Matkalla kohdataan apinamiehiä (mm. David Carradine), padassa chillaava Eli Wallach, mongolikauppiassoturi (David Carradine), sukkahousuihin pukeutunut kuolema (David Carradine) ja lopuksi auringon temppelissä odottaa taistelun sijaan kulttijohtaja Zetan (ei Satan) ja kirja paljastuu Uriah Heepin Look at Yourself-levyn kanneksi.
David Carradine tanssii.
Tuossa Dragon - Bruce Leen tarinassa on kohtaus jossa Lee ehdottaa tuottajatutulleen aineksia televisiosarjaan ja niin sekä Dragon että sen pohjana ollut Linda Lee Cadwellin kirja Bruce Lee: The Man Only I Knew kertovat kyseessä olleen David Carradinen tähdentekijä Kung Fu (1972 - 1975). Tuossa Dragonin kohdalla hieman kyseenalaistin sen elokuvan faktojen todenperäisyyttä, antaten ainakin ymmärtää lesken muistojen värittäneen tapahtumia ja ollen siten vähintäänkin puolueellisia. Cadwell onkin näköjään kirjoittanut myöhemmin toisenkin kirjan miehestään ja ilmeisesti siinä muutetaan tai kenties pikemminkin tarkennetaan joitakin aiemman kirjan tapahtumia. No, lukematta sitä en pääse vertailuja tekemään, mutta se esitetty seikka siitä, että Lee olisi ehdottanut Kung Fu-sarjaa ei kuulosta laisinkaan valheelliselta, vaikka ehkä toisin kuin Dragonissa ääneen sanotaan olisi sarjan nimi ollut The Warrior jollaisena Lee oli itse sitä kutsunut myöhemmissä haastatteluissaan. Kung Fun ole vesi-tyylistä filosofiaa suoltanut lähitaistelutaitoinen päähenkilö olisi ollut omiaan Leelle ja kuten epäiltiin niin kenties aika oli vain väärä, jolloin uskallusta ei ollut laittaa selvästi aasialaiseksi hahmoksi tarkoitettuun rooliin aasialaista näyttelijää ja siksi pelkuruus johti länsimaisen näyttelijän pariin. Joskin sarjan luojat ovat sanoneet Carradinen olleen alunperinkin suunniteltu pääosaan, eivätkä he myöntäneet Leellä olleen osaa eikä arpaa sarjan ideassa, joten ketä uskoa. Sen verran mitä olen Kung Fua nähnyt, niin pidän kyllä Carradinea sopivana rooliin, vaikka hän on samalla tavalla epäuskottava taistelulajien taitajana kuin Lee Van Cleef ja Michael Dudikoff. Eipä Carradine ollutkaan oikeasti mikään kung fu-mestari sarjan alkaessa, vaan alkoi harrastaa lajia juurikin työnsä innoittamana. Mistä puheen ollen, olisikin kiva löytää ne Carradinen meditatiiviset jumppakungfu-julkaisut. Eiväthän ne nyt vedä vertoja Traci Lordsin jumppavideolle, mutta olisivat silti coolia kamaa.
No mutta kuitenkin, tuo Dragon esittää Leen ymmärrettävästikin suuttuneen siitä, että hänen ideansa varastettiin, eikä siitä annettu mitään ansaittua kunniaa. Se että kohdistiko Lee oikeassa elämässä kiukkuaan Carradinea kohtaan on epäselvää, mutta olettaisin hänen kenties alkukiukun jälkeen ymmärtäneen Carradinen olleen syytön tilanteeseen ja televisiotuottajien todellisia pahiksia. Ainakin jos miettii sitä kuinka poika-Lee sitten myöhemmin esiintyi juurikin Carradinen rinnalla Kung Fussa esittäen hänen poikaansa, mitä ei varmasti olisi tehnyt jos historia olisi ollut täynnä verenpunaista vihaa. Toisaalta kun vastaan tuli tämä The Silent Flute, niin sitä rupesi kuitenkin hieman pohtimaan, että olisiko Carradine voinutkin olla vain niin sika, että olisi esittänyt ystävää voidakseen hyötyä jo edesmenneestä Bruce Leestä ja tehnyt samoin jo Kung Fun kohdalla. The Silent Flute nimittäin on elokuva jota Lee oli pitänyt itselleen tärkeänä ja oli paininut sen tarinan ja tekomahdollisuuden kanssa jo vuosia ennen valitettavaa kuolemaansa. Sitten Carradine tulee ja tekee moniosaisen roolin jota Lee oli elossa ollessaan kaavaillut juurikin itselleen. Kung Fu uudemman kerran.
Ei nyt sentään, en minä oikeasti uskoa Carradinen olleen sellaisella mielellä liikenteessä, vaan samoin kuten Johnny Depp, Colin Farrell ja Jude Law The Imaginarium of Doctor Parnassuksessa, hän oli varmastikin mukana kunnioituksesta ja varmistaakseen elokuvan valmistumisen. Ehkä The Silent Fluten toinen alkuperäiskirjoittajista, James Coburn olisi vetänyt Carradinea nekkuun jos niin ei olisi tehty.
