...Ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974)

Mekaanikko Benillä (Bud Spencer) on unelma ja se unelma on omistaa rantakirppu. En tiedä miksi, mutta kaipa se oli vuonna 1974 se kaikkein typerimmän näköinen liikennelelu samaan tapaan mopoautot ovat nyt. Autonsa Ben saakin romurallin pääpalkintona, mutta hänelle voitto on myös häviö, sillä kyseessä on tasapeli kaikkein ärsyttävimmän kilpakumppanin The Kidin (Terence Hill) kanssa ja nyt pitäisi yhteisomistajuuden vuoksi oppia kahdenkeskisiä iloja. Samaan aikaan kun parivaljakko puntaroi automobiilin käyttöoikeutta ovat paikalliset gangsterit tuhoamassa lähialueita ja pääkohteena on eritoten Benin naapurustossa oleva huvipuisto. Vaikutusvallaltaan ja fyysiseltä kooltaan suuri gangsterinynnerö (John Sharp) haluaa rakennuttaa karusellien tilalle korkean talon ja sankarimme vähät välittävät jos jokin kaikille lapsille ja lapsenmielisille iloa tuova paikka pistetään matalaksi, mutta kun kovanaamat erehtyvät tuhoamaan sen rantakirpun on aika turvottaa huulia muullakin kuin kollageenilla (joka ei taida enää nykyisin olla suositeltavaa edes kumihuulia rakastaville). Siispä seuraa sarja varsin huvittaviakin muksimistilanteita joissa koetetaan vakuuttaa gangsteripomo siitä, että uuden rantakirpun ostaminen tulee kannattavammaksi kuin jatkuvat alaisten sairaalakustannukset. Gansteripomon paha saksalainen (sen tietää viimeistään siitä, että hänen repliikkinsä ovat lähes ainostaan "nein nein nein!") nuppitohtori (Donald Pleasence) päättää olevan aika kutsua paikalle Paganini (Manuel de Blas), tuo kaikkien aikojen tehokkain palkkatappaja ja kun kaveruksemme huomaavat olevansa kiikaritähtäimen keskiössä, päättää Ben paeta jonkun Salvador Dalin kuoroharjoituksiin jossa lauletaan "pom pom pom."

Eipä Paganinista ole apua ja gangsterit saavat edelleen työkuvakseen nyrkkeilysäkkeinä toimimisen, kunnes paha luovuttaa ja ostaa pojille molemmille omat rantakirput. Aivan loistavaa, nythän Benin suuri unelma on tullut toteen. Tai no, ainakin minuutiksi kahdeksi, sillä Kid vahingossa tuhoaa vastahakoisen ystävänsä kulkupelin. Mitäpä tuosta sillä ainakin huvipuisto sai jatkaa ennallaan. Ironisesti kuvauspaikkana käytetyn huvipoiston tilalle on kuulemma rakennettu oikeastikin asuintaloja, että ainakin paha sai palkkansa.

