomentajalle satikutia siitä, että päästi sormistaan lukuisia käännösvirheitä joita ei ollut laisinkaan vaikea kuulla oikein. Cuffs kun ei ole hanskat eikä cape takki ja vaikka niitä ei olisi kuullutkaan siten miten pitäisi, olisi luullut tuolloin kuvassa keskiössä olleiden käsirautojen ja viitan paljastaneen jotain. Ehkä se jotain tusina muita vastaavia virheitä vei huomion.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti