Minä en pahemmin pidä Transporter-elokuvista, mutta pidän todella paljon Crankista ja pariin otteeseen olen joutunut huonolla menestyksellä selittämään miksi näin on, kun ne ovat keskustelukumppaneiden mielestä ihan samanlaisia. Toki päältä päin katsottuna näin onkin, sillä molemmissa tapauksissa kyseessä on nopealiikkeistä toimintaelokuvaa jossa sama vähäilmeinen yrmy joka ei osaa ajaa partaansa mätkii ilkimyksiä nurin. Mutta vaikka Transporterit ovatkin ihan kivaa viihdettä, niin ne edustavat juuri sitä liian tiukkaan ketjukonsetiin pakotettua elokuvaa jossa ei ole esimerkiksi mitään väliä kuka on ohjaajana, koska tekijöistä riippumatta sen tulee aina olla yhtä ja samaa. Kun kerran huomattiin mikä toimii ja mihin ollaan valmiita tyytymään, niin sitä sitten toistetaan loputtomiin. Luki siis kannessa nimenä Yamakasi, Wasabi, Taxi, Transporter tai Taken ja oli perässä mikä numero tahansa, niin aina saa saman varman yllätyksettömän elokuvan. Crank osoittaa, että päältä päin saman toimintaviihteen voi tehdä uskalluksella eikä pelkästään ohjekirjan avulla ja niinpä kun Stathamin esittämä antisankari koettaa juostessaan keksiä keinoja nostaa adrenaliiniaan, niin toistuvasti saa kokea tilanteita, että enpäs nähnyt tuon tulevan. Eikä kyse ole edes mistään äkkikäänteistä joilla koetettaisiin yllättää katsojaa, vaan pelkästään vaihtelevista mausteyhdistelmistä. Nopeutta ei voi oikeastaan enää nostaa tehdäkseen elokuvatoiminnasta vauhdikkaampaa ja pitää se edelleen jotenkin tolkullisena, mutta jo pelkkä teknojyskeen vaihtaminen hetkeen jossa pulssin pitää nousta pehmopopin tahtiin moshaamalla tai nenäsuihkeella on jo pieni kaivattu muutos ja onneksi Crank on täynnänsä tälläisiä ilmiselviä erilaisia ajatuksia. Typeriä kenties, mutta joita ei vain ymmärretä normaalisti hyödyntää koska sellaiset eivät tule mieleen, tai ne vaikuttavat parhaimmillaankin merkityksettömiltä, tai sitten sellaiset vain tehdään esimerkiksi pelkän pikaisen irtovitsin vuoksi ei rakentaen niistä kokonaisuutta ja jos kyseessä olisi se Transporter, niin sydämenlyöntejä nostettaisiin vain pelkillä ammuskeluilla ja tappeluilla, ei defibrilloimalla itseään ja siinä se ero on. Sillä tärkeintä on, että jos aikoo uskaltaa olla normeista poikkeava toimintaleffa ja ehkä vetää överiksi, niin se tehdään pää pystyssä. Sen Crank tekeekin, sillä eipä äkkiseltään tule mieleen muita elokuvia joissa sankari juoksee sairaalakaavussa ympäri kaupunkia ja koettaa päästä eroon kohtalokkaasta stondiksesta. No, Paul (Paul Reiser) söi yhdessä Hulluna sinuun-jaksossa viagratabun ja meni Jerry Seinfeldin (Jerry Seinfeld) luokse kertomaan olevansa hänen suuri faninsa. Ei kuitenkaan naimaan keskellä katua, vaikka Seinfeld sellaista selvästi pelkäsikin tapahtuvaksi.
Crank lähtee heti vauhtiin, pitää temmon yllä loppuun saakka ja välttelee ainakin osaa itsestäänselvyyksistä kokeilemalla uusia sekoituksia ja uskoen niiden tehoon, minkä vuoksi se toimiikin perkeleellisen hyvin. Tämän ansiosta myös Jason Statham, joka nopeasti jäi hieman jumiin esittämään Jason Stathamin onnistuu Crankissa loistavasti, ollen sekä sama tuttu kovanyrkkinen yrmeä sänkinaama, kuin myös tietoinen parodia juuri sitä bad assina olemista. Ennen Crankia en pahemmin edes pitänyt Stathamista ja mielestäni ainoa kerta kun häntä oltiin käytetty elokuvassa oikein oli Collateralissa, jossa kuten muistatte ei miehen rooli ollut kovinkaan suuri. Tässä Statham onnistuu osoittamaan olevansa itseään esittäessäänkin monipuolisempi kuin vain pelkkä liukuhihnatoiminnan palkattu ase.
Crankin olisi pitänyt jäädä tähän, mutta ei, olihan se pakko tehdä jatkoakin. Vaikka Crank 2: High Voltage toistaakin samaa mustan huumorin säestämää hyperventilaatiotoimintaa, niin se nimenomaan toistaa sitä, ei kerro vitsiä ensimmäisenä.
Tähdet: ****
Crank
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti