Navy seals vs Zombies (2015)

Hyvää iltaa ja hups! nyt on taas kaupunki täynnä zombeja, jonka vuoksi navy seals-tiimi lähtee pelastamaan saarroksiin jäänyttä varapresidenttiä. Maailman epäpätevin navy seals-tiimi joka laskee aseensa heti kun vihollinen hyökkää ja ampuu vasta kun zombie on jo ehtinyt pureskella uhrinsa mureaksi. No, onneksi siellä on se keltanokka jonka kykyihin ei juuri uskota ja jolla on raskaana oleva vaimo odottamassa kotona. Hyvin se menee.

Halvan näköinen ja oloinen zombietoimintaelokuva on kiintoisin olemalla eräänlainen yksinkertainen sotaelokuva jossa vihollinen sattuu olemaan elävä kuollut. Eli hieman kuten World Invasion: Battle Los Angeles joka myös oli vain pelkkä toimintasotaelokuva, mutta avaruusolennoilla. Joten toisin kuin yleensä zombieleffoissa ei nyt chillailla nurkissa, ei tehdä mitään sosiaalipoliittista satiiria eikä keskitytä ns. tavallisten ihmisten selviytymistaisteluun, mennään vaan ja ammutaan kaikkea liikkuvaa. Toki siellä on pari mitätöntä hetkeä kun koetetaan esimerkiksi syventää ihmisen roolia, mutta sekin on vain jotain ryhmän uusi jäsen on parraton kun veteraaneilla on jo karva kasvanut-raapaisu. Ihan oikeasti, se käytännössä kertoo kaiken siitä kuinka vähän elokuvan tekijät halusivat panostaa muuhunkin kuin vain ammuskelupelin tärkeimpään osaan, eli daa! ammuskeluun. Muutaman ensimmäisen persoonan kuvaushetket viittaavatkin siihen, että ainakin joku halusi elokuvan olevan pelimäinen.

Surkeita tehosteita, ryppyotsainen lähestymistapa, kehnoa näyttelemistä ja löysät Barack Obama-viittaukset saavat luulemaan kyseessä olevan vähintään Asylumin elokuva, mutta kas kummaa ei niin olekaan. Ah, ehkä se oli se ryppyotsaisuus jonka vuoksi Navy Seals vs Zombies ei Asylumille sopinut. Siellä kun pyritään koomisuuteen. Niin ja kun totean tämän olevan toimintapainotteinen sotaelokuva, on se sitä vain siten miten 50 euron budjetilla on mahdollista. Ei sillä saa juuri mitään, vaikka olisi tästä koko elokuvasta varmaan saanut aika hyvän puolentoistaminuutin trailerin aikaiseksi.

Michael Dudikoff käy puhumassa mikrofoniin. Joskin se yhtä vaikuttavaa kuin se kun minä kuulutan töissä "hyvät asiakkaat, suljemme viidentoista minuutin kuluttua." Minä sentään teen sen kolmella kielellä.

Tähdet: *

Navy Seals vs Zombies

Resolution - tappavan terävä (Resolution, 2012)

Chris (Vinny Curran) on mökillään heilumassa ja ammuskelemassa ja lähettää ystävälleen Michaelille (Peter Cilella) videopätkän jossa esittelee ilonpitoaan. Video on Chrisin itsensä kuvaama, mutta ei olekaan ja nyt Michael saapuu Chrisin luokse ehdottamaan, että dude, lähde vieroittumaan kamanvedosta kun se selvästikin pistää pääsi sekaisin. Ei käy toteaa Chris, joten Michael käsiraudoittaa kaverinsa mökkiin ja päättää, että sitten mennään kuiville tällä tavoin.

Pian tavataan Chrisin narkkarikaverit joille hän on velkaa, tontin omistavat agressiiviset alkuperäisasukkaat (ts. intiaanit, mutta ei niin kuin John Waynen leffoissa. Ugh!), onttokatseiset maailmalopunlahkon hihhulit, pöpilän pöpi nojaamassa ikkunaan, lähistöllä olevasta talonrauniosta löytyy vanhoja valokuvia, pelottava kaitafilmi ja kummitusjuttukirja, videonauha jonka kuvamateriaalissa näkyvät juurikin Chris sekä Michael ja sitten ne spookyt jutut vasta alkavat. Esimerkiksi paikalle saapuu kiinteistövälittäjä. Vau! Scary as hell. Ajatelkaa, se voi vaikka myydä sinulle talon. Joku tarkkailee, ranskalainen arkeologi polttaa ruohoa, alueella on kadonnut mystisesti ihmisiä ja asialla saattoivat olla avaruusolennot. Valokuvat, filminauhat, suoratoisto ja kaikki muu tuntuvat ennustavan mitä kaksikolle tulee tapahtumaan ja se ei ole hyvästä. Jokin jättiläinen siellä taitaa olla.

Resolution kulkee väsyttävän hitaasti, sen käsivarakuvaus on ärsyttävän huojuvaa (ei hektistä koska mitä ilmeisemmin tässä ei ole haettu trendikästä found footagea, vaan koska varat eivät ole riittäneet steadycamiin niin se on sitä koetan pitää tasapainossa-tärinää), liian moni sen esiintyjistä tuntuu ottaneen roolinsa aivan liian lunkisti jotta haettu jännitys pysyisi kuosissaan ja tekijöiden kunnianhimo olla erikoinen on asetettu turhan korkealle, päädyttäen siksi hyvään yritykseen täysosuman sijaan. Varsin hämmentävää on se, että mitä lajityyppiä tässä on oikein tavoiteltu sillä aina kun Chris ja Michael ovat kaksistaan on elokuva kuin jokin Äksyt vanhat herrat junioreina ja samalla kuitenkin pitäisi ruveta tuntemaan pelkoa siitä, että kuka tai mikä heitä seuraa ja miksi, mutta se ei oikein onnistu kun karmeista vieroitusoireista kärsivä tyyppi on jokin Chandler ja kuiville pakottava rakas ystävä on hänkin Chadler. Could this BE anymore unbalanced? Resolution vaikuttaa suuresti kaveriporukan vapaa-ajan projektilta joka on tehty vain omaksi iloksi, mutta ladattu tubeen saamaan ainakin 126 klikkausta. Minkä vuoksi arvostaa sitä aikaisempaa youtuben tapaa rajoittaa videoiden pituus johonkin 10 minuuttiin, koska puolitoista tuntisena Resolutionkin sortuu taakkansa alle, joka sekin on kaikesta olen outo, pöö!-jutuista huolimatta tosi kevyt. Takakannessa Resolutionia verrataan Cabin in the Woodsiin ja joo, onhan tässäkin ihmisiä syrjäisellä mökillä ja siellä tapahtuu outoja, mutta niin on myös Cabinia innoittaneessa Evil Deadissakin ja jotain miljoonassa muussakin elokuvassa. Sillä ei sinänsä ole väliä ovatko kyseessä demonit, avaruusolennot, Perussuomalaiset vaiko valtio jos kerran pohjaidea on kaikilla sama ja tällöin vaaditaan jotain muuta erottuakseen omanlaisekseen. Resolutionin apuna on letkeä fiilis joka ei niinkään ole komediallinen vaan yksinkertaisesti chillaileva kuin kaverusten läpänheitto illanistujaisissa, joka muuten on tehokeino jota ei tässä lajityypissä ole juurikaan jos koskaan aikaisemmin tullut vastaan joten se todellakin on jotain omanlaista. Kyseenalainen tehokeino kuitenkin koska se ei ole vahvista elokuvaa. Kuten myös on se, että ollakseen kauhutunnelmaan halajava elokuva on Resolution visuaalisesti vahvasti kollegoistaan erottuva sillä lähes kaikki tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa ja jokainen kauhua katsova tietää kuinka vaikeaa on olla ns. pelottava jos kaiken näkee vaivatta suoraan edessään. Siltikin Resolutionissa kuten monissa muissakin kauhuelokuvissa uhka on edelleen näkymätön. Näissä tulee esille se mikä minusta on mielenkiintoisinta Resolutionissa: se että sen tunnelma on rento olematta komedia ja se että kaikki tapahtuu valossa. Ongelma on siinä ettei elokuva tunnu pelottavalta, ei hauskalta eikä lopulta oikein miltään, joten haluttiin sillä saavuttaa mitä tahansa niin se ei tunnu onnistuneen. Joskin se silti saa miettimään että olisiko tällä tavoin mahdollista saada aikaiseksi elokuva joka tuntuu samaan aikaan kaverilliselta hengailulta ja kuitenkin piinaavalta jännitykseltä ja voidaanko tehdä kauhua näyttämättä sitä vaikka kaikki on kirkkaana esillä. Resolution tuntuu harjoittelulta sellaiseen. Tämä tulee väkisinkin esille siinä vaiheessa kun katsoo elokuvan making ofin ja huomaa, että lukuharjoitukset ovat ihan identtisiä itse elokuvaan päätyneen kanssa joten harjoitus on todellisuus on todellisuus on harjoitus.

En oikeastaan tiedä mikä tämän lajityyppi tulisi olla. Se ei missään vaiheessa tunnu kauhulta, ei komedialta, ei draamalta, ei toiminnalta, ei miltään ja silti sen tarinassa on sekoitettuna kaikkea edellä mainittuja. Laitan tämän nyt kauhuun koska sinne sen muutkin ovat asettaneet, mutta silti se sitä on vain samalla tavalla kuin bussipysäkillä seisoskelu, ilman kiirettä minnekään.

Tähdet: **

Resolution - tappavan terävä

Hollywood Sex Wars (2011)

Ajatus: tehdään elokuva miehistä ja naisista jotka molemmat etsivät todellista, aitoa rakkautta, mutta ympäröivän pinnallisuuden vuoksi epäröivät liikaa antautuen ylivoimaiselle epäilykselle, että molemmat haluavat vain käyttää toista hyväkseen ja siksi kylmettävät sieluaan.

Tuottaja: haluan kamanvetovitsejä, kakkavitsejä, tippurivitsejä, tissejä, tissejä, tissejä ja DJ Quallsilta näyttäviä luusereita paneskelemassa Pamela Anderson-klooneja. Haluan toteuttaa seksifantasiani ja haluan Fabio-cameon.

Hei suomentaja ihan oikeasti, jos hahmon nimeksi sanotaan Shawn niin ymmärrän sen kuulostavan samalta kuin Sean, mutta jos se nimi näkyy samaan aikaan kohtauksessa olevassa deittiprofiilin kuvassa niin ei silloin ole enää edes väärinkuultuna Sean.

Tähdet: *

Hollywood Sex Wars

No matter where you're going it's the wrong place/Tobe Hooper 1943-2017

Viimeisen kuukauden tai jotain ajalta olevat ostokset sieltä, täältä ja osa vieläpä tuoltakin.

Pääosin kokoelman täytettä puuttuvien osalta, veriomuutoksia ja peruskamaa joka ehkä enemmänkin uteloitti kuin innosti pidättelemään henkeä. Simpsoneiden kausipaketista pitää todeta se, että hitto he ovat laiskistuneet sekä itse boksin että sen sisällön suhteen. Ennen edustivat parhaimmistoa, mutta nyt kuten itse sarjankin kohdalla ollaan vajottu peruskauraan jolla ei kannata pahemmin kehuskella.

Luettavaa joista oli varsin mukava löytää nuo Umpah-paht joita olen viimeksi lukenut peruskouluikäisenä. Eivät ne Asterixia voita, mutta ovat kuitenkin varsin hauskoja. Noista kuvan sarjakuvista moni onkin sellainen joihin en olekaan toviin törmännyt, kun kirjastoissakin ne näyttävät jo ajat sitten kadonneet joidenkin poistomyyntien myötä.

Pari supermakeeta paitaa.

Niin ja kuten otsikko jo paljastikin tässä tätä valmistellessani sain tiedon, että jälleen on yksi kauhugenren suurista poissa. Lepää rauhassa herra Hooper.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Front Line Assemblyn Airmech ost.

Serial Killer Collection (2005-2006)

GREEN RIVER KILLER (2005)

Gary (George Kiseleff) on kova poika kuiskaamaan ja tappamaan prostituoituja. Ainakin 48 (elokuvan mukaan, todellisuudessa ainakin yksi enemmän) tulee todistettavasti pistettyä kylmäksi ja osa heitettyä jokeen joka toi miehelle hänen lempinimensä. Välillä ollaan Garyn pidätyksen jälkeisissä kuulusteluissa joissa hän kertoo teoistaan, mutta enimmäkseen elokuvan nykyhetki on murhien tapahtuma-aika joka sekin kattaa käytännössä koko 80- ja 90-luvun ennen kuin todisteet osoittavat Garyn syylliseksi tapahtumiin joista näemmä kaikki elokuvan henkilöt kavereista kyttiin häntä epäilevät alusta saakka, ja miksipä ei kun Gary käyttäyttyykin koko ajan siten, että voisi yhtä hyvin kantaa rinnassaan nimikylttiä hei, nimeni on murhaaja.

Fun fact: oikea murhaaja-Gary läpäisi muun muassa valheenpaljastustestin ja useamman murhan kuulustelut, ehtien myös mennä murhasarjansa aikana kolmannen kerran naimisiin, eikä rouva-Gary epäillyt mitään vaikka ruumiita (tunnustanut 71, epäilty huomattavasti enemmästä) kasautui väitetysti aina vuoteen 2001 saakka ennen kuin Green River Killer päätyi loppuiäkseen vankilaan jossa chillailee vielä tänäpäivänäkin.

ZODIAC KILLER (2005)

Michael (Vladimir Maksic) on kova poika kuiskaamaan ja tappamaan ihmisiä koska oli lapsena sijaisvanhempiensa hyväksikäyttämä ja ihailee nyt jenkkikuuluisuutta, eli Zodiacina tunnettua tuntematonta sarjamurhaajaa. Tiedättehän, se tyyppi josta muun muassa David Fincher sekä Don Siegel tekivät elokuvan ja jota ei heistä jälkimmäiseen liittyen oikeasti koskaan saatu kiinni sillä valitettavasti Harry Callahan on fiktiivinen hahmo. Voi, Zodiac saattaa seistä ovellasi juuri nyt. Kop kop! Kuka siellä? No, Zodiac tietenkin.

Michael siis kopioi Zodiacin tekoja ja media kuten myös poliisi olettavat oikean tappajan olevan liikkellä. No onhan hän, mutta ei se alkuperäinen.

Varsin huvittavaa Zodiac Killerissa on se, että henkilöt jotka esittävät kuolleita osoittavat enemmän eloa vasta murhan jälkeen kuin ennen sitä. Jokainen siis hengittää varsin näkyvästi kun ovat jo menettäneet henkensä.

Sivuosassa oleva David Hess kuoli vuonna 2011, mutta olen aika varma jotta tämä elokuva hänet tappoi. Siispä kuuden vuoden päästä kun tämä blogi hiljenee, tiedätte syyn.

BTK KILLER (2005)

Dennis (70-lukua kuvatessaan Gerard Griesbaum, myöhempää Eric Gerleman) on kova poika kuiskaamaan ja sitomaan, kiduttamaan sekä kuristamaan hengiltä ihmisiä. Postitoimistokin diggailee koska jokaisesta murhasta hän tekee selonteon kirjeessään jonka lähettää viranomaisille, ja kun niitä murhia on aika monta niin postimerkkejäkin kuluu. Joo, se kuiskaaminen on jonkinlainen Lommelin tavaramerkki, mutta ei aivan samalla tavalla kuin jokin John Woon kyyhkynen taikka en mä tiedä jonkun muun joku muu, vaan Lommelin elokuvien kohdalla se saman tempun toistaminen johtunee pääosin siitä, että hän vääntää näitä kikkareita sellaista tahtia ettei viitsi keksiä uutta jippoa vaan kunhan pistää saman levyn pyörimään. Ihmetyttääkin ettei hän vain suoraan julkaise samaa elokuvaa sellaisenaan uudestaan ja vain vaihtaisi nimen siltä.

