Miamin superkytät (Miami Supercops, 1985)

En muista olenko jo jonkin aiemman Hill/Spencer-leffan kohdalla kirjoittanut kansikuvista, jotka ovat suurelta osin mestarillisia heidän elokuvissaan, mutta nyt raapustan jotain asiaan liittyvää.
Minä rakastan Hill/Spencereiden piirroskansia. Niissä on samaa mielikuvituksellisuutta ja tyylikkyyttä kuin vastaavissa Bondeissa, Tähtien sodissa ja vaikkapa Indiana Joneseissa, vain suuremmalla huumorimäärällä ryyditettynä. Ennen kun ei vielä ollut internetiä josta googlata trailereita sun muuta jolla uskotella itselleen mikä elokuva kannattaa ottaa katsottavaksi, oli kansikuva kenties tärkein syy edes harkita jonkin katsomista. Toki tutut nimet ja juoniselostus vaikuttuvat myös, mutta kun katseli selaili videohyllyä niin nimenomaan hieno kansi oli se joka sai katsomaan keitä mukana on ja mistä se kertoo. Juonta kun ei aina pystynyt päättelemään kannesta ja näyttelijöidenkin piti ensin tulla tutuiksi jotta niistä nimistä oli mitään hyötyä. Kansikuvan näki yrittämättäkin.
Hill/Spencer-elokuvien kannet olivat usein hienoja, hauskoja ja täynnä mainioita yksityiskohtia (tiedä sitten kuinka monta kertaa olin nähnyt Banaanipoikien kannen, ennen kuin huomasin Hillin riippumaton pysyvän ilmassa Spencerin avustuksella ja sitten mietin, että kauankohan Spencer jaksaa pitää Hillia ilmassa). Joten etenkin muksuna ennen kuin Hill ja Spencer tulivat tutuiksi, niin heidän elokuviensa kannet saivat ottamaan ne käsiin sekä viemään niitä vanhempien luokse (joskus omienkin) ja anelemaan, että juuri se lainattaisiin. Miksi pikku-Teemu? Yo bitch, kun se on niin fuckin' cool. Westside!
Sääli ettei enää nykyisin pahemmin harrasteta elokuvissa noita maalauskansia ja etenkin uudemmat Bondit kuten myös saman sarjan vanhempien osien nykyjulkaisut ovat masentava esimerkki siitä kuinka mestarillinen käsityö heitetään pöpelikköön.
Tälläisiä niiden tulee olla:

Muuten, minusta on mainiota kuinka monessa Hillin elokuvassa (Spencerin kanssa tai ilman) hänet kuvataan tuollaisena slackerinä joka vain heittää jalat pöydälle ja toteaa, että dude, nyt laiskottaa. Nimenomaan tuollainen Turpiin vaan-kannen tyylinen visio taakse nojaamisesta minulla tulee aina ensimmäisenä Hillistä mieleen.

Se siitä ja nyt Miamin superkyttien pariin.

Hmm, eksoottisia värikkäitä lintuja, pikaveneilyä, kyttiä, kilpakoiria, jai alaita, nopeaa leikkausta, alligaattori ja vauhdikasta musiikkia. Kyllä, tämän elokuvan alkutekstiosuus tuo elävästi mieleen Bergeracin.