Ehkä Coburn tirvaisikin Carradinea ja muita The Silent Fluten teossa mukana olleita, sillä tämä elokuva ei kyllä tee kunniaa kuin korkeintaan Ed Woodille.
Elokuva lapsekas filosofiatuuba on sukua Criswellille ja samaan tapaan kun niiden kertominen alkaa ei se tunnu loppuvan sitten millään. Criswellin pitkien monologien sijaan se loppumattomuus johtuu nyt siitä, että jokaisen hahmon repliikit tuntuvat samanlaisilta ns. opetuksilta ja niiden kuin yhdestä suustä tuleminen tekee sisällöstä aika yksitoikkoista. Etenkin kun ne filosofiset opit joita kuulee kaikilta ovat sarjaa, itä on länsi, aurinko on kuu, vesi on tulta ja kohta tulee kakka multa. Yhden tai kaksi kertaa sen vielä sulattaa, mutta jossain kymmenennen kohdalla The Silent Fluten henkisyys muuttuu vain silkaksi koomiseksi roskaksi. Joten kun elokuvan oppimismatkaa tekevä sankari yhdessä vaiheessa hieman ivallisesti luettelee siihen asti oppimansa, niin sitä ei ole lainkaan niin varma oliko elokuvaa edes suunniteltu vakavasti otettavaksi. Vai miltä tämä yksi repliikki kuulostaa: "samaan veteen ei pysty astumaan kahdesti. Yhteen sidotulla lintuparilla on neljä siipeä, muttei taitoa lentää. Sammakonpoikanen menettää voimansa, eikä miekka voi leikata itseään. Hevosella ei ole utareita, eikä lehmä osaa hirnua. Ylös on alas ja sivulle on suoraan". Vaikka osa noista olikin tarkoitettu pilkkaamaan sokean mestarin opetuksia, niin se ovat kaikki juuri sellaisia mitä jankataan pitkin elokuvaa.
Hetkittäin erinomaisen huonon hauskaksi tämän The Silent Fluten newagemäisen haahuilun tekevät Yannilta kuulosta pöksynkostutusmusiikki, jatkuvat motivaatioposterimaiset auringonlaskukuvat ja näyttelijöiden halvaantuneisuus. Etenkin Cordia esittävä Jeff Cooper on tilanteesta riippumatta niin ilmeetön, että kun hän puhuu niin voisi vannoa hänen harjoittavan sitä vatsastaan. Carradine puolestaan vetää vähän liian pitkälle sen mystisen opettajan outouden, kun jokainen ele ja sana pitää suorittaa kuin hän olisi jokin kliseinen valaistunut runollinen henkiolento. Kun Carradine vieläpä esittää useampaa erittäin hassusti maskeerattua roolia elokuvassa ja jokainen on samanlainen pseudointellektuelli mystikko, niin tottakai se rupeaa naurattamaan. Hahmojen tolkullisuuden ymmärtämistä ei paranna ainakaan se, että tuo Carradinen sokea mestari on järkevimmästä päästä ja olevinaan se tarinan todellinen herra Miyagi, ja sitten siellä on kaiken sielun rauhaa korostavan hupsuuden joukossa kohtauksia joissa mies lyö pikkupojan nenän murskaksi syystä että poika oli liian kaunis ja siten olisi varmasti kasvanut isona julmaksi tyranniksi. Sokea mestari siis vapautti pojan kauneuden kirosta. Ei kun ihan oikeasti, se on se syy.
The Silent Flute on sekava ja rehellisesti sanottuna täysin ääliömäistä yhden pennin filosofiaa naamaan hakkaamiseen yhdistävä elokuva, jossa tuntuu kuin katsoisi kukkaiskansaan liittynyttä Conan barbaaria ja koska pelkkä idunpureskelu ei Conanille riitä niin aina välillä pitää tapellakin, jolloin takinkääntö ja kaksinaamaisuus ovat päivän lounaita.
Huonot näyttelijät ovat ymmärrettävästi paikoillaan, mutta miten pirussa esimerkiksi Eli Wallach ja Christopher on saatu huijattua mukaan. Arvelluttavia valokuvia tai jotain on tässä takana.
Valitettavasti edes kaikki elokuvan hölmöys ei pelasta sitä, sillä kyseessä on rytmitykseltään aivan liian hidas ja aika ajoin suorastaan tylsä tekele jotta kaikki sen ääliömäisyys tekisi siitä kunnolla nautinnollisen huonon.
No, ainakin edes hetkittäin The Silent Flute tarjoilee ällistyttävän hauskoja hölmöyksiä ja monet maisemakuvat ovat mieltä rauhoittavan kauniita.
Jos Bruce Lee ei olisi kuollut silloin kun se tapahtui, niin The Silent Flute olisi arvatenkin tappanut ainakin hänen uransa. Suuria maailmankaikkeuden mysteerejä onkin se, miksei se niin tehnyt pääosan Jeff Cooperille. Tai no, kuolleeltahan hän jo tässäkin elokuvassa vaikuttaa, joten se siitä sitten.
Tähdet: *
The Silent Flute
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti