Vinylmania: When Life Runs at 33 Revolutions Per Minute (2012)

Eilen tuli vilkaistua Teemalta tämä Vinylmania-dokumentti ja teoksen saavutettua loppunsa oli toteamukseni siitä sellainen, että olihan se ihan kiva, mutta miten hitossa esikoisohjaajuudestaan huolimatta Paolo Campana onnistui tekemään niin harmittoman, keskittymiskyvyttömän ja huonosti asiansa perustelevan dokumentin vinyylilevyistä kun kerran kuitenkin on itse tiskijukka, joka nimenomaan vannoo vinyylin nimeen. Olisin näin ollen odottanut Vinylmanian jumiutuvan rasittavankin pitkäksi aikaa selittämään ummet ja lammet miksi vinyyli on superior firepower verrattuna muihin formaatteihin, mutta vaikka Campana marssittaa kameran eteen useita agendaansa tukevia seikkoja, niin kaikki jäävät jotenkin vajavaisiksi ja mitäänsanomattomiksi.
Kun joku istuu pubin nurkassa ja sanoo, että vinyylissä on parempi ääni kuin cd-levyssä, niin pelkästään jonkinlainen toteamus siitä, että kaikkihan sen tietävät ei ole tarpeeksi, koska kaikki eivät sitä tiedä. Anna mukaan vaikkapa jonkinlainen ääninäytevertailu, tms.
Kun pientä levykauppaa pitävä afrotukka sanoo, että vinyyli myy hyvin, niin vähintä mitä olisi voinut tehdä on näyttää kauppaa toiminnassa, eikä vain esitellä apulaista hyllyttämässä tavaraa.
Kun puhutaan vinyylien myynnin noususta ja Record Store Dayn merkityksestä, niin ehkä sitä olisi voinut vaikkapa näyttää miten Record Store Day toimii käytännössä, eikä vain mainita sellaisen olemassolosta.
Kun Gotan Projektin heppu aikoo kertoa vinyylin merkityksestä omalla muusikonuralleen, niin miksi se jää vain siihen, että hänelle annetaan pari levyä lahjaksi ja hän sitten unohtuu lukemaan niiden takakansia.
Kun vinyylin yksi plussista audiopuolensa ohella on erittäin suuri merkitys myös visuaalisena tuotteena ja haastateltavaksi saadaan itse Peter Saville, joka on suunnitellut muun muassa nämä kannet:

Niin vaikka mies kertookin lyhyesti New Orderin Power, Corruption & Lies-levyn kannen värikoodistosta, niin ehkä levykansien merkitystä taideteoksina olisi voinut käsitellä enemmänkin. Yksi kansi ei vain riitä.
Kun puhutaan teknologian kehittymisestä, sen aiheuttamasta uhasta vinyylille ja asian muuttamisesta sulavaksi yhteistyöksi, jolloin esitellään yritystä joka tekee neulattomia levysoittimia, niin olisi ollut kiva nähdä miten se laite toimii eikä vain kuulla jonkun tekevän sellaisia.
Ymmärrän toki, että monelle kyseessä on tunnesidonnainen seikka aivan samalla tavalla kuin miksi minä pidän niin kovasti videokaseteista, mutta poislukien dokumentin henkilöt jotka eivät osaa perustella suhdettaan vinyyliin muutoin kuin toteamalla, että se vain tuntuu erilaiselta, niin tilanteet joissa vihjaistaankin muunlaisista perusteluista vinyylin paremmuudesta vaativat avukseen muutakin kuin ohimennen suoritetun heiton. Tällöin vaikka Vinylmania onkin kiinnostava ja aiheeseen voisi uppoutua määräämättömäksi ajaksi, niin tämän nimenomaisen dokumenitin kohdalla minun on hyvin vaikea uskoa seuraavan mainoslauseen jälkimmäiseen osaan:  "Vinyl: if you already knew it, you'll fall in love again. If you're a rookie, get ready!" Vinyylin ystäville sisällössä ei ole mitään uutta, mutta sen minkä he tunnistavat niin siitä he todennäköisesti pitävät, mutta ummikolle tuskin riittää pelkkä toteamus, että se vaan on.

MUTTA!

Seuraavaksi kerron jotain joka saattanee pistää kritiikkini arvelluttavaan valoon, mutta väliäkö tuosta, sillä minä olen arvoitus kiedottuna mysteeriin ja upotettuna hämmennykseen.

