Reality Bites (1994)

90-luvun alkaessa uusinta uutta ja kuuminta sellaista oli grunge, joka kiitos yhtyeiden kuten Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam ja Soundgarden ei vaikuttanut ainoastaan musiikillisesti vaan myös muotisuuntauksena. Nevermind tappoi puudelirockin ja kajalsilmäiset Tommy Lee Bach Sniderit olivat fossiilipappakamaa kun flanellipaitaiset takkutukat astuivat parrasvaloihin murjottamaan. Ja aina kun jokin nousee isoksi jutuksi haluavat kaikki siitä osansa ja tästä syystä resuinen antimuoti jota grunge edusti päätyi isojen firmojen ja isojen nimien hyväksikäyttämäksi, jolloin muun muassa Calvin Klein lanseerasi oman grungemallistonsa. Koska mikäpä se olisikaan enemmän grungea kuin joku Kate Moss catwalkilla teollisesti kulutetuissa farkuissa? Hitto, jopa Kullannupun Joey oli grungemuodissa mukana:

"Whoa!"

Luonnollisesti musiikin saralla syntyi lukuisia perässähiihtäjäyhtyeitä ja moni grungeen liittymätönkin bändi leimattiin lajityypin edustajaksi vain pitkälti habituksensa vuoksi. Lemonheads, Soul Asylum ja jopa kaikkea tätä edeltänyt Sonic Youth olikin yht'äkkiä osa grungea. Neil Young puolestaan syleili esikuvana olemistaan jopa tekemällä levyn yhdessä Pearl Jamin kanssa (ja hyvä levy onkin). Vielä paljon myöhemmin kun lajityyppi oli jo varsinaisesti kuopattu ilmaantui yhtyeitä kuten Creed ja Nickelback jotka olivat olevinaan grungea, mutta olivatkin oikeasti kakkaa. Mutta hieman näihin lainaaviin ilmiöihin liittyen grunge teki muutaman vierailun myös elokuvien puolella ja näistä varmasti kaikkien mielestä mainittavin sekä onnistunein oli Cameron Crowen ohjaama Singles. Ainakin se tuntuu olevan hyväksytyin jo siksikin, että paitsi soundtrack oli oikeasti grungella täytetty niin elokuvassa itsessään myös esiintyi aika monta lajityypin muusikkoa. Ja merkittävä ero Singlesissa verrattuna muihin elokuviin jotka grungea hyväksikäyttivät oli siinä, että Singles kuvasti alakulttuuria (joskin perinteisillä rakkausdraaman hahmoilla) kun muut pikemminkin vain nappasivat mukaansa muoti-ilmiöstä palasen, jolloin esimerkiksi juuri tämä kohta puoliin enemmän puheeksi tuleva Reality Bites joka Ethan Hawken hahmon kautta jonkinlaista grungeismia esittää tekee sen korkeintaan vain samalla tavalla kuin Brad Pitt True Romancessa ja joku ihan melkeisa sama kuka nuori Empire Recordsissa.

Eivät ne kuulosta tai edes näytä kuuluvan mainittuun trendiin kuin vain yhden tietyn slacker/generation x-hiusmallin verran, mutta silti esimerkiksi juuri Reality Bites tunnutaan usein heitettävän samaan pinoon Singlesin kanssa. Eikö muotia osattu hyödyntää oikein, vai nimenomaan osattiin ja tiedettiin ettei kannata sitoa elokuvaa liiaksi tiettyyn hetkeen koska kohta se olisi kuitenkin ohitse. Singles onkin aika vanhentuneen näköinen elokuva verrattuna Reality Bitesiin, vaikka molemmat ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmissuhdedraamoja hieman alle 30 vuotiaista. Joskin juuri selvästi tarkoituksellisena ajankuvauksena Singles ei ole ainakaan yhtä vahvasti pelkältä turvalliselta keskitieltä vaikuttava kuin Reality Bites.

Nyt kun nyin esille ns. grungemuotia käyttäviä elokuvia niin samalla väitän, että 70-luvulle sijoittuva Dazed and Confused on grungeleffa. Se tuntuu siltä varmasti osittain tekoajankohtansa vuoksi, mutta kyseessä tuntuu kuitenkin tarkotuksellisesti olevan samanlainen temppu kuin mitä M.A.S.H. käytti ja kaikki tietävät sen kertovan Korean sodan sijaan Vietnamista. Toki tiedän että kyseessä on suurelta osin vain oma näkemykseni asioista ja juuri siihen liittyen Doom Generation puolestaan ei ole grungeleffa X-sukupolvi-ikäisistä hahmoistaan ja useammasta aiheeseen sopivasta soundtracklistauksestaan (huom. en väitä esimerkiksi shoegazingiin soveltuvien Lushin, Riden, The Jesus and Mary Chainin tai Slowdiven olevan grungea, mutta ovat sitä kuitenkin enemmän kuin jokin Reality Bitesin Lisa Loeb) huolimatta. Se Doom Generationin fetissisleazedekadenssi on silkkaa ysäri-industriaalia ja elokuva näyttääkin laiskan pössyttelyn sijaan NIN:n musiikkivideolta. Mutta hei, puhuttiin sitten millaisesta muoti-ilmiöstä tahansa ja kuinka lyhyestä tahansa niin ainakaan grunge ei koskaan, edes pahimmissa painajaisissa ollut yhtä kauheaa kuin Justin Bieberin housut:

VOI! HYVÄ! LUOJA!

Muutenkin minä vain horisen mitä sylki suuhun tuo, joten älkää te siitä välittäkö. Tai no, välittäkää noista bieberpöksyistä, ettei sitä koskaan enää tapahtu uudestaan.

Mutta niin, sitten itse elokuvaan...

Yliopistosta juuri valmistunut Lelaina (Winona Ryder) on ystävineen siinä tilanteessa jossa pitäisi oikeasti päättää mitä elämältään haluaa ja tässä tapauksessa se tarkoittaa perheensä edustamaa juppiluokkaisuutta taikka parhaimman ystävän, Troyn (Ethan Hawke) kulkemaa taivaanrannanmaalauslöysäilyä jossa päivät kulutetaan väitetysti mietiskellen, mutta todellisuudessa vain keksien verukkeita olla ryhdistäytymättä. Raha kun ei merkitse kaikkea jolloin tulevaisuuden ei tarvitse rakentua pelkästä kukkaron paisuttamisesta, mutta jos et edes halua yrittää mitään on aivan turha väittää olevansa selkärankainen. Mutta mitäpä vasta elämää kokevat nuoret tietäisivät ja niinpä kaikki on niin mustavalkoista ettei vaihtoehtoina ole kuin juokseminen taikka makaaminen. Luonnollisesti Lelaina kallistuu ensimmäisen vaihtoehdon puolelle ja tavatessaan kiltin jupin, Michaelin (Ben Stiller) ihastuu hän tähän väitetyn normaalin elämän esimerkkiin. Mikä ei ole yllättävää sillä Michael on mukava ja soveliaan komea nuori mies joka edustaa kaikkea sitä menestystä jota Lelaina uskoo kaipaavansa. Toki sokeakin tajuaa, että Troy joka kuluttaa päivänsä sohvalla kaljaa kitaten on se todellinen Lelainen elämän mies vaikka kuinka neiti vakuuttaakin itselleen heidän olevan vain ystäviä. Luonnollisesti kaikkien naisten ihannerenttu Troy on myös rakastunut Lelainaan, mutta jostain syystä slackerimagoaan suojellessaan ei uskalla myöntää tätä ja siksi muun muassa purkaa oloaan kiukuttelemalla Michaelille. Tämä koska Michael teki Troylle vääryyttä ihastuessaan Lelainaan ja rakkaus samaan naiseen on aina kaksintaistelun peruste. Troy nouseekin viimein seisomaan, mutta ei oikeastaan tee mitään muuta kuin lurittaa jonkin lemmenlaulun, tms., mutta se on näemmä tarpeeksi viemään Lelainan jalat alta ja niinpä he ovat nyt ikuisesti rakastuneet. Michael saa poistua pää painuksissa sivulle.

Reality Bites on Ben Stillerin esikoispitkäohjaustyö ja on ihan mukava nuorten aikuisten ihmissuhdedraama. Näyttelijät ovat varsin sopivia rooleihinsa ja tarina ihan normaalin tuttu kertomus ystävistä jotka tajuavat rakastavansa toisiaan vasta kun ovat menettää toisensa, ja siinä välissä puhutaan mitä duunia haluaisi tehdä. Reality Bites on myös todella yllätyksetön ja täytyy ihan oikeasti olla umpitollo jos ei heti alkuminuuteilla tajua, että muka taiteelliset Lelaina ja Troy päätyvät yhteen, kun bisnesluokkaa edustava Michael toimii vain merkkinä molemmille keiden kanssa heidän tulee olla. Vuonna 1994 Winona Ryderin laittaminen keijukaismaisen söpöilevään alternativetytön rooliin on yhtä erikoinen valinta kuin tekeminen tänä päivänä sama Zooey Deschanelin kanssa ja tuolloin vuonna 1994 pistäminen Ethan Hawke puoliangstiseksi runopojaksi on sama kuin tänä päivänä Ethan Hawken roolittaminen puoliangstiseksi runopojaksi, joten suurimmalta osin näyttelijät eivät joudu laisinkaan riskirajoille Reality Bitesin suhteen. Oikeastaan ainoastaan Ben Stiller tuntuu draamaroolissaan jotenkin erilaiselta (joskaan ei laisinkaan haasteelliselta), mutta kyllä kaikki ihan hyvää työtä tekevät ja vaikka Reality Bites on aika helppo keskitempoinen ihmissuhdedraama on siinä samaa tietynlaista vapaata tunnelmaa kuin esimerkiksi niissä muissa aikalaiselokuvissaan joita mainitsin aikaisemmin. Hillitympää toki kuin esimerkiksi Empire Recordissa taikka Dazed and Confusedissa, mutta samanlaista saman sukupolven esiintyjien kaverimaista yhteistyötä. Onkin siis hieman hämmentävää, että koska tämä kuitenkin oli nuorisodraamana varsin suosittu juurikin nuorten keskuudessa ja edelleen lämmöllä muisteltu, niin Stiller ei silti ole ohjaajana sittemmin enää komedaista pois astunut (The Cable Guy on hieman siinä rajalla). Miksi? Omasta mielestäni Reality Bites kulkee aivan liian turvallisilla vesillä niin sekä roolitusten että kädenlämpöisen identiteettikriiseilynsä osalta, ja koska se lopulta on vain pelkkä normaali kulunut rakkaustarina koristeltuna aikansa trendeillä olisi siinä mielestäni kaivattu huomattavasti rohkeampaa otetta. Sitä olisi ollut pelkästään jo se, että koska juppiosastoa edustavan Michaelin osoitetaan olevan miellyttävä ihminen niin oltaisiin voitu näyttää pitämällä hänet yhdessä Lelainan kanssa se, ettei niitä unelmiaan menetä vaikka rakastuisikin muka erilaiseen ihmiseen. Tällä hetkellä paras Reality Bitesin idea on siinä ettei Michaelista tehdä paskiaista, joka hänen kliseekäytännön mukaisesti pitäisi juppina olla kun vastapuolella on pukinpartainen flanellipoika. Huomautan ettei minua sinänsä haittaa se, että Lelaina ja Troy päätyvät yhteen sillä sama se on tekeekö kumpikaan elämällään paljon tai ei mitään, koska jos rakastaa niin sitten rakastaa. Se oli vain ratkaisuna helppo ja käytetty, jolloin jos ajattelen kuinka joku voisi joskus kokeilla jotain muutakin niin miksei se esimerkiksi olisi voinut olla juuri Reality Bites.

Nyt tänään Reality Bitesia katsoessa sitä jää hieman ihmettelemään, että mitä tapahtui Winona Ryderille. Miksi aikansa coolein ja suloisin vaihtoehtonäyttelijä ajautui kadotukseen. Ykköstilalta jonnekin sivuosan äidin rooliin?

Ai niin joo.

Pukeuduinko itse grungemuodin mukaisesti? En. Kuuntelin ja kuuntelen kyllä kyseistä musiikkia, mutta pukeutumiseni noudatti silloin ja nyt mustaa, mustaa ja joskus mustempaa.

Tähdet: ***

Reality Bites

Viimeinen samurai (The Last Samurai, 2003)

Elämäänsä kyllästynyt traumatisoitunut intiaanisodan sankarisotilas Nathan Algren (Tom Cruise) on päätynyt eräänlaiseksi sirkustempuksi esittelemään ampumistaitojaan ison asekorporaation laskuun, kunnes eräänä päivänä mies värvätään matkaamaan Japaniin auttamaan nykyaikaista armeijaa tukahduttamaan vanhoillisten samuraiden pakanameiningit (ts. paikalliset intiaanit joiden meininki ei sovi sivistyneistölle). Opastaessaan japanilaisia sotilaita länsimaiseen mentaliteettiin alkaa Nathan kiinnostumaan barbaareiksi kutsutuista samuraista ja osoittamaan arvostusta samuraipäällikkö Katsumotoa (Ken Watanabe) kohtaan. Osittain tähän näkökantaan johtaa aiemmat kokemukset vastahakoisesta sodastaan intiaaneja vastaan, joiden hän nopeasti ymmärsi joutuneen uhreiksi vain erilaisen kulttuurinsa tähden ja nyt on siis meneillään ihan sama asia, vain paikka on eri. Ensitaisto päättyy Nathanin tuoreilta joukoilta häviöön, mutta Katsumoto näkee selvässä tappioasemassa olevassa jenkkisotilaassa potentiaalia muuhunkin kuin mullaksi maan ja niinpä mies viedään samuraileiriin oppimaan toista näkökulmaa nousevan auringon elämään. Näin tanssiessaan samuraiden kanssa, rakastuessaan japanilaiseen naiseen Takaan (Koyuki) ja kunhan on molemminpuoliset epäluulot kumottu  kääntyy Nathan kaupunkilaiselämästä maajussiksi ja aloittaa täten taistelunsa uusperheensä rinnalla vastassaan entinen elämänsä. Mutta halusi tai ei, tämä korkeintaan vain lykkää vääjäämätöntä ja tulevaisuus on tässä:

Tähän elokuvaan liittyen vedän esiin muiston videovuokraamoajoiltani:

Aina ajoittain jonkin elokuvan kohdalla tuli valitusta ettei se toiminut ja oli se totta tai ei, monesti laiteriippuvaista, joskus kyse oli vain siitä ettei ymmärretty sitä kuinka tekstityksiä oli tarjolla kahdelle sivulla, tai mitä sillä oli väliä koska elokuva piti kuitenkin ottaa jostain syystä tarkastukseen. Tällöin toivottavaa oli, että reklamaation tehnyt osasi sanoa edes suunnilleen missä kohtaa esimerkiksi levyn skippaus tapahtui, jotta ei sen takia tarvinnut mahdollisesti koko elokuvaa pyörittää läpi. Kerran yksi tarkastettavista levyistä oli juurikin Viimeinen samurai ja koska se kuulemma hyppi jossain kohtaa mutta missä, oli siis vain laitettava elokuva alusta pyörimään ja siinä muita töitä tehdessä vilkuilla missä kohtaa ilmoitettu vika ilmenisi vai voisiko elokuvan laittaa takaisin hyllyyn. Joskus kun elokuvan laittoi pyörimään pysäytti se joitakin asiakkaita katselemaan mitä ruudulla näkyi ja kerran minulla oli apunani työharjoittelija josta ei ollut kirjaimellisesti laisinkaan apua ja hän oli joku jonka aikana elokuvia ei voinut tarkistaa, sillä hän jumiutui tuijottamaan ruutua kuin kauris ajovaloissa, toeten vasta kun television sammuttti ja ihan oikeasti, napsautti sormia kasvojen edessä. Tuolloin vastaukseksi sai yleensä toteamuksen "häh?", mutta tämä tarina ei kerro työharjoittelijasta joten unohtakaa hänet. UNOHTAKAA, SANOIN!

Yleensä henkilöt jotka jäivät katselemaan mitä siellä vuokraamon televisiossa näkyi olivat pikkulapsia, alle teini-iän ja tämä esimerkiksi rajoitti tietyn ikäisille suunnattujen elokuvien tarkastamismahdollisuuksia, mutta lasten elokuvien kohdalla (jotka luonnollisesti katsojakuntansa vuoksi olivat kovimman kohtelun alaisina) se oli ihan mukavaa antaa heille pieniä maistiaisia edes tuolla tavoin. Viimeisen samurain tullessa katseluvuoroon oli liikkeessä muita kuin pikkulapsia ja niiden muiden joukossa olivat kaksi iältään päälle parikymppistä nuorta miestä, jotka olivat kanta-asiakkaita ja maultaan aika tyypillisiä Van Damme-toiminnan faneja, jolloin jo jokin Mafiaveljet oli selvästi liian taiteellista sekä tylsää pappaelokuvaa. He nauliutuivat paikoilleen tuijottamaan Viimeistä samuraita ja kun eräs elokuvan taistelukohtauksista alkoi, innostui toinen nuorista herroista silminnähden ja innosta väristen huudahti "v*ttu ku veri lentää!" Ja kiitos sen nykyään kun ajattelen Viimeistä samuraita tulee mieleeni heti kolme asiaa, joista viimeisenä sen miellyttävä musiikki (soundtrack olikin ahkerasti töissä soittamani levy), toisen asian mainitsen ensimmäisen jälkeen ja ensimmäisenä tokaisu "v*ttu ku veri lentää!"

Se toisena mieleen tuleva asia joka oli ennen tuon kommentin kuulemista ensimmäinen on se, että Viimeinen samurai on varsin hyvä elokuva, mutta se on silti Tanssii susien kanssa.

Ja Tanssii susien kanssa on hyvä elokuva, mutta tätä katsoessa ainoa merkittävä ero tuntuu olevan intiaanien vaihtuminen samuraihin. Joten jos se vaivasi katsoessa Tanssii susien kanssa että siinä oli liikaa nuolia, mutta liian vähän miekkoja on Viimeinen samurai hyvä korvike.

Ajoittain turhan massiiviseksi pelkän koon vuoksu paisuteltu lievästi saarnaava draama näyttää hienolta, kuulostaa hyvältä ja on hyvin näytelty. Se on myös yllätyksetön ja ns. vähemmistöryhmän puolustukseksi lopulta aika löysän neutraali vastapuolta kohtaan, sillä vaikka muka edistykselliset imperialistiset voimat kuvataan kaiken alle jyräävänä ei heitä lopulta demonisoida, vaan kritiikistä huolimatta osoitetaan kehityksen kulkevan eteenpäin ja se on hyväksyttävä vaikka kuinka haluaisi olla pienen puolella. Mikä ei siis ole varsinaisesti huono ratkaisu, mutta silloin kun halutaan tietoisesti painottaa toista puolta olisi sama tehtävä myös toisella puolella. Lisäksi kuten Daniel Day-Lewis oli viimeinen mohikaani ja Kevin Costner löysi intiaanirakkaan valkoisesta naisesta kyllä Tom Cruise ns. samuraina aiheuttaa sen, että vaikka mies roolinsa hyvin esittääkin niin oliko senkin nyt pakko olla amerikkalainen cracker joka tulee pelastamaan japanilaiset omalta kulttuuriltaan sekä kehitykseltään?

Ehkä sitä pitäisi pikemmin sanoa Viimeisen samurain olevan samalle yleisölle suunnattu kuin Tanssii susien kanssa, kuin sen olevan ihan samanlainen, mutta esimerkiksi heti kun Cruisen hahmo  yksinpuhelee päiväkirjaa jossa kuvailee näkemyksiään itselleen uudesta kulttuurista ei jälkimmäiseltä ajatukselta voi oikein välttyäkään.

Hyvä on, on siellä erojakin, mutta yhtäläisyyksiä sitäkin enemmän. Ei sen tulisi kuitenkaan antaa olla peittävän negatiivinen mielikuva, sillä Viimeinen samurai on laadukasta viihdedraamaa ja sen katsoo hyvin mielellään. Hyvin mielellään. Toki väitän että kaksi ja puolituntinen Viimeinen samurai olisi toiminut ihan yhtä hyvin 30 minuuttia lyhyempänäkin. 

Ja aina kun Cruisesta tulee mieleen vain kansikuvapoikamaisuus taikka skientologiahörhöily (plus nyt ilmeisesti botox) ja joutuu muistuttamaan, että siellä urallahan on Mission Impossible-leffojen joukossa myös Collateral että myöskin Magnolia, on siellä myös Viimeinen samurai joka osaltaan puolustaa Cruisea hyvänä näyttelijänä.

Henkilökohtaisesti kaikesta muualle vertailusta huolimatta pidän tästä enemmän kuin siitä Costnerin elokuvasta ja se johtuu enimmäkseen aihepiiristä josta olen hivenen enemmän kiinnostuneempi, mutta myös sellaisesta pikkujutusta kuin että elokuvan romanttinen viritys pidetään teemaan sopivasti kunnioittavan läheisenä, sortumatta siihen helpoimpaan ratkaisuun, eli vaakamamboiluun. Se on kuitenkin ylen harvinaista ettei elokuvan rakkaussuhdetta osoiteta kosketuksella vaan pelkästään läsnäololla. Varsinkin kun tämä on kuitenkin niin hollywoodleffa ettei sellaisen kohdalla yleensä edes harkita mahdollisuutta etteikö Cruisen kaltaisen tähti imutteli jotain nättiä tyttöä.

Niin ja mitä tulee siihen v*tun veren lentämiseen on elokuvassa toki nestemäisen kudoksen virtausta, mutta kuten jo mainitsin, kyseessä on hollywoodleffa ja siten mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ole odotettavissa:

Eikä myöskään tällaista:

Saati edes tätä hurmeilua:

Mutta jostain syystä myös tämä loistaa poissaolollaan:

Tähdet: ****

Viimeinen samurai

Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000)

Hartaasti valmisteltu matka Marsiin jää astronautti Jimilta (Gary Sinise) väliin kun vaimon sairastuminen ja menehtyminen vie keskittymisen muualle. Siispä tehtävä lankeaa hyvälle kollegalle ja ystävälle Lukelle (Don Cheadle) ja lento sujuukin onnistuneesti. Jim on pettynyt kun kerran elämässä-tilaisuus meni sivu suun, mutta kohtalolla oli muita suunnitelmia ja sillä on vastaisuudenkin varalle sellaisia. Vuoden kestävä Mars-tehtävä kun keskeytyy Lukelta miehistöineen äkillisen eläväntuntuisen hiekkamyrskyn iskiessä ja katkaistessa yhteydet. Mutta ei tietenkään ennen kuin Luke ehtii lähettämään sekavan oloisen hätäviestin jonka seurauksena NASA päättää lähettää pelastusmiehistön matkaan. Puolen vuoden matka Marsiin on arpapeliä pelastuksen suhteen, sillä kuka tietää onko silloin enää ketään hengissä. On kuitenkin yritettävä, mutta koska nyt lähteviä astronautteja ei ole koulittu Marsin olosuhteita varten on tehtävää johtava kapteeni Woody (Tim Robbins) huolestunut ja vaatimalla vaatii tuekseen Jimia, joka oli alkuperäinen Mars-operaatiota varten koulutettu astronautti. Liekö Jim valmis, vai painaako vaimon menehtyminen vielä liiaksi mieltä ja vaarantaa siksi tehtävän?

Jimin melankolia ei aiheuta haittaa, mutta avaruuden omat pikkukivet sen tekevät ja niinpä Woody pelastaessaan omaa pelastumiehistöään uhraa henkensä, jolloin Marsin pinnalle pääsevät vain Jim, Woodyn vaimo Terri (Connie Nielsen) sekä lievästi koominen sivuhahmo Phil (Jerry O'Connell). Kolmikko löytää romuttuneesta laskeutumismoduulista edelleen elossa olevan Luken ja hän näyttää ettei kaikki ole aivan itsestäänselvää Marsissa. Kuuluisat Marsin kasvot-kallio kun on ilmeisesti jonkinlaista elämää ylläpitävä rakennus.

Ei kun sori, väärät kasvot.

Ryhmä matkaa kasvoille, astuu sisään kirkkaan valkoiseen ja sisällä on kaikki universumin tieto, kauneus, rakkaus ja vaikka mitä. Ei siis syytä olla masentunut ja kaivata menetettyjä rakkaita, sillä kukaan ei koskaan katoa ja olemme aina sekä ikuisesti luonasi.

Kuten vanhoista tieteistarinoista muistamme niin 2000-luvun piti tuoda muassaan kaikkea kivaa lentävistä saasteettomista autoista aina luotettaviin poliitikkoihin, mutta koska nuo tarinat olivat fiktiota emme saaneet kumpaakaan mainituista esimerkeistä. Saimme toki Lauri Tähkän ja siitä koitamme edelleen toipua. Yllättäen millennium ei tieteistarinallisesta merkityksestään huolimatta ollutkaan kovin hyvästä tieteiselokuville, vaan y2k tuntui elektroniikan sammuttamisen sijaan pimentäneen jotain muuta, kun tuon ajan menestyneimmät tieteiselokuvat olivat molemmat pikemminkin seikkailuelokuvia laserein sun muin härpäkkein kuin lähellekään ns. kovaa scifiä. Vuoden 1999 Phantom Menace ja The Matrix olivat kovaa kamaa ja näistä toinen menestyi koska ansaitsi sen ja toinen koska oli Tähtien sota-elokuva. Muilla isomman profiilin tieteiselokuvilla ei oikein onni natsannut, sillä vuoden 2000 Mission to Mars (Brian De Palma, Tim Robbins, Gary Sinise, Ennio Morricone), Red Planet (Val Kilmer, Carrie-Anne Moss) ja Supernova (Walter Hill, Francis Ford Coppola, James Spader) floppasivat sekä arvosteluissa että kaupallisesti (hyvin suuria tappioita synnyttivätkin). Etenkin Supernovan tekohistoria olikin täynnä merkkejä jotka povasivat epäonnistumista, mutta oikeastaan vain Mission to Mars vaikutti mainituista elokuvista jotenkin riskialttiilta, sillä nuo kaksi muuta olivat huomattavasti toimintapainotteisempia elokuvia ja siten ainakin hieman lähempänä Tähtien sodan sekä The Matrixin viihdearvoja. Eivät ne mitään kovin hyviä elokuvia ole ja ainakin esimerkiksi Phantom Menace-yleisöä ajatellen vertailussa viihde-elokuviksi kovin synkkämielisiä, mutta vain Mission to Mars jonkinlaisen new age-siirappidraamallisuutensa vuoksi oli ainoa joka vaikutti olevan selvästi suunnattu muuhun kuin popcornin syömisen oheen ja siten rajoittuneempi massayleisön silmissä. Samapa se, lopputulos kun kaikilla muilla kuin Phantom Menacella ja The Matrixilla oli pakkasen puolelle putominen ja ne haavat on varmasti jo nuoltu, joten nyt voimme puntaroida vain mitä jos-mahdollisuuksia. Sinänsä vain hassua, että juurikin tieteistarinoinnin kultainen vuosi ei ollut hyvästä tieteistarinoille.

Operaatio Mars pyrkii olemaan varsinkin alkupuolellaan jonkinlaista tieteisfaktaa, jolloin kovasti korostetaan sitä kuinka normaaleja ihmisiä elokuvan astronautit ovat, kuinka käytännöllisiä laitteet ovat ja muutoinkin kokonaisuus pyrkii raflaavan tyylin tai tunnelman sijaan olemaan sellaista mikä voisi ilman parempaa tietoa olla hyvinkin totta. Tekninen laite ei siis toimi taikatempuin, vaan koska tämä osa johtaa sähköä tuohon osaan ja niin edelleen. Toki se parinkymmenen minuutin kohdalla näkyvä eloisa hiekkamyrsky paljastaa mukana olevan jotain pilleriruokaa erikoisempaa, mutta enimmäkseen tämä on avaruusaihe-elokuvana lähempänä henkilödraamallista Valiojoukkoa (joka siis kertoi avaruuden valloituksen ensiaskelista) kuin esimerkiksi saman vuoden toista Mars-elokuvaa, Red Planetia ja sen tappajarobottia tai muuta toiminnallisempaa näkemystä. Seesteistä ja ainakin väitetyn realistista.

Sitten tapahtuu tällaista:

Ja kaikki kaatuu maahaan kuin maito yksijalkaisten meijeristien juoksukilpailussa.

Ilmeisesti Operaatio Mars on hakenut rakennemallinsa 2001 Avaruusseikkailulta ja pisti sekaan oman Solariksensa, sillä edellisen tavoin alkupuoli elokuvasta pyritään pitämään uskottavana ja realistisena, kun taas loppupuoli omistetaan mielikuvitukselle ja sen äärirajoille. Joka tässä tapauksessa tarkoittaa Astral-tv:n tasoista huuhaata, jonka mielikuvitus yltää korkeintaan rakkaus voittaa kaiken-ratkaisun helppouteen. Tähän liittyy se Solaris-ajatus, joka tässä tapauksessa tulee vaimonsa kuolemaa surevan Gary Sinisen hahmon kautta ja siitä miten kunhan saavutaan Marsiin ja alkaa se olemme kaikki yhtä universumin kanssa-huuruilu jonka vuoksi kukaan ei ole oikeasti poissa jos vain jaksamme unelmoida, muistaa ja rakastaa. 2001 ja Solaris ovat aika kovia esikuvia, eikä Operaatio Mars yllä edes niin korkealle että näkisi niiden kasvot, mutta ymmärrän miksi samankaltaisia teemoja ja ideoita käyttävä elokuva houkutteli jonkun Brian De Palmankin paikalle. Sääli siis että Operaatio Mars on aika hemmetin tylsä ja kliseinen, oli kyseessä sitten se alun ns. uskottava osuus taikka lopun fantasia. Hahmot on tylsiä ja esitetty ponnettomasti, ideat kuluneita ja helppoja ja kaiken lisäksi elokuva on visuaalisesti joko puuduttava taikka mielikuvitusosissaan kuten jo näitte, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta-tyylisesti ruma. Marsin kasvotkin jää vain pelkäksi ihan mikä tahansa luola-tasolle, joten eipä siitäkään jaksa suuremmin innostua. Ja jos elokuvan new age-höpinä ei tuo oksua kurkkuun niin jenkkipatriotismi jossa kaiken vaaran keskelläkin on aina aikaa nostaa tähtilippu pystyyn saa viimeistään vatsan sekaisin. Okei, se yhden dramaattisen kyyneleen tirauttava avaruusolento on myös aika paha.

Kolme vuotta myöhemmin James Spader teki todella kökön tieteiselokuvan nimeltä Alien Hunter, joka vertailussa on kuin Asylumin mockbusterversio Operaatio Marsista ja kuten aika usein niiden mockbustereiden kanssa myös se onnistuu olemaan ainakin viihdyttävämpi versio samasta aiheesta, vaikka toki onkin kaikin puolin heikommilla aineksilla tehty. Syy miksi Operaatio Mars ei toimi on siinä, että se ottaa itsensä aivan liian vakavissaan ja kun sen selvät esikuvat tekivät sen vakavuuden jo täydellisesti, ei tällä kertaa ollut syytä koettaa toisintaa sitä. Jos edes pätevät näyttelijät jaksaisivat olla muutakin kuin vaisuja voisi elokuvan muita vikoja antaa anteeksi, mutta jos edes tähdet eivät jaksa tuikkia niin kuka muu sitten jaksaisi välittää?

Ja koska edes siinä huuruilussa ei mennä tarpeeksi pitkälle, on lopputulos vain valjua tieteishippihöpsötystä. 

Operaatio Mars on joogaopettajien elokuva.

Tähdet: *

Operaatio Mars

Minä olen

Kollegablogi Cinema Lozengen (joka muuten tulee varmaan aina olemaan Cilo minulle) Waltsu, eli Waltteri stressaa hieman siitä kuinka Google tavallaan pakottaa jättämään anonymiteetin sivuun ja olemaan vastoin tahtoaankin oma paljas itsensä, vaikka sen luonnollisesti tulisi olla oma valinta miten itsensä haluaa esitettävän. Vaikka itse toimin ns. taiteilijanimen alla ja profiilikuvani on ensinnäkin 18 vuoden takaa (olin siis 20v) ja kaikkea muuta kuin paljailla kasvoilla esitetty, niin en ole suuremmin välittänyt siitä tietääkö kuka minä oikeasti olen vai enkö olekaan. Kuitenkin jonkinlaisena je suis Waltteri-tekona mainitsen, että ei huolta, minä olen Teemu ja tässä:

“We all wear masks, and the time comes when we cannot remove them without removing some of our own skin.”

- André Berthiaume

The Specialist (1994)

CIA:n räjähdesalamurhauksen ekspertit Ray (Sylvester Stallone) ja Ned (James Woods) riitaantuvat kun edellinen ei halua pamauttaa ilmaan kohteena olevaa huumekuningasta, sillä se johtaisi myös matkassa olevan pikkulapsen hengen menetykseen. Ned ei siitä välitä, vaan kaikki savuksi taivaan tuuliin.

Myöhemmin Ray on edelleen samalla alalla, mutta toimii nyt yksityisyrittäjänä ja ottaa vastaan Mayn (Sharon Stone) esittämän työtarjouksen: räjäytä hengiltä vanhempieni murhaajat ja heistä erityisesti gangsteri Tomas (Eric Roberts). Niin joo, Ray ei ole vain pelkkä tunteeton palkkamurhaaja, vaan suostuu ainoastaan pistämään hengiltä pahiksia jotka ovat muita vastaan rikkoneet. Sopivasti Tomasin edustaman huumekauppaperheen turvajärjestelyistä vastaan kukapas muu kuin Ned, joten siinäpä Raylle motivaatiota kerrakseen. Mitä Ray ei tiedä on Nedin suunnitelma Mayn avulla houkutella ex-parinsa esille jotta voisi pistää hänet palasiksi. Tätähän ei May halua, mutta on puun ja kuoren välissä, joten mitä jos vähän räjäyteltäisiin paikkoja ja annetaan James Woodsin vetää raivoisia kirosanatäytteisiä monologeja.

The Specialist kuuluu siihen Stallonen sanoisimmeko pimeään aikaan kun takana olivat suuret hitit ja popkulttuuriin elämään jääneet hahmot ja vielä kaukana edessäpäin olivat suositut ensembletoiminnat sekä paluut suurimpiin hittitekijöihin. Tämän ajan voi nähdä alkaneen heti kun Rocky jäi alunperin taakse, eli 90-luvun koittaessa, sillä vaikka vuonna 1993 ilmestyikin suurhitti Cliffhanger niin sitäkin pidettiin jo comebackina menneisiin loiston vuosiin, mutta kuten tiedämme ei se kauas kantanut. Judge Dredd toki elää edelleen eräänlaisena meeminä ja tottahan toki siellä seassa on sekä oikeasti todella hyvää (Demolition Man, Copland) että ainakin kelvollisesti viihdyttävää (esim. tämä The Specialist ja Ammattitappajat), mutta vasta vuoden 2006 Rocky Balboa tuntui katkaisevan keskinkertaisuuden matkan jonne Stallone jumiutui kaikkien Daylightien, D-toxien, Get Cartereiden ja muiden kanssa. Eikä nyt puhuta edes kaupallisesta epäonnesta, joka sai varmasti useammankin tuottajan miettimään uudelleen kuinka kannattavaa on maksaa päähdelle summia joita ei saada takaisen edes unissa. Stallone teki siis fiksusti kun kaivoi Rockyn ja Rambon naftaliinista.