No kuitenkin, Dennis siis kaappaa ihmisiä kiduttaakseen sekä tappaakseen heidät ja omaan ylivertaisuuteen uskoesssaan kertoo poliiseille kirjeitse tekemisistään, ja aika ylivertainen hän taisi ollakin sillä ennen tauolle jäämistään lahtasi sievoisesti porukkaa jäämättä kiinni. Ehkei olisi jäänytkään jos ei olisi päättänyt 2000-luvun alussa palata eläkkeeltä ja kokeilla ovatko kirjoittajan lahjat edelleen tallessa. Eivät olleet ja loppuikä vietetään kaltereiden takana. Hyvä niin, sillä hän kidutti uhrejaan pahimmalla mahdollisella tavalla: olemalla riivatun tylsä ja syöttämällä jauhelihaa.

En viitsi etsiä kuvaa elokuvasta joten tässä jotain ihan muuta:

"Sisältää kohtauksia aidoista teurastamoista. Kylmät väreet tuntuvat selässä" kehuu takakansi, osoittaen siten kuinka parasta BTK Killerissa on osuus jota ei tarvinnut erikseen tehdä elokuvaa varten. Vähän kuin kehu siitä, että parasta Miley Cyrusin levyssä on se kuinka sen voi heittää mäkeen ja kannen käyttää itsepolttamaansa kokoelmalevyyn täynnä kurkkulaulantaa.

BLACK DAHLIA (2006)

Kertojaääni on kova poika kuiskaamaan ja vuonna 1947 tapetaan nainen raa'asti, tapaus joka lehdistössä nimetään mustaksi dahliaksi. Nykyhetkessä joku tyyppi potkaisee kaivinkonetta kun toisaalla kopiomurhaajatrio kopioi musta dahlia-murhaa. Pöpi nuori nainen nauraa kuin Nakke Nakuttaja.

Miten he saavat murhilleen uhreja? No, kutsuvat viattomia naisia elokuvan koekuvauksiin ränsistyneeseen hylättyyn vankilaan ja esittäytyvät yhtä luotettavina kuin Texas Chainsawn perhe. Nahkanaamiot, veriset vaatteet, sahat sun muut, vihainen mongerrus ja hysteerinen kikatus ovat tietenkin omiaan luomaan luotettavuutta. Sisään vain, ei täällä ole mitään epäilyttävää.

Miksi kaikkien Lommel-elokuvien musiikki kuulostaa siltä kuin joku olisi nukahtanut syntikkansa koskettimien päälle?

Takakannessa lukee seuraavaa: "Mestariohjaaja Brian de Palma kiehtoutui myös tapauksesta, tehden samannimisen elokuvan. Tämä on Ulli Lommelin versio tapahtuneesta."

Eikö olekin hienoa kun mainosteksti kehuu toista ohjaajaa antaen ymmärtää hänen elokuvansa olevan parempi vaihtoehto kuin se mikä sinulla nyt on käsissäsi, jonka ohjaaja mainitaan vain koska kai se on pakko.

Muuten, de Palman versio on vain hädin tuskin parempi.

Nämä neljä elokuvan irvikuvaa jotka Serial Killer Collection koostavat eivät ole ainoat Lommelin sarjamurhaajapökäleet, sillä kyseessä on liukuhihnaohjaaja joka pyrkii toistuvasti hyödyntämään vallitsevia trendejä pieremällä kasaan mahdollisimman usean ripulikeitoksen ennen kuin katsoja huomaa tulleensa huijatuksi ja on tehnyt sen sarjamurhausleffojenkin kanssa. Siksi tämäkin paketti on nimenomaan Serial Killer Collection eikä Ulli Lommel Collection koska jos jälkimmäinen olisi etukäteen tiedossa ei edes vannoutunein masokisti sortuisi sitä ostamaan. Aika hyvin Lommel osaakin piilottaa itsensä sillä hänen "elokuviaan" myydään enemmän kansilla ja aihepiirillä kuin ohjaajalla itsellään tai edes näyttelijöillä. Joskin jos kuvittelee, että se aiheella tähtinimien sijaan myyminen tarkoittaisi esimerkiksi panostusta käsikirjoitukseen niin älkää unta nähkö, Lommelin elokuvissa nimittäin vain isketään kanteen isolla sana zombie, Manson tai jokin muu ja sisällöksi kipataan mitä nyt sattui peräsuolesta silloin tulemaan, mutta usein sen huomaa vasta kun ihmettelee mikä lemu sieltä dvd-soittimesta tulee kun uloste lähtee pyörimään. Niin ja ne kannet, eivät tietenkään ole mitään suurta taidetta ollen keskenään yhtä ja samaa, mutta varsinkin juuri yhdessä katsottuna huomaa että ne ovat samanlaisia nimenomaan koska siten kertovat heti kenelle puklut ovat muka suunnattu: kauhuelokuvien kritiikittömille suurkuluttajille jotka valitsevat katsottavansa lajityypin perusteella. Lommeloinnit ovat kuin Xtra-tuotteet joiden kohdalla ostaja harvemmin välittää laadusta kunhan ne vain ovat halpoja ja siksi kansista/etiketeistäkin pitää pelkällä ohisilmäilylläkin erottaa ne muista.

Kai ymmärrätte, että Xtra-tuotteet ovat tarkoituksella niin riivatun rumia, koska juuri siten niiden ostajaryhmä joka hakee ainoastaan niitä huomaa ne vailla vaivaa ja se palvelee silloin juuri oikeaa asiakasta. Joskaan kaikki Xtrat eivät ole sontaa, kyse on ainoastaan yleistyksestä.

Joka ainoa Lommelin elokuva on p*skaa, ihan silkkaa p*skaa. V*tunmoista p*skaa! Alusta loppuun ja sitä ne ovat olleet ihan ensimmäisestä elokuvasta tuoreimpaan, ja tulevat olemaan loppuun saakka. Jostain helvetin syystä jotkut jaksavat vetää esille Lommelin maineikkaimman elokuvan Boogeymanin esimerkkinä siitä ettei kaikki hänen elokuvansa olekaan p*skaa, mutta kun Boogeymankin on silkkaa p*skaa niin oletan automaattisesti, että sitä puolustuksena käyttävät henkilöt ovat verenmyrkytystä lähentelevässä humalatilassa. Ainakin yhdessä mutta varmasti useammassakin elokuva-aiheisessa äänestyksessä on Uwe Boll valittu maailman huonoimmaksi ohjaajaksi, mutta surkeinkin Bollin elokuva on fantastiljoona kertaa parempi kuin parhainkaan (jollaista ei ole) Lommelin jätös. Joskaan se ei vähennä Bollin mahdollisuuksia olla huonoin kun sellaista mietitään.

Tähdet: enkö minä jumalauta jo kertonut, että ne kaikki ovat Ulli Lommelin elokuvia. Saa olla kiitollinen etten mene paikan päälle vetämään pataan ja oksentamaan perään. Kaikki Lommelin leffat niin tässä boksissa kuin muuallakin ovat tyhmiä, rumia, tyhmiä, kömpelöitä, tyhmiä, laiskoja ja kaiken lisäksi vielä tosi tyhmiä.

Okei, Lommel on eksploitaatio-ohjaaja ja pystyy siten tarvittaessa käyttämään sitä kilpenään (vaikka jostain syystä kuvitteleekin olevansa ohjaajana taiteellinen), mutta hän edustaa tuossa lajityypissä sen pedofiliasiipeä (ei henkilönä vaan elokuviensa hyväksikäyttötyylillä) ja se raja on vedettävä johonkin.

Green River Killer

Zodiac Killer

BTK Killer

Black Dahlia

7 Below (2012)

100 vuotta sitten pikkupoika kilahti ja puukotti perheensä hengiltä. Heistä väkivaltainen vaimoaan pettävä isä olisi varmaan ollut ainoa joka sen ansaitsi, mutta nyt kun kerran oltiin vauhdissa niin menköön sisarukset, äiti ja täti siinä samalla.

Tänään jostain retriitistä palaavat ihmiset ajavat pakettiautollaan päin puuta ja ns. mystinen mies Jack (Ving Rhames) johdattaa kolhiintuneet taloon jossa se aiempi puukotusmurhailu tapahtui. Sitten nähdään näkyjä, kuullaan ääniä ja paikassa kummittelee. Ihmisiä kuolee ja Val Kilmer ymmärtää lähteä ajoissa pois, mutta senkin aikaa mitä hän on paikalla on hän niin samperin väsyneen oloinen ettei häntä kaipaakaan. Ensimmäisneä kuolevan Kilmerin hahmo on joukosta ensimmäinen joka alkaa huomaamaan talossa olevan jotain kummaa tekeillä, mutta muut olettavat hänen vain hourailevan kolarin aiheuttaman päävamman vuoksi. Ehkä se olisi vakuuttanut muut vaarasta jos Kilmer olisi esittänyt paniikkikohtauksensa hieman väkevämmin kuin nukkumalla.

Hmm, joukko ihmisiä talossa jossa on aiemmin tapahtunut suuri tragedia ja nyt mahdollisen yliluonnollisen vaikutuksen vuoksi sama toistuu. Uniikkia shittiä vai niistä vain jälkimmäistä? Kyllä se pitää kallistua jälkimmäisen puoleen.

Kliseinen, ponneton ja esiintyminen on välinpitämätöntä paperista lukemista.

7 Below on sitä vain vannoutuneimmille faneille-kamaa jonka haluaa nähdä/ostaa koska se edustaa vaikkapa jotain tiettyä lajityyppiä taikka siinä on esimerkiksi Val Kilmer (joka oli siis oma syyni elokuvan ostoon), mutta pettyy nähdessään kuinka millään ei ole juuri mitään väliä ja Kilmerillekin tämä on ollut selvästikin vain keino saada hieman rahaa. Sama se miten roolinsa vetää koska intohimo puuttuu tyystin ja sitä kuitenkin juuri toivoi näkevänsä häneltä, sillä tästä porukasta Kilmer (plus Rhames, joka hänkin on vain paikalla koska on Rhames) jos kuka on juuri hän nostaisi ennusmerkeiltään mitättömän elokuvan tasoa. Ei, hän on vain todentamassa ennusteet.

Tähdet: *

7 Below

Derailed (2002)

Superagentti Jacques (Jean-Claude Van Damme) saa tehtäväkseen saattaa supervaras Galina (Laura Harring) turvallisesti pois jostain Slovakiasta jenkkeihin junalla. Ei lentäen, junalla. No, kaipa siinä on jotain vaihtoyhteyksiä matkan varrella.

Jacquesille on kerrottu, että Galinalla on jotain tärkeitä tietojen jotka Slovakian taantumukselliset (perusslovakialaiset, perslot?) haluavat joten junan kaappaavat neitiä halajavat terroristit, koska se "tieto" mikä Galinalla on sattuukin olemaan hänen varastamansa virusnäyte jota luonnollisesti halutaan käyttää maailmanvalloituksessa tai jotain.

Ja tietenkin Jacquesin perhe on tullut yllätysvierailulle, eikä Van Dammen oikea poika osaa näytellä edes Van Dammen poikaa.

Elokuvan alussa Van Damme astuu autosta ja katsoo ympärilleen masentuneena. Tämä ilmeisesti on johtuvinaan siitä, että hänen hahmonsa joutui töiden vuoksi keskeyttämään perhelomansa, mutta kyllä me kaikki tiedämme se johtuneen siitä, että Van Damme oli Bulgariassa kuvaamassa halpaa liukuhihnaeuroroskaa ja mietti suruissaan miten oli tähän tilanteeseen päätynyt. Roskaa Derailed onkin, eikä edes hauskaa sellaista. Väsynyttä esiintymistä, vielä väsyneempää toimintaa ja leikkaajakin tekee parhaimpansa jotta katsoja väsyy sillä tarpeettomia hidastuksia on niin paljon, että niillä koetetaan vain saada katsoja entistä syvempään uneen, jonne nähtävästi väsynyt Van Damme päätyi jo hyvissä ajoin

Derailed ei siis ole Van Dammen Die Hard junassa, ei edes Steven Seagalin Die Hard junassa, se on pelkästään pitkästyttävää väärillä raiteilla harhailua ollen silti huomattavasti parempi kuin Clive Owenin ja jostain syystä edelleen näyttelijänä pidetyn yksi-ilme-Jennifer Anistonin vuoden 2005 samanniminen elokuva, jolla ei tietenkään ole juuri muuta verrattavissa olevaa kuin nimi.

Die Hardiksi ollaan silti haikailtu, sillä varsinkin Tomas Aranan esittämän ilmeisesti euroaksenttisen(?) terroristivaraspomon esiintyminen on imitoitu Hans Gruberilta aina huonosti kopioiduista puheista samoin tehtyihin kontrastitekoihin (ts. aluksi osoitus kuinka fiksu ja kultturelli ollaan puhumalla historiallisesta arvoviulusta ja heti perään ammun tuota päähän osoittaakseni kuinka määrätietoinen olen-mukayllätys). Lisäksi Jacques on samalla tavalla puhelimitse kontaktissa sekä ulkopuolella olevaan viranomaiseen että pääpaikseen ja luonnollisesti Derailedissa on myös mukana hahmo nimeltä Gruber.

Jotain tämän elokuvan tehosta kertoo etenkin se, että vaikka olen katsonut sen aikaisemminkin niin en rehellisesti sanoen muistanut siitä mitään muuta kuin sen kansikuvan.

Lieköhän Derailed ainoa elokuva jossa Wilhelm screamia ei käytetä kuolemaan johtavassa pudotuksessa tai jossain vastaavassa, vaan kohtauksessa jossa pahis vain hyppää sankarin päälle ja kaadutaan lattialle. Ei hätää, kaikki kunnossa.

Tähdet: *

Derailed

Jerry Lewis 1926-2017

Dark Skies (2013)

Barrettin pariskunta (Keri Russell ja Josh Hamilton) kokee kaiken saman kuin muutkin avioparit, joten rahaongelmat kiristävät pinnaa, huonekalut liikkkuvat itsestään, linnut tekevät itsemurhan pihalle, lapsien kehoon ilmaantuu geometrisiä polttomerkintöjä joiden vuoksi Barretteja epäillään pahoinpitelystä ja ufoukkelit käyttävät perheen taloa jonkinlaisena tutkimuskeskuksenaan sillä toinen lapsista saattaa olla avaruuden muukalaisen siittämä.

J.K. Simmons on masentunut ufotutkija ja loppu enteilee jatko-osaa.

Pistin Keri Russellin alunperin merkille Dudley Mooren tähdittämästä 90-luvun puolivälin sitcomista Isin tytöt (saattoi olla kyllä suomennettu muotoon Isän tytöt. En tiedä, siitä on jo aikaa. Kysykää YLE:ltä joka sitä ykkösellä esitti) jossa hän esitti nuorinta yksinhuoltaja-Mooren tyttäristä, ollen se ns. viaton sinisilmä kun vanhemmat sisaret olivat kuivakka urakiipijä ja kireä itsenäinen nainen. Varsinaisen läpimurtonsa Russell teki myöhemmin Felicity-sarjan nimihenkilönä jossa esitti käytännössä täsmälleen samaa hahmoja kuin Isin tytöissä, nyt vain kotoaan opiskelemaan lähteneenä. Russell oli se ns. All American Girl/naapurin tyttö jota pidettiin ihanteena samalla tavalla kuin Seitsemäs taivas-aikaista Jessica Bielia ja Prinsessapäiväkirjojen Anne Hathawayta. Puhtoinen, nätti, kiltti, ihana ja varmaan tosi isänmaallinenkin. Luonnollisesti Russell samoin kuin nuo kaksi mainitsemaani kollegaansa tahtoi jossain vaiheessa laajentaa repertuaariaan, mutta ei kuten Biel joka hankki itselleen kenkää tähdentekijäsarjastaan esiintymällä paljastavissa lehtikuvissa tai Hathaway joka todenteolla pyrki karistamaan Disneyn niskastaan näyttämällä tissinsä, vetämällä kamaa ja kiroilemalla kuin turkkilainen merimies aika unohdetussa nuorisodraamassa Havoc, joka koetti olla Larry Clarkia mutta oli enemmänkin Uwe Bollia. Ehei, Russell teki jotain vieläkin radikaalimpaa joka suututti niin sekä fanit että tuottajat siihen malliin, että hän ei meinannut saada enää töitä ja mitä ilmeisemmin sai ihanilta kannattajiltaan v*tun h*ora-sarjan ihailijapostia. Vau, aika paha! Mitä Russell sitten oikein teki, murhasi paavin ja kakkasi tähtilipun päälle tai jotain? Ei nyt sentään mitään niin arkista, hän vain sattui leikkauttamaan hiuksensa.

