Yksityisellä trooppisella saarella asuva maailman paras kolminänninen palkkatappaja Scaramanga (Christopher Lee) harjaannuttaa taitojaan sekä egoaan minimittaisen apulaisensa Nick Nackin (Hervé Villechaize) junailemilla kollegoidenmurhausleikeillä. Oma labyrinttimainen huvipuisto peilitaloineen on tähän mitä mainion paikka. Todellinen haaste on vielä kokematta ja mikä olisikaan parempi kuin maailman paras salainen agentti 007, eli kaikkien tuntema Bond, James Bond (Roger Moore) ja näin haaste on esitetty. Enää olisi vain kahden tasavahvan vastuksen kohdattava ja se onkin jo haaste itsessään. Välissä kohdataan bondtyttö Goodnight (Britt Ekland), everybody was kungfu fighting ja Bond uskoo löytävänsä Scaramangan helpoiten esiintymällä hänenä. Ellei Scaramanga löydä Bondia ensin, mikä on hyvin mahdollista sillä hän tietää koko ajan missä agenttisankari seikkailee. Lopuksi katsotaan onko Scaramangasta kultaisen pistoolinsa kanssa vastustamaan Bondin viehätysvoimaa.
Ai niin, on siellä välissä vielä jokin aurinko- tai muu energiajuoni jostain loikkaritiedemiehestä jonka Scaramanga houkuttelee uhrikseen Bondia käyttäen. Mikä on muuten ihan täyttä bullshittia, sillä Bond osuu aivan sattumalta uhrin lähistölle eikä täten houkuttele häntä tietämättään ansaan.
Jännää miten Conneryn aikana Bondit kasvoivat koko ajan isommiksi ja kun näin tapahtui oli myös tehosteiden ohella tehtävä pääpahiksista sellaisia joille ei todellakaan riitä oma piha taikka naapurin, vaan kaikki ja vieläkin enemmän. Toki jo tohtori No edusti globaalisti toimivaa SPECTREa, mutta henkilönä hän edusti erikoisuudestaan huolimatta jonkinlaista hiljaista rivipahista, kun taas sitten varsinkin Blofeldin kohdalla tämän 007-pään pullistumisen näki egon, eleiden ja elämöinnin volyymikorotuksin. Sitten tuli Roger Mooren aikakausi ja mitä tehosteisiin ja muuhun tällaiseen tuli pidettiin Bondit edelleen isoina ja vielä isompina, mutta debyyttielokuvan huumekauppa oli aika nurkkakuntaisen oloista verrattuna avaruusaluksiin jotka kidnappaavat toisia avaruusaluksia (tähän palataan vielä) ja Yaphet Kotton tohtori Kananga oli shaftistmistaan huolimatta paljon chillimpi veikko kuin kukaan Kultasormi taikka Blofeld. Tämä oli mielestäni erikoista ottaen huomioon, että tähän tultaessa 007-elokuvat olivat täynnä megalomaanisuutta sekä glamouria ja pelkkä Bond-pahis oli yhtä merkittävä termi kuin Bond-tyttö jolloin kaikki tiesivät mitä sillä tarkoitettiin. Kun puhutaan ihan mistä tahansa elokuvasta ja siinä on sarjakuvamainen maailmanvalloittajapahis jolla on jokin friikkisirkusapulainen ovat he helpoin selittää toteamalla kyseessä olevan Bond-pahiksia (joskin termi kuvastaa enemmän sitä pääpomoa kuin apulaista). Nyt eivät kuitenkaan pahikset ja tilanteet olleet yhtä isoja. Kutsuisin tätä nyt tapahtunutta isopäisyyden välttämistä jopa rohkeaksi ratkaisuksi, mutta myöskin loogiseksi ajatellen sitä että kuinka suureksi sitä voi kasvaa jos on jo Galactuksen kokoluokkaa? Siispä peruutetaan tietyiltä osin ja aloitetaan osittain alusta, lisäten kasvuliuosta jonka vaikutukset näkee vastaisuudessa. Tätä ajatellen on erittäin, erittäin mielenkiintoista että kun Elä ja anna toisten kuolla oli pienempi kuin aiemmat Bondit (tohtori Non vertainen) niin se ei ollutkaan se varsinainen vuosi nolla josta aloitettin, vaan kultainen ase pienensi meininkiä vielä entisestään ja vasta siitä alkoi rasvaruualla leviäminen. Tottakai kultainen ase sisältää suureellisuutta, mutta päällimmäinen asia joka siitä jää mieleen on eräänlainen duo, kahden ihmisen keskinäinen valtataistelu. Kaukana muista, erillään, aivan kuten 007-versio Lee Marvinin Kahden miehen helvetistä (tai Dennis Quaidin Vihollisen armoilla) miinus ystävystyminen. Tämä on myös syy siihen miksi uskon kultaisen aseen kuuluvan niihin pidetyimpiin ja muistetuimpiin Bondeihin, sillä suuri painotus kahteen tasavahvaan hahmoon osoittaa kuinka 007-elokuvia voi katsoa myös näyttelemiseen keskittymällä. Toki aiemminkin Bondeissa on ollut hyvää näyttelemistä, mutta kultainen ase on ensimmäinen joka tuntuu todellakin edellyttäneen sitä näyttelijöiltään ja pitäneen asiaa tärkeimpänä elementtinään. Tietenkin kolmas nänni ja itse Scaramangan kultainen ase ovat mieleenpainuvia yksityiskohtia joista elokuvan muistaa, mutta harvoin Bondia katsoessa tulee ajatelleeksi sen olevan toimintaversio keskusteludraamasta. Siksi pidänkin tärkeänä sitä, että elokuvan pääpahis ei olekaan se tyypillinen pääpahis edes tohtori Kanangan pienemmällä tavalla. Scaramanga on se ns. friikkisirkuspulainen, mutta koska hän on päähahmo ei hän tietenkään voi olla vain hihittävä kääpiö heittämässä rautakäsillään silintereitä, vaan hänen tulee olla oma-aloitteisesti toimiva itsenäinen hahmo ja lopulta vastuussa oleva. Koska Scaramanga on yksin toimiva palkkatappaja tulee hänen olla paras alallaan ja rahoittajistaan huolimatta omia sääntöjään totteleva ja omia polkujaan kulkeva. Melkein olisin jättänyt hänen lakeijansakin pois, mutta menköön. Christopher Lee naulitseekin roolinsa kuin perinteinen suutarimestari ja sopivasti Roger Moore on täsmälleen yhtä vakuuttava vastapuoli.
Pidän onnistumisesta huolimatta silti erikoisena ettei tämä ollut Mooren debyytti ja Elä ja anna toisten kuolla se kakkososa. Kenties kyseessä olikin pieni pelko siitä ettei kahden ihmisen 007-elokuva olisi paras tapa aloittaa, sen ollessa liiankin kaukana aiemmasta ja siksi mentiin edellisellä vain melkein alkuun.
Kuitenkin ihan hyvä näinkin. Onhan tässä kuten juonikuvauskin jo paljasti muutakin kuin kahden ihmisen kohtaaminen, mutta koska se Mooren ja Leen yhteinen osuus on kolmannen nännin ohella se selvästi merkittävin asia, niin tässä käy samalla tavalla kuin on käynyt jo ainakin kerran aiemminkin 007-elokuvissa: yksi asia on niin iso idea, että kaikki muu on vain täytettä siihen saakka. Ja ottaen huomioon kultaisessa aseessa olevan täytteen, tulee mieleen sen olevan jo aiemmin olettamaani uskalluksen puutetta jonka vuoksi mukana oli oltava tuttua säkenöivää bondismia, joka tässä tapauksessa osoittautui suurelta osin jopa aiempia naurettavammaksi kamaksi. Ihan oikeasti, se kolmas nänni-idea on kenties tyhmin jippo Bondeissa koskaan. Ei siis se, että jollakin on kolmas nänni sillä onhan sellainen Marky Markillakin:
Jep, good vibrations.
Naurettavaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun tämä on ainoa keino varmistaa maailman salaisimman palkkatappajan henkilöllisyys ja kuinka helposti Bond sitten feikkaa itse olevansa Scaramanga vain laittamalla tekonännin (kuka muistaa missä parodioitiin samaa juttua jollain karamellilla?). Muutenkin se kuinka kolmas nänni esitetään kuin jonkinlaisena supervoimana joka tekee Scaramangasta älyllisesti muita ihmisiä paremman on jopa Spinal Tap-asteikolla mitattuna yli yhdentoista.
Lisäksi minun on hieman vaikea sulattaa Nick Nackia esittävää Hervé Villechaizea. Hän on toki mainio Scaramangan apulaisena ja muutenkin olen digannut herrasta kaikessa vähässä missä olen hänet nähnyt, mutta kultaisen aseen suhteen en pidä häntä laisinkaan tarpeellisena. Aiemmin mainitsin jo sen kuinka Scaramanga itse on se ns. pääpahiksen apulainen, joten se kuinka tällä jonkinlaisella friikkisirkusapulaisella on oma friikkisirkusapulaisensa tuntuu yhdeltä friikkisirkusapulaiselta liikaa.
Pientä lisäpulmaa tuo vasta myöhemmin 70-luvulla aloittanut Fantasy Island-sarja, mutta joka silti tänä päivänä on hieman jyräämässä Nick Nack-hahmon päälle. Varsinkin kun siinä lempeän komediallisessa tv-sarjassa Villechaize kultaisen aseen tavoin chillaili eksoottisella saarella karismaattisen vanhemman miehen seurassa ja jos samanlainen hovimestarihahmo ei vielä riitä niin molemmat vieläpä pukeutuvat samalla tavalla. Tähän voidaan vielä lisätä se, että Fantasy Island-sarjasta minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen Repe Sorsan paratiisisaari.
Tarkoitan että Nick Nack on sekä aika tarpeeton lisä, mutta myös ilman Repeäkin liian koominen tarpeeton lisä. Tottakai Villechaizen päätymisessä rooliinsa on mukana ollut väkisinkin halu lisätä tiettyä komediallisuutta, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tai no, yli varmastikin. Villechaize kun oli sen verran pieni mies. Enkä minä tahdo laisinkaan vähätellä hänen kykyjään, vain esittämänsä hahmon merkitystä tarinassa jossa hän jää yhtä lailla ylimääräiseksi kuin mukaan liimatut ilmeisesti Jackie Chan-leffojen, tms. inspiroimat kungfukohtaukset ja se samperin nänni.
Tosin mitä tulee kultaisessa aseessa olevaan koomiseen puoleen, pidän kuitenkin siitä kuinka edellisessä elokuvassa sivuosassa ollut pyylevä punaniskakyttä tuotiin takaisin samanlaisessa humoristisessa roolissa ja tämä äkkiseltään yhdeltä vierailulta vaikuttanut sivuhahmo sai siten kohdalleen jonkinlaista yllättävää jatkuvuutta, jollaista hyödynnettiin tulevaisuudessa erinomaisella onnistumisprosentilla Rautahampaan astuessa kehiin.
Liekö Scaramangan helposti salakuljetettava ase, sen osina ollessaan viaton ulkoasu ja kokoaminen vaikuttaneet Tulilinjalla-elokuvan muovipistoolin samankaltaisuuteen?
Se autohyppystuntti on edelleenkin tosi päheen näköinen. Ärsyttää vain se, että siihen piti laittaa sellainen typerä piirroselokuvaääniefekti mukaan.
Niin ja se mikä on aina nyppinyt minua Mooren aikakauden Bondeissa on niissä esiintyvä leveälahkeinen housumuoti. Ne ovat kauheat.
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Ollessani videovuokraamossa töissä liikkeeseen astui sisään eräs asiakas, joka halusi vuokrata Kultaisen aseen katsottavakseen. Ei siksi, että olisi varsinaisesti mikään massiivinen Bond-fani, vaan enimmäkseen siksi, että hän oli lähdössä lomareissulle ns. James Bond saarile, ja mieli siksi etukäteen selvittää itselleen mihin olikaan reissun päälle lähdössä. Aika nokkelaa ,vai mitä?
Kyllä ja uskon saman tapahtuneen monen Bondin kohdalla, sillä sen verran harkitusti niissä on haettu houkuttelevia tapahtumapaikkoja.
Ja hieman samankaltaiseen ajatukseen nojaten muistan itse videovuokraamoajaltani erään The Matrixista innostuneen nuoren miehen kertoneen, että sen ohella kuinka osti samanlaisen pitkän takin meni parturiin Keanu Reevesin kuvan kanssa saadakseen samanlaisen kampauksen kuin Neolla oli. Toisaalta joitakin vuosia aiemmin muistan kohdanneeni toisen nuoren miehen joka teippasi paitaansa koska se muistutti The Crown Eric Dravesista.
Kumpikaan heistä ei ollut minä. Minä vain imitoin The Curen Robert Smithia.
Lähetä kommentti