Kuten sanoin niin vuosien '93 ja '06 välille mahtuu elokuvia joista voi nauttia, kyse on vain kokonaiskuvasta joka näyttää valitettavan harmaalta. The Specialistilla on hetkensä, joista suurimmasta osasta vastaa aina luotettavan energinen (ts. mikä hitto sua vaivaa?!-reaktioita herättävä) James Woods, mutta pääosin kyseessä on korkeintaan vain ihan ok-tason toimintaelokuva joka ei yllätyksiä tarjoile eikä edes yritä väittää muuta. Sharon Stonen suhteen on hieman ikävää nähdä kuinka hän suurelta osin Basic Instinctin vuoksi jumiutui esittämään jonkinlaisia viettelijätär-hahmoja joiden kohdalla vartalon muoto oli vähintään yhtä tärkeä kuin kalsea suhtautuminen ihmisiin ja niinpä tästäkin elokuvasta jää hänen kohdallaan parhaiten mieleen alusvaatekuvaukset ja pistävät nännit. Ei se minua haittaa, mutta ajoittain sen annetaan olla tehoste-elokuvassa ihan samanlainen samanlainen temppu kuin sen useat pommiräjähdykset ja kyllä hänessä oli jo tämän tekoaikana enemmän kuin pelkkä kauneus. Eikä se The Specialistin vartalopalvonta jää vain Stonen kohdalle sillä öljytyn Stallonen tai chi vailla paitaa on ihan silkkaa Rocky 4-montaasia.

Ja kun kuumassa Miamissa ollaan on myös muilla vaatetus kovin kevyttä ja iho kimmeltää kuin J.J. Abramsin elokuva.

Se mikä on mielestäni erityisen ärsyttävää The Specialistissa on Stallonen ja Stonen suhteen kuvaus, koska aluksi se vaikuttaa jopa rohkealta vedolta kun kestää yli tunnin ennen kuin he kohtaavat toisensa muuallakin kuin vain esimerkiksi puhelimessa, mutta ei pelkästään se kuinka tuo kohtaaminen vaikuttaa enemmänkin sopimusvaatimukselta kuin luonnolliselta teiden ristemiseltä niin koko ajan heidän muka jonkinlainen telepaattinen yhteytensä ja halunsa toisiaan kohtaan aiheuttaa toteutustapansa vuoksi tunteen kuin he olisivat olleet jo ennen ensipuheita hyvinkin tuttuja toisilleen. Näin ollen se päälle tunnin kestävä matka yhteiseen eloon on harhaa, vaikka he eivät fyysisesti olleetkaan yhdessä ennen tuota hetkeä. Eikä heidän välillään silti ole kemiaa, ellei sellaiseksi laske jään ja tosi kylmän jään toisiaan hylkivää napaisuutta.

Kuitenkin, kyllä The Specialist menee ihan sujuvana ajantappona, mutta on sitä silti aika ymmärtää miksi tämäkään ei pommieksperteistään huolimatta pankkia räjäyttänyt.

Tykkään siitä kun elokuvan alkupuolella Stallone kurmoottaa bussissa joitakin huligaaneja, niin yksi heistä koettaa lyödä veitsellään Stallonea ja vaikka tarkoitus on, että lyönti väistetään niin hyvin selvästi näkee kuinka terä osuu Stallonea olkapäähän ja vääntyy mutkalla sen ollessa tietenkin turvallisuussyistä kumia.

Tähdet: **

The Specialist

D.N.A. - viidakon kauhu (DNA, 1997)

Tohtori Mattley (Mark Dacascos) on löytänyt borneonaisen viidakon syvyyksistä koppakuoriaisen, jonka nesteitä uuttamalla hän on kehitellyt lääkettä jolla voitaisiin vahvistaa ihmisen vastustuskykyä suurinpiirtein kaikkia mahdollisia sairauksia vastaan. Hah! ja hahaha! vastasivat lääketehtaat kotona varmaankin amerikassa ja niinpä arvon tohtorimme on jäänyt viidakkokylään ilman kunnollisia resursseja auttamaan köyhiä, kunnes nyt eräänlaisena pelastavana enkelinä paikalle saapuu kollega, tohtori Wessinger (Jürgen Prochnow), joka uskoo Mattleyn olleen oikeilla jäljillä ja yhdessä he voisivat pelastaa ihmiskunnan sitä rappeuttavilta taudeilta. Tarvitsemme vain uuden koppakuoriaisen ja siksi tutkimusmatka vie tohtorimme viidakossa olevan luolatemppelin luokse, joka on tietenkin sinetöity ja täynnä varoituksia sillä sisällä on jotain jota ei saisi päästää vapaaksi. Tottakai Wessinger on roisto joka rupeaa heti kuoriaiset saatuaan tappamaan avustajia ja koettaa ampua Mattleynkin, koska ei tässä ole nyt sijaa millekään syöpäpotilaiden auttamiselle, tms., kun ainahan voidaan herättää henkiin muinainen viidakkodemonilisko.

Pari vuotta myöhemmin Mattley on edelleen samoissa hommissa, ainoa muutos jonka hän on kokenut ajan saatossa on hiusten pituus, mutta samaisena aikana Wessinger sentään on rakennellut... öö... Jurassic Parkia? Ei kun ihan tosi, jos pelkkä samanlainen miljöö ei ole riitttämiin, niin näemme jopa Samuel L. Jacksonia imitoivan ketjutupakoitsijakompuutteriwizardin. NIin ja pimeydessä vaanivaa petoa houkutellaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä Jurassic Parkissa: ketjuun kiinnitetyllä syöttieläimellä.

No kuitenkin, Mattleyn kotikylää vaivaa uusi vitsaus ja tällä kertaa kyseessä ei ole vihurirokko vaan jokin silpoo kyläläisiä hengiltä, mutta onneksi CIA-tohtori Sommers (Robin McKee) on saapunut auttamaan Mattleyta ja siispä selvittämään mikä on vialla. Se on se viidakkodemonilisko. Sommers ja CIA tietävät, että Wessinger mielipuolisine kokeineen on syypää kaikkeen pahaan, joten tottakai pahaa tohtoria ja yksityisarmeijaansa kohtaamaan lähtevät selvästi kenttäkokemuksen puutteessa oleva Sommers (joka ei siis osaa edes pukeutua viidakkoon soveltuviin asusteisiin ja hupia syntyykin ainakin nanosekunnin verran), Mattley ja ilmeisesti Short Round. Tässä vaiheessa viidakossa samoileminen muistuttaakin jonkin verran Indiana Jones ja tuomion temppeliä, jolloin esimerkiksi Sommersin avulla tuodaan esille niitä naiskala kuivalla maalla-vitsejä, kuten en huomaa kuinka tappajakäärme aikoo syödä pääni-juttuja.

Pian Mattley seuralaisineen saa huomata, että heitä jahtaa pimeydessä ihmiselle ilkeä otus ja tässä vaiheessa ahtaissa tutkimuslaitoksen käytävissä suoritettu pako on... jep, silkkaa Alienia. Kunhan puolestaan siirrytään viidakon syövereihin ja Dacascos ottaa paitansa pois, voidakseen taistella viidakkodemoniliskon kanssa mano a mano ollaan Predatorin hoodeilla. Dacascos tekee jopa samat köysi kautta tukki-ansat ja itse hirviö muuttuu näkymättömäksi sekä kaiken lisäksi katselee maailmaa lämpövisiolla.

Hitto, siellä välissä on sellaisenaan jopa se Terminator kakkosen kuolettavasti haavoittunut musta mies istuu odottamassa laukaisimen kanssa kunnes sankarit ehtivät tarpeeksi kauas ennen kuin bam!-kohtaus.

Vuonna 1997 Mark Dacascos oli vielä siinä rajalla nouseeko hän isoksi tähdeksi ja hänessä olikin paljon samaa kuin Brandon Leessa, jolloin Dacascos olisi voinut luontevasti liikkua erilaisten elokuvien välillä eikä olla vain jonkinlainen rajoitettu toimintatähti ja sitä nimenomaan alku-uraansa leimanneena lähitaistelevana sellaisena. Brandon Leen itsensätodistaminen jäi lyhykäiseksi valitettavan menehtymisen seurauksena ja Dacascos puolestaan yritti jotain Boogie Boyta, etc., mutta osoitti lopulta juuri DNA:n kaltaisilla elokuvilla tulevaisuutensa olevan Asylum-tason elokuvissa. Sieltä on aika vaikea enää nousta parempaan taikka arvostetumpaan. Yleensähän sellaisiin elokuviin ajaudutaan siinä vaiheessa kun ollaan pudottu sieltä korkealta, mutta vaikka Dacascos onkin tehnyt joitakin erinomaisia elokuvia ei hän koskaan oikein päässyt kipuamaan sinne ylös saakka. Ainakaan pudotus ei ollut suurensuuri, mutta siltikin ikävä.

DNA on perinteinen mörököllielokuva joka ilman Jurassic Park-, tuomion temppeli-, Predator- ja Alien-lainojaan unohtuisi mielestä jo ennen lopputekstejä. Niiden ansiosta DNA:ssa on jotain suht' kivaa vaikka kyseessä onkin ilmeisen vakavissaan tehty hirviökauhistelu ja ne viittaukset muualle eivät täten piirrykään oikeaina humoristisina silmäniskuina, vaan pelkkinä ahneina kopiointeina.

Tähdet: **

D.N.A. - viidakon kauhu

Korppikotkat (Game for Vultures, 1979)

Rhodesiassa käydään sotaa jossa vallankumoukselliset (ts. mustat) haluavat eroon diktatuurista (ts. valkoiset) ja edellisiä edustaa kirjanoppinut eli siten elokuvan ns. humanisti, Marunga (Richard Roundtree), joka sitten sotimisen aikana oppii kuinka paha asia se on. Kun taas pahoiksi luokiteltujen kärjessä on asekauppias Swansey (Richard Harris), joka lähtökohtaisesti on vain paha valkoinen alistaja.