Ennalta-arvattavan tuttua Hill/Spencer-lyöntikomediaa jossa perinteiseen tapaan pahikset käyvät suurina aaltoina päälle kokemaan järjestään pallon tullessa keilojen kohtalon ja kaikilla paitsi Ingmar Bergman-fanella on hauskaa. Tai ei ehkä hauskaa, mutta ainakin ajoittain ...Ja täältä pesee tekee parhaimpansa vakuuttaakseen katsojan huvittuneisuuden olotilasta. Tarinahan on vain ohutta yläpilveä tekosyynä päästä suurista tappelukohtauksista toiseen ja totta puhuakseni, sillä miksi valehtelisinkaan, on osa elokuvan murjomistilanteista niin tehokkaan viihdyttävästi toteutettuja ettei siitä juonen onttoudesta suuremmin viitsi kiukutella. Ne ovat hyvällä tavalla massiivisia katastrofeja, kuin ihmisistä kasattuja Roland Emmerich-visioita ja muutamaan otteeseen tappeluissa tapahtuvat ketjureaktiomaiset tilanteet ovat absurdiuudessaan hyvinkin hauskoja. Joten kun moottoripyöräturnajaisissa pahis saa iskun joka lennättää hänet hevosen pääle joka pillastuu vieden ilkimyksen mukanaan, tai toinen lentää mukiloinnin voimasta suoraan likinäköisen linnustajan ammuttavaksi on tappelukohtauksissa nähty enemmän vaivaa kuin vain, että lyö tuota päähän ja sitten myös tuota päähän. Joten muksimisten koomisuus on ainakin hetkittäin varsin onnistunutta ja kun katselee sitä äklön värisessä jumppakuntosalissa toteutettua joukkotappelua niin mieleen hiipii eräänkin Jackie Chanin elokuvat, etenkin kun vaikka Hill ei nyt mikään king kung fu olekaan, niin miehen apuvälineiden avulla toteutetut liikkeet ovat varsin mainion akrobaattisia (tehoa lisää Hillin itsensä näkyminen temppujen toteuttajana).
Lisäpojoja siitä osuudesta jossa giallosta karannut Paganini etsii sopivaa salamurhaamispaikkaa teatterista, sillä kyseessä on hänen puoleltaan oikeasti asiallista jännitystä kasvattava kohtaussarja ja heti kun kamera siirtyy huuliaan lerputtavan Spencerin puolelle niin samalla tilanne muuttuu todella hämmentävän naurettavaksi, etenkin kun se lallallallaa, pompompom-lauleskelu tekee kuten Duracell-pupu. Se vain jatkaa ja jatkaa kunnes ajaa katsojan hulluuden partaalle.

Paganiniin palatakseni mainitsen vielä, että minulle tuli hänestä mieleen Lucky Lukessa esiintynyt Phil Defer, joka tunnetusti pohjautuu ulkonäöltään Jack Palanceen.

Donald Pleasence on aivan turhaan mukana, sillä puhelimitsekin olisi voinut hoitaa niin hyödyttömän hahmon esittäminen. No jos jotain niin ainakin hän huutaa saksaksi ei ja pureskelee porkkanaa.
Ja tälläisille elokuville tyypillisestä välinpitämättömyyden huolimattomuudesta on osoituksena muun muassa se, että kun eräässä vaiheessa sankarien auto kastellaan polttoaineella ja sytytetään tuleen, niin liekehtimistä ei saatu tapahtumaan edes oikeassa kohtaa ajoneuvoa. Liekkien kun olisi pitänyt polttaa poroksi Oliver Onionsin levytysstudio, sillä jälleen kerran erittäin veikeä tunnuslaulu muuttuu tehosoitossa niin ärsyttäväksi, että laitan tähän kuvan sekä de Angelisin veljeksistä jotka ovat yhdessä Oliver Onions, kuten myös John Oatesista ja Ron Jeremystä. Kaksi jälkimmäistähän ei liity tähän elokuvaan millään tavoin, mutta katsokaa nyt heitä.

Luonnollisesti mukana on myös naisrooleja, mutta kuten lähes poikkeuksetta Hill/Spencer-elokuvissa, on kyseessä niin vahvasti duon varaan tehty tekele, että ainoa vähääkään tilaa saava on tietenkin se Hillille romantiikan kohteeksi asetettu Patty Shepardin esittämä nuorallatanssija Liza. Ei näissä elokuvissa naisia alisteta, heille ei vain juuri koskaan ole kirjoitettu mitään rooleja esitettäviksi, eikä ...Ja täältä pesee ole siinä suhteessa poikkeus.

Törkeän huono dubbaus (etenkin aksentit saavat repimään korvia päästä), selvän halpa visuaalisuus, heppoinen tarina ja oleminen Terence Hill/Bud Spencer-elokuva eivät varmastikaan ole tarpeeksi vakuuttaakseen pystyneniä katsomaan tätäkään teosta, mutta hitot heistä, minä viihdyin ja se riittää itselleni.

Tuo viimeisessä kuvassa oleva cd on suositeltava heille jotka etsiskelevät Hiil/Spencer-elokuvien juustoista musiikkia.

Tähdet: ***
...Ja täältä pesee