HOLY SHIT!!!

Ei kun ihan oikeasti, Russellin kiharapilvi oli niin suuri osa hänen imagoaan, että se mainitaan erikseen hänen IMDb-tiedoissaan ja neidistä tehdyt promokuvatkin tuntuivat kohdistavan huomion niihin.

Eihän se ole mitenkään ennenkuulumatonta televisio-/elokuva-/viihdemaailmassa, että ulkonäköön liittyvä muutos saattaa karkoittaa yleisön ja vaikeuttaa uran jatkumista entisenlaisena, mutta siltikin, samperi että ihmiset voivat olla tyhmiä jos hiusmalli saa lopettamaan fanituksen. Se nyt olisi eri asia jos Russell olisi leikkauttanut kaljun ja tatuoinut päähän tekstin I sydän Hitler, mutta ei hän nyt ihan niin tehnyt. No, toivuimme kaikki tästä järkytyksestä ja Russellkin on päässyt eroon viaton naapurintyttö-rooleista, vaikka ei nyt ehkä varmaan kummankaan tien kautta olisi tänäpäivänä yhtään sen isompi tähti kuin mitä on nyt: enemmän ai mutta toihan on toi, kuin jes, taas uusi Russell-elokuva joka ei Kurtin.

Dark Skies oli jonkinlainen hitti ilmestyessään, mutta varmasti osittain sitä pienehkön budjettinsa ansiosta ja tuonaikaista trendiä seuraavan ok-tason sisältönsä ansiosta kuin tähtinimien jotka automaattisesti vetäisivät rahaan taloon. Kyseessä on suurelta osin hiukan isommilla nimillä tehty Paranormal Activityn ufosieppausversio jossa siis perhe kokee kauhistuttavia ihmeellisyyksiä joista moni temppu pidetään minimaalisena (ts. valot sammuvat tai jotain) ja siten enemmänkin puhutaan pelottavista asioista kuin näytetään niitä, mutta toki tämän ollessa kuitenkin hieman varakkaampi elokuva kuin esimerkiksi Paranormal Activity on siellä ajoittain myös visuaalisempi tapa osoittaa mitä on meneillään. Minä en pidä Paranormal Activity-elokuvista, mutta yhden osan verran se oli hyvä esimerkki edustamastaan lajityypistä ja varsinkin ihan tuntemattomien tekijöidensä ansiosta sillä oli hieman samanlaista ennalta-arvaamattomuutta ja uskottavuutta kuin Blair Witch Projectilla, ja nämä asiat puuttuvat Dark Skiesista juuri siksi, että vaikka esiintyjät eivät olekaan megaluokan nimiä niin he ovat kuitenkin televisiosta tuttuja kuin K-Telin levyt aiheuttaen siksi jonkin verran tarpeetonta turvallisuutta. Lisäksi kun juoni on käytännössä mikä tahansa Poltergeis tai jokin muu talossa tapahtuu kummia-juttu niin vaadittaisiin muutakin kuin vanhojen askelien mukaan kulkemista jotta siitä saataisiin jotain uutta irti, joka ei onnistu ainakaan kun esimerkiksi seuraa tilanteita joissa perhe katselee valvontakameroista tapahtuu. Se saa vain olettamaan, että nyt tulikin laitettua se Paranormal Activity pyörimään ja kun muu sen ympärillä on puhkikulunutta Amityvillea tai vielä pahempaa, Amityville remakea niin krooh ja pyyh! Näin ollen Dark Skies putoaa aika kovaa sinne taotaan kun rauta on kuumaa-sarjan kylmälle lattialle, mutta ikävä kyllä tämän tuottajat eivät edes ole sitä rautaa alunperin kuumentaneet, he vain matkivat sen hehkua.

Ei Dark Skies kyllä trendin huonoimpia ole, ei lähimaillekaan, mutta onhan se kuitenkin parhaimmillaankin vain ihan ok ja tosi lähellä trendin huonoimpia. No, ainakin Russell oli ihan kiva, ilman kiharapilveäänkin.

Hei, oli tämä sentään parempi kuin The Fourth Kind.

Tähdet: **

Dark Skies

Sonny Landham 1941-2017

Myönnettäköön että meinasin aluksi jättää Landhamin huomioimatta, sillä äijän elokuvien ulkopuolisesta elämästä löytyy aika vastenmielisiä tempauksia, mutta siltikin elokuvien puolella siellä on ne pari juttua (Predator ja 48h) joiden vuoksi hänessä on jotain josta kovasti diggaileekin.

Kickassia (2010)

Nostalgia Critic (Doug Walker) saa päähänsä, että internetiin tekemänsä elokuva-arvostelut eivät ole enää tarpeeksi vaan sekä sivunsa että egonsa kasvupotentiaalia on haettava valloittamalla fyysinen maa-alue. Tähän sopivan paikan hän löytää Nevadasta sijaitsevasta itsenäiseksi julistautuneeesta Molossiasta, arviolta yhden hehtaarin kokoisesta omakotitalotontista joka ilmoittaa asukasluvukseen 12 vaikka oikeastaan siellä on ainostaan yksi henkilö, yksinvaltias Kevin Baugh (Kevin Baugh) joka ei aio luovuttaa maataan taistelutta. Näemme yhden (joka toistetaan) vitsin verran Baughin mahdollisen perheen, mutta yksin hän silti on. Eikä heitä silti olisi 12.

Toteuttaakseen vallankaappaussuunnitelmansa Nostalgia Critic kokoaa yhteen (tekoaikaan) sivustoltaan ThatGuyWithTheGlasses tutut kollegansa, eli harrastustaan ansiotyökseen muuttavat peli-, elokuva-, anime-, sarjakuvava-arvostelijat kuten Nostalgia Chick (Lindsay Ellis), MarzGurl (Kaylyn Saucedo), The Cinema Snob (Brad Jones), JewWario (Justin Carmical), Spoony (Noah Antwiler), Angry Joe (Joe Vargas), Phelous (Phelan Porteus), etc. Niin ja olen aina, aina inhonnut Linkaraa. Voi kuinka inhoankaan. Koska tämä porukka on idiotismin yhteensulautuma on heidät helppo ylipuhua taistoon, joten yleisen hölmöilyn ohessa Molossia vallataan ja uudelleennimetään Kickassiaksi, jonka diktaattoriksi Nostalgia Critic itsensä vaatimattomasti nimittää. Jokaiselle keksitään jokin yhteiskunnallinen asema ja Kickassia aloittaa kukoistuksena, eikä kestä kauaakaan, päivä tai pari ennen kuin Baughin suosiollisella avustuksella kansalaisten joukossa alkaa nousemaan vallanhimoa ja useampi kriitikoista katsoo olevansa Nostalgia Criticia pätevämpi johtamaan. Syntyy siis eräänlainen selkäänpuukotuksellinen sisällissota jossa ääliöt joista ihmettelee miksi he eivät huku sateella palauttavat tilanteen alkupisteeseensä.