Tai näin ainakin elokuvan aloitus tahtoo katsojan uskovan ja hyvin, hyvin, hyvin harhaanjohtava kansikuva (plus takakannen actionpainotteiset kuvat) vain painottaa jonkinlaista kliseekäsitystä köyhät duunarit vastaan ökyrikkaat keisarit-tarinasta, mutta aika pötypuhetta se on, joten älkää uskoko ketään muuta kuin minua. Tai sitä jotain muuta tyyppiä joka kertoo saman asian.

Koska elokuva vaikuttaisi kertovan sodasta jossa valkoiset ihmiset sortavat mustia niin se antaa automaattisesti kuvan valkoisten edustavan tässä tapauksessa pahiksia, varsinkin kun toisella puolella näkyvin hahmo on nimenomaan muka rauhaisa älykkö, sotimiseen pakon edessä ajautunut Roundtreen esittämä hahmo. Eikä se ainakaan ole mikään valkoisten puolustuspuhe, että ensimmäiset hahmot joita sieltä puolelta nähdään ovat sotilaat jotka ottavat sodan kuin jonkinlaisena lomailuna ja saahan tästä sentään fyffeä mikä on se tärkein juttu ja Roundtree taas haluaa vapauttaa maansa ja kansansa. Eli hän on idealisti. Mutta elokuvan hahmot ja tapahtumat eivät ole lähellekään niin mustavalkoisia kuin jokin lyhyt juonisynopsis antaisi ymmärtää. Swanseyn väitetään olevan asekauppias joka rahastaa kuolemalla. Bullshit! Hän on vain pelkkä bisnesmies joka toki kiertää sääntöjä, eli tässä tapauksessa jotain YK:n asettamia kauppapakotteita jotta saisi toimitettua tuotteensa perille ja siinäkin seikassa hän on itse vain palkattu sivutoimija, sillä helikopterit (huom. ei varsinaisia aseita kertaakaan) joita hän on hankkimassa Rhodesiaan ovat muiden solmima kauppa ja hän on käytännössä vain kuljetusfirman johtaja. Toki hän ymmärtää toimittavansa tavaraa joka rikkoo kansainvälisiä sopimuksia ja tietää mihin tarkoitukseen niitä käytetään, mutta oikeastaan hän itse ei silti tiedä asiasta yhtikäs mitään, sillä on koko elokuvan ajan ihan jossain muualla solmimassa sopimuksia kuten johtajat nyt yleensä tekevätkin. Ruohonjuuritasosta hän on siis yhtä pihalla kuin ne yritysjohtajat jotka pelkkiä papereita katsoen tekevät päätöksiä irtisanomisista, etc. Joten vaikka Swansey on sinänsä se elokuvan pahis hankkiessaan välineistöä joita käytetään sodassa, niin ei ole sitä yhtään enempää kuin jotain rekka-autoja taikka ruokaa sotilaille toimittava yrityskään. Hän on vain välinpitämätön bisnesmies, ei muuta. Samaan aikaan se ns. hyvis, eli Marunga on kyllä sydämestään täysin omiensa puolella ja uskoo asiaansa, mutta ummistaa heti silmänsä kun edessä on omien vapaustaistelijoiden suorittamat raiskaukset taikka lapsikaappaukset, sillä pitäähän niitä uusia sotilaita saada jostain. Suoraselkäinen Marunga jopa ampuu vihollisensa piilosta kuin esitetyn luonteensa mukaisesti antautuisi rehtiin taisteluun. Eikä hän siten siis harkitse hetkeäkään ryhtyä äärimmäisiin toimiin vain puolustaakseen omaa silmälappuista käsitystään oikeasta.

Joten pelkästään elokuvan hahmot jotka esitetään sankarina ja pahiksena ovat väärin ja hölmöä on vieläpä se, että vaikka he (Harris ja Roundtree) isoimpina niminä ovat kenties korostetuimpia, niin merkitykseltään heidän hahmonsa eivät ole suurempia kuin muut elokuvan bisnesmiehet, toimittajat ja vaikka ketkä. Tässä nimittäin on aika paljon hahmoja joilla lähes jokaisella tuntuu olevan joko jotain sanottavaa tai joihin tapahtumat vaikuttavat merkittävästi. Mukana on mulatttinainen jonka veli puolensa valinneena joutuu terrorismista syytettynä vankilaan (tähän liittyy yksi elokuvan heikkouksista) ja koska naisen aviomies on siellä toisella puolella vaikuttaa sota heihin joko osallisuutensa vuoksi taikka sivullisena uhrina. Siellä on toimittajia joihin sota vaikuttaa moraalisesti ja hitto, iso osa elokuvasta kuluu siihen kuinka se yritys joka hankkii helikopterit puntaroi mahdollisia seuraamuksia niin sanktioiden kautta kuin oman hallituksen ristiriitauuksien. Joten kun kyseessä on sotaan liittyvä elokuva jonka kannessa on helikopteritoimintaa, päänäyttelijät aseet tanassa ja äijä kirjaimellisesti liekessä, sekä takakannessa räjähtävää toimintaa osoittavia kuvia ja mainosteksti "armotonta toimintaa ja jännitystä" niin sitä ei kenties odota elokuvaa jossa pääosin istutaan neuvottelupöydässä ja puhutaan kauppapakotteista, miettien porsaanreikiä jotta lain rajamailla oleva toiminta pysyisi laillisena. Tämä ei ole edes ns. sotaelokuvien Blood Diamond vaan tämä on Michael Mannin The Insider. Ja se on hyvä asia, ehdottomasti. Toimintaa haluaville Korppikotkat onkin varmasti pettymys, sillä suurin osa elokuvasta on keskustelua ja vastapuolet eivät edes juuri kohtaa toisiaan, vaan tässä nimenomaan puhutaan omien kanssa välittämättä/tietämättä toisista. Toiset ovat vain eräänlaisia asiakkaita joille koetetaan myydä jotain ja se tehdään keskustelematta heidän kanssaan koska päättäjät tietävät konsulttiensa avulla paremmin. Mutta koska he eivät kohtaa eivät he kertaakaan oikeasti tiedä mistä on kyse ja mitä pitäisi tehdä, jonka vuoksi sokeudutaan omista päätöksistä ja tämä on kiehtovaa. Erityisen hienoa onkin se kuinka siellä bisnespuolella pyritään muokkaamaan sopimuksia omiin kaupallisiin näkökantoihin sopivasti, mutta pysytellen siellä laillisuuden puolella ja kun jotain menee pieleen, joka tässä tapauksessa on vääränlainen mediahuomio, ovat ratkaisut enimmäkseen realistisia: joku pikkujohtaja toimii syntipukkina ja painostetaan eroamaan. Samoin pidin hyvin onnistuneena sitä, että vapaustaistelijat joiden puolella meidän oletettavasti piti olla ovat ihan samanlaisia hyväksikäyttäviä ihmisiä kuin millaisina pitävät vihollisiaan. Tarkoitus pyhittää keinot ja ahneus voittaa aina. Tämä molempien osapuolien esittäminen sekä hyvinä, pahoina että neutraaleina saattaa aiheuttaa ärsytystä siksi, että sen johdosta lopetus on plus-miinus-nolla ja mikään ei oikeastaan edennyt mihinkään, mutta ainakin itse pidin sitä erinomaisena osoituksena siitä kuinka mikään ei oikeasti muutu eikä historiasta opita.

Miinuksina (ja ne ovat aika isoja) pidän kahta asiaa, joista toinen on se terroristiveli (jota näyttelee Tony Osoba) ja toinen liittyy elokuvan tähtiin Roundtreehin sekä Harrisiin. Se terroristiveli on todella ärsyttävästi kirjoitettu hahmo, sillä hän on se pakollinen toimintahahmo joka on mukana vain koska jonkun pitää olla se raivoisa psykopaatti joka vihaa valkoisia ilman perusteluja ja niinpä hän on vain suorittamassa ammuskeluja, puukotuksia, vankilapakoja, etc. Ja ärsyttävää on nimenomaan se, että hahmo näytellään pinnallisen äänekkäästi, kun samaan aikaan hän siskonsa avustuksella näytetään vihjauksia siitä kuinka vaikeaa mulatilla on tällaisessa mustavalkoisessa tilanteessa ja sitä olisi voitu hyödyntää veljenkin kohdalla. Mutta ei, sitä pitää vaan bang! bang! ja bang!