Kun 20 miljoonan dollarin ryöstöstä tuomittu vanki Garret (Richard Liberty) vapautuu yhdeksän vuoden kakun istuttuaan, on vihdoinkin FBI-gentti Dougilla (Terence Hill) mahdollisuus pistää piste mieltä hiertäneelle rikostutkinnalle. Vaikka Garret olikin saatu kiinni ja maksamaan rikoksistaan, niin hänen oletut yksi tai useampi rikoskumppaniaan jäivät vaille tunnistusta ja vapaalle jalalle, mutta mikä ikävintä ne 20 miljoonaa olivat myös saavuttamattomissa. Nyt Doug aikoo siis seurata Garretta kuin hai laivaa ja saada sekä kumppanit että rahat takaisin ja avukseen mies kaipaa entistä jo tosiin hommiin siirtynyttä pariaan Stevea (Bud Spencer). Pienen valheen avustuksella Steve saadaankin takaisin entisen työnsä pariin, sillä näköjään kun olet jo ainakin kaksi vuotta aiemmin eronnut FBI:n palveluksesta, niin voit jatkaa edellisessä virassasi ihan noin vain kunhan viitsit mennä paikalle. No mutta kuitenkin, pian vapautumisensa jälkeen Garret löydetään kuolleena oletettavasti entisen kumppaninsa tappamana, sillä tiedossa on ex-vangin lähteneen hakemaan omaa osuuttaan saaliista jota ei varmaan haluttu enää jakaa. Doug ja Steve seuraavat Garretin jalanjälkiä toiseen kaupunkiin, jossa he valehenkilöllisyyksien turvin toimivat poliisivoimissa selvittääkseen meneillään olevaa tapausta. Tässä ei nyt ole mitään järkeä, sillä vaikka tämän toisen kaupungin poliisipäällikkökin toteaa olevan hyvin tärkeää ettei kukaan saa selville Dougin ja Steven todellisia henkilöllisyyksiä, niin se identiteettisalailu on aivan hyödytöntä. Ensinnäkään täällä toisessa kaupungissa kukaan ei muutenkaan tunne heitä, joten samahan se on mitä nimiä he vieraiden ihmisten edessä käyttävät, vaikkapa sitten omiaan. Ja jos pointti olisi siinä, että he soluttautuisivat esimerkiksi johonkin sähkötupakkasalakuljetusrinkiin ja siksi olisivat muina miehinä, niin se kompastuu siihen, että he pukeutuvat ammatin paljastaviin poliisiunivormuihin ja toimivat näkyvästi ilmoittaen mitä tekevät työkseen. Kaiken lisäksi kyseessä on avoin yhteistyö FBI:n ja poliisien välillä, ettei siinä esimerkiksi ajatuksena ole se, että uskottaisiin kyttien joukossa olevan vuoto, tms. Joten nyt Dougin ja Steven valehenkilöllisyyden hyödyllisyys on sama kuin jos postinkantaja nimeltä Pate jakaisi oikean kätensä sijasta postin vasemmalla ja huutaisi olevansa postinkantaja, mutta ei Pate vaan Pete. No koska Crockettilla ja Tubbsilla oli aliaksensa, tulee siis myös Dougilla ja Stevellekin olla.
Tässä välissä sankarimme ratkovat satunnaisia pääaiheeseen liittymättömiä rikoksia, kuten en minä enää muista näin päivä katselun jälkeen ja ihastuvat kumpikin tahoillaan eri naisiin. Doug iskee silmänsä ilmiantavaan Ireneen (Jackie Castellano) ja Steve bodaavaan Annabellaan (Rhonda Lundstead) ja välillä näemme kuinka heidän romanttiset suhteensa etenevät. Kutumusiikkia, illallista pehmeässä valossa ja tietenkin kädenvääntöä.
"Olet kovempi kuin Mahtihiiri." Aww!
Sitten ihan täysin sivuseikkana Doug ja Steve saavat selville Garretin rikoskumppanin lavastaneen oman kuolemansa, käyneen kasvoleikkauksessa ja sitten uuden nimen sekä niiden 20 miljoonan dollarin turvin loi itselleen poliittisen rosvoparonin aseman ja siispä nyt pitää saada entinen Ralph Duran nykyinen Robert Delmann (Ken Ceresne) kiinni tekosistaan. Miten tämä kaikki paljastui kun sankarimme eivät vaivautuneet itse tekemään oikeastaan mitään selvittääkseen etenkin Dougille elintärkeää juttua? Tietenkin siten, että Irene kertoo Garretilla olleen kollega, eli Duran ja tämä tieto olisi muuten luullut olevan myös Dougilla, sillä myöhemmin Irene paljastuu pelkän ilmiantajan roolin ohella FBI-agentiksi ja oli ilmeisesti vain lukaissut Garretiin liittyvästä tutkinta-aineistosta Duranin nimen. Voi saatana sun kanssa Doug, jätkää vaivaa selvittämätön rikos yhdeksän vuoden ajan, etkä silti ehdi edes lukemaan siihen liittyviä asiakirjoja, joita Garretin pidättäjänä olit aika varmasti kirjoittamassa. Mutta kuitenkin, nyt kun Duranin nimi on tiedossa niin Doug ja Steve sattuvat näkemään mainoskyltin jossa lukee Robert Delmannin nimikirjaimet ja koska Ralph Duran on RD ja Robert Delmann on RD, niin juttu on selvää pässinlihaa.
Hieman mukilointia ja lopputekstit.

Heti Miamin superkyttien alussa tulee mieleen Miami Vice ja jopa niin vahvasti, että oli pakko erikseen vilkaista Don Johnsonin tähdentekijän intro jotta näkisi oliko siitä napattu samoja pätkiä Hillin ja Spencerin käyttöön. Ei näyttänyt siltä, mutta erehtyminen on tässä tapauksessa enemmän kuin ymmärrettävää. Kun vielä elokuvan energinen moneen otteeseen toistettava tunnuskappale tuo Jan Hammerin ohella ajatuksiin myös Harold Faltermeyerin Axel F.-tunnarin, niin on helppo uskoa noilla vuoden 1984 aikana esille tulonsa suorittaneilla ilmiöillä olleen vaikutusta Miamin superkyttien kehitykseen. Kiltisti todettuna tämän elokuvan taso jää kyllä kauaksi Vicen ja Copin taakse, vaikka satunnaisia hymyn nokareita saakin kasvoilleen. Miami Vice/Beverly Hills kyttä-fiilikset jäävät kuitenkin pitkälti sen tunnusmusiikin ja alkutekstien varaan, muun elokuvan ollessa tavallista, mutta valitettavan väärällä tavalla epätasaista Hill/Spenceriä. Se pelkkä alkutekstiosuus on kuitenkin niin onnistuneesti Vicea imitoiva, että se antaa ikävän valheellisen kuvan loppuelokuvasta ja vaikka sisältö ei juuri yhtymäkohtia tarjoakaan, niin valhe varjostaa koko ajan. Tuntuukin kuin tässä olisi vain tehty rutiinilla yksi uusi Hill/Spencer-leffa ja sitten katsottu, että mikäköhän on tällä hetkellä suosittua. No näköjään tuo Miami Vice, joten mainostetaan omaa elokuvaamme sen avulla. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikkapa Haamujengi taikka Päättymätön tarina niiden ollessa myöskin aika huomattavia vuoden 1984 teoksia. Sen sisällön ei kuitenkaan tarvitse olla haamujen metsästämistä, kunhan vain saadaan katsoja koukkuun. Toki minä pidän niistä alkuteksteistä ja elokuvan hyvinkin tarttuvasta musiikista, mutta siinä se väärällä tavalla epätasaisuus tuleekin jo esille. Harvemmin näitä Hill/Spencer-elokuvia pääsee kehumaan tarinallisesta johdonmukaisuudesta tai ylipäätään keskittymiskyvystä, sillä kuten jo aiemminkin totesin, niin monet tämän parivaljakon elokuvista sisältävät jonkinlaisen juonen vain koska tarvitaan jotain sitomaan tappelukohtauksia yhteen. Mikä ei siis missään nimessä tarkoita ettäkö kaikki heidän elokuvansa olisivat sellaisia, vain suurin osa ja monet niistä puolen pennin tarinoista pelastuvat siten, että tasapainottomuudesta tehdään täysin päästään sekaisin olevaa, jolloin esimerkiksi juonettomuus tavallaan tukee elokuvaansa, koska jos mennään metsään niin mennään sinne pää pystyssä. Se tasapainohäiriöstä voimavaran tekeminen kuitenkin edellyttää juuri sitä ettei välitetä siitä ja siksi on virhe ruveta edes harkitsemaan jarrun painamista. Joten kun elokuva alkaa näyttäen Miami Vicelta ja kuulostaen Beverly Hills kytältä ja sen pääosassa ovat nimenomaan Terence Hill sekä Bud Spencer, niin lupaus on tämän sisältävän vauhdikasta, järjetöntä turpaanvetokomediaa, eikä elokuvaa joka vaikuttaa harkitsevansa, että onko ääliökomiikka nyt sittenkään oikea suunta? Kyllä se on, sillä vakavissaan ei voi tehdä Hill/Spencer-elokuvaa jossa ammutaan öljysäiliöitä jotta pahikset pääsevät liukastelemaan, tai pistää COD-faneista koostuva katujengi ryöstämään kahdesti saman kuljettajan bussia ja ottamaan sillä kyyti korttelin päähän.
Ihan oikeasti, jos päätät pistää elokuvaasi jengin jossa tämä on fiksuimman oloinen

... niin voit unohtaa kaikki unelmat vakavasti otettavuudesta.