Channel Awesomen porukalla oli aikoinaan tapana tehdä vuosittain eräänlainen elokuva juhlistamaan sivustoaan, mutta mitä ilmeisemmin se perinne on jo ajat sitten vuotanut kuiviin. Silti, muutaman elokuvan he ehtivät tehdä ennen kuin loppu tuli. Ymmärtääkseni kaiken keskiössä oleva Nostalgia Critic eli Doug Walker on kertonut, että pääasiallinen syy miksi vuosittaista elokuvaprojektia ei enää tehdä johtuu siitä, että Channel Awesome on vuosien saatossa kohdistanut voimavarojaan enemmän ns. normaalin ohjelmiston tuotantoarvojen kasvattamiseen ja sen myötä ei aika ole enää riittänyt isoille erikoisprojekteille, jotka ovat jo kriitikkokollegaensemblen vuosi logistisesti hankalia. Uskon sen olevan totta sillä esimerkiksi pelkästään tästä Kickassian ajasta ovat tavalliset Nostalgia Critic-arvostelut muuttuneet enemmän ja enemmän lyhytelokuviksi sen sijaan, että hän vain istuisi kameran edessä ja toimisi soolona kuin videopäiväkirjaa toteuttamassa. Nyt käytännössä jokaisessa jaksossa on näyttelijäkaarti joita hyödynnetään arvostelun ympärille rakennetussa tarinassa. Samalla on kuitenkin huomioitava, että vaikka Nostalgia Critic onkin nykyään yhden kuvassa olevan ihmisen ohjelman sijaan useamman henkilön esittämä tuote niin kertaalleen jo koko Nostalgia Critic-hahmon haudannut Walker palauttaessaan sen henkiin kutisti koko Channel Awesomen keskittymään vain häneen itseensä ja sitä myöten Nostalgia Criticiin. En tahdo vähätellä muita sivuston kriitikoita (tai kuten he itse itseään kutsuvat: tuottajia) joista osa on hyvinkin pidettyjä, mutta tosiasiahan on, että jos Nostalgia Critic oli jo aikaisemmmin heistä suurin ja Walker itsekin ymmärsi sen viimein siinä vaiheessa kun lopetti hahmon tahtoen keskittyä kasvattamaan sivustoaan muiden ideoiden kautta, mutta katsojien huomio sekä rahat alkoivat siirtymään muualle jolloin palautuksen jälkeen hän ei enää varmuuden vuoksi tahtonut ottaa mitään mahdollisia riskejä vastaisuudessa ja Nostalgia Critic sai osakseen entistä enemmän keskittymistä. Muut saisivat toimia enemmän omillaan eikä siksi esimerkiksi nykyään Nostalgia Criticissa näe pahemmin vierailevia tähtiä vaan se on sama tietty näyttelijäporukka (trio) joka on joka jaksossa. Joten nyt Nostalgia Critic-jaksot ovat kukin minielokuvia joissa on nähty aiempaa enemmän vaivaa, aivan kuin oltaisiin tekemässä jotain isompaakin kuin vain pelkkä elokuva-arvostelu (vrt. esimerkiksi kaikki muut Channel Awesomen kriitikot). Samalla tuntuu kuin Walkerin halu tehdä tätä työkseen ja ymmärrys ettei se kenties voi olla sitä ilman turvautumista suurimpaan luomukseensa johti siihen, että Channel Awesomea/Nostalgia Criticia pitää huomioida nimenomaan yrityksenä jossa hän on johtaja, tarkoitti se myös sitä ettei alaisia saa enää pitää kavereina. On oltava realisti, ei enää idealisti ja muutaman vuoden takaiset tapahtumat Channel Awesomella vaikuttavat tukevan sitä siten, että vaikka Nostalgia Critic olikin alusta asti se suurin ja kaunein oli siellä aika monta muutakin korkeamman profiilin kollegaa, joista kakkossijalle nousi varsin oikeutetusti Brad Jones Cinema Snobillaan.

Ehkä se johti siihen joukkopakoon/-erottamisiin jonka vuoksi esimerkiksi valtaosaa Kickassiassa kohdattavista henkilöistä ei ole nähty enää pitkiin aikoihin missään yhteistyössä Walkerin kanssa? He muuttuivat kavereista työntekijöiksi jotka Nostalgia Criticin paluun myötä osoittautuivat mahdollisesti liian kalliiksi pidettäväksi, samalla tavalla kuin missä tahansa yrityksessä otetaan mieluusti halpatyövoimaa käyttöön sen sijaan, että pidettäisiin vuosien kokemuksen omaavia nostamassa suurempaa palkkaa. Putoaminen kaverilistalta alaisiksi ei varmasti ollut kovin kivaa, eikä varsinkaan jos sekin osoittautui epätoivottavaksi. Mutta se kaveruus oli kuitenkin seikka joka ennen näkyi Channel Awesomelta ja siitä muistuttaa etenkin se, että jos katsoo minkä tahansa tuoreemman Phelousin, Cinema Snobin ja Obscurus Lupan yhteistyön tuloksen niin näkee millaista se oli ennen Walkerinkin kanssa (Jones tosin tuntuu olevan edelleen kaveri kaikkien Channel Awesome-tyyppien kanssa). Joten jos aika ei enää riitä elokuvien tekoon niin uskon siihen, mutta voitteko kuvitella että nykyinen sivuston kriitikkoporukka kokoontuisi enää samalla tavalla yhteen tekemään jotain Kickassiaa kun kukaan heistä ei tunnu olevan nytkään yhteistyössä. Channel Awesome on sivu jota kautta useampi henkilö saa työnsä esille, mutta ei enää jengi jossa yhden suuremman nimen läsnäolo ei vähentänyt kollektiivin merkitystä ja tuolloin aikataulutukset taikka kaukana toisistaan olevat asuinpaikat eivät olleet este hauskanpidolle yhteisen elokuvan teon muodossa.

Yhteistä kivaahan Kickassia nimenomaan on ja sisältääkin niin suuren määrän ns. sisäpiirin vitsailua että elokuva vaatii aika hyvän tuntemuksen Channel Awesomen silloisesta porukasta jotta kaikki viittaukset ja vitsit osuisivat kohteeseensa. Mikä on hieman erilainen ongelma kuin esimerkiksi parodiaelokuvissa joissa referaatit kohdistuvat genretuntemukseen, tms., koska tässä tapauksessa pelkkä youtuben ja vastaavan seuraaminen ei ehkä ole tarpeeksi kun porukka koostuu henkilöistä joista moni tunsi toisensa työn ulkopuoleltakin. Tällöin vitsi jostain vloggaajasta tai vastaavasta ei ole vain hänen julkiseen imagoonsa liittyvä vaan myös häneen yksityishenkilönä koska vitsin kertojat tuntevat toisensa ja eivät aina osaa erottaa kaveruuttaan roolihahmoista. Toisin sanoen Kickassia ajoittain osoittaa sen miksi kaveriporukan elokuva on kaveriporukan eikä näyttelijöiden elokuva. Tämän lisäksi huumori koostuu todella suurellta osin Family Guy-/ZAZ-tyylisestä populaarikulttuuriparodioinnista jolloin auttaa kovasti jos tuntee kaiken Ilmestyskirja nytistä Star Trekiin, etc. Tosin moni niistä yhdistyy hahmojen omiin nettiohjelmiin joten pelkkä Nostalgia Criticin seuraaminen on aikalailla tarpeeksi tunnistaakseen ne popkulttuuriviittaukset, jolloin ne kenties yhdistää enemmän muualle kuin originaalilähteeseensä, mutta ainakin tunnistaa ne ja ne ovat enimmäkseen varsin hauskoja. Viittausvitseistä pahiten kompuroivat ajankohtaisuuteen liittyvät ja vaikka esimerkiksi Nostalgia Chickille kirjoitetut Sarah Palin-imitaatiot ovat tunnistettavia niin ne ovat niitä helpoimpia (vrt. jos Schwarzenegger-sketsissä sanotaan "get to the choppa!") ja nyttemmin aika pahasti menneisyyden tomuun hautautuneita.

Simpsonit ovat myös olleet aika alleviivatustikin Kickassian (ja muiden Channel Awesomen elokuvien) huumorin esikuvana, sieltä kun on sellaisenaan otettu se toistuva vitsi siitä kuinka ihmisjoukko on äärimmäisen helposti johdateltavissa/ehdollistettavissa ja kollektiivinen ajatuksenjuoksu on kultakalan muistin luokkaa jolloin täyteen raivoon lietsottu kansanryhmä vaihtaa mielialaa sekunnin sadasosalla.