Suurempi miinus ja tämä melkein tappoi elokuvan minun silmissäni oli se, että kun koko tarinan ajan oltiin onnistuneesti pidetty osapuolet erossa toisistaan, sillä eiväthän päättäjät tällaisissa tilanteissa ratko ongelmiaan keskenään vaan antavat duusereiden tappaa toisiaan, on silti pitänyt saattaa Harris ja Roundtree yhteen. Vieläpä hyvin väkinäisesti. Roundtreen Marunga on toki osallisena itse taisteluissa, mutta hän ei tunne Harrisin Swanseyta eikä tosiaankaan tiedä miten hän liittyisi Rhodesian sotaan ja miksi tietäisikään kun Swansey puolestaan ei nimenomaan likaa käsiään, vaan siksi hänellä on omat palkollisensa. Tärkeää on myös se ettei Swanseykaan tiedä kuka Marunga on tai mikä merkitys hänellä on koko tarinan kannalta. Kummallakaan kun ei tavallaan ole merkitystä vaan hekin ovat pelkkiä rattaita koko järjestelmässä, mutta kuitenkin koska Harris ja Roundtree ovat ne elokuvan isot nimet, niin selvästi vain siitä syystä heidät on pitänyt saada mukaan yhteiseen kohtaukseen ja niinpä täysin vastoin Harrisin hahmon luonnetta hän matkaa sota-alueelle osallistuakseen itse helikoptereiden luovutukseen tilanteessa jossa kentälle hyökätään ja samalla kun osapuolet ampuvat toisiaan on pitänyt aiheuttaa tilanne jossa kaikkien kasvottomien ja nimettömien joukossa juuri Swansey ja Marunga päätyvät käsikähmään. Muistutan vielä etteivät he tiedä mitään toisistaan, ole kertaakaan elokuvan aikana edes kuulleet toistensa nimiä ja eivät tiedä miksi toinen on siellä, joten kaiken järjen mukaan he ovat toisilleen niitä samoja nimettömiä ja kasvottomia hahmoja kuin muutkin paikalla ammuskelevat. Ja jos paikalla ammuskelevat ovat toistensa vihollisia ja pelkkä ihonväri riittää syyksi ampua toinen, niin miksi tilanteessa jossa tappelet ns. vihollisen kanssa henkesi edestä päätätte molemmat keskeyttää tapahtuman ja toteamaan, että ymmärrän nyt sotimisen olevan väärin. Juuri siinä nimenomaisessa hetkessä kun henkesi on eniten vaarassa koko elokuvan aikana isketään jarru pohjaan. Erityisen typerää tämä on siksi, että Marunga joka ymmärtää sotimisen olevan kauheaa jatkaa seuraavana päivänä epilogissa sotimista, joten se hetkeä aiemmin tapahtunut ymmärrys oli yhtä tyhjän kanssa. Koko kohtaaminen on siellä vain koska tuottajat ovat taatusti vaatineet saada elokuvan tähdet samaan paikkaan, vaikka tarinan kannalta parasta olisi ollut jos he eivät olisi tavanneet koska niin olisi oikeasti ollut. Toki voin nähdä mielessäni käsityksen jossa väitetään kuinka heidän piti kohdata, sillä täytyyhän pahuuden ja hyvyyden törmätä, valkoisen ja mustan sulautua yhteen ja se on suurta taidetta, sillä näin on hyvä. No eikä ole!

Mutta muutoin elokuva on varsin hyvä kuvaus sodan vaikutuksista enemmänkin kaupallisella ja mielikuvallisella tasolla kuin varsinaisilla jalkautuneilla sodan uhreilla.

Tähdet: ***

Korppikotkat

They're not just raising cattle in Texas. They're raising 70 million years of prehistoric terror

Tuoreimmat kirppis- ja verkkokauppahankinnat.

Oli kertynyt muutama alennuskuponki ja vastaava jotka käytin sitten ostaakseni laatukamaa kuten Poseidon Rex (plus muut kuvan blurayt) ja siinä samalla tuli sitten verkkokaupoista napattua tarjouksissa olleet Spectre sekä Mortal Kombat-peli. Loput kirpparilta. Tuo Blood Out vaikuttaa kakalta, mutta jostain syystä se on tullut varmaan jonkun vuoden kahden verran joka toisella kirppiskierroksella vastaan ja nyt lienee aika katsoa millaista kakkaa se on. Arvaan, haisevaa.

Eräänä toisena päivänä toisella kirpparilla eteen sattui pöytä jonka myyjä halusi selvästikin vain tyhjentää varastojaan ja niinpä kaikki elokuvat sekä tv-sarjat olivat formaatista ja levymäärästä huolimatta hinnoiteltu puolen euron kappalehintaan. Viisi kahdella eurolla.

Siinä tuli sitten ostettua hieman sellaista joita en olisi muutoin ostanut (Hannibal Lecterit) ja hetken puntaroin että mikäköhän Underworldeista minulta puuttui vai puuttuiko mikään, ja päättelin sen olevan tuo kakkososa. Huoh! Nyt niitä sitten on kaksi kappaletta.

Kun mainitsin tuosta ostoksesta eräässä leffaryhmässä todettiin sieltä kriittiseen sävyyn kyseessä olevan alihinnoittelua ja joo, olen osittain samaa mieltä. Joskin etenkin dvd:n kohdalla 0,50 euroa on kieltämättä aika sopiva hinta olematta liian alhainen, vaikka hyvin edullinen onkin. Ongelma vain on siinä, että uutenakin ostettu dvd on suht' edullinen ja vertailussa yhden päivän elokuvavuokraus puolestaan siten kallis, joten mikä olisi sopiva hinta peruslevystä kirpparilla? Etenkin kun jos ei nyt jotain tiettyä elokuvaa etsi, ovat kirpparit aivan täynnänsä dvd-elokuvia ja kun keskihinta on jossain 1,50 - 2 euron kohdilla niin se kuulostaa soveliaalta alennukselta jo aika halvasta uutuushinnasta ja kun lähes kaikki pöydät ovat täynnä jotain samaa, niin jo puolen euron hintaero kilpailijaan voi olla ratkaiseva. 0,50 euroa on ehdottomasti halpaa ja joidenkin elokuvien kohdalla naurettavaa alihinnoittelua. Samalla täytyy kyllä todeta etten minä olisi Lecter-elokuvista taikka Underwordista enempää maksanutkaan ja tuokin oli jo siinä rajalla, että olin jättää ne pois. Kun taas Truman Showsta olisin ollut valmis maksamaan reippaasti enemmänkin. Vastaavasti joku toinen olisi saattanut ajatella päinvastoin. Monesti arvo on siis vain siinä mitä niistä on valmis maksamaan ja siksi hyvillä mielin jätinkin taakseni erään toisen ns. harvinaisten elokuvien myyntiin erikoistuneen ryhmän. Minä kun en katso järkevänä edes pyytää kovia summia elokuvista jotka toki ovat nyt oop, mutta joita myyjät ovat ostaneet juuri hetki sitten tunnetun verkkokaupan poistomyynnistä vain jotta voivat nyt myydä niitä oop-elokuvina kalliilla. Saati sitten tällaiset tapaukset:

Kun jo salamana tehty Huuto-haku (josta hän itse tyhmyyksissään antoi vinkin) kertoi jotain tärkeää.

Sanotaan ettei se hullu ole joka pyytää, mutta miksi joku sitten haluaa todistaa päinvastaista? Eniten minua kyrsiikin tyypit jotka eivät harrasta elokuvia rakkaudesta niihin, vaan pelkästään hyötyäkseen muiden sinisilmäisyydestä. En minä ole estämässä ketään tekemästä bisnestä, mutta ehkei sitä silti tarvitse olla silmäänvirtsaaja. Jätetään se homma Episodi-lehden facebook-otsikoinneille.
Palatakseni niihin 0,50 euron leffoihin, oletan niiden olevan hinnoiteltu joko vain halusta todellakin päästä ylimääräisestä eroon (joka on mielestäni järkevin tapa myydä liikakamansa), silkasta laiskuudesta (mikä selittää yhtenäisen hinnoittelun riippumatta koosta ja formaatista) tai sitten vain tietämättömyydestä mistä kannattaa pyytää enemmän. Mutta mistä kannattaa pyytää enemmän?

Bongasin myös karkkipussin jossa oli jotain kovin tuttua.

Pimeyden maski. Matriisilasit.

En ostanut, joten en tiedä miltä maistuivat. Ostin kyllä Alpron soijamangorahkaa ja se oli todella hyvää.

Teaseri: lokakuu on 007kuu

Ninja: Shadow of a Tear (2013)

Japani melkein voitti maailmansodan, koska hei, ninjat. Mutta heittotähdet eivät aiheuttaneet samanlaista tuhoa kuin atomipommi ja koska siitä on jo aikaa niin nykyään kyseessä ei ole enää vain japanilaisten yksinoikeus olla ninjoja, jolloin amerikan ninja Caseykin (Scott Adkins) voi pitää omaa dojoaan Japanissa. Varsinaisen hupputoiminnan on Casey pistänyt taakseen ja toimii enää vain opettajana. Onni kukoistaa, koska edessä siintää avioliitto suloisen ja tottakai raskaana olevan Namikon (Mika Hijii) kanssa. Raskaus on syytä mainita siksi, että sen vuoksi Casey saa kohta kahta kauheamman syyn pistää ninjamyssyn päähänsä. Pahat tyypit nimittäin käyvät tappamassa Namikon ja koska poliisi kirjaa tapahtuman tavalliseksi ryöstöksi on Caseyn itse lähdettävä oikeuden perään. Mikä siis tarkoittaa aika reipasta jalkatyöskentelyä ja ruumismäärää joka ei aivan saata Cheekin kauhutekoja varjoonsa, mutta on aika suuri siltikin. Kuitenkin ennen kuin se pääsee kunnolla kasvamaan on Casey saattanut hautaan ne pari pahista joiden uskoo olleen ainuita syypäitä ja rauhoittaakseen sieluaan hän matkaa Thaimaahan ystävänsä Nakabaran (Kane Kosugi) dojoon oppimaan asioita jotka oikeasti jo osaa. Mutta nyt viha on valloillaan Caseyssa, sillä kosto ei tyynnyttänyt merta. Seuraa siis ajantapoksi viattomian tai vain tyhmien hakkaamista ja vasta tämän jälkeen voi Casey irtaantua vihasta ja kostonjanostaan. Miten? No, jatkamassa vihantäyttämää kostoretkeä, koska eihän hän nyt tietenkään saanut aiemmin kaikkia ja perimmäisiä pahiksia hengiltä, vaan uskoteltu todellinen ilkimys onkin huumekuningas Goro (Shun Sugata), joka väitetysti tapatti Namikon koska halusi kostaa kuolleen isänsä,  joka puolestaan kaatui valtataistelussa Namikon daddy-o'n kanssa. Siksi mennään Burmaan, samaistutaan maailmasotaninjoihin ja vedetään lättyyn tai räiskäleeseen.

Niin ja väitetysti, uskoteltu ja näin pois päin-pahis siksi, että kyllä sen varsinaisen ilkimyksen tajuaa aika aikaisessa vaiheessa ja jos ei, niin mitä hittoa olette katsoneet kaikki nämä vuodet?

Edellinen Scott Adkinsin Ninja oli varsin maittavaa retrohenkistä ninjailua ja sitä samaa tämäkin on. Toki Shadow of a Tear on selvästi 2000-aikakauden tuotos ettei sitä muodin, äänimaailman, värien ja tehosteiden vuoksi erehtyisi missään vaiheessa luulemaan 80-luvun elokuvaksi, mutta sitä se kuitenkin simuloi aina esitettyä kostotekosyytä ja hikisiä treenejä thaimaisemissa myöten. Itse asiassa suurin osa Shadow of a Tearista tuo enemmän mieleen jonkin Van Dammen Bloodsportin kuin edellisen tavoin jotain Shô Kosugi-ninjailua (varsinkin kun kestää hieman yli tunnin ennen kuin Casey pukeutuu ninjaksi. Joskin tekee sen onneksi tyylillä), mutta vertailukohdista riippumatta pääasia on tietynlaisesta retrohengestä muistuttaminen. Erityisen mielissäni olen jälleen siitä, että toisin kuin nykytoiminnassa on tämä aiemman Ninjan tavoin nopeatempoinen, mutta edelleen näkee mitä tapahtuu. Ei siis strobovaloleikkausta ja lähikuvia nenistä, vaan sopivalta etäisyydeltä esitetetään tämän porukan eikä vain leikkaajien osaavan hommansa.

Kuten yleensä ja niin tapahtui edellisenkin Ninjan kohdalla, on tarina ontto ja hahmot paperisen ohuita, joten on ihan turha odottaa yhtään sen erikoisempaa saati syvällisempää kamaa kuin mitä niissä esikuvissakaan on, mutta mitä sitten? Shadow of a Tear on aika fuckin' cool. Vähän niin kuin minä itse.

Okei, ei sitten.

Se miksi Scott Adkins ei ole päässyt samaan asemaan esimerkiksi Jason Stathamin kanssa on käsittämätöntä, sillä myös hän on tämän hetken parhaimpia (vielä) ns. uusia toimintanäyttelijöitä ja ansaitsisi suurempaa näkyvyyttä. Tai ainakin näkyvyyttä muidenkin kun lajityyppifanien keskuudessa.

Mahdollisesti mielenkiintoisena nippelitietona se, että Shadow of a Tearin toinen säveltäjistä on Machine Headista tutuksi tullut Logan Mader.

Luojan kiitos Shadow of a Tearin musiikki ei kuitenkaan kuulosta Machine Headilta.

Tähdet: ***

Ninja: Shadow of a Tear

Annun ja Tuijan aerobic (1995)

Aikaisemmin kun olen jostain jumppavideosta kirjoittanut olen tehnyt sen pelkästä sohvaperunan näkökulmasta, sillä olin laiska enkä tosiaankaan vaivautunut nostamaan takamustani sohvasta jonkin musiikin tahtiin tamppaavan tytsyn vuoksi. Sittemminhän olen tehnyt jonkinlaista ryhdistäytymistä ja esimerkiksi vaikkapa vapaaehtoinen pyörälenkkimäärä lasketaan lyhimmilläänkin kymmenissä kilometreissä, joka siis on huomattavasti enemmän kuin mitä se vielä päälle vuosi sitten oli. Osittain syystä, että edellinen pyöräni varastettiin pari vuota sitten ja uuden ostin vasta päivää ennen tietoa Anttilan konkurssista. En ostanut sitä sieltä. Muutoinkin vaikka en ota stressiä asiasta, olen pyrkinyt siihen että jokaisena vapaapäivänä tulee tehtyä ainakin jonkinlainen lenkki kävellen taikka polkien, kun taas työpäiville riittävät ne työmatkat sekä itse paikalla suoritettu liikunta. Joten nyt tämä lähes uusi minä katsoo tätäkin Annun ja Tuijan aerobic-videota nostamatta takamustani sohvalta.

Ja syön jäätelöä.

Hei, olin jo tänään lenkillä!

Leppoisan oloisat jumppaajat Annu ja Tuija nostavat käsiä ja askeltavat paikoillaan... ja siinä se melkein olikin.

Tottakai siellä on enemmänkin liikettä mukana, mutta kyseessä on jonkin nykytwerkkauksen ja krumppaamisen sijaan hämmentävänkin perusliikkeistä jumppaa. Mikä ei siis ole laisinkaan huono asia ja onhan tämä video nyt sentään 20 vuoden takaa, ettei sen sisällön erilaisuus nykyisiin pitäisi ollakaan yllättävää, mutta sitä se silti on juuri siksi että nykyisenä fitnessbuumin aikana voi olla vaikea ymmärtää ettei kroppaa tarvitse vääntää kuin sielua revittäisiin ja ettei kuntoilu ole ainoastaan kuukauden rääkkiä jossa itketään televisiossa, pudotetaan se paino maksimista minimiin, mutta ei huomioda tulevia kuukausia. Tai sitten on se toinen ääripää jossa kuntoilu on oman kehon palvontaa siten, että kunhan saadaan duckfaceselfie onnistumaan on kaikki hyvin. Hei, ei täällä ole lupa hikoilla, me poseeraamme. Annun ja Tuijan jumppaus on tarkoitettu kaikille koosta ja kyvyistä riippumatta ja siinä liikutaan juuri sopivasti: ei itseä kiusaten, ei laiskotellen, tarkoituksena että keho ja mieli voivat kokemuksen jälkeen paremmin. Enhän minä tietenkään jumpannut kuin päätäni, joka liikkui mukavan taustalla soineen housemusiikin tahtiin, mutta mieleni oli pelissä mukana. Enkä edes katsonut tätä minkäänlaisena trikoofetissinä taikka muutenkaan seksuaalisella takapirulla (nättejä naisihan he kyllä olivat... Ovat varmasti vieläkin), vaan päädyin arvostamaan videon liikuntahenkilökuntaa heidän ammattinsa vuoksi. Siispä vain peukku nousi.

Musiikki on joko keskitempoista housea (sellaista Hausmyllyä ilman sanoja) taikka tylsää ysäriteknoa ja lavasteet hyvin laimeat, luoden käsityksen että nyt todellakin ollaan jossain studiossa eikä kuntosalilla. Mukana on myös pehmeää haaleaväristä strobovaloa.

Mikään ei ole viemässä huomiota itse asialta, mutta ei vastaavasti ole niin harmaata jotta apaattisuus nostaisi päätään.

Jotain asiassa pysymisestä kertonee se, että koko noin kahden tunnin ajan mitä tämä kestää pysymme samoissa lavasteissa, eikä pyritä koreilemaan harhauttavilla taustoilla.

Kannessa mainitaan tätien olevan tv:stä tuttuja ja arvelenkin, että tämä saattaisi ollakin osa sitä YLE:llä esitettyä jumppaohjelmistoa joka tuli silloin olikohan se joskus keskipäivän aikoihin. Huolellinen tutkimustyö, eli takakannen lukeminen osoitti oletukseni pitävän paikkaansa ja se selittääkin sen miksi tässä oli jotain niin kovin lämpöisen tuttua. Tämä on sitä kamaa jota äitini katsoi (ja liikkui sen mukana) ollessani alkuteini ja siitä oli näemmä jäänyt jotain takaraivoon.

Annu ja Tuija muuten ovatkin sopivan kannustavia ohjaajia. Eivät kireitä, eivät löysiä, eivätkä laisinkaan pelkkiä keimailijoita. Heitä siis kuuntelee ja tottelee mielellään. Vaikka joo, voivathan he molemmat olla luonnossa vaikka millaisia ihmishirviöitä, mutta eivät ole sitä ainakaan luomansa mielikuvan puitteissa ja siihen minä haluan uskoa.

Tätä katsoessa (ja totellessa) viihtyy ja tuntee saavuttaneensa jotain hyvää. Ei hyvän olon saamiseen tarvita mitään personal trainereita taikka tv-julkkiksia, vaan sitä mitä tässäkin sanotaan "ota siitä ota paineita."

Tähdet: ***