Eikä se mitään, sillä esimerkiksi sen jengin pari esiintymistä elokuvan alkupuolella kuuluvat leffan parhaimmistoon, mutta kun tässä on muutaman perinteisen Hill/Spencer-nujakoinnin oheen koettu tehdä jotain, hyvä luoja sentään, tavallista kyttäelokuvaa, niin sitten mennään sinne aiemmin mainittuun metsään. Se vain tehdään väärin koska niiden asiallisuuteen pyrkimisten vuoksi ollaan hidastettu elokuvan rytmiä ja se vaikuttaa myös väsyttävän niitä Hill/Spencerin tavaramerkkinujakointeja, mikä on kuin ostaisi kilpahevosen pelkäksi istuimeksi. Sitten siihen vakavuuteen ei kuitenkaan olla todellisuudessa panostettu millään tavoin, kunhan vain jarrutellaan, ollaan hieman vaivaantuneen oloisia ja kuitataan koko tarina vilkaisemalla mainoskylttiä joka sopivasti vie suoraan pääpahiksen luokse. Myönnän nauraneeni sille kuinka pikaisesti ja hällä väliä-asenteella se yhdeksän vuotta tutkinnan alla ollut rikoksen selvitys tehdään, mutta se naurattaa eniten siksi että se koetetaan myydä suurenakin läpimurtona ja ahkeran puurtamisen tuloksena. Hitto, Hill ei saanut edes luettua oman tutkintansa papereita yhdeksän vuoden aikana ja ei nytkään tehnyt muuta kuin sattui paikalle ja otti vuoronumeron jossa luki vastaus. Jos tätä olisi käsitelty koomisesti, niin se olisi kenties saatu edes naurettavuudessa yhdistettyä niihin ns. pakollisiin Hill/Spencer-juttuihin kuten hassuihin tappeluihin, mutta nyt se jää vain pelkäksi hidasteeksi ja se on pahasta koska jos ei kerran ole sitä kunnon juonta yhdistämässä muksimisia, niin sen ei tosiaankaan halua kestävän liian kauaa.

Noloa ja samalla hauskaa on se, että elokuvassa silloin tällöin soiva energinen tunnusmusiikki on muka ilmeisesti nostamassa pulssia, mutta usein huomaa sen olevan mukana vain koska sellainen on sävelletty. Siispä sen sijaan, että se tukisi toimintaa jota tämä nyt on komediaa enemmän, niin vaikka musiikki toki on vikkeläliikkeistä on itse kuva jähmeää.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä vain satunnaisina hetkinä miellyttävänä Hill/Spencer-elokuvana, sillä vaikka se sisältää joitakin mainion humoristisia tilanteita, niin pyrkimys olla myös vakavasti otettava tekee siitä tässä tapauksessa pahuksen tylsän, hidastaen liiaksi jopa niitä tutumpia nyrkki-ilotteluita. Jos ei kerran tiedä mitä tekee, niin se pitäisi tehdä sitten kunnolla väärin. Koska on aivan turha tavoitella naapurin pihaa jos voi mokata matkalla kuuhun.

Plussaa ovat mainio intro ja tunnusmusiikki, sekä myös tahattomat koomisuudet kuten se vakava poliisitutkimus, hyödytön henkilöllisyyden salailu ja kohtaukset kuten se jossa poliisipäällikkö nuhtelee sankareita todeten, että ruumiita on tullut jo liikaa. Niitä oli tullut tasan yksi, Garret, joka hänkin kuoli ennen kuin Hill ja Spencer tulivat paikalle aloittamaan työtään. No onhan yksikin kuolema jo liikaa, mutta esimerkiksi viisi olisi ollut vielä enemmän. Lisäksi pidän yhdestä erittäin hyvästä mokasta, jolla en kuitenkaan tarkoita ajassa 21:56 kuvaan ilmaantuvaa mikrofonin varjoa, vaan sitä kun erästä intiaanikaveria ammutaan kuudesti ja häneen ilmaantuu seitsemän jälkeä. Mitäpä tuosta, sillä ensimmäinen laukaus kuitenkin aiheutti kolme reikää.

Vaikka suurin osa ns. asiallisista tilanteista toteutetaan tylsästi ja siten kuin näyttelijöille ei olisi kerrottu siitä, aiheuttaen vain hämmennystä, niin yksi pirun hyvä juttu siltä puolelta löytyy. Molemmille sankareille on kirjoitettu oma yhtä merkityksellinen romanttinen viritelmänsä ja vaikka kummatkin naisroolit jäävät siitä huolimatta aika sivuun, niin kummatkin ovat vahvoja naiskumppaneita, tasavertaisia päähenkilöiden rinnalla, eivätkä vain jomman kumman (yleensä kauniin pojan) pusuttelukohteita.

Tähdet: **
Miamin superkytät