Itseni kaltaiselle populaarikulttuurinarkille Kickassia on kyllä hyvinkin miellyttävää katseltavaa, vaikka toki osa mukana olleista kriitikoista oli enemmänkin nimenä tuttuja kuin tekemistensä vuoksi. Lisäksi mainittavaa on se, että aivan kuten selvät inspiroijansa on myös Kickassia niin täyteen ahdettu koomisia hetkiä, että jos joku vitseistä ei osuisikaan edes maalitaulun reunaan niin todennäköistä on jotta ainakin tarpeeksi moni niin tekee. Jotain kertonee se, että tämä on kuitenkin jo kolmas kerta kun tämän elokuvan katsoin ettei se ainakaan huono mielestäni ole. Joskin tämä on ensimmäinen kerta dvd:ltä katsottuna ja sen perusteella voin sanoa, että kyllä Kickassia on enemmän kotonaan jossain läppärin ruudulla ja bufferoituna kuin normaalina kotikäyttöön suunnattuna elokuvajulkaisuna. Enkä nyt viittaa kuvanlaatuun joka on dvd:llä selvästi huonompi kuin Channel Awesomen sivulla, jopa samalla kuvakoolla katsottuna, vaan kyse on enemmänkin samanlaisesti tunteesta kuin verrattaessa vinyylilevyä suoratoistoon. Joskin kuvan- ja äänenlaadun suhteen se häiritsi hieman, että etenkin cameoiden kohdalla (tapahtuu hetkittäin muuallakin) ollaan turvauduttu vierailijoiden omiin laitteisiin ja sehän tarkoittaa aika monenkirjavaa suhinaa ja sähinää, mikä sitten vie ajatuksia pois oikeasta elokuvasta jonnekin kotivideoon.

Kickassia on hieman kuin jos Asylum tekisi ZAZ-trion innoittamana itselleen ja fanaattisimmille faneilleen suunnatun parodiaelokuvan, jolloin moni kohtaus on kuin oltaisiin tyydytty niistä ensimmäiseen (pokka meinaa pettää useammaltakin esiintyjältä), osa kaskuista avautuu vain sen kertoville, kuvaus on vahingossa found footagea ja tehosteet ovat äskettäin photoshopin koneelleen asentaneen henkilön, hei, kattokaa mitä mä just huomasin-tasoa. Kyllä se minulle toimii, osoittain juuri samoista syistä kuin Asylumin tuotokset (ts. niin huono, että hyvä), mutta myös koska popkulttuurillinen parodiahuumori on mieleeni ja lisäksi tekijöiden kaverillinen iloisuus peittää aika hyvin virheet joista ei sen vuoksi välitäkään. Etenkin behind the scenes-osuudessa näkyvä DIY-innostus pyyhkii pois elokuvan mokia.

Nostalgia Criticin kannustuspuhe ("are you nazis, or are you nazis?") on todellinen komediahelmi ja mikä neroikkainta Kickassian kannalta: Molossia on oikea paikka.

Ja jos aikaisemmin annoin hieman negatiivisen kuvan Doug Walkerista niin se ei ollut tarkoitukseni ainakaan kokonaan, sillä edelleen mielelläni seuraan Nostalgia Criticia ja olenkin sitä mieltä kuin kaikki muu Channel Awesomella on vain täytekamaa sen rinnalla. Seuraan myös Phelousia, The Cinema Snobia ja muutamaa muutakin, että keep on truckin' tai jotain. Kuitenkin samalla kaipaan sitä kaverihenkeä joka aikaisemmin oli läsnä, mutta vastaavasti ymmärrän miten se ei ehkä ollut mahdollista jos halutaan olla kaupallinen yritys. Se voi olla, mutta ympäröivä todellisuus harvoin puhuu sen puolesta.

Tähdet: ***

Kickassia

Catacombs (2007)

Lyhyesti: Aprillipäivä hautatunneleissa.

Edelleen aika lyhyesti, mutta hieman pidemmin:

Jonkinlaisessa turvallisen kotipaikan kuplassa koko ikänsä elänyt amerikkalaisnuori Victoria (Shannyn Sossamon) matkaa ensi kertaa ulkomaille, Pariisiin vapaasieluisen maailmankansalaissisarensa Carolynin (Pink) luokse. Maailmankansalainen ja vapaa sielu tarkoittaa siis jee, bileet, sokka irti! koska sehän kuinka vedetään keittoa ja käydään teknobileissä on ainoa rehellinen osoitus siitä, että nyt oikeasti eletään elämää eikä piilouduta siltä. Siispä tietenkin heti ensimmäisenä iltana Carolyn patistaa aikaerotuksesta kärsivästi väsyneen Victorian mukaansa bilettämään (hei, niin kävi myös Eric Stoltzille Killing Zoessa) ja niinpä tie vie Pariisin maan alle, kuuluisiin hautakatakombeihin joita viranomaiset eivät näemmä valvo laisinkaan koska paikka on täynnä kuin Zion Matrixissa ja sitten Scooter lähtee soimaan, että how much is the fish? No okei, ei se Scooteria ole koska ei kuulosta siltä kuin yrjöäisi pahaa oloa pois, mutta sillä ei ole merkitystä, kunhan vain jytisee, valot välkkyvät ja kädet nousevat. Niin ja Ranskassa kun ollaan, absinttia. Sitten eksytään tunneleihin, juostaan (okei, kävellään reippahasti) pakoon enimmäkseen näkymätöntä tyyppiä jolla on naamari ja katsojaa koetetaan ravistella hereille laiskoilla äkkisäikäytyksillä.

Pariisin alla oikeastikin sijaitseva hautakatakombi on kiehtova ja sopivan kylmäävä miljöö kauhuelokuvalle, jonka vuoksi olenkin hivenen ihmeissäni miksi sitä ei ole juurikaan käytetty. Äkkiseltään en saa mieleen kuin vielä jonkun vuoden takaisen tekeleen As Above, So Below. Catacombs saattaa olla syy miksi sitä ei ole enempää päätetty hyödyntää, sillä tämä on aika huono esimerkki paikan potentiaalista kauhugenressä. Se on vain jokin pimeä paikka jossa suoritetaan innoton slasher featuring kuluneita rasittavia who cares-uhrihahmoja ja mörökölli josta kenties kaavailtiin uutta kauhuikonia tyyliin Jason Voorhees, Freddy Krueger, Pinhead, Kate Hudson, Chucky tai vaikkapa edes Leprechaun, mutta hyvä jos se edes on kalastaja Tiedän mitä teit viime kesänä-sarjan kolmannesta osasta. Pitkästyttävän tavanomainen toteutus ja Pinkin surkea, surkea, surkea näyttelijäsuoritus joka sai kaipaamaan Paris Hiltonia ovat omiaan tappamaan katsojan television eteen.

Jonkinlaista plussaa siitä, että aika iso osa tunneliharhailusta on kokonaan yhden ihmisen varassa, ettei tyypillisestä slasherirakenteesta huolimatta elokuvaa ole aikataulutettu pelkästään metronomimaisella murhataan/juostaan/murhataan-metodilla joka tosin johtuu lopun yllätyskäänteestä. Ja minä tykkään Shannyn Sossamonista, vaikkakin tällaisten elokuvien perusteella mietin miksi. No, ainakin hän pistää Pinkin hengiltä mitä minäkin katsojana halusin tehdä, joten taidan edelleen pitää Sossamonista.

Tähdet: *

Catacombs

Kuoleman koukussa (Playing God, 1997)

Narkkarilääkäri Eugene (David Duchovny) tulee kamaostostensa yhteydessä pelastaneeksi ammuskelun uhrin joka sattuu olemaan huumekauppias Raymondin (Timothy Hutton) alainen ja teko tekeekin häneen sen verran suuren vaikutuksen, että vaihtoehtoapteekkari pakottaa Eugenen omaksi yksityiseksi lääkärikseen pelastamaan muitakin työn ohessa loukkaantuneita kavereitaan. Henkilöitä jotka hän yleensä ampuu hengiltä kunhan Eugene on heidät paikannut. Tottakai tohtori huomaa pian, että vaikka rahaa ja narkoottisia aineita virtaa niin tästä jengistä ei poistuta elävänä ja tietenkin FBI pakottaa miehen vasikakseen, jollaiseksi on väkisin värvätty myös Raymondin tyttöystävä Claire (Angelina Jolie), joka ilmeisesti oli haluton siihenkin kunniaan. Kuten arvata saattaa niin Eugene selvittää päänsä, ihastuu Claireen, Raymond saadaan pois kuvioista ja FBI:kin on varmaan tyytyväinen.

Muistatteko kuinka X-Filesin ollessaan kuumimmillaan pyrittiin David Duchovnysta tehdä elokuvatähteä vaikka väkisin, Kuoleman koukussa muistaa.

"David Duchovny tuli tunnetuksi koko maailmalle X-Filesin agentti Fox Mulderina. Nyt näemme hänet ensimmäisessä elokuvaroolissaan huumeriippuvaisena kirurgina." Näin kertoo tämän elokuvan takakansi ja vaikka joku voisi huomauttaakin, että esimerkiksi Duchovnyn tähdittämä elokuva Kalifornia ilmestyi jo 1993 niin tuossa mainostekstissä on ainakin osittain pari hyvinkin aiheellista huomiota. Toisin kuin tuo esimerkkinä käyttämäni Kalifornia on Kuoleman koukussa ensimmäinen vähemmänkin isomman profiilin elokuva jossa Duchovny oli pääosassa, kun Kaliforniakin oli enemmänkin silloin kovassa nousussa olleen Brat Pittin varaan rakennettu teos ja Duckman sai toimia pikemminkin statistina. Kuten teki myös se hänen tyttöystäväänsä esittänyt kuka olikaan verrattaessa Pittin heilaa esittäneeseen Juliette Lewisiin. Eihän se Kaliforniakaan ollut Duchovnyn ensimmäinen elokuva eikä myöskään edes ensimmäinen iso elokuva, koska olihan hän myös sitä ennen ollut pienessä roolissa Robert Downey Jr.:n Chaplinissa, mutta tosiaan, Kuoleman koukussa hän oli Fox Mulderin ansiosta se elokuvan iso nimi. Jopa huomioiden sen, että toisessa miespääosassa oli jopa Oscarin voittanut Timothy Hutton ja naispääosassa Angelina Jolie. Tuolloin ikävä kyllä ja oikeastaan vieläkin Hutton oli kaikkea muuta kuin A-luokan tähtinimiin laskettava näyttelijä (paljon lahjakkaampi kuin elokuvallinen huomiarvonsa antaa ymmärtää) ja Jolie oli tunnetuin koska oli Cyborg kakkosessa (jonka myöhemmissä painoksissa ollaankin kovasti painotettu Jolien läsnäoloa).

Mutta vuoden 1997 Duchovny oli kaikkien puheissa ja vaikka moni muistaakin sitä ennen hänet jopa hyvällä Twin Peaksin ristiinpukeutujana niin Fox Mulder oli aikoinaan kuin Bart Simpson tai Fonzie, kaikki tiesivät kuka oli kyseessä ja pitivät hänestä. Joten tietenkin niin sekä tuottajat kuin näyttelijä itsekin halusivat Duchovnyn elokuviin, mutta kohtalo oli pitkälti sama kuin samaa yrittäneellä David Carusolla: harva elokuva osoitti mitään menestymisen merkkejä ja sitä vielä vähemmän juuri elokuvaläpimurtoaan yrittävän näyttelijän vuoksi. Joskin toisin kuin Caruso Duchovny ei ilmeisesti itse omalla käytöksellään tuhonnut elokuvatähteyttään vaan olemalla pikemmin aika näkymätön, koska mainitkaapa yksikin elokuva joka olisi muistettava nimenomaan Duchovnyn vuoksi. Ei niin ettäkö hän ainakaan yleensä olisi huonokaan elokuvissa, mutta jotenkin se mitä hän sai itsestään esille televisioruudussa ei välittynyt valkokankaalle saakka ja sen huomaa varsinkin kun vertaa hänen tähdentekijäsarjaansa siitä tehtyihin elokuviin. Uskaltaisikohan väittää, että osasyy on hänen puhetavassaan joka on väsyneen monotoninen ja joka sen vuoksi antaa hänestä vähän liian slackermaisen kuvan joka puolestaan sopii aika rajattuihin roolihin. Eli hän olisi enemmän kotonaan Coen-veljesten komedioissa (vrt. The Big Lebowski) kuin naamaa vääntelemässä Evoluutiossa ja jonkinlaisissa luuserirooleissa taikka ainakin heissä jotka ovat pudonneet jalustaltaan. Mistä todisteena Californication jossa hän on varsin hyvä ja joka kas kas, on televisiorooli. Siispä elokuvatähteys ei Duchovnylle koittanut vaan paluu televisioon oli ainakin mediahuomion/suosion osalta pelastus, aivan kuten se oli David Carusollakin, joka tosin on CSI-pestinsä jälkeen jälleen enemmän tai vähemmän kadonnut tähtikartalta.

Caruso näytti Hill Street Bluesin aikoina Alex DeLargelta:

Lieko aika kuunnella vanhaa kunnon Ludwig Vania?

CSI:stä puheen ollen Kuoleman koukussa sisältää toisenkin tuohon sarjakokonaisuuteen kuuluneen henkilön, joka hänkin muuten aika pitkälle omaa tyhmyyttään pilasi maineensa juuri sen ollessa saavuttamassa korkeimman pisteeensä, mutta hän ei näemmä ole pystynyt maahansyöksyään oikaisemaan. OG-CSI:ssä mukana ollut Gary Dourdan sporttaa tässä Alien nelosestakin tuttuja rastojaan ja vaikuttaa esittävänkin samaa hahmoa kuin tuossa xenomorphsaagan surkeimmassa osassa.

Kuoleman koukussa on ihan ok jännityselokuva, mutta jos jaksatte odottaa hetken niin on siinä jotain erikseen mainittavan hyvääkin.

.

..

...

Timothy Hutton esittää stereotyyppisen sekopääcoolgangsteriroolinsa asiaankuuluvalla tarmokkuudella ja...

.

..

...

no siinä se oikeastaan olikin.

Kuoleman koukussa on ihan ok, että ei siinä ole yhtä seikkaa lukuunottamatta mitään joka saisi varsinaisesti suuttumaan, tms., mutta eipä siinä ole myöskään mitään erityistä mikä saisi sanomaan sen olevan erityisen hyvä tai mieleenpainuva elokuva. Ollakseen pahassa kamakoukussa oleva lääkäri on Eugene aivan liian kätevä käsistään ja tarkka ajatuksiltaan (vähän kuin House ilman v*ttuilua) jolloin hänen huono asemansa ei kerää laisinkaan sympatiaa koska sitä tietää heti alkumetreiltä saakka, että hänen käy hyvin ja kaikki joista hän välittää tulevat olemaan a-okey. Ja koska se välittämisen kohde on vain joku ihan sama kuka johon Eugene voi ihastua, ei täten Jolielle ole kirjoitettu muuta tekemistä kuin olla nätti ja paikalla. Seiso siinä, ole hyvä. Muut hahmot koostuvat tekoajan (tai esikuvallisten) ns. cooleuteen pyrkineiden trendikkäiden rikoselokuvien äkkivääristä sekopäistä ja täten he saavat välillä jonkin kohtauksen jossa esitellä tatuointejaan, kirosanojen sävyttämän napakan virkkeen sanottavakseen, raivoisan ammuskeluhetken tai jotain muuta iskusävelmäksi luokiteltavaa, mutta olivat he sitten True Romancessa, Léonissa tai jossain muualla niin ihan sama se oikeastaan on koska sellaisessa vaaditaan jotain vaikuttavampaa kuin punalinssiset aurinkolasit, tms.

Kaikki eivät voi olla Drexl ja siten Kuoleman koukussa näillä samaan sen aikaiseen cooleuteen pyrkivillä tempuillaan enemmänkin vain jumittaa sen osoittamaan ikänsä. Joskaan kuluneet hahmot, etukäteen nähtävät käänteet taikka aikaansa sitova muoti eivät ole ne jotka aiheuttavat pahinta närästystä vaan ne ainoastaan kiinnittävät elokuvan tukevasti siihen ok-jalustaan. Se on David Duchovnyn monotonisuus joka enemmän vaivaa, mutta hänen ollessaan ruudussa ei sekään ole se on se yksi kiukkua aiheuttava asia, joskin se liittyy häneen ja hän ei tosiaankaan tee mitään korjatakseen asiaa. Duchovny toimii myös elokuvan kertojaäänenä ja jos se ei vielä riitä että kirjoitettu puhe on selittelevämpi kuin Blade Runnerin pahamainen kertojaosuus niin Duchovny tuntuu äänensävynsä tylsyydellä vielä alleviivaavan sitä kuinka typerää on kertoa katsojalle tapahtumista jotka hän omin silmin näkee. Ehkä tämä olikin audiokirjaksi tarkoitettu? Varmaa on kuitenkin se, että se heikentää elokuvaa.

Tähdet: **

Kuoleman koukussa