Itselläni ei ole ole ollut vinyylisoitinta sitten yläasteaikojen ja suunnilleen tuon kouluasteen päättyessä vuonna 1994 loppui myös yhteinen tieni tavallisen levysoittimen kanssa, kun sitä ainakin perusteli itselleen kuinka paljon levyt veivät tilaa ja kaiken sai aluksi kasetille ja sitten cd:lle. Formaattina se on hyvä, mutta oikeasti kaltaiselleni keräilijälle valitettava tilarohmu, jota ei ollut etenkään muuttaessani omilleni koskaan liikaa.
Kasetin suurin plussa oli uudelleenkäytettävyyden ohella vinyylilevyä pienempi koko, mutta laadullisesti se oli aina häviöllä ja varsinkin se äänen aaltoilevuus kävi hermoille. Lisäksi kasetin kokoluokassa näki sen kuinka hukkaan monet kansikuvat menivät ja siinä taas cd oli ja on edelleenkin omasta mielestäni aivan loistokeksintö. Ensinnäkin minusta se cd:n paljon huonompi äänenlaatu verrattunana vinyyliin on ihan p*skapuhetta, sillä vaikka tietenkään kaikki cd:t eivät kovin laadukkaita olekaan, niin ihan perustason cd verrattuna perustason vinyyliin on vähintään yhtä hyvä ja jos ei ole niin lienee aika hankkia paremmat toistovälineet. Näissä tapauksissa annetaan liiaksi valtaa tunteille ja sellainen on myös oma ajatelmani siitä, että jopa kasetti on fyysisenä tuotteena miellyttävämpi kuin pelkkä koodirivistö bittiavaruudessa. Cd:n hyvänä puolena pidän myös sitä, että se on kasetin tavoin vinyylilevyä pienempi, mutta ei niin pieni jotta kansitaide kärsisi siitä (poikkeuksiakin on) ja etenkin itseni kohdalla kun tykkään kuunnella musiikkia sängyssä maaten, niin siinä tapauksessa vinyylikoteloa ei ole järin miellyttävä pyöritellä käsissä ja cd osoitti jotain mitä kasetit eivät olleet tehneet, eli sen kuinka parjattu cd-kotelokin pystyi halutessaan olemaan taidetta, enkä tarkoita tällä ainoastaan Pet Shop Boysin Very-levyä, jonka kotelo lähti kiertämään erinäisiä modernin taiteen näyttelyitä, vaan muitakin ilmentymiä.

Joten vaikka vinyylikokoelmassani oli sellaisiakin mestariteoksia kuten Marky Mark and the Funky Bunchin Music for the People ja sekalainen sarja Best- ja Smash-kokoelmia, niin loppujen lopuksi vinyyli poistui ensin kokoelmistani ja sitten kasetit. Annoin ne vain pois, pois, pois. Kasetteja minulle jäi pieni määrä, mutta enemmänkin tyydyttämään nostalgianälkää kuin kuunneltaviksi, sillä cd oli voitokas.

Vinyylit siis poistuivat luotani tyystin, sillä enää 90-luvun puolivälin paikkeilla ei minulla ollut enää edes soitinta johon ne sopivat. Koetin asettaa vinyylilevyä cd-soittimeen, mutta nada. Enkä edes jäänyt kaipaamaan vinyyliä koska cd:t valtasivat nopeasti tilat ja jossain vaiheessa niiden määrä rupesi käymään niin naurettavaksi, että rupesin ostamaan tuplakoteloita jotta sain yhdistämällä levyjä puolitettua niiden viemän tilan. Ne kuvat siis jotka tässäkin blogissa ovat levykokoelmaani esitelleet ovat osittain valheellisia, sillä suunnilleen puolet kuvissa esiintyvistä levykoteloista sisältää kukin kaksi eri levyä. Jopa siinä vaiheessa kun hellyin lahjoittamaan yli 200 levyä pois, en huomannut pientäkään reikää kokoelmassani.
Nyt kun katsoin tuon Vinylmanian, jotain tapahtui. En edelleenkään mene kehumaan sitä kovinkaan täysipainoiseksi dokumentiksi, mutta toteamus "Vinyl: if you already knew it, you'll fall in love again. If you're a rookie, get ready!" toteutui itseni kohdalla. Kun dokumentti oli loppunut ja olin siinä no oli se ihan kiva-fiiliksissä niin huomasin pohtivani, että nyt kun tila ei enää kynnyskysymys ja kuitenkin pidin vinyylistä formaattina, olisiko aika palata askeleita takaisinpäin. Yö meni pipariksi kun kuume alkoi nousta ja niinhän siinä sitten kävi, että tänä päivänä olen jälleen palannut vinyylilevyjen maailmaan. Töiden jälkeen meninkin samantien ostamaan soittimen ja lähimmästä kirppiksestä levysiemenet joilla voin aloittaa sortumiseni, koska olen uudelleenrakastunut.
Synapoppia ja big bandia näin alkajaisiksi.

Ostoksistani puheen ollen, mukaani lähti pari kokoelmalevyä jossa toisessa on elektronisen musiikin helmiä kuten Gary Numanin I Die You Die, OMD:N Enola Gay ja tottakai myös se sähköisen musiikin merkkiteos, Black Sabbathin Paranoid.
Toinen kokoelmista sisältää yhtyeen jonka olemassaolosta olen ollut täysin tietämätön ja nyt se on tiedon lisäämää tuskaa.

Tähdet: ***
Vinylmania