Spectre (2015)

Kaikki edeltävät 007-elokuvat olin nähnyt ainakin kerran aikaisemmin, mutta tämän toistaiseksi sarjan viimeisen teoksen ensi-illan olin tarkoituksella säästänyt tällaiseen hetkeen, eli temaattisen elokuvanputken päätökseksi. Näin sain kaiken lopuksi jotain uuttakin nähtävää ja mikäpä sen mukavampaa.

Britannin tiedustelupalvelu on uudistusten kourissa ja 00-agenttien aika alkaa olla ohitse, eikä James Bondin (Daniel Craig) muille ilmoittamaton terroristijahti joka johtaa pienemmän pahan tuhoihin ainakaan saa uutta johtoa kannattamaan perinteisiä toimintatapoja. Hyllytys on siis edessä, mutta aiempi oma-aloitteinen tehtävä on vielä kesken, eikä luottamusta kollegoihin löydy niin paljoa jotta suuremmin uskallettaisin kysellä apua tai edes selittää mitä meneillään. Aiemmin tapetun terroristin leski Lucia (Monica Bellucci) on nyt kohteena ja hänen kauttaan Bond pääsee osalliseksi salaperäiseen kokoukseen jossa selvästi suunnitellaan pahoja asioita koko maailmalle. Bond on siis viimein löytänyt sen kansainvälisen terrorismijärjestön joka on joko tyystin nimetön, tunnetaan Quantumina tai kuten se jo elokuvan tittelissä kerrotaan, on Spectre ja Spectrea johtaa luonnollisesti aluksi pimennossa pidetty, mutta sopivan hetken tullen paljastettu Blofeld (Christoph Waltz). Onkin täysin toinen asia pääseekö Bond hyödyntämään tietojaan kun Spectren lonkerot tuntuvat ulottuvat kaikkialle ja vieläkin laajemmalle. Omaan sukuun saakka.

Spectren alkutekstiosuus on aiempien tavoin visuaalisesti rikas, mutta sävyltään se on kovin kaihomielinen jota Sam Smithin esittämä tunnuslaulu tukee yllättävänkin tehokkaasti. Sanon yllättävän siksi, että aiemmin elokuvasta irrallisena kuullessani kyseinen kappale oli mielestäni pitkästyttävän laimea, mutta alkutekstien raukeasti ja tummasävyisesti menneitä muistelevaan kuvasarjaan se ainakin sopii. Sopivasti ajoittaisista lumivuorista, muutamasta vitsistä ja muusta valoisammasta huolimatta tummasävyisyys onkin Spectren määrittelevä termi. Hitto, synkkä kuin hauta saattaa olla vieläkin kuvaavampi. Välillä kun uidaan niin syvissä vesissä, että pelkkä ajatus onnesta on hädintuskin hiekanjyvä aavikolla. Siksi onkin mielenkiintoista, että koska mukana on teknoleluauto heittoistuimineen, kasvavissa määrin olevan bondistinen musiikki (joka tosin ajoittain kuulostaa suuresti Philip Glassin Candymanilta) ja tietenkin Dave Bautistan esittämä teräspeukalokyntinen friikkisirkuspahis jolla on klassiseen 007-tyyliin sopiva nimi Hinx ja siten näiden kautta on taas matkan varrelle lisätty hieman enemmän vanhaa Bondia, pidetään silti erittäin tiukasti kiinni sovituista modernisoinnin vaatimuksista. Suurenmoinen synkkyys sopiikin hyvin Spectreen, sillä sen avulla saadaan esimerkiksi paljon Quantum of Solacea paremmin esille voit paeta, mutta et pääse piiloon-idea joka kuvaa koko terrorismijärjestön tehoa. Spectre onnistuu siis erinomaisesti kertoessaan miten Casino Royalesta alkanut tarina saavuttaa päätöksensä kulkien pimeyden kautta valoon ja hassua on, että tässä kaanonissa Skyfall on oikeasti se ainoa elokuva josta ei edes pitäisi puhua. Toki sen aikana Judi Denchin M kuoli tehden tilaa Ralph Fiennesin ämmälle ja viime sekunneilla Bondin eteen laskettiin kansio Spectrestä viitoittaen tietä tähän nimenomaiseen elokuvaan. Joskin jälkimmäinen seikka on poistettu itse nimielokuvasta koska Bond ei edes tiedä tuon järjestön nimeä ja se olikin pikemmin eräänlainen James Bond palaa elokuvassa Spectre-mainos. No kuitenkin, Casino Royale, Quantum of Solace ja Spectre kertovat yhtä tarinaa kun taas Skyfall oli idealtaan se välikertomus jossa Bond kohtaa jälleen yhden superpahiksen (vrt. Scaramanga, Goldfinger, tms.), mutta se oli toteutettu niin hyvin ettei se tunnu irralliselta tarinalta, kun taas Quantumin paikallaan jurnuttaminen aiheutti sen kohtalla tarpeetonsa rinnakkaisraidetta joka ei vie minnekään, mutta kulkee vierellä. American Beautyn ansiosta draamaohjaajana tunnetuksi tullut Sam Mendes osoitti jo parilla seuraavalla elokuvallaan (Matkalla Perditioniin ja Jarhead) osaavansa tehdä draamaa jossa on toiminnallinen ote ja se oli jotain johon Quantumin ohjaaja Marc Forster ei yltänyt, eikä tehnyt sitä myöhemminkään edes aika energisen oloisen World War Z:n kohdalla, koska siinä päädyttiin vain pelkkään silmäkarkkiin muun kustannuksella. Mendes tietää paremmin mitä tekee ja onnistui siksi saamaan Bondinsa vakuuttavaksi sekä vauhdin että pysähtyneisyyden osalta.

Spectre toimii oikeastaan lähes kaikilta osin ja sen tasapainoa voi vain ihailla, minkä takia tuntuukin aika oudolta se, että vaikka en muista Spectren saaneen ilmestyessään negatiivista kritiikkiä en vastaavasti muista sen aiheuttaneen myöskään suurempaa hehkutusta. Kenties se johtuu siitä, että vertailussa se on hieman sama kuin mitä The Dark Knight Rises on The Dark Knightille: periaatteessa täsmälleen ihan yhtä hyvä, mutta Blofeld ei ole Silva kuten Bane ei ollut Jokeri. Eikä se vaikuta olevan tarkoitustaan, mutta tottakai kun edellisessä ns. täydellisenä pidetyssä osassa jokin on näkyvämpi, ei sama iske yhtä näkyvästi jos ei kerran ole syytäkään. Blofeldin rauhallisuus ei tee hahmosta kuitenkaan vähemmän uhkaavaa kuin mitä Silva oli, mutta lienee ymmärrettävää jos esimerkiksi se ei aiheuta yhtä kovaa puhetta. Joten mahdollisesti se oli syy miksi Spectre ei herättänyt yhtä kovaa palvontaa, vaikka väitän sen olevan yhtä hyvä kuin Skyfallin ja kaiken lisäksi tarinallisen jatkumon merkityksessä tärkeämpi kuin se. Sinänsä pulmana onkin se, että Skyfallin voi katsoa vain omana elokuvanaan kun taas Spectre on osa kokonaisuutta.

Lisäksi yllättävää on se, että edes Blofeldin suhde Bondiin ei tuntunut herättäneen keskustelua kun sen jos minkä olisi uskonut ainakin saavan jotkut fanit kiukkuisiksi. Itse pidän isoveli-ideaa tarpeettomana kikkailuna, vaikka eipä se nyt pahemmin häiritsekään. Joskin tulevia 007-elokuvia ajatellen tämä nimenomainen idea saattaa osoittautua hyvinkin ongelmalliseksi.

Jos satutte miettimään miksi en juonikuvauksen aikana maininnut sanallakaan Léa Seydouxia ja esittämäänsä Madeleinea, joka kuitenkin on huomattavasti enemmän esillä ja merkityksellisempi kuin mainittu Monica Bellucci niin syy siihen on se, että enhän minä maininnut monia muitakaan hahmoja. The end!

No, ei se syy siinä ole, mutta vaikka Madeleine onkin Spectreen Luciaa tarkemmin linkittyvä henkilö on hän lopulta aika merkityksetön sen rinnalla miten Bond itse liittyy Spectreen, varsinkin kun molemmilla se seikka on sukulaisuus, joka Bondin kohdalla on huomattavasti tärkeämpi. Madeleine on ihan hyvä hahmo ja Seydoux esittää hänet uskottavasti, mutta vain jommalle kummalle, Bondille taikka Madeleinelle olisi pitänyt antaa se yhteys Spectreen ja kenties se olisi ollut parempi jälkimmäisen kohdalla, sillä kuten jo hetki sitten totesin, nyt tehty ratkaisu saattaa olla ongelmallinen myöhemmin ja pelkäänkin että se vain tarkoituksella unohdetaan jatkossa.

Kuten sokeakin tietää on Monica Bellucci hyvin, hyvin kaunis nainen, mutta minua jotenkin ärsytti se miten hänen kohdallaan jaksettiin jankata sitä kuinka nyt Bond-tyttö on aikuinen nainen ja hän siten siis iäkkäin tähänastisista tuossa roolissa olleista naisista. Jaa-a, mitenköhän se aikuisuus taikka ikä ylipäätään näkyi tuossa roolissa ja mitä se muutti verrattaen siihen että jos saman osan olisi esittänyt joku nuorempi? Minä pidän Belluccista, mutta ei se ikä tätä hahmoa aja.

Kun aiemmin tein vertauksen Nolanin Batmaneihin, tahdon tehdä yhden sellaisen lisää koska uskon niiden elokuvien toimineen jonkinlaisina esikuvina Spectren tyylillisille ratkaisuille samalla tavalla kuin uskon Bourne Identityn olleen Casino Royalelle. Helpoin ja selvin esimerkki tällaisesta on varmastikin se kun Blofeld pistää Bondin valitsemaan pelastaako yhtä vai toista kun pommit räjähtävät, sillä se on aika sama temppu samanlaisena kuin mitä The Dark Knightissa esiintyi.

Nyt on siis virallinen plus yksi 007-sarja käyty lävitse ja vaikka lähtö ei tapahtunutkaan mielestäni sen parhaimman elokuvan kautta, tapahtui se parhaimman mahdollisen lopetuksen kautta ja siten Spectre kuuluukin ehdottomasti Bond-sarjan valioihin.

Joskin pienenä roskana silmässä voi pitää sitä, että Spectren viimeiset minuutit ovat ehkä liiaksikin jonkinlaisten jäähyväisten heittoa, kun kaikki kuitenkin ymmärtävät ettei tämä ole loppu. Siksi minäkin aion vielä pysytellä hetken Jamesin seurassa ja lukea seuraavaksi tämän tänään ostamani kirjan:

Tähdet: ****